Avioelämää: Luonnoton valinta, tai rodun synty
| Viilloksia | Luonnoton valinta, tai rodun synty. Avioelämää Kirjoittanut August Strindberg |
Uudistusyritys |
Parooni oli suurella ja jalolla suuttumuksella (todella synnynnäisellä) lukenut ”Työnorja”-lehdestä kuinka yläluokan lapset pian kuolisivat, jolleivät ne riistäisi äidinmaitoa alaluokan lapsilta. Hän oli lukenut Darwinia ja tullut siihen käsitykseen, että ylimyslapset valinnan kautta olivat korkeampia kehitysasteita eläinsuvusta ihminen. Mutta perinnöllisyysoppi oli hänessä herättänyt suuren vastenmielisyyden käyttää imettäjiä, koska mahdollisesti alaluokan maidossa voisi ylimyksellisiin suoniin virrata eräitä alaluokkalaiskäsitteitä, mielikuvia ja harrastuksia. Hän oli siitä syystä hyväksynyt periaatteen, että hänen vaimonsa imettäisi itse, ja jollei se maito riittäisi, annettaisiin lapselle lehmänmaitoa pullosta. Maidon ottaminen lehmistä oli kaiketi hänen oikeutensa, koska lehmät söivät hänen omaa heinäänsä, ja ne ilman sitä kuolisivat nälkään tai eivät olisi syntyneetkään.
Ja sitten syntyi lapsi. Se oli poika! Parooni oli ollut vähän levoton ennenkuin ilmotettiin poika syntyneeksi, sillä hän oli köyhä mies, mutta vaimo oli hyvin rikas. Vaimon rikkauksia ei mies kuitenkaan voinut päästä nauttimaan, jollei avioliitto tulisi siunatuksi perillisellä naimakaaren oo:n luvun ja oo:n pykälän mukaan. Ilo oli siitä syystä suuri ja teeskentelemätön. Poika oli pieni, läpikuultava, täysirotuinen olento, jolla oli sinisiä suonia ihonpinnassa. Mutta veri oli siitä huolimatta ohutta. Äiti oli enkelin kaltainen, ruokittu valituilla särpimillä, suojeltu turkiksilla ilmanalan haitallisia vaikutuksia vastaan, ja hipiältään ylhäisenkalpea, kuten hienonrodun naiset ainakin.
Äiti imetti itse lastansa, ja katso, nyt ei tarvinnut lypsää maalaisnaisia saadakseen kunnian jäädä elämään! Ne olivat pelkkää juttua. Lapsi imi ja parkui neljätoista päivää. Kaikkihan ne lapset pieninä poraavat, niin ettei se mitään merkillistä ollut. Mutta lapsi laihtui. Se laihtui vallan hirvittävästi. Lääkäri kutsuttiin antamaan neuvoa. Salaisessa neuvottelussa miehen kanssa selitti lääkäri suoraan, että lapsi kuolisi jos äiti sitä edelleen imettäisi, sillä äiti oli sekä hermostunut että tyhjärintainen. Niin, lääkäri oli tieteellisesti tutkinut maidon ja osotti yhtälöillä, että lapsi kuolisi nälkään, jos tällaista menettelyä jatkettaisiin. Mitä piti siis tehdä, sillä lapsi ei saanut kuolla? Imettäjä vai pullo? Lääkäri suositti kuitenkin imettäjää.
Pulloa ruvettiin siis käyttämään. Paras hollantilainen lehmä, mikä oli saanut kultamitalin maanviljelysnäyttelyssä, otettiin taloon ja ruokittiin heinällä. Kuivalla nurmiheinällä. Lääkäri tutki maidon ja se oli hyvää. Ja kaikki kävi pullolla ruokittaessa mainiosti! Kuinka sitä ei tultukaan ennen huomanneeksi! Kuinka sievästi nyt päästiinkään imettäjästä, kotityrannista, siitä kelvottomasta, jota sai ruokkia ja hyvitellä, jolla sitäpaitsi oli ehkä jokin tarttuva tauti!
Mutta lapsi laihtui siitä huolimatta ja porasi. Huusi yötä ja päivää! Sillä oli selvästi vatsankipu. Oli hankittava uusi lehmä ja uusi tarkastus maidosta tehtävä. Maitoa pestiin Karlsbadervedellä (oikealla Sprudel-vedellä), mutta lapsi vaan porasi.
