Aulanko. Pääte.

Aulanko. Wielä yksi sota..

Aulanko. Pääte. Kirjoittanut anonyymi

Aulanko

Aulanko.

Pääte.

Helmikuun 24 päiwänä w. 1496 läksi suuri sotajoukko Turusta keski- ja itsä suomeen päin, kartoittamaan pois Wenäläisiä; mutta Wenäläiset oliwat jo aikaa meneet matkaansa, ja se suuri Ruotsin joukko ja sen päämies Sten Sture eiwät saaneet muuta nähdä kuin aution ja häwitetyn maan. Ei ollut enää miksikään hyödytsi ne 40 tuhatta jaltka-miestä, 400 huowia ja 103 "skerpenttiä" eli tykkiä, jotka tässä wäestössä sanotaan olleen.

Mitä Mauno Kalpaseen ja hänen kumppaneihinsa tulee, niin he pääsiwät Hämeenlinnaan, — ne jotka eiwät olleet susilta raadeltuina. — He toiwat myös hengissä ja terweenä Elinan sinne.

Hämeesen ei enää odotettu sinä talwena wihollisia, jonka tähden Sten Sture sioitti suuren joukkonsa pitkin maata sinne, missä polttamattomia taloja löytyi. Itse hän palasi Ruotsiin.

Sotaa kesti wielä muutaman wuoden, waan kun ei se enää koskenut näitä seutuja. eikä tätä jutelmaa, niin jätämme sen waiheet silleen.

----------

Käymme taas hetkeksi Aulaugon kukkulalle. Silloin on kewä-suwcn aika ja aamu. Kaswitunta on täydessä puwussansa. Laulu-rastaat ja lehti-kertut wisertelewät toistensa kilwalla, käki huutelee puun oksasta kaksi äänistä nuottiansa ja Aulanto-järwen kalat mukkelewat päiwän paisteessa.

Luonto oli peräti muuttanut muotonsa siitä aamusta, kun ensi-kerran näytimme lukiolle Aulangon, ja wielä enemmän siitä aamusta, jona hänen toisteen sinne johdatimme.

Kukkulan ylimmäisellä paltteella näemme Elinan. Hän istui siinä ihastellen seudun kauneutta, itse hän kuitenkin oli sen paraana ihanteena, sillä hän oli sangen suloinen näöltänsä.

Hän katseli sitä laweaa alaa, joka näkyi hänen edessänsä ja jossa rauhan toimet taas alkoiwat wirkistyä. Se elähytti hänen omaakin mieltänsä ja tuotti sinne ajatuksia, jotka saattiwat hänen kaswoillensa hohtawamman punan.

Hän näkyi odottawan jotakuta, sillä hän katsoi nsein sitä kohden, josta Hämeenlinnaan tie käy. Waan toisaalta tulikin mies, jota ei hän odottanut; se oli ritari Leijo.

Elina säikähti, nähdessänsä sen miehen edessänsä.

"Minä tulen jotenkin odottamatta, eikö niin?" lausui ritari.

Ei neito wastannut.

"Minun käytökseni on ollut kummallista, sen täytyy tunnustaani," jatkoi ritari, "mutta kun se kaikki on tapahtunut hywässä tarkoltuksessa, niin ei se käytökseni ole erin moitittawa."

"Mitä hywä tarkoitus saatti sinun pettämään minun Wenäläisille?" kysyi neito, "ja poltettiinko minun kotonikin hywässä tarkoituksessa?"

"Mitä jälkimmäiseen tulee," wastasi ritari, "niin ei se ollut kaikki minun syyni. Edellinen taas oli hywä tarkoitus kyllä, sillä minä tahdoin temmata sinun sen weitikan pauloista, joka oli saanut sinun mieles täydellisesti waltaansa."

"Ja sentähden sinä toimitit minun, aina waan hywässä aikomuksessa, Wenäläisten käsiin?"

"Niin tein, sillä heiltä oli minulla nyt enää ainoa apu odotettawa."

"Sittekin, kun minä olisin wihitty sen päämiehen kanssai" kysyi Elina.

Ritarin muoto julmistui, kun hän muisti sen häpiän, joka hänelle oli taphtumassa Wenäläisten leirissä. Hän maltti kuitenkin mielensä, ja rupesi taas puhumaan, samalla tywenellä tawalla, kuin äskein.

"Ällkäämme muistutelko niitä aikoja," sanoi hän, "ne owat olleet ja menneet, puhukaamme ennemmin tulewista ajoista."

"Tulewaisuus on ijäti katkaistu meidän wälillämme," lausui tyttö.

"Ha, sina luotat wielä siihen Turkulaiseen Hiiden wietäwään, mutta sitä et sinä enää saa nähdä, sillä hän on — — — "

"Tässä!" lausui miehen ääni heidän siwullansa ja Manuo Kalpanen astui esille.

"Teufel und Hölle!" ärjäsi ritari; hän oli muukalainen alkuansa ja kirosi mielellään äitinsä kielellä.

"Mitä sinulla on näillä mailla wielä tekemistä, siuä petturi," kysyi Mauno.

"Minulla on kumminkin wielä yksi työ tehtäwäuä," wastasi ritari kiukussa, "minun tulee rangaista sinua." Hän weti miekan siwultansa ja karkasi sillä Maunon päälle. Waan se oli walmis ottamaan häntä wastaan. Nopealla ja woimallisella kädellä löi Mauno miekan hänen kädestänsä.

Ritariin käwi hirmuinen peljästys. Hän kääntyi pois taistelosta mennäksensä patoon, ja hän luuli Maunon seuraawan, waikk'ei se paikastansakkaan siirtynyt. Ritari juoksi Aulangon laen poikki, sille puolen, missä se täpärä äyräs on — siitä hän heittäysi alles. Ja se oli hänen wiimeinen askeleensa tässä mail- massa.

"Hänen oma petollinen sydämensä petti wiimein hänen itseu" sanoi Mauno, "hywä oli, ettei minun miekkani ollut hänen surmansa."

Sitte wiimeksi kerrottuin tapauksien, oli Mauno käynyt Turussa pispan puheilla, jonka sotamies hän oli. Se oli toimittanut hänelle korkeamman arwon ja wapa-talon asumukseksi Turun lähellä.

Ritari Leijo taas oli, silloin kuin se meteli tapahtui yöllä Wenäläisten leirissä, siepannnt ensimälsen hewosen, jonka hän sai, ja ratsastanut sillä pois — Turkuun. Siellä hän oli koettanut pispan edetsä walheilla wahingoittaa Maunoa, waan ei se hänelle ollut luonnistununna. Sitte hän oli palkannut murhaajat ottamaan Maunolta hengen, waan ei silläkään työllä ollut menestystä; murhaajat kyllä tappoiwat yhden miehen, waan ei se ollutkaan Mauno, waikka ritari niin luuli ja lähti hywällä-mielellä Turusta kosiomatkalle. Lopun tiedämme.

Lieneekö tarpeellista pitkittää tätä juttua edemmälsi. Kun sanomme näiden kahden, jotka tässä Aulangolla nyt oliwat, suostuneen elinaikaiseen liittoon, niin toiwomme lukian siihen tytywän.

Elina ja Mauno muuttiwat pois Hämeestä sinne wapataloon, joka Maunolla oli Turun puolessa. Matti sai Elinan maat Katumaan rannalla.

(Loppu).

Lähde: Hämäläinen 24.12.1863