Agnes: IV luku
| III luku | IV luku Agnes Kirjoittanut Minna Canth |
V luku |
Juhlapäivällisissä sitten taaskin näimme Agnesia. Hän oli siellä suuressa seurassa kuin ruhtinatar omassa valtakunnassaan.
Koetin tutkia hänen pukuaan, tuota kumman kummaa pukua, joka näytti yksinkertaiselta, vaatimattomalta ja kuitenkin ehdottomasti erottui kaikkien muiden puvuista. Se oli luullakseni jotain foulardin tapaista villakangasta, vaalean kellertävää, epämääräistä väriä, reunusteltu pitseillä ja silkkinauhoilla. Mutta kuinka sirotekoinen, kuinka hieno ja aistikas, kuinka luontevasti se mukautui hänen vartaloonsa, ja kuinka se korotti hänen kasvojensakin kauneutta! Puku soveltui hänelle ja juuri hänelle yksinomaan niin hyvin, ettei voinut ajatella sitä kenellekään muulle. Kaikessa näennäisessä viattomuudessaan se oli kuin olikin valio, taidolla ja tarkkuudella laitettu hänen ruumiillisia etujansa esille tuomaan.
Ja Agnes oli ”chic”, hän veti maneetillisella voimalla kaikkien silmät puoleensa. Hänessä oli elämää, mielen intoa, tunteita ja hän herätti niitä muissa ympärillään. Ei osannut kukaan ylläpitää niin säkenöitsevää keskustelua kuin hän. Jäykät, tahmeat luonteet sulivat hänen läheisyydessäänkin, iloisuus syttyi riipasi mukaansa vakavimmatkin ja vapautti heidät huomaamattaan tavallisista konventionin siteistä. Näin vanhojen harmaapäidenkin lämpenevän ja loistavan mieltymyksestä.
Siellä oli elämää heidän kulmallaan ja siellä oli iloa. Mutta sitä synkempää ja hiljaisempaa oli salin muissa osissa. Teki masentavan vaikutuksen, kun käänsi silmänsä Agnesista meihin muihin. En vielä milloinkaan ollut huomannut, kuinka kömpelöitä ja tympeitä me todellakin olimme. Ja kuinka tarantekoisia meidän vaatteemme, kuinka mauttomia! Tuolla läheni neljä vanhaa naista talrikkineen paistivatia, toinen toisensa perästä, kaikki pitkiä, kaitoja, synkkiä, totisia, mustissa, vanhanaikuisissa, lattiaa viiltävissä leningeissä; mustat harsot riippuivat päälaelta alas hartioille ja hartioilta taas valuivat suuret mustat saarlikauhtanat aina helmoihin saakka. Olivatko haamut haudan syvyydestä jättäneet hiljaisen leposijansa, lähteäkseen veroittamaan elävien paistivatia?
Mutta tuollahan sen sijaan oli nuoruutta. Pulleaposkisia, tanakoita tyttöjä, ja paksuja, jykeviä nuoria miehiä, jotka uskalsivat sentään puhella keskenään, jopa vähän nauraakin aina välillä. Minä tunsin heidät, tiesin, että he kaikki olivat kunnon tyttöjä ja kunnon nuorukaisia, eteenpäin pyrkiviä ja työhön kykeneviä. Minun täytyi muistuttaa sitä itselleni, sillä heidän äänensä ja puhetapansa soi nyt korvissani raa’alta, ja heidän esiintymisensä, koko ulko-asunsa oli mielestäni epähienoa, kauneutta vailla. Se minua kiusasi.
– Liisi – kuului Agnesin ääni sieltä herraparven sisästä.
Hän kurotti päätään nähdäkseen minua, pikku olentoa, joka istuin nurkassa heidän takanaan ja söin hyytelöä.
– Me lähdemme verannalle kahvia juomaan, tule mukaan.
Laskin talrikkini pois ja seurasin heitä.
Joku herroista tarjosi Agnesille papyrossia. Hän otti. Minä hytkähdin, sillä luulin hänen vaan piloillaan vievän sitä huulilleen. Mutta nauruni taukosi siihen paikkaan, kun Antti antoi hänelle tulta. Niin – Antti tosiaankin sen teki, – piteli huolellisesti tikkua siksi, että papyrossi hyvin syttyi, ja katseli sitten nähtävällä mieltymyksellä, kuinka somasti Agnes suipenti huuliaan puhaltaessaan savua ulos.
Olin kuin elävä kysymysmerkki. Kuinka saattoi Antti hyväksyä yhdelle sitä, jota hän ei toiselle olisi milloinkaan maailmassa sallinut?
Eipä tullut kysymykseenkään, että minulle olisi kukaan papyrossia tarjonnut, yhtä vähän kuin minäkään olisin ottanut.
He jatkoivat salissa alkamaansa puhetta.
– Vai niin te luulette, että meissä on nurkkapatriotismia?
– Suuressa määrin.
– Mutta olisiko siinä mitään pahaa? kysyi Antti. Ihmisen tuleekin aina syvästi juurtua kotiseutuunsa, rakastaa hellimmällä sukulaisrakkaudella sen paikan luontoa, jossa hän tuntee joka kiven, joka pensaan ja mättään, johon nuoruuden muistot häntä sitovat ja jossa hän on ystävyydessä kaikkien, yksin hevosten ja koirienkin kanssa. Semmoinen suhde antaa tukea koko hänen elämälleen, se on lähde, josta sitten uhkuu rakkautta avarammallekin, kansaan, isänmaahan. Mutta sille te, neiti Werther, ette osaa panna arvoa.
Agnes hymyili, veteli savuja ja katseli ylös taivasta kohti. Antti odotti vastausta.
– Vai kuinka? Ehkä tunnette sentään kaipuuta?
– Ei, ei.
Hän nauroi ja pudisteli päätään.
– Minä tahdon olla vapaa kuin taivaan lintu. Juurtua johonkin maapilkkuun? Kiintyä siihen tunteillaan, sydämmellään? Herra varjele, sehän olisi kauheata henkistä vankeutta.
– Jota kärsii mielellään, neiti Werther. Onneton se ihminen, joka ei rakkauden kahleita kanna.
– Te rupeatte runolliseksi.
– Jääkää tänne kesäksi, neiti Werther, niin käymme yhdessä katselemassa seutua. Täällä on kaunista, tiedättekö. Ehkä sitten ymmärrätte, kuinka ihmiset, jotka ikänsä ja aikansa täällä elävät, voivat hartaasti liittyä sekä toisiinsa että luontoon.
– Koko kesäksi en jää. Mutta pariksi päiväksi, kenties. Riippuu siitä, minkälainen opas te olette.
– Lähdemmekö tänä iltana jo ensimmäiselle retkellemme.
– Mihinkä se olisi?
– Iloharjulle. Sinne on kolme virstaa. Kaunis näköala.
– Hevosellako menisimme vai jalan?
– Kuten vaan tahdotte.
– Kuulkaa! Hankkikaa minulle satula. Me ratsastamme.
– Kyllä.
– Todella? Luuletteko saavanne täällä satulaa?
– Saan varmaan. Olkaa huoletta.
– Ooh, sepä hauskaa! Silloin ratsastamme joka päivä, eikö niin?
– Niin paljon kuin teitä vaan haluttaa.
Minä istuin syrjässä, Antti ei katsonut minuun päinkään. Tuntui kuin olisi joku kuristanut minua. Mutta eihän tässä vielä ollut mitään syytä pelkoon. Tavallista kohteliaisuutta se vaan oli. Ei muuta.
Ei muuta! Tavallista kohteliaisuutta ainoastaan....
Anttia oli tätä ennen aina pidetty epäkohteliaana. Ei häntä siitä soimattu, hyväntahtoisesti hänelle vaan naurettiin, sillä se pantiin kaikki hänen jörömäisen luonteensa syyksi.
Agnesin vaikutuksesta hän suli ja muuttui toisenlaiseksi. Entä sitten? Olihan se vallan luonnollista. Miksi sitä ihmettelin? Ja miksi paheksuin?
Kevyesti he jatkoivat puhetta. Minä en enää voinut niin tarkkaan seurata, sillä korvani humisivat ja käteni värisivät niin, että oli vaikea hallita.
– Olenpa minä lapsellinen, olenpa aika hupakko, sanoin itselleni.
Ei apua. Korvat vaan humisivat ja kädet värisivät.
Viimein näytti Agnes huomaavan minut.
– Pikku Liisi – sinä, tietysti, teet meille seuraa tänä iltana.
Ponnistin kaikki voimani, saadakseni ääneni levolliseksi.
– Enhän minä osaa ratsastaa.
Jopa muisti Anttikin minua. Kääntyi koko ruumiillaan minun puoleeni.
– Se on totta, se. Kuinkas teemme sinun kanssasi, Liisi?
– Minä jään kotiin.
Sain kuin sainkin kasvoni vääntymään hymyyn. Huomasivatko, kuinka tekemällä tehty se hymy oli, kuinka valheellinen?
– Ei, minä tiedän neuvon, sanoi Antti. Sinulle otetaan issikka.
Loin kummastuneen katseen häneen. Niinkö vähän hän välitti nyt maksusta, hän, joka muuten oli niin tarkka?
– No, sillä tavalla! huudahti Agnes.
Mutta minä panin vastaan.
– Enhän minä voi jättää lapsiakaan niin pitkäksi aikaa.
– Taitaa niin olla, sanoi Antti. Ikävä kyllä. Pitäisi sinun toki kerran päästä huvittelemaan. Mitä, jos ottaisimme kotimiehen?
– Ei se käy laatuun. Lapset eivät tulisi toimeen vieraan kanssa, tiedäthän sen.
– Sille ei sitten mitään voi.
Agnes heitti minuun nopean ja tutkivan katseen, jonka vastasin tyyneesti. Hän ei ainakaan saisi aavistaa mitään lapsellisesta tuskastani.
– Siis meidän täytyy mennä kahden, hän sanoi. Ellei herroista joku halua lähteä mukaan?
He halusivat useimmat ja pari nuoremmista otti huolekseen tarpeelliset valmistukset. Eihän ollut ravintolaa Iloharjulla, täytyi siis viedä virkistysaineita muassaan. Ja hevosetkin he lupasivat toimittaa ynnä satulat.
Ooh, he olisivat tehneet mitä hyvänsä siitä ilosta vaan, että saivat yhden illan viettää Agnesin seurassa.
Kahdeksan aikaan he päättivät lähteä, että joutuisivat perille ennen auringon laskua. Antti ja minä erosimme seurasta vähää ennen.
Sain heti ottaa lapset huostaani, syöttää, riisua ja viedä nukkumaan. Tein sen vanhaan totuttuun tapaan ja vastasin heidän kysymyksiinsä lyhyesti, hajamielisesti, ja vasta sitten kun monta kertaa olivat saman kysymyksen uudistaneet. Enemmän kuuntelin Antin askeleita toisessa huoneessa, kuin heidän puheitaan. Hänellä oli kiire muuttamaan toista pukua päälleen matkaa varten. Joutuisiko ja muistaisiko hän tulla edes sanomaan jäähyväisiä ennen menoaan?
Sekä joutui, että muisti!
Istuin juuri pienellä pallilla ja pesin Lyyliä, joka paitasillaan makasi polvillani, nauraen ja jokeltaen, kun Antti tuli sisään. En ollut häntä näkevinäni, viskasin pesusienen vesivatiin, painelin pyyheliinalla kaulaa ja katsoin tarkkaan, eikö iho ryppyjen sisässä punottanut.
– Ikävää, että sinun nyt täytyy jäädä kotiin, Liisi.
Antti silitteli päätäni ja kumartui ylitseni.
Minä vaan tarkastelin Lyylin kaulaa.
– Olisit varmaan mielelläsi lähtenyt mukaan?
– Hm –
Eikö tosiaan ollut hiukan punaisena kaula tuolla oikealla syrjällä? Pääni painui vielä alemmaksi, puhaltelin epäiltävää kohtaa ja pyyhin uudelleen.
– Etkös olisi? Kuinka?
Hänen kätensä luisui leukani alle, väkistenkin hän väänsi pääni ylös ja katsoi minua kasvoihin.
Täytyi vastata.
– Enpä tuosta ole millänikään.
– Onko se ihan totta?
Minä koetin hymyillä. Koetinpa vielä katsoa häntä silmiinkin.
Hän nähtävästi rauhoittui.
– Sinä olet minun oma rakas vaimoni. Aina hellä, aina kärsivällinen ja aina hyvä.
Ja hän painoi lämpimän, pitkän ja pehmeän suutelun huulilleni.
Sydämmeni heltyi äkkiä. Minun oli vaikea estää kyyneliä nousemasta silmiini. Pyrin irti hänen syleilystään.
– Lyyli raukka kylmettyy.
Mutta hän ei päästänyt, ennenkuin oli vielä monet kerrat suudellut minua ja senkin jälkeen hän yhä uudelleen hyväili ja silitteli päätäni.
Hän oli tavattoman hellä ja sydämmellinen, mieleni suli täydellisesti, en tuntenut enää vähääkään katkeruutta. Mutta minun täytyi kääntää kasvoni pois, sillä kyyneleet yhä tunkivat esille.
– Ehkä sinulle onkin terveellisempää, kun pääset ajoissa nukkumaan. Ja kuulehan, me ratsastamme täältä ohitse, niin saat sinäkin nähdä meitä. Pidä varalta, noin neljännestunnin kuluttua me ainakin olemme jo liikkeellä.
– Kyllä.
– Niin, hyvästi nyt.
Vielä pari suutelua, ja sitten hän läksi.
Annoin kyynelten nyt juosta valtoinaan. Minä hupsu! En tietänyt, miksi itkin, en oikeastaan ollut pahoillani enää, en peljännyt mitään Antin suhteen, enkä millään muotoa olisi tahtonut häntä jäämään huviretkeltä pois. Ei, oman lapsellisuuteni minä vaan itkin pois.
Tuntui niin helpottavalta ja hyvältä, Lyyli nauroi ja huiski käsiään, en voinut olla häntä hellittelemättä. Puristin niin rintaani vasten, että hänen täytyi kirkua. Kuinka hän oli lämmin ja pehmeä! Vedet kuivuivat silmistäni, minä nauroin ja jokeltelin kilpaa hänen kanssaan.
Laskin hänet vuoteelle ja peitin. Hän oli vallaton, riehkasi ilosta, potki peitteen pois ja nosti pienet pyöreät jalkansa pystyyn.
– Oletkos hiljaa, sinä veitikka, oletkos hiljaa – äsäs!
Ja vaikka minä olin häntä toruvinani, minä kuitenkin riehuin mukana, enkä malttanut lopettaa, vaikka kyllä pelkäsin, että hän mahdollisesti valpastuisi eikä pääsisi uneen kiinni koko yönä. Mutta kun hän oli niin ihmeen herttainen, ja niin soma siinä valkoisessa paidassaan, oikea semmoinen pikkuinen paitaressu, niin eihän saattanut, ei millään tavalla olla häntä pudistelematta, suutelematta, hyväilemättä.
Omaa hupsuuttani samalla ihmettelin. Enkö äsken ollut syyttä aikojani ihan alakuloisena ja masentuneena? Ja minulla kuitenkin oli hyvä, uskollinen mies, vakava ja luotettava ja toimelias, ettei monella hänen vertaansa. Sitten nämä terveet, hauskat lapset – kuinka saatoin olla niin kiittämätön ja niin hassu? Ei se enää milloinkaan tapahtuisi, sen nyt pyhästi lupasin itselleni.
Mutta oli kait neljännestuntia jo kulunut? Ikkunassahan minun pitäisi olla.
– Nyt lopetetaan, Lyyli, ei saa nauraa enää. Pane simmä kiinni, ja nuku!
Hän kipristi ne umpeen, kipristi niin, että nenänypykkä meni yhteen kippuraan, ylähuulikin vääntyi ylös ja neljä valkoista helmihammasta paistoi esille. En voinut hallita itseäni, täytyi vielä painaa huuliani tuota avonaista suuta vasten.
Mutta sitten herkesin totiseksi, peittelin hänet huolellisesti ja suoristin selkäni.
– Nuku kiltisti, lapseni.
Hän käänsi päänsä syrjään, ja painoi poskensa tyynyyn. Minä poistuin.
Salin ikkunassa sitten istuin ja odottelin ratsastajia. Eikä siinä kauvan tarvinnut odottaakaan ennenkuin kavioiden kopse alkoi kuulua ja he ilmestyivät kohdalle. Heitä oli kymmenkunta herraa, Agnes oli ainoa nainen joukossa. Vaan sitä hän ei näyttänyt haikailevan, siellä missä hän suorana ja ryhdikkäänä istui ratsunsa seljässä. Uljaasti hän kantoi päätään, vartalon piirteet osoittivat jäntevyyttä ja notkeutta, pitkän ratsupuvun liepeet liehtoivat vapaasti hevosen lanteita.
He pidättivät hevosiaan, tarkastelivat ikkunoita ja älysivät minut. Agnes heitti lentomuiskuja, Antti paljasti päänsä teeskennetyllä juhlallisuudella ja muutkin herrat tervehtivät iloisesti. Minä hymyilin, nyökkäilin vastaan minkä ennätin ja huusin: ”onnea matkalle!” Sitten he taaskin antoivat hevosten mennä ja niin katosivat pian näkyvistäni.
Enkä minä tuntenut hiventäkään harmia, saatikka että olisin ollut mustasukkainen ja kateellinen. Päinvastoin soin mielelläni Antille tämän huvin ja toivoin, että hän muuttaisi ajatuksiaan Agnesista ja huomaisi vihdoinkin hänen hyvät puolensa. Niin kumminkin vakuutin itselleni.