– Ei auta muu kuin ottaa imettäjä –, selitti lääkäri.
Ei, sitä ei tahdottu.
Ei tahdottu riistää maitoa toisten lapsilta, se oli luonnotonta, ja sitäpaitsi pelättiin ”perinnöllisyyttä.”
Kun kerran parooni tahtoi puhua luonnosta ja luonnottomuudesta, niin saattoi lääkäri selittää herra paroonille, että jos luonto saisi vaikuttaa, niin kaikki aateliset suvut häviäisivät ja niiden maaomaisuus joutuisi kruunulle. Niin viisaasti oli luonto sen järjestänyt, ja ihmisen kulturi oli vaan naurettavaa taistelua itse luontoa vastaan, taistelua, jossa ihminen kuitenkin lopulta sortuisi. Herra paroonin rotu oli tuomittu häviöön, se näkyi siitä, ettei hänen vaimollaan ollut kylliksi ravintoa sikiölleen; elämän ylläpitämiseksi täytyi siis ryöstää (tai ostaa) toisten naarasten maitoa. Rotu eli siis ryöstöllä aina pikkuseikkoihin asti.
– Olisiko sekin ryöstöä, kun maito ostettiin! Kun se ostettiin?
– Kyllä, sillä ne rahat, joilla kansan äidinmaitoa ostettiin, olivat nekin työn tulos. Kenen työstä tulos? Kansan! Sillä eihän aateli tehnyt työtä!
– Mutta lääkärihän oli sosialisti?
– Ei, hän oli darwinisti. Mutta salli kyllä mielellään sosialistiksikin kutsuttavan, sillä se oli hänestä yhdentekevää!
– Niin, mutta oliko ostaminen ryöväystä? Se oli kova puhe!
– Kyllä, kun ostettiin sellaisilla rahoilla joita ei oltu ansaittu.
– Ei siis ansaittu ruumiillisella työllä.
– Niin!
– No, mutta sittenhän oli lääkäri myöskin ryöväri?
– Niin kyllä! Mutta ei kai se estänyt häntä puhumasta totuutta? Eikö parooni muista sitä ryöväriä, joka teki parannuksen? Kuinka totta hän puhui.
Puhelu keskeytettiin, mutta lähetettiin hakemaan professoria.
Tämä sanoi paroonia murhaajaksi kun ei jo ollut hankkinut imettäjää!
Paroonin täytyi taivuttaa vaimonsa. Hänen täytyi purkaa koko entinen todistelurakennuksensa ja esittää yksinkertainen tosiseikka: rakkaus lapseensa (verrattuna perintökaareen).
Mutta mistä saisi imettäjän? Ei ollut ajattelemista kaupungista, sillä siellä olivat kaikki ihmiset mätiä! Ei, maalaistyttö se täytyi olla. Mutta rouva ei tahtonut tyttöä, sillä olihan sellainen tyttö, jolla oli lapsi, epäsiveellinen olento, ja olisihan kauheata, jos poika saisi perinnöllisen taipumuksen.
Lääkäri sanoi, että kaikki imettäjät olivat tyttöjä, ja jos nuori parooni saisi perinnöllisen taipumuksen mennä tyttöjen tykö, niin osotti se vaan hänen terveyttään, ja sellaisia taipumuksia täytyy aina pitää suuressa arvossa. Ketään talonpoikaisvaimoa ei varmaankaan voisi saada, sillä jolla on maata se tahtoo myöskin saada lapsia itse.
– No, mutta jos naitettaisiin tyttö jonkun rengin kanssa.
– Saisi silloin odottaa yhdeksän kuukautta.
– Niin, mutta jos naitettaisiin tyttö, jolla jo oli lapsia?
– Se ei olisi tosiaankaan hullumpaa!
Parooni tiesi kyllä sellaisen tytön, sillä hänellä oli kolmenkuukautias lapsi. Hän tiesi sen liiankin hyvin, sillä hänen kihlausaikansa oli kestänyt kolme vuotta, ja lääkärin oli lopulta täytynyt ”määrätä” hänen olemaan uskoton. Parooni meni itse tytön luo ja kysyi asiaa. Tyttö saisi itselleen torpan jos hän menisi naimisiin talli-Antin kanssa ja tulisi imettäjäksi hoviin. No sehän oli selväkin, että tyttö mieluummin sitä halusi kuin kantaa häpeätä tällä tavalla. Tulevana sunnuntaina kuulutettaisiin ensimmäisen, toisen ja kolmannen kerran, ja Antti saisi mennä kotiinsa pariksi kuukaudeksi.
Parooni katseli tytön lasta ihmeellisellä kateudentunteella. Se oli suuri ja vahva pojankölliskö. Kaunis se ei ollut, mutta kestämään se tulisi monta sukupolvea. Se oli tosiaankin syntynyt elämään, mutta se ei ollut sen kohtalo.
Anna itki kun poika vietiin lastenseimeen, mutta kartanon hyvä ruoka lohdutti häntä vähitellen, sillä hän sai syödä herrasväen ruokaa ja juoda porteria ja viiniä niin paljo kuin tahtoi. Sitten sai hän ajella ulkosalla suurissa vaunuissa, joissa oli eri palvelija vielä kuskilaudalla. Sai lukea ”Tuhannen ja yksi yötä.” Eikä hän koskaan eläissään ollut päässyt sellaisille päiville.
Mutta parin kuukauden päästä palasi Antti kotiin. Hän oli käynyt tervehtimässä vanhempiaan. Oli syönyt, juonut ja lepäillyt. Hän ryhtyi nyt torpantöihin mutta kaipasi kovasti Annaansa. Eikö saisi edes kävästä Anttia katsomassa. Ei, sitä ei rouva voinut sallia. Ei mitään sekaannusta!
Annalta alkoi maito vähetä, ja pieni parooni alkoi porata. Kysyttiin neuvoa lääkäriltä.
– Päästäkää ne yhteen, – sanoi hän.
– Mutta jos se on vahingollista?
– Päinvastoin! Mutta Antti piti sitä ennen ”tarkastettaman.”
– Siihen ei Antti suostunut.
Antti sai pari hyvää lammasta, ja sitten hän tarkastettiin.
Eikä pieni parooni enää itkenyt.
Mutta sitten tuli sairashuoneelta sellainen sana, että Annan poika oli kuollut kurkkutautiin. Anna sai maidonheiton ja pieni parooni porasi taas kovasti.
Annaa ei voitu enää pitää, hän meni Antin tykö kotiin, ja uusi imettäjä oli hankittava. Antti oli mielissään siitä että pääsi oikein naimisiin, mutta Anna oli saanut omat tapansa. Hän ei voinut juoda enää brasilialaista, vaan tahtoi jaavalaista. Eikä hänen terveytensäkään sitä kestänyt, että kuudesti viikossa syötiin silakoita. Hän ei jaksanut kylliksi puuhata taloudessa, ja siitäpä syystä alkoi leipä vähetä.
Vuoden päästä täytyi Antin lähteä kartanosta, mutta paroni oli hänelle lempeä, ja hän sai jäädä torppaan.
Anna teki päivätöitä kartanoon ja näki usein pienen paroonin, mutta ei se tuntenut häntä, ja hyvähän se oli. Mutta poika oli kuitenkin maannut hänen rinnoillaan. Sentähden hän oli uhrannut oman poikansa hengen. Mutta hän oli hedelmällinen ja sai vielä paljo poikia, joista tuli torppareita, rautatientyömiehiä, ja yhdestä tuli vanki.
Mutta vanha parooni ajatteli levottomuudella sitä päivää, jolloin nuori parooni menisi naimisiin ja saisi perillisiä. Paljo tyynempi hän olisi ollut, jos se toinen pieni parooni, joka kuoli lastentarhassa, olisi elänyt kartanossa. Ja kun hän luki ”Työnorjaa”, täytyi hänen myöntää, että yläluokka eli alaluokan armoilla, ja kun hän luki Darwinia, niin ei hän voinut kieltää sitä, että valinta, sellaisena kuin se nykyään on, oli kaikkea muuta kuin luonnollista. Mutta se oli nyt kerta kaikkiaan sillä lailla, eikä sitä voitu muuttaa, sanokoot tohtori ja sosialistit mitä tahansa.