Avioelämää: Huono onni
| Korvaus | Huono onni. Avioelämää Kirjoittanut August Strindberg |
Viilloksia |
Voithan ajatella kuinka herkullista on asua yhdessä saman naisen kanssa koko ikänsä, kun pari miestoveriakin vaan vaivoin voivat kestää pari lukukautta. Ja miehillähän sentään on enemmän samallaisia tapoja ja juonia. Ole varoillasi vaimoa valitessasi, ja opi tuntemaan morsiosi ennenkuin nait hänet!
Niin varotteli vanha setä tavallisesti nuorta veljenpoikaansa, mutta mitä se auttoi? Mies ei valitse vaimoaan, vaan se vaali, luontainen valinta, tapahtuu useimmiten itsestään.
Ja niin tapasi tämäkin mies omansa! Se oli muuan komea, kahdenkymmenenkahdenvuotias tyttö. Hän oli ollut valmis naimisiin jo seitsemäntoistavuotiaana ja oli sitten istunut viisi vuotta kotonaan ja odottanut päästäkseen naimisiin, pois kodin pakosta, äidin jankutuksesta ja sisarien kaivamisesta. Ja sitten tuli mies, pelastaja, ritari. Ritari oli tukkukauppias ja oli perinyt vanhan, hyvän liikkeen Skeppsbron luona. Hänellä oli tyynet, hiljaiset tavat, ja hänen suurin halunsa oli vaan perustaa koti ja päästä rauhaan. Hän oli tosiaan luotu mitä parhaimmaksi ja sopuisimmaksi aviomieheksi. Ja sitten menivät he naimisiin!
Mies oli järjestänyt kaikki, laskenut ja suunnitellut mitä heidän onneaan varten tarvittaisiin.
No! Häitten jälkeisenä päivänä ei vielä asiat olleet järjestyksessä, sillä he olivat päivällisillä appivanhempien luona. – Mutta seuraavana päivänä! Miehen piti olla konttorissa kello yhdeksän.
– Mehän kai juomme kahvia kello kahdeksan, – sanoi mies vaimolleen.
Rouva vastasi myöntävästi, hän oli niin nukuksissa vielä. Mies nousi ylös kello puolikahdeksan ja piti huolta kahvipöydän kattamisesta, ja sitten asetti hän kukkia vaimonsa lautasen luo, ja sitten sytytti hän tulen munankeittäjään. Sitten meni hän makuuhuoneeseen.
– Ylös nyt, pikku muijaseni, kahvi on valmista – sanoi hän.
Mutta vaimo kääntyi seinään päin ja sanoi että hän tahtoi vielä vähän maata.
– Hm! Mies siis odottaisi puoliyhdeksään. Sitten tuli hän uudelleen makuuhuoneeseen.
– Sehän nyt ihmeellistä on, ettet anna minun maata! Juo sinä vaan kahvisi, minä saan kyllä myöhemminkin.
Mies tuli alakuloiseksi, mutta päätti kuitenkin odottaa. Ikävää se kuitenkin oli, sillä hänen piti mennä konttoriin katsomaan aamupostia. Mutta sitä hauskempaahan olisi sitten. Pieni kahdestaanseurustelu kahvipöydässä oli aina väikkynyt hänen mielessään yhtenä kotoisen onnen tärkeimpänä kohtana.
Kello puolikymmenen uskalsi mies taas uudelleen yrittää. Mutta nyt se oli vielä ihmeellisempää ettei vaimo saanut maata. Hän oli tottunut makaamaan niin kauvan kuin tahtoi, ja hän toivoi, ettei mies enää ruvennut häntä kasvattamaan. Miksei mies ollut juonut kahviaan? Mikä oli häntä estänyt? Vaimo halusi saada kahvin vuoteeseen kun heräsi, mutta unensa tahtoi hän nauttia häiritsemättä.
Silloin tuli mies murheelliseksi, mutta ei hänellä ollut siihen mitään sanottavaa. Ja juodessaan sitten kahvia yksinään, tuntui hänestä kuin olisi poikamies jälleen. Eikä hän ollut iloinen mennessään konttoriin.
Päivällisruoka oli kaikki kerrassaan sokeroitua. Mies inhosi makeita ruokia, mutta ei tahtonut pahottaa vaimonsa mieltä. Kuitenkin kysyi hän, oliko se tapahtunut vaimon vai keittäjättären tahdosta. Se oli vaimon mielen mukaan, sillä hän oli tottunut siihen kodissaan. Sallatissa oli kermaa ja sokeria. Mies taas kysyi eikö vaimo pitänyt enemmän öljyssä höystetystä sallatista. Ei, vaimo ei sitä voinut sietää. Mutta voitiinhan miehelle laittaa osa erittäin öljyssä. Ei hän tahtonut nirsuilla, ei se sitä kannattanut. Olkoon miten tahansa.
Ruoan jälkeen joi mies tavallisesti kahvia, mutta lääkäri oli kieltänyt sen rouvalta. Mies sai juoda kahvinsa yksin. Lukisiko hän sanomalehtiä vaimolleen? Siellä oli muuan hyvä artikkeli Irlannin-kysymyksestä.
– Hui, ei mitenkään! Ei vaimo halunnut kuulla mitään sellaista ikävää.
Sitten viritti mies sigarrin. Se oli hyvä havanna-sigarri, jonka hän oli ostanut suorastaan Bremenistä. Suuri hämminki!
– Poltatko sinä?
– Tietysti. Etkö siitä tiennyt?
– En!
– Isäni piti polttamista hyvin siivottomana tapana, ja minulle tekee pahaa tupakansavu.
Mies laski sigarrin pöydänreunalle ja katseli haikeasti kuinka se vähitellen hiiltyi hienoksi tiuhaksi, valkeaksi kuin pumpuli.
Illalla aikoi mies lukea ääneensä. Mitä ihmettä? Dickensiäkö? Ei, vaimo ei voinut kärsiä englantia eikä englantilaisia kirjailijoita. Eikö miehellä ollut ranskalaisia. Ei, mies taas inhosi kaikkea mikä tuli Ranskasta.
– Se oli vahinko!
Ja sitten täytyi miehen mennä tanssiaisiin, illallisille ja teatteriin. Viimeinen kiusasi häntä eniten, sillä helposti huomasi hän näyttelemisen katsomossa olevan mieltäkiinnittävämpää kuin näyttämöllä. Ja sitten ei saanut puhella, ei pitää toisiaan kädestä, vielä vähemmin suudella.
Keväämmällä täytyi heidän luonnollisesti saada kesähuvia. Mies äänesti Mälaria, sillä hän oli kasvanut sen rannalla, mutta vaimo ei voinut asua Mälarin rannalla, sillä hän oli saanut siitä yskää, ja niin asettuivat he erääseen paikkaan Saltsjön rannalla. Mies rakasti kalastusta ja metsästystä, ja hänellä oli purjevene. Ne olivat hänen elämänsä kolme intohimoa, ja niitten avulla paranteli hän lyhyenä kesäaikana terveyttään, joka talvella oli huonontunut.
Ensimmäisenä sunnutai-aamuna maalle päästyään nousi mies ylös kello viisi, otti mukaansa ruokapussin, kalakomppeet ja avukseen yhden miehen. Ja kuinka hyvältä maistuivatkaan piippusauhut ja kuinka suloista oli kiskoa vedestä ahvenia!
Ja sitten tuli hän kotiin mitä parhaimmalla tuulella kello kaksitoista. Hän riensi kohta suutelemaan vaimoaan, mutta tämä työnsi hänet takaisin. Mies haisi raa’alle kalalle ja tupakalle. Että sivistynyt mies tosiaankin saattoi nauttia moisesta karkeasta huvituksesta. Ja vaimo oli sitten vielä saanut odottaa suurukselle.
Kissa sai syödä niin paljo ahvenia kuin tahtoi, ja loput heitettiin tunkiolle.
Päivällisellä tulisi kai vaimo jälleen hyvälle mielelle, sillä miehellä oli varattuna yllätys. He tulivat puistoon ja joutuivat sillalle.
Siellä oli hieno purjevene, ja muuan mies merimiehen vaatteissa odotti herrasväkeä, lähteäkseen viemään heitä merelle.
– Purjehditko sinä? Onko se sinun veneesi?
– Onpa niinkin, ystäväni, – sanoi mies ylväästi.
– Etkä siitä ole minulle sanaakaan maininnut! En koskaan voi päästää sinua purjehtimaan. Sinun täytyy luvata minulle, Ernst, ettet koskaan mene purjehtimaan. Kuuletkos! Jos rakastat minua!
Ernstin täytyi luvata, vaikka hän epäillen miettikin kummanko valitsisi, epäsuosion vai korkeimman huvituksensa.
Tosiaan on minulla ollut hirvittävän huono onni. Ja sitten menivät he puistoon, ja heillä oli ikävä. Mutta rouva pani iltapäivällä toimeen vieraskutsut, ja silloin tuli luutnantteja ja varatuomareita, ja he istuivat parvekkeella ja puhuivat teatterista ja soitosta, ja herra Ernst sai kulkea ja niistää heidän sigarreitaan ja tarjota valkeeta ja täyttää punschilaseja, niin että kun ilta tuli, oli hän väsynyt kuin ravintolatarjoilija. Ja kun hän koetti sekaantua keskusteluun, sai hän aina sellaisia sutkauksia, joihin ei osannut vastata, sillä nuoretherrat olivat niin näsäkkäitä. Ja hänestä tuntui kuin olisi hän ollut kellarimestari koko iltapäivän ja kuin hänen kotinsa olisi ollut kapakka.
Syksyllä alkoi näkyä merkkejä raskaudentilasta. Rouva suuttui, suuttui mieheensä ja itseensä. Mutta hän kiristi liivit tiukalle ja kulki maailmalla viimeisiin asti. Pari viimeistä kuukautta oli hän vallan raivoissaan. Tällaista ei enää koskaan saisi tapahtua! Miehen täytyi lukea ranskalaisia romaneja jotka häntä ilettivät, ja laahata kotiin joitakuita ystäviä jotka saattoivat rouvaa huvittaa. Ja talo oli täynnä ystäviä.
Sitten syntyi lapsi. Rouva ei luonnollisesti tahtonut itse imettää, sillä hän ei olisi sitten enää voinut kulkea avokauloin juhlissa.
Terveeksi tultuaan puhui rouva miehelleen ratsastustunneista. Mies kysyi lääkärin neuvoa. Tämä epäsi. Seuraavana päivänä tuli rouva kotiin ”Professorin” luota, joka oli määrännyt ehdottomasti ratsastamista. Hän oli ”määrännyt”, kuuletkos! Sitä ei voinut auttaa.
Herra Ernstiä hirvitti kovasti koko ratsastuslaitos. Sinne tullessa löyhkäsi vastaan kiimaisten eläinten, hien ja ammoniakin haju. Avoimissa pikkuovissa näkyi puolialastomia naisia, yllään vaan housut ja paita. Vastenmieliseltä tuntui hänestä myöskin se ruumiillinen kosketus, kun tallimestari auttoi hänen rouvaansa satulaan, kun tuo vahvapakarainen kersantti tarttui hänen vaimoaan vyötäisille ja asetteli polvet oikeaan paikkaan satulassa. Ja kaikki nämä kavalierit ja hehkuvat katseet, mitkä seurasivat hänen vaimonsa vartalon kaikkia liikkeitä. Täällä oli irtaisuutta ilmassa, ja täällä tapahtui pahaa salassa. Mutta lääkäri oli ”määrännyt.”
– Ratsasta sinä kanssa, – sanoi vaimo, kun mies kerran oli tyytymätön. Mies ratsasti mukana pari kertaa, mutta sai sydämmentykytyksen ja pudotti hattunsa, sai haukkumisia tallimestarilta ja joutui naurunalaiseksi.
Lopulta tuli vaimo eräänä päivänä ja sanoi ratsastustuntien siirretyn iltatunneiksi. Heidän piti harjotella kadrillia soiton säestyksellä. Mies saisi katsella parvelta jos tahtoi. Yhden illan mies siellä istui, mutta ei istunut enää toisten. Hän sai välillä juosta ja palvella herroja ja naisia, availla champagnepulloja ja tarjota sodavettä.
Vihdoin sai hän jäädä yksin kotiin lapsen luo. Sitä onnea hän olikin uneksinut! Ja sitten ajatteli hän kaikkia niitä vaimoja, jotka saavat istua yksin kotona, sillä aikaa kun miehet juovat kapakoissa. Miksei hän ollut kohdannut elämänsä polulla sellaista onnetonta naista, eivätpä he kaksi olisi silloin olleet yksin? Huono onni! Huono onni!
Kadrillia ajettiin yhä uudestaan ja pian sitä seurasivat illalliset.
Eräänä yönä kello kahdentoista tienoilla kuului eteisen ovesta hirveätä kellonsoittoa. Herra Ernst istui tapansa mukaan lapsihuoneen vieressä ja luki Dickensiä. Hän hyppäsi aukasemaan; hänen vaimonsa seisoi siellä ulkopuolella yksin, ja mies kuuli kuinka askeleet hiipivät ulos portaita. Rouva oli sairas. Mies vei hänet sisälle. Rouva oli aivan kalpea ja silmissä oli omituinen kiilto.
– Ernst, – sanoi hän ja purskahti hermostuneeseen nauruun joka oli kuin itkua – Rakastatko minua?
Rakastihan mies.
– Olen sairas, niin sairas.
Rouvan kasvonpiirteet veltostuivat ja hänen suunsa hymyili surumielisesti.
– Voi, kuinka sinua rakastan!
Herra Ernst tuli levottomaksi, sillä sellaisia sanoja ei hän ollut kuullut moneen, moneen aikaan.
– Oletko minulle vihainen? – sanoi rouva ja kiemurteli tuskissaan.
Mieskö, eihän laisinkaan, mutta onnellisempi hän olisi, jos vaimo ei olisi niin paljoa poissa kotoa.
– Vai niin, hän oli liiaksi poissa; kun lääkäri oli ”määrännyt” sen. Eikö siis hänen terveytensä merkinnyt mitään miehelle?
– Kyllä, kyllä, mutta pikkulapsi!
– Oliko sillä mitään puutetta, pienokaisella! Eikö hän ollut yhtä hyvä äiti lapselleen kuin joku muukin, joka lapsirakkaaksi tekeytyy...
Nyt täytyi rouvan nousta tuolilta – ja hän oli sairas.
Mies auttoi vaimonsa makuuhuoneeseen ja aikoi kutsua Kirstiä.
– Ei, ei mitään tarvittu, ei Kirstiä, ei ketään!
Ja sitten sai hän juodakseen vettä ja istui sohvalle.
Herra Ernst oli ihan kalpea. Huone haisi konjakille – ja tupakalle!
– Noo, missä sinä nyt olet huvitellut, vanha toukka? – sanoi vaimo. – Olet varmaan lukenut taas Dickensiä! Hui, kun minä olen kipeä!
Ja niin oli hän kipeä taas!
Sitten tahtoi hän mennä suutelemaan pienokaista! Mutta mies asettui tielle ovella.
– Sinä et mene sinne!
– Kuka sen kieltää?
– Minä! Sinä, saatana, olet juovuksissa!
– Hahahaha! Et sitä turhaan sanonut! Sellainen aasi mikäs olet, etkä mies, hyi piru!
Rouva aikoi heittää miestään eräällä kirjalla, mutta kaatui lattialle.
Herra Ernst herätti Kirstin ja sai rouvan vuoteelle. Sitten laskeutui hän maata parille matolle lapsihuoneen oven eteen ja makasi siinä koko yön.
Mies ei nähnyt vaimoa aamulla. Mutta konttoriin mennessään päätti hän varmasti ottaa eron vaimostaan. Mutta millä perusteella? Juopumuksestako? Laki ei ollut edellyttänyt sellaista tapausta. Entä sitten häpeä! Seurapiiri! Mutta sen täytyi tapahtua!
Mies ajatteli läpitse yön tapahtumat. Mitä sanoja olikaan heitetty! Ilman valmistuksia, heti. Mutta salassa se oli valmistettu.
Koko aamupäivän kulki hän kuin surevainen ja piti itseään kuolleena. Mitä saattoi elämä hänelle enään antaa? Ja lapsi ilman äitiä! Raskain askelin meni hän kotiin päivälliselle. Mikä myrsky siellä mahtoikaan olla vastassa! Mitä tulisikaan tapahtumaan! Hän kulki viimeistä katuosaa; pysähtyi erään myymälän kohdalle ja katseli tavaroita ikkunassa. Menisikö kotiin ollenkaan? Eikö olisi parasta tehdä loppu koko kurjuudesta? Mutta lapsi, lapsi!
Tultuaan portaille kuuli hän laulua ja pianonsoittoa. Kun hän pääsi sisälle istui hänen vaimonsa ja säesti pianolla erästä ystävätärtä joka lauloi. Ja sitten juoksi vaimo rakasta ukkoaan vastaan ja suuteli häntä. Ja miehestä tuntui kuin olisi hän saanut terveytensä jälleen takaisin. Ja kaunis oli vaimo tänään. Ja millä sulolla hän kertoikaan ystävättärelle kuinka sairas hän oli ollut yöllä, mainitsematta mitään epämiellyttäviä yksityiskohtia. Ja heillä oli hauska päivällinen kolmisin.
Ja sitten jäivät he kahden. Ei sanaakaan puhuttu eilisestä. Mies makasi vuoteessa ja katseli kuinka vaimo riisui. Vaimo näytti miehen mielestä julkeammalta kuin ennen, mutta samalla kauniimmalta. Mies vihasi vaimoaan, mutta hänen lihansa oli kahleissa. Ei koskaan voisi hän elää ilman tätä naista.
Ja niin jatkettiin entistä elämää. Mies istui ratsastushuoneen parvella ja avasi champagnepulloja. Hän seisoskeli ruokasalien ovilla ja olla rääpösti valveilla kokonaiset tanssiaisyöt, sillä itse hän ei tanssinut. Hän istui teatterissa ja kantoi vaimonsa shaalia, pani hänen kenkänsä nappiin vaan saadakseen hetkisen nähdä hänen pohkeensa.
Mutta joskus hän sentään väsyi ja istui kotona.
– Mikä elukka, – sanoivat herrat.
– Mikä naisko se rouva, – sanoivat muutamat naiset.
Eräänä päivänä sai mies lukea eräästä lauvantai-lehdestä kuvauksia erään hienoon maailmaan kuuluvan naisen elämästä. Ne olivat kauheita asioita. Oli nähty hänen suutelevan miehiä porttikäytävissä. Kauhea epäluulo heräsi miehessä. Mutta hän ei voinut saada todistuksia, sillä sellaisille retkille ei oteta todistajia. Mutta hänen rauhansa oli mennyt. Hän tunsi itseään petettävän, mutta ei voinut tehdä sille mitään.
Eräässä raivonpuuskauksessa hankki hän itselleen rakastajattaren. Nainen petti hänet kahden kuukauden kuluttua. Mies otti uuden; ja sama oli seuraus. Hän halusi vaimon saavan tietää siitä. Mutta vaimo ei mitään tiennyt, tai teeskenteli tietämättömyyttä.
Ja niin elettiin edelleen, vuodesta vuoteen! Erotako? Ei, sitä ei mies voinut lapsen tähden. Eikä hän sitäpaitsi voinut elää ilman vaimoaan.
Eräänä yönä, juotuaan vahvasti erään ystävänsä luona, avasi hän sydämmensä ja sanoi kaikki mitä ystävä jo ennestään tiesi.
– Et sinä ole ainoa, sinä, – sanoi ystävä. Miehellähän vaan on alkuunpano-oikeus. Siitä seuraa, että hän melkein joka tapauksessa on orja, sillä joka rakastaa, se on orja. Melkein kaikki avioliitot syntyvät miehen rakkauden perusteelle. Niin on luonnossakin. Koirakset tekevät hyökkäyksen, naaras istuu ja odottaa. Kuka? Kuka sattuu tulemaan! Ja usko pois, naiset ne hallitsevat maailmaa, vaikkei heillä olekaan äänioikeutta. Nainen meni naimisiin päästäkseen pois kodista, ja niin tekevät useimmat naiset. Sinä nait päästäksesi kotiin! Onko vaimosi rikollinen? Ei, se on hänen luonteessaan, hän on syntyään polyanristi; luonto on sinut taas tehnyt monogamistiksi. Huono onni teidät vaan on yhteen saattanut! Huono onni, ystäväni!
Niin, se oli kyllä selitys herra Ernstinkin mielestä, mutta mikään lohdutus se ei ollut!
Erehdys oli tehty, mutta se ei ollut korjattavissa.
– Sillä jos sovitaan toisilleen, se saadaan tietää vasta jälestäpäin, ja silloin se on myöhäistä! – sanoi ystävä.
– Mitä sitten pitää tehdä? Mitä pitää tehdä?
– Pitää kai lopulta tehdä kuin maalaispojat, sanoi leikkisästi ystävä, joka jo alkoi kyllästyä.
– Mitäs he tekevät sitten?
– Ottavat selvän siitä jo etukäteen! Jaa, ne saakulin maalaispojat, ne ovat viekkaita!