Elsa: Luku 1

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Elsa Luku 1
Elsa
Kirjoittanut Teuvo Pakkala
Luku 2


Tämän talven tyveä ei ollut enää paljon jälellä. Se oli kulunut niin tyngelle, että ei ollut kuin joulukuu jälellä eikä ehyesti sekään. Mutta siinä oli hiomista köyhälle, sillä se tuntui teräskovalle.

Nikarasta nikaraan oli eletty Nikkilässäkin. Niin oli aina, että jos oli vähän yhtä, niin oli puute muusta, vaan useimmin oli kaiken puute. Nytkään ei ollut leipää eikä puita ja pirtti oli kylmä, että henkensä näki.

Nikkilä oli sairaalloisempi kuin ennen ja makasi sängyssä, jonne häntä emäntänsä peitteli.

»Elä ole milläsikään, isä. Kyllä Jumala meitä auttaa. On hänellä keinoja», puheli emäntä. – »Vimpari kertoi minulle aamulla soman tapauksen, että oli ollut muuan köyhä mies ja hän oli löytänyt keisarin ruunun ristallin, josta oli saanut niin paljon rahaa, että hänestä oli tullut upporikas mies.»

Tyytyväisen näköisenä alkoi emäntä sitten latoa uuniin puun ruuppua, jota oli käynyt kartanolta kokoilemassa vaivaisen sylillisen. Siinä oli monenlaista vanteen palasta, astian kimpeä, kelkanjalasta, viiririuvun palanen viirineen, jonka joku syysmyrsky oli poikki silpassut. Hän katseli niitä uuniin pannessaan, kutakin erikseen, aivan kuin muistellen niitten elämän aikaa.

»Muistatko, isä, kun tämän rakentelit?» näytti hän viirivarren tynkää ja alkoi itse naurusuin kertoa siitä. – »Janne oli silloin pieni, vyöryävä pallukka, ei omin varoinsa vielä kävellyt. Tätä riukua vastenhan, kun sinä sitä höyläilit, poika nousi ensi kerran omin varoinsa pystöönkin ja lähti astua tarpomaan. Ja meitä nauratti... Sittenhän se suurempana kiipeili sitä myöten navetan katolle. Ja minä sanoin, että merimies siitä tulee. Niinhän se itsekin kehui aina. Minä muistan niin selvään, kun hän sanoi aina teerevänä, niskat kenossa: ’Atlantille tämän pojan mieli tekee, siellä ei risut silmään pistä.’ Oli se semmoinen nerokas poika, olisi siitä merimies tullutkin.»

Elämä oli silloin kirkkaana edessä, tulevat päivät valoisia, ajatteli Nikkilä. Mutta ne päivät peittyivätkin pilveen, elämä muuttui mustaksi kuin hauta. Vaan kuinka monelle muulle on niin tapahtunut! Tuhansille. Ja sitähän ei ihminen silloin ajatellut. Kun hän näki itselleen käyvän huonosti ja muille hyvin, oli hän tyytymätön – nurkui ja napisi Jumalaa vastaan. Hän ei ajatellut, että on tuhansia, joilla ei ollut niinkään hyvin, vaan vielä raskaampi kuorma. Eikä hän ajatellut, minkä vuoksi Jumalan armon olisi pitänyt paistaa hänelle erityisemmin kuin muille, vähinosaiselle lähimmäiselle...

Kosteat puut, joita ei ollut kuin pieni rykelmä uunissa, kytivät suitsuen vankkaa savua uuninsuusta. Ja sen parempaa siitä ei syntynyt. Ei vilahdukseltakaan näkynyt vilkasta tulenkielekettä, ei kuulunut iloista räiskettä eikä singahdellut yhtään riemastunutta poukkaa. Se oli hiljaista kuin hautajaissaatto, harmajaa kuin syksyinen taivas.

Emäntä istui tuolilla sängyn vieressä ja nypli jotakin käsityökseen ja vähä väliä hymyili iloisena.

»Kuulehan, isä, miten Jumala on auttanut muuatta perhettä. Kun oli ollut heillä puute ja mies oli sairastunut, niin oli vaimo käynyt apua tahtomassa, vaan ei ollut mistään saanut, niin oli tullut kotia ja sitten omalla kartanollaan kompastunut hangessa ja käsiin tuntunut jotakin outoa. Ja kun alkoi kaivaa sitä, niin oli se säkki, jossa oli hopearahoja niin paljon, että ei yksin jaksanut sitä kantaa. Se oli niin ohjattu.»

Äiti rukkakin odottaa itselleen ihmettä. Mutta sitä hänkin kuin muutkin. Vaan mitä oltiin odottajia! Yksin tuhansista onnettomista, joista monetkaan eivät olleet saaneet nauttia elämän suloa ja riemua siinäkään määrässä. Heillähän toki oli jälessäpäin aika, joka oli valoisa, jota ikävöi, kaiholla muisteli, joka tuntui nyt mieluisalta ja loistavalta. Lyhyt se oli kuin kipunan lento, mutta se on ollut kuitenkin. Ja on osattomia, joilla sielläkään tuskin yhtä ainoatakaan valon sädettä pilkoittaa, musta synkkyys on takana niinkuin edessäkin.

Uskoa ja rukoilla itselleen parempaa osaa, keveämpää kuormaa kuin onnettomimmalla lähimmäisellä, se on tyytymättömyyttä Jumalan armoon. Sellaista rukousta ei Jumala kuulisi eikä kuule. Se on väärä...

Iltapuoleen tuli Latun emäntä käymään tuoden »vähän lämmintä leipää». Itkien meni hän sieltä lähtiessään talon toiselle puolelle, jossa asui Viion leski. Istui käskyä odottamatta ja nyyhki vyöliinaansa.

»Surkeaa on köyhän elämä, minkä noittenkin raukkain. Viluissaan ja nälissään kyhjöttävät mökissään ja siihen kuolevatkin, jos ei jotakin neuvoa keksitä.»

»Eikö heille antaisi apuaan köyhäinhoito?» arveli Viion leski.

»Sieltä se on apu saatava. Eihän muuta keinoa ole. Mutta mikä hänessä lienee, että tuntuu niin mieltäkääntävälle tuo apu. Monen vaimon olen nähnyt itkien menevän tuota apua pyytämään ja itkien palaavankin, vaikka apua on myönnetty. Nikkilän emäntäkin on sitä kammonut elämän ikänsä kuin hirviötä ja sen pelossa ponnistellut voimainsa takaa. Nyt turvautuu hän uskoon, että Jumala jotenkin auttaa tästä pahasta. Hän odottaa jotakin ihmettä ja uskoo siihen. Jos minä olisin Jumalana, niin täyttäisinkin hänen lapsellisen uskonsa.»

»Hyvää Jumala tarkoittaa, heidän parastaan koettelemuksella.»

»Niin sanotaan aina ja niin kai se on, vaikka en minä jaksa ymmärtää, minkä vuoksi noillakin raukoilla pitää kuorma olla niin raskas, kuritus niin kovaa.»

»He ovat sen kurituksen ansainneet.»

»Niin, niin. Minulle sanoo järki toista. Ja sentähden tulin teitä pyytämään, että te kävisitte heitä Jumalan sanalla lohduttelemassa. Minä en osaa, kun olen sellainen maallinen ihminen, ilman aikojaan suruton hökäle.»

Latun emäntä pyyteli moneen kertaan vielä ovessa mennessään ja Viion leski lupasi kernaasti menevänsä.

Aralla mielellä oli hän ennen antautunut keskustelemaan Nikkilän kanssa, sillä tämä oli niin arvosteleva ja hänellä oli aina teräviä vastaväitteitä, jotka saivat hänetkin epäilemään. Mutta nyt hän tunsi varmuutta.

Tämä vitsominen on Nikkilän vihdoinkin nöyräksi tekevä, ajatteli Viion leski lähtiessään Nikkilän puolelle, tahi on jo tehnytkin ja saattanut hänet huomaamaan kuka häntä kurittaa ja minkä vuoksi. Kyllä hän nyt notkistuu ja taipuu uskottomuutensa hylkäämään ja etsimään turvaa lapsellisessa ja rohkeassa uskossa Jumalaan.

Kuun kapea sakara kuumotti heikosti jäisen ikkunan syrjästä Nikkilän tupaan eikä muuta valaistusta ollut. Nikkilä sängyssään ja emäntä tuolilla siinä ääressä näyttivät haamuilta tässä kuulakkaassa valossa. Huone tuntui kylmälle ja haisi raa’an ilman ihve. Vieraan mieli kävi niin masennuksiin, että hän ei hyvää iltaa tahtonut kunnolla saada suustansa.

»Kuinka täällä jaksetaan?» kysäsi hän sitten.

»Hyvin vain. Me tässä mamman kanssa rupattelemme kuutamossa; vaikka en minä ole suutani avannut, vaan mamma on puhetta pitänyt», tuumi Nikkilä hilpeästi.

»Mitä se isä sanoo?» emäntä kysäsi.

»Niin että toimita mamma vieraalle tuoli.»

»Mamma!» nauroi emäntä. »Jo se on tuo isävaari lystikäs», nauroi hän tuolia etsiessään.

Viion leski istuutui, mutta jäi sanattomaksi. Hän ei tiennyt ei kerrassaan mitään sanoikseen.

»Te olette alakuloinen. Onko huolenne lastanne Elsaa?» kysyi Nikkilä.

»Minä en ole huolissani hänen tähtensä. Minä uskon, että Jumala hänestä huolen pitää.»

»Teitä ei enää peloita nuot kamalat kuvat, joita on silmäimme edessä: sortuneita tyttäriämme.»

»Ei ollenkaan, sillä minä luotan Jumalaan, että hän varjelee Elsan.»

Viion leski vakuutti tämän lujalla ja varmalla äänellä ja odotti mitä Nikkilällä oli enää sanottavaa. Hänen epäilyksensä tässä olisi potkimista tutkainta vastaan. Ja Viion leski tunsi sisällistä voimaa alkaa puhua Nikkilälle kehoittaakseen häntäkin luottamaan Jumalaan, jolle hän oli uppiniskainen.

»Samalla tavalla kuin te, on Jumalaan turvautunut moni muukin äiti, jonka tytär on sortunut, vai mitä luulette?» sanoi Nikkilä.

»Vaan ei ole turvautunut täydellä uskolla, koko sielustaan ja mielestään.»

»Niinkuin te?»

Tuntui Viion leskestä kuin hän olisi joutumassa lutistuksiin Nikkilän epäilyksien väliin.

Ei hänkään aina täydellä luottamuksella ollut uskonut, epäilys oli usein voittanut, selitti hän, vaan vakuutti:

»Nyt minä luotan. Jumala armossaan on minulle niin paljon todistuksia osoittanut.»

»Minua ei ihmetytä teidän luottamuksenne, vaan peloittaa.»

Viion leskeä nauratti, eikähän hän sitä pidättänytkään. Mutta se kuulosti pahalle hänen omissa korvissaan ja hän muuttui äkkiä vakavaksi. Hän ei tiennyt mikä pani hänet nauramaan ja alkoi suututtaa häntä oma käytöksensä. Siitä syytti hän mielessään kuitenkin Nikkilää, joka tuntui olevan entistään paatuneempi ja kiusaavampi.

Tänne oli hän tullut lohduttamaan, vaan täällä tahdottiin riistää häneltä omakin lohdutuksensa! Nikkilän puhe tuntui nyt vain ilkeydeltä, pirulliselta. Viion leskeä alkoi kammottaa täällä olo ja hän nousi lähteäkseen.

»Se on lystikäs tuo meidän isä», sanoi emäntä, kun huomasi Viion lesken nauravan.

»Mitä sinä taas kujeilet?» meni hän Nikkilältä kysymään hyväntuulisena.

»Ei sinulle äiti kulta mitään. Vaan paneppas taas se matto peitteeksi, tuntuu vilustavan.» Ja kun emäntä oli hänet peitellyt, sanoi hän Viion leskelle:

»Istukaa vielä, niin puhelemme lämpimiksi.»

Viion leski istuutui uudelleen, tyyntyneenä, vaan asiatonna. Se mitä hän oli aikonut sanoa, oli jäänyt sanomatta, eikä hänellä enää ollut halua siihen.

»Teidän naurunne karsi ruumistani. Se muistutti erään toisen naurua, joka kuitenkin oli pöyristyttävän kamalaa. Minä kerron teille sen: Oli muuan vaimo, jolla oli tytär niinkuin teilläkin. Hän oli harrassydäminen äiti niinkuin tekin ja luotti Jumalaan samalla tavalla kuin tekin. Se oli äitini. Tyttärensä sortui ja sortui syvälle: surmasi salaisesti tekemänsä lapsen. Kun kamala teko tuli päivän valoon ja äitikin sai sen tietää, niin rupesi hän nauramaan. Kun tyttärensä tuomittiin, nauroi hän yhä eikä hän siitä naurusta selvinnyt sen koommin.»

»Mutta eihän Jumala voi olla armoton!» huudahti Viion leski tuskissaan käsiään väännellen.

»Ihmiset ne ovat armottomia, jotka eivät välitä Jumalan kiellosta eikä käskystä. Vanhurskaan Jumalan kielto on: elä tapa. Vaan yhtä hyvin surmataan tyttäriämme niin, että sellainen rikos on jokapäiväinen. Surmamiehiä on paljon, ja niistä köyhän tyttären maine, kunnia ja siveä henki ei ole arvokkaampi kuin vanha kinnas, jonka hylkien loukkoon viskaa, josta ei tule tunnon vaivaa ei kuolinvuoteellakaan, sillä se on niin vähäpätöinen asia, että sitä ei silloin muista. Surmamiehet kiihkeinä hiipivät tyttäriemme ympärillä kaataen niitä uhrikseen. Heitä ei häiritse mikään, ei estä Jumalan kielto, ei peloita Jumalan uhkaus.»

»Mutta Jumala voi varjella vihollisten käsistä», ehätti Viion leski vakuuttamaan.

»Niin, me ihmiset uskollamme asetumme vaatimaan Jumalalta mahdollisia jos mahdottomiakin oman mielemme mukaan. Te tiedätte, että tyttäriämme sortuu yhtä varmasti kuin sodassa kaatuu miehiä. Te uskotte, että Jumala varjelee teidän tyttärenne. Mutta nuo muut? Eikö niiden kunnia, maine, puhdas, siveä henki, kuolematon sielu ole yhtä kallis kuin Elsan, eikö heissä kaikissa ole yhtä pyhä Jumalan kuva? Eikö Jumala rakasta kaikkia yhtä paljon? Mitä syytä teillä on sitten uskoa, että Jumala varjelee juuri Elsan, teidän tyttärenne?»

»Se, että minä uskon?»

»Mutta millainen on teidän uskonne? Millainen rukouksenne? Teidän rukouksenne on: Isä meidän – – – anna minulle. Ja sellainen on uskonnekin. Onko tällaisessa rukouksessa ja uskossa rakkautta, onko se Jumalan käskyn mukainen: Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi?»

Nikkilän ääni oli pehmoinen ja vakava. Ja väliin tuntui Viion leskestä, että Nikkilän puheessa leyhähteli lämpöä ja jotakin sydämeen tunkevