Avioelämää: Viilloksia

Huono onni

Viilloksia. Avioelämää Kirjoittanut August Strindberg

Luonnoton valinta, tai rodun synty

Hänen silmänsä olivat auvenneet näkemään maailman hassuutta, mutta hänellä ei ollut voimaa tunkeutua pimeyden läpi ja nähdä syytä tähän hassuuteen; siitä syystä joutui hän epätoivoon ja särkyyntyi. Sitten joutui hän rakastamaan tyttöä, joka meni naimisiin toisen miehen kanssa. Hän valitteli sitä ystävilleen ja ystävättärilleen, mutta nämä vaan nauroivat hänelle. Siten kulki hän kappaleen tietään yksin, ”väärinkäsitettynä.” Hän kuului hienostoon ja otti osaa sen huveihin, koska ne olivat hänelle unohdusta; mutta hän halveksi niitä, eikä sitä salannutkaan.

Eräänä iltana oli hän jälleen tanssiaisissa. Hän tanssi siellä erään nuoren tytön kanssa, joka oli harvinaisen kaunis, ja jolla oli ilmeikkäät kasvot. Valssin loputtua vei hän tytön seinävierelle. Jotakin oli puhuttava, mutta mitä. Vihdoin lopetti tyttö äänettömyyden ja sanoi: Parooni on kai hyvin huvitettu tanssista? – Ei, ei ensinkään! vastasi tämä. Oletteko te? – En tiedä mitään hassumpaa, vastasi tyttö. – Parooni oli löytänyt oikean naisen! – Miksi sitten tanssitte? kysyi parooni. – Samasta syystä kuin te, vastasi tyttö. – Voitteko tietää ajatukseni? kysyi parooni. – Mitä vaikeutta siinä olisi. Henkilöt, jotka ajattelevat samoin, tuntevat aina toistensa ajatukset. – Hm! Te olette merkillinen tyttö; uskotteko rakkauteen? – Ei! – En minäkään! Mutta naidahan sentään täytyy! – Niin, alan tosiaankin uskoa niin! – Tahtoisitteko tulla naimisiin minun kanssani? – Miksei? Me emme kuitenkaan koskaan tappelisi! – Hyi! Mutta mistä sen tiedätte? – Sentähden että olemme samaa mieltä! – Niin kyllä, mutta se voi tulla yksitoikkoiseksi! Meillähän ei ole koskaan mitään kertomista toisillemme, kun me jo etukäteen tunnemme toistemme ajatukset! – Se on totta, mutta yksitoikkoisempaa sentään olisi elää naimatonna, väärinkäsitettynä; tiedättehän! – Se on totta! Tahdotteko ajatusaikaa? – Kyllä, kotiljongiin asti! – Ei pidemmältä? – Miksi pidemmältä? –

Parooni johdatti tytön salonkiin ja jätti sinne. Sitten joi hän muutamia laseja champagnea. Illallisten kestäessä tarkasteli hän tyttöä. Tämä antoi parin nuoren diplomatin palvella itseään, mutta näytti ilmeisesti ivaavan heitä ja kohtelevan kuin tarjoilijoita.

Kun tuli kotiljongin aika, meni hän suoraan tytön luo ja jätti kukkavihkonsa. – Hyväksyttekö? kysyi parooni. – Hyväksyn, vastasi tyttö. – Ja niin he olivat kihloissa.

Se oli oikea avioliitto, sanoi maailma. He olivat kuin luodut toisilleen. Sama yhteiskunnallinen asema, samat varallisuussuhteet, ja samat ”väljehtyneet” käsitykset elämästä. Väljehtymisellä tarkotti maailma sitä, etteivät he pitäneet tanssiaisista, näytännöistä, basareista, ja muista jaloista huvituksista, jotka antavat elämälle sen oikean arvon. Ja he olivat kuin kaksi vastapestyä kivitaulua, samanlaiset vielä, mutta aavistamatta vähääkään kuinka elämä tulisi niihin kirjottamaan. Koskaan he eivät kysyneet kihlausajan hellinä hetkinä: Rakastatko minua; sillä he tiesivät, etteivät toisiaan rakastaneet, koskeivät kerran uskoneet rakkautta olevan. He puhuivat vähän, mutta he ymmärsivät toisiaan niin hyvin. Ja sitten menivät he naimisiin.

Mies oli aina huomaavainen, aina kohtelias, ja he olivat hyviä ystäviä. Lapsi ei mitään muuttanut heidän suhteessaan, jollei sitä, että nyt saivat jotakin puheenaihetta.

Miehessä alkoi kuitenkin jonkinlainen toimintahalu herätä. Hän alkoi tuntea vastuunalaisuutta, ja mikä tärkeämpää, ikävystyä toimettomuuteen. Hän eli koroillaan, mutta ei ollut ryhtynyt mihinkään valtionvirkaan. Hän alkoi nyt kuitenkin miettiä jotakin sopivaa tointa, mikä saattaisi täyttää hänen elämänsä tyhjyyden. Hän kuuli henkien ensimmäiset aamuhuudot kun he alkoivat herätä, ja hänen mielestään vaati velvollisuus häntä ottamaan osaa siihen suureen tutkimustyöhön inhimillisen kurjuuden alkusyistä. Hän alkoi lueskella, seurata politikaa, ja kirjotti vihdoin erääseen lehteen artikkelin oppikoulukysymyksestä. Siitä seurasi se, että hänet pantiin oppikouluvaliokuntaan. Mutta siitä alkoikin tutkiminen, sillä kysymykset täytyi perusteellisesti selittää.

Paroonitar makasi sohvalla ja luki Chateaubriandia tai Mussetiä. Hän oli kadottanut kaiken toivonpa ihmiskunnan pelastamisesta, ja häntä vaivasi se, että möyrittiin sitä tomua ja kuonaa, minkä vuosisadat olivat verhonneet inhimilliset laitokset. Mutta hän huomasi kuitenkin jäävänsä miehestään jälelle. He olivat kuin kaksi kilpa-ajohevosta. He punnittiin ennen lähtöä, ja he huomattiin samanpainoisiksi; he olivat luvanneet pitää radalla yhtä jalkaa; kaikki oli niin hyvin laskettu, että he päättäisivät juoksun samaan aikaan ja pääsisivät kilpailusta samalla hetkellä. Mutta nyt oli mies jo häntä edellä kokonaisen hevosen mitan. Jollei hän kiirehtisi, jäisi hän jälelle.

Niin kävikin! Vuotta senjälkeen oli mies valtionrevisori. Hän oli matkoilla kaksi kuukautta. Nyt tunsi paroonitar rakastavansa miestään, hän tunsi sen siitä, että pelkäsi kadottavansa hänet.

Miehen palattua oli vaimo kuin tulenliekki, mutta miehen pää oli täynnä matkalla tehtyjä huomioita. Mies näki kyllä, että eronhetki oli läsnä, mutta hän tahtoi lykätä sen tuonnemmaksi, estää sitä jos suinkin mahdollista. Sitten alkoi mies kertoa vaimolleen suurissa, elävissä kuvissa, kuinka oli järjestetty se jättiläiskoneisto, jota valtioksi kutsutaan; koetti selittää pyörien kulun, kehityksen moninaisuuden, sen pidättäjät ja ha’at, huonot heilurit ja epävarmat ilmareijät. Vaimo seurasi mukana vähän aikaa, mutta sitten hän väsyi. Tuntiessaan huonommuutensa, antautui hän kokonaan lapsenkasvatukseen; hän tahtoi oikeana malliäitinä osottaa, että hänkin johonkin kelpasi. Mutta mies ei pitänyt sitä arvossa. Hän oli nainut hyvän toverin, mutta nyt hänellä oli vaan hyvä lapsenhoitaja. Kuka saattoi sitä auttaa, kuka saattoi kaikki edeltäpäin nähdä?

Talo oli nyt täynnä valtiopäivämiehiä ja revisoreja, ja herrat puhuivat politikaa päivällispöydässä. Rouvan työ rajottui siihen, että piti silmällä tarjoilun hoitoa. Parooni oli aina siksi hienotunteinen, että asetti yhden nuoren kirjurin emännän kummallekin puolelle puhumaan teatterista ja soitosta, mutta paroonitar vastasi aina lastenkasvatuksella. Jälkiruokaa syötäessä ei koskaan unohdettu juoda emännän maljaa, ja sitten päätäpahkaa lentää herran huoneeseen, tupakoiden puhumaan politikasta. Paroonitar meni silloin lastenkamariin ja tunsi katkeruudella että mies oli nyt niin paljo edellä, ettei hän enää koskaan miestään saavuttaisi. Mies työskenteli paljo kotona iltasin, ja kirjotti myöhään yöhön, mutta silloin oli huone aina lukittu. Kun mies sitten näki vaimonsa itkeneen, otti se hänen sydämmeensä kovasti, mutta eihän heillä ollut mitään toisilleen sanottavana. Heillä ei ollut ennenkään toisilleen mitään puhuttavaa. Mutta kun työ miestä joskus ikävystytti, kun hän tunsi oman henkilönsä yhä köyhtyvän, tunsi hän tyhjyyttä, kuivuutta, ja kaipasi jotakin lämmintä, läheistä, josta hän muisteli nuoruudessaan uneksineensa. Mutta jokaisen sellaisen ajatuksen heitti hän pois kuin jonkin uskottomuuden, ja korkea käsitys oli hänellä velvollisuudesta vaimoaan kohtaan. Tehdäkseen vaimonsa elämän edes jossainmäärin siedettävämmäksi, ehdotti mies, että kutsuttaisiin perheeseen vieraaksi talvikaudeksi muuan naisserkku, josta vaimo oli niin usein puhunut, mutta jota mies ei ollut koskaan nähnyt. Tätä oli paroonitar jo kauvan toivonut, mutta nyt, kysymyksen todella tultua vireille, ei hän sitä tahtonutkaan. Hän ei tahtonut sitä missään tapauksessa. Mies kysyi syytä, mutta sitä ei vaimolla ollut. Tämä kiihotti miehen uteliaisuutta, ja lopuksi tunnusti vaimo, että hän pelkäsi tätä serkkua; voisi vielä riistää miehen häneltä; mies rakastuisi. Sepä ihmeellinen tyttö, se täytyy nähdä. Paroonitar itki ja varotti mutta parooni nauroi, ja niin tuli serkku.

Oli päivällisen aika. Parooni tuli kotiin väsyneenä kuten tavallisesti, oli unohtanut serkun ja uteliaisuutensa tähän tyttöön nähden. He istuivat syömään. Parooni kysyi serkulta pitikö tämä teatterista. Ei, siitä hän ei pitänyt. Piti enemmän todellisuudesta kuin kuvahisesta. Serkku oli perustanut kotiseudullaan ompelukoulun ja yhdistyksen vapautettujen vankien auttamiseksi. – Haha! Täällä oli juuri vankeinhoitokysymys käsiteltävänä. Serkulla oli useita valaisevia tietoja annettavana. Ja vankeinhoidosta puhuttiin sitten koko päivällisaika. Ja serkku lupasi kirjottaa asiasta pienen artikkelin, minkä parooni sitten tarkastaisi ja lopullisesti muokkaisi.

Tapahtui kaikki mitä paroonitar oli aavistanut. Herra parooni meni henkiseen avioliittoon serkun kanssa, ja vaimo jäi syrjään. Mutta serkku oli myöskin kaunis, ja kun hän nojasi paroonin kirjotuspöydän vieressä, tunsi tämä jonkinlaista lämmintä suloutta, kun serkun pehmeä käsivarsi koski hänen olkapäähänsä tai kuuma hengitys tuntui poskeen. Eivätkä he aina puhuneet vankeinhoidosta. He puhuivat myöskin rakkaudesta. Serkku uskoi sielujen rakkauteen, ja hän selitti niin hyvin kuin voi, että avioliitto ilman sielujen rakkautta oli laillistettua haureutta. Parooni ei ollut seurannut rakkautta koskevien uusien käsityksien kehitystä, ja hänen mielestään oli tämä kovaa puhetta, mutta perusteita sillä tosiaan oli.

Mutta serkulla oli muitakin ominaisuuksia, mitkä tekivät hänet vallan erinomaiseksi oikeaan henkiseen avioliittoon. Hän sieti tupakkaa ja voi polttaa paperossia. Tästä seurasi se, että hän päivällisten jälkeen voi mennä herojen huoneeseen ja puhua politikaa. Silloin oli hän kerrassaan viehättävä. Omantunnon silloin vähän loukuttaessa, saattoi parooni nousta istuimeltaan hetkiseksi, mennä vaimonsa luokse lapsihuoneeseen, suudella häntä ja pienokaista ja kysyä heidän vointiaan. Ja paroonitar oli kiitollinen, mutta hän ei ollut onnellinen. Parooni palasi seuraan loistavalla tuulella aivankuin olisi täyttänyt jonkin velvollisuuden, ja seurassa hän pysyi. Joskus loukkasi se häntä, ettei hänen vaimonsa voinut olla mukana, ja hän tunsi kuin painostaisi tämä toinen puoli häntä alas.

Kun kevät tuli, ei serkku lähtenytkään kotiin, vaan seurasi talonväkeä kylpypaikalle. Siellä pani hän toimeen seuranäytännön seudun köyhien hyväksi, ja hän ja parooni näyttelivät vastakkain, luonnollisesti rakastajaa ja rakastajatarta. Sillä yhtä luonnollisella seurauksella, että liekki leimahti palamaan, vankeinhoitokysymys sai kesälomaa ja rakkaus syttyi ilmituleen. Mutta se oli vaan henkistä tulta. Yhteiset harrastukset, samat käsitykset ja kenties samanlaiset luonteet.

Paroonittarella oli ollut hyvää aikaa ajatella asemaansa. Eräänä päivänä sanoi hän miehelleen, että kun kaikki heidän välillään kerran oli lopussa, niin paras oli erota. Tätä ei mies sentään tahtonut ja joutui epätoivoon. Serkku sai lähteä ja vaimo sai nähdä eikö hän sentään ollut kunniallinen mies.

Serkku lähti pois. Sitten alkoi kirjeenvaihto. Paroonittaren täytyi lukea kaikki kirjeet. Hän ei olisi sitä tahtonut, mutta parooni tahtoi sitä. Lopulta paroonikin mukautui ja luki itse kirjeensä. Ja vihdoin tuli serkku takaisin! Silloin se repesi! Parooni oli huomannut ettei hän voi tulla toimeen ilman häntä! Mitä piti tehdä? Erotako? Se olisi kuolema! Jättääkö? Mahdotonta! Purkaa avioliitto, jota paroonikin nyt piti laillistettuna haureutena, ja mennä uusiin naimisiin? Niin, se oli ainoa rehellinen menettelytapa, vaikka se olikin tuskallista.

Mutta sitä ei serkku tahtonut! Hän ei tahtonut joutua siihen huutoon että oli houkutellut miehen vaimonsa luota; ja häpeä, häväistysjutut!

– Mutta epärehellistä oli salata sitä vaimolta, epärehellistä oli jatkaa tällaista suhdetta; ei saattanut tietää kuinka pitkälle se menisi!

– Mitä? Mitä ajatteli hän? Mihinkä se menisi?

– Sitä ei saattanut tietää!

– Oh! Häpeällistä! Mitä ajatteli parooni hänestä?

– Että serkku oli nainen! – Ja sitten laskeutui mies polvilleen ja tunnusti hehkuvan rakkautensa, että hän heitti helvettiin serkun vankeinhoidot ja koulut, ettei hän tiennyt oliko serkku se vai tämä, mutta sen tiesi, että rakasti häntä! – Silloin halveksi serkku häntä ja matkusti suorastaan Parisiin. Parooni matkusti heti jälessä ja kirjotti Hamburgista kirjeen vaimolleen. Selitti heidän tehneen erehdyksen ja olisi epäsiveellistä antaa suhteen jatkua. Pyysi eroa!

He erosivat, ja vuotta jälkeenpäin oli parooni nainut serkun. Silloin heillä oli lapsi. Mutta se ei häirinnyt heidän onneaan, päinvastoin. Siellä ulkona oli paljo uusia aatteita, ja vahvat tuulet siellä puhaltelivat! Mies sai vaimon kirjottamaan teoksen ”Nuorista rikoksentekijöistä.” Se arvosteltiin huonoksi. Silloin raivostui rouva ja vannoi ei koskaan enää kirjottavansa. – Silloin rohkeni mies kysyä kirjottiko vaimo vaan saadakseen mainetta, oliko hän kunnianhimoinen. – Vaimo taas kysyi miksi mies kirjotti! – Tästä syntyi pieni sananvaihto. Mutta virkistävää oli vaan saada kerran kuulla toinenkin mielipide kuin omansa. – Omansa? Mitä se merkitsi? Eikö vaimolla ollut omia ajatuksia. – Tästä lähtien oli hänen suurin ylpeytensä saada näyttää omaavansa itsenäisiä mielipiteitä, ja niitten täytyi siitä syystä olla aina toisia kuin miehen, ettei vaan mitään sekaannusta syntyisi. – Silloin selitti mies, että vaimolla sai olla mitä mielipiteitä tahansa, kunhan vaan rakasti miestään. – Rakastaa? Mitä se oli? Mieshän oli eläin kuten kaikki miehet, ja hän oli ollut petollinen vaimolle. Mies ei rakastanut hänen sieluaan vaan hänen ruumistaan! – Niin, molempia rakasti mies, vaimoaan semmoisenaan, kokonaisenaan! – Voi kuinka petollinen oli mies ollut! – Ei, ei petollinen, vaan itsepetoksen uhri, luullessaan rakastavansa, ainoastaan vaimonsa sielua.

He olivat kulkeneet väsyksiin Boulevardilla ja päättivät siitä syystä istua lepäämään erään kahvilan edustalle. Vaimo sytytti paperossin palamaan. Tarjoilija tuli luo, varsin epäkohteliaasti, ja sanoi ettei täällä polteta. Tarjoilija sanoi tämän olevan paremman paikan, ja siitä syystä ei tahdottu karkottaa pois muita vieraita, laskemalla sisälle ”sellaisia naisia.”

He nousivat, maksoivat ja lähtivät. Parooni raivosi; nuori paroonitar oli vähältä itkeä. – Katsos, siinä on ennakkoluulojen valta! Polttaminen oli miehen tekona tyhmyys, sillä tyhmyyttähän on polttaa, mutta naiselle se oli rikos! Poistakoon sen ennakkoluulon kuka voi! Ja joka tahtoo! Parooni ei tahtonut, että hänen vaimonsa tulisi ensimmäiseksi uhriksi, ja saisi sen jokseenkin vähäarvoisen kunnian, että oli rikkonut ennakkoluuloja vastaan. Sillä muutahan se ei ollut. Venäjällähän polttavat hienon maailman naiset eri ruokalajien välillä suurilla juhlapäivällisilläkin. Käsitteet siis muuttuivat sillä tavalla leveysasteitten mukaan. Eivätkä nämä pikkuasiat sentäänkään olleet vailla merkitystään elämässä, sillä pikkuseikathan juuri muodostavat elämän. Jos miehillä ja naisilla oli samat pahat tottumukset, niin saattaisivat he helpommin seurustella keskenään, oppia tuntemaan toisensa ja helpommin toisiinsa sopiutua kuin nyt! Jos he saisivat samallaisen kasvatuksen, olisivat heille edutkin samat, eivätkä he koskaan elämässä eroaisi. – Tässä pysähtyi parooni aivan kuin olisi jotakin tyhmää sanonut. Mutta paroonitar ei kuunnellutkaan, sillä hänen ajatuksensa eivät olleet seisahtuneet loukkaukseen. – Häntä oli solvaissut muuan tarjoilija, hänet oli ajettu pois paremman kansan seurasta. Tässä oli jotakin takana! Varmasti! Heidät tunnettiin täällä! Varmaankin, hän oli sen jo ennenkin huomannut. – Mitä oli hän huomannut? – Sen että heitä kohdeltiin halveksien ravintoloissa. Ei luultu heidän olevan naimisissa, kun he kulkivat käsikoukkua ja olivat kohteliaita toisilleen. Kauvan oli vaimo sitä sietänyt, mutta nyt ei hän enää voinut. Mutta mitä se oli verrattuna siihen mitä kotoa kuului? – Mitä oli hän kuullut kotoa sellaista, josta ei ollut miehelleen kertonut? – Oh! Sellaisia asioita! Sellaisia kirjeitä! Ja varsinkin ne nimettömät kirjeet! – Entäs parooni sitten! Häntä kohdeltiin kuin rikoksellista! Eikä hän kuitenkaan ollut tehnyt mitään rikosta! Hän oli noudattanut kaikkia lain vaatimuksia, eikä ollut tehnyt aviorikosta. Hän oli lähtenyt maasta lain määräyksen mukaan, antanut peräänkuuluttaa itseään ja saanut avioerolupakirjan kuninkaalliselta konsistoriolta; papisto, pyhä kirkko oli leimatulla paperilla vapauttanut hänet entisestä avioliittolupauksestaan; hän ei siis ollut rikkonut sitä vastaan! Voitiinhan vapauttaa kokonaisia kansoja hallitsijalleen tekemästä uskollisuudenvalasta, kun maa vallotettiin, miksei yhteiskunta tunnustanut tätä vapautusta lupauksestaan? Eikö juuri yhteiskunta ollut antanut konsistoriolle oikeutta purkaa avioliittoja? Kuinka siis saattoi yhteiskunta tuomita omaa lakiansa? Yhteiskunta oli siis sodassa itseään vastaan! Häntä kohdeltiin todella kuin pahantekijää! Eikö lähetystösihteerikin, hänen vanha ystävänsä, ollut lähettänyt takaisin vaan yhtä käyntikorttia, kun hän oli lähettänyt oman ja vaimonsa kihlakortin! Eikö häntä sivuutettu kaikissa julkisissa kutsukorttijaoissa? – No niin, paroonitar oli saanut kärsiä pahempaakin. Muuan Parisissa asuva ystävätär oli sulkenut ovensa häneltä, ja useat olivat kääntyneet poispäin, kun hän tuli kadulla heitä vastaan.

Ei kukaan tiedä mistä kenkä puristaa ennenkuin saa sen jalkaansa! He olivat nyt saaneet jalkaansa kengät, oikeat espanjalaiset saappaat, ja he olivat nyt sodassa yhteiskuntaa vastaan. Hieno maailma oli karkottanut heidät luotaan! Hieno maailma! Tuo kokoelma lähes pähkähulluja ihmisiä, jotka elivät salassa keskenään kuin koirat, mutta kunnioittivat toisiaan niinkauvan kun ei mitään töyssähdystä tullut, se on, olivat kylliksi rehellisiä irtisanomaan sitoumuksen, odottamaan lankeamispäivää ja voittamaan sen vapauden minkä laki myönsi. Ja tämä hienosto, yhteiskunnan huippu, jakoi kaikessa valheellisessa rikollisuudessaan yhteiskunnallista arvoa, sellaisen mittakaavan mukaan, jossa kunniallisuus oli alempana nollaa. Yhteiskunta oli siis valheista kudottu! Kun sitä ei oltu ennen huomattu. Mutta nyt piti tutkiskella vähän tätä kaunista rakennusta ja tarkastella sen perusteita.

Pitkään aikaan eivät he olleet niin yksimielisiä kuin tullessaan kotiin sinä päivänä. Paroonitar jäi senjälkeen lapsensa luokse kotiin, ja hän odotti toista. Tämä taistelu kävi hänelle raskaaksi, ja hän oli siihen jo kyllästynyt! Hän oli väsynyt kaikkeen! Hieno maailma oli mielellään mukana komeasti kalustetussa ja lämpimässä huoneessa kirjottamassa vapautetuista vangeista ja tarpeeksi pitkän välimatkan päässä ojentamassa heille hyvin hansikoidun käden, mutta hieno maailma ei tahtonut ojentaa kättään naiselle, joka oli mennyt naimisiin avioliitosta eronneen miehen kanssa. Miksei? Siihen ei ollut helppo vastata.

Parooni eli kuitenkin mukana maailmassa. Edustajahuoneessa, kokouksissa ja kaikkialla kuuli hän kiivaasti moitittavan yhteiskuntaa. Hän luki sanomalehtiä ja aikakauslehtiä, seurasi kirjallisuutta ja tutkiskeli. Hänen vaimoansa uhkasi sama kohtalo kuin edellistäkin: jäädä jälkeen! Mutta ihmeellistä se oli! Vaimo ei voinut seurata kaikkia yksityisseikkoja miehen tutkimuksissa, useita kohtia uusissa opeissa hän ei voinut hyväksyä, mutta hän tunsi miehensä olevan oikeassa ja toimivan hyvän asian puolesta. Mies taas tiesi varmaan kotona olevan ”avustajan”, joka ei väsyisi, ystävän joka tarkotti hänen parastaan. Heidän yhteinen kohtalonsa ajoi heidät yhteen kuin säikähtyneet kyyhkyset rajuilman tullessa. Vaimossa virisi nyt ilmiliekkiin naisellisuus, jota nyt niin vähässä arvossa pidetään, ja joka on osa äidistä, siitä luonnonvoimasta, minkä nainen on saanut. Se laskeutui kuin lämpö takasta lapsien yli, kuin auringonpaiste mieheen, kuin rauha kodin ylitse. Mies ihmetteli usein sitä, ettei hän enää kaivannut entistä toveria, jonka kanssa hän ennen saattoi puhua kaikesta, hän huomasi ajatuksiensa voimistuneen sen jälkeen kun hän lakkasi niitä kohta julkilausumasta; ja hän tunsi enemmän voittaneensa hiljaisessa hyväksymisessä, ystävällisessä nyökkäyksessä, osaaottavassa kädenpuristuksessa. Hän tunsi itsensä vahvemmaksi kuin ennen ja vapaammaksi aatteittensa tarkastuksessa; hän oli yksin nyt, mutta yksinäisempi ennen, sillä silloin vastustettiin häntä niin, että se herätti vaan epäilystä.

Oli jouluaatto Parisissa. Heidän pienessä asunnossaan Cours la Reinen varrella oli arkihuolet syrjäytetty ja suuri joulukuusi haettu Saint Germainen metsästä. Parooni ja paroonitar aikoivat lähteä ulos suuruksen jälkeen ostamaan joululahjoja pikkulapsille. Paroni kulki syvissä mietteissä, sillä hän oli hiljan saanut painosta julaistun kirjasen nimeltä: Onko hienosto yhteiskunta? Mutta hän ei tiennyt mitenkä se oli otettu vastaan. He joivat kahvia kauniissa ruokasalissa ja ovet olivat auki aina lapsikamariin asti. He kuulivat kuinka imettäjä leikki lasten kanssa, ja paroonitar oli tyytyväinen ja onnellinen. Hän oli tullut niin lauhkeaksi ja hänen onnensa oli niin tyyntä. Muuan pienoisista jostain syystä kiljahti, ja rouva nousi pöydästä katsomaan. Samassa toi palvelija postin ruokasaliin. Parooni aukaisi kaksi ristisidettä. Toinen oli ”suuri ja arvossapidetty” lehti. Parooni käänteli ja katseli sitä ja huomasi kohta lihavan päällekirjotuksen: ”Warg i Weum!” Ja sitten luki hän muutamia riviä: ”Joulu oli tullut! Tämä pyhien aika, rakas kaikille puhtaille sydämmille. Nämä pyhät, joita kaikki kristityt kansat pyhittävät, jolloin rauha ja lepo vallitsee koko ihmiskunnassa, jolloin murhamieskin panee puukon taskuunsa, ja varas kunnioittaa pyhää omistusoikeutta, näinä pyhinä, jolloin varsinkin Pohjolassa, sekä historiallisen tavan perusteella, että esi-isien ajoilta perityn kunnioituksen mukaan j. n. e. Ja sitten tulee kuin haju jostain likaviemäristä, muuan henkilö, joka ei ole katsonut arvoansa alentavaksi murtaa pyhimpiäkään siteitä, ja syöksee kiukkuansa yhteiskunnan arvokkaimpia jäseniä kohtaan, kiukkua, mikä on johtunut mitä alhaisimmasta kostonhimosta...” Parooni taittoi kokoon lehden ja pisti sen takintaskuun. Hän aukasi toisen ristisiteen. Siinä oli ivakuva hänestä ja hänen vaimostaan. Hän antoi tämän lehden mennä samaa tietä kuin edellisenkin, äkkiä, sillä vaimo tuli huoneeseen. Mies joi kahvinsa ja nousi lähteäkseen pukeutumaan. Sitten menivät he ulos yhdessä.

Aurinko paistoi kirkkaasti kuuraisiin platanipuihin Champs Elysées’illä, ja Place de la Concorde avautui kuin suuri aurinkoinen keidas keskellä kiviaavikkoa. He kulkivat käsikkäin, mutta miehestä tuntui kuin vaimo tukisi häntä. Vaimo puhui siitä mitä he ostaisivat lapsille, ja mies vastasi niin hyvin kuin voi. Vihdoin keskeytti mies puhelun kuin katkaisten ja lausui kuin vaan muuna mietteenä: – Tiedätkö mikä ero rangaistuksella ja kostolla? – Ei, sitä ei vaimo ollut ajatellut. – Olisipa ihmeellistä jollei se olisi niin: että kun nimetön sanomalehtikirjailija kostaa, silloin on se rangaistus, mutta kun nimeään käyttävä ei-sanomalehtikirjailija rankaisee, silloin on se kosto! Kirjottautukaamme uusien profetain joukkoon! – Vaimo pyysi, ettei mies häiritsisi jouluiloa muistelemalla sanomalehtiä. – ”Nämä pyhät”, kertasi mies itsekseen, ”jolloin rauha ja sovinto j. n. e.”

He kulkivat pitkin Rivoli-katua, menivät Boulevardeille ja tekivät ostoksia. Vaimo oli mitä reippaimmalla mielialalla ja koetti ilahuttaa miestään. Mutta mies oli aatoksissaan. – Lopulta lausui mies: – Kuinka voisi olla paha omatunto kun on tehnyt oikein? – Sitä ei vaimo tiennyt! – Oliko se siitä syystä, että hienosto kasvatti meitä saamaan pahan omantunnon joka kerta kun me nousimme sitä vastaan? Luultavasti! Eikö sillä ollut oikeutta ahdistaa vääryyttä, jota vääryys oli loukannut? Siitä syystä, ettei kukaan muu kuin se, jota oli loukattu, tulisi kostaneeksi, ja hienosto ei tahtonut tulla koston uhriksi. Miksei hän hyökännyt hienostoa vastaan vielä siihen kuuluessaan? Siitä syystä luonnollisesti, ettei hän tuntenut sitä! Täytyi katsella taulua etäämmältä voidakseen saada siitä kokonaiskäsityksen! – Miksi puhua niin julmia asioita nyt jouluaattona. – Se on totta, nyt oli jouluaatto, ”nämä pyhät...”

Ja sitten ajoivat he kotiin. Ja joulukuusessa kynttilät sytytettiin, ja siitä loisti valoa ja onnea, mutta synkästä kuusesta tuli hautajaisten haju, ja se näytti kolkolta, kolkolta kuin paroonin kasvot. Mutta sitten toi imettäjätär huoneeseen pienokaiset. Silloin kirkastuivat paroonin kasvot, sillä hän ajatteli, että kun lapset ovat kasvaneet, niin saavat he niittää iloa siitä mihin vanhemmat ovat kyyneleitä kylväneet, silloin on heillä paha omatunto kun rikkovat luonnon lakeja vastaan, eikä kuin nyt, kun me aaveitten ajamina pakenemme, rottingin piiskaamina, pappien juttujen säikäyttäminä ja hienoston kasvattamina hienoston hyväksi. Ja paroonitar istui pianon ääreen, kun tytöt tulivat huoneeseen ja palvelija. Ja rouva soitteli vanhoja, surumielisiä tanssikappaleita, joista pohjolan asukas iloitsee, ja palvelijat tanssivat lapsien kanssa, mutta he eivät näyttäneet iloisilta. Se oli kuin jokin velvollisuus julkisessa jumalanpalveluksessa. Sitten saivat lapset ja palvelusväki joululahjansa. Ja sitten menivät pienokaiset nukkumaan.

Paroonitar meni saliin ja istuutui erääseen nojatuoliin. Parooni istui eräälle pikkutuolille vaimonsa jalkoihin. Sitten nojasi hän päänsä vaimonsa syliin. Voi, se oli niin raskas, niin raskas! Ja vaimo silitti miehensä tukkaa, mutta ei sanonut mitään. – Mitä! Mies itki? – Niin, mies itki. Vaimo ei ollut koskaan nähnyt miehen itkevän! Se oli kauheata! Miehen koko voimakas ruumis vapisi, mutta hän ei nyyhkyttänyt, eikä hän ääntä päästänyt! – Miksi hän itki?

– Hän oli niin onneton? Onnetonko vaimonsa kanssa? – Ei, ei, ei hänen kanssaan, mutta kuitenkin!

– Olivatko he olleet pahoja hänelle? – Olivat! – Voiko hän puhua siitä? – Ei! – Mies vaan tahtoi istua siinä, vaimonsa luona! Niinkuin hän oli äitinsä turvissa, kerran, kauvan sitten!

Vaimo puhua leperteli hänelle kuin lapselle! Hän suuteli miehen silmäkansia ja kuivasi nenäliinallaan hänen kyyneleensä. Vaimo tunsi itsensä niin ylpeäksi, niin ihmeellisen vahvaksi, eikä hän itkenyt; mutta kun mies näki vaimonsa sellaisena, sai hänkin jälleen rohkeutta. – Että hän tosiaankin saattoi olla niin heikko! Oli tosiaankin kauhean raskasta kantaa näitä teennäisiä vastaopinioneja! Uskoivatko hänen vihollisensa itse mitä sanoivat? Se oli mahdotonta ajatella, mutta niin he sentään tekivät. Nähtiinhän kivien kiinnikasvavan mäntyihin, kuinka eivät sitten aatteet kasvaisi aivoihin!

– Mutta vaimohan uskoi hänen olevan oikeassa, hänen tahtovan hyvää! – Sen hän uskoi! Mutta mies ei saisi suuttua! eikö mies kaivannut lastaan, sitä toista! – Kaipasi kyllä, mutta sitähän ei voinut auttaa! Ei, ei vielä! Mutta miehen ja niitten muitten, jotka työskentelivät tulevaisten pelastukseksi, täytyi miettiä jokin pelastuksen keino niille! Vielä ei miehellä ollut mitään ehdotusta, mutta vahvemmat päät kuin hänen ja monet yhdessä voisivat kyllä kerran ratkaista sen kysymyksen mikä nyt näytti mahdottomalta. – Niin, heidän täytyi! – Mutta heidän avioliittonsa, nyt, oliko se oikea avioliitto, kun mies ei tahtonut sanoa vaimolle suruaan? Eikö sekin ollut pro...? – Ei, se oli oikea avioliitto, sillä he rakastivat toisiaan; se ei ollut laita ennen, silloin! Eivätkö he rakastaneet toisiaan? Saattoiko vaimo kieltää sen?

– Ei, rakkahin, sitä ei hän voinut! – No, silloin se oli oikea avioliitto Jumalan ja luonnon mielen mukaan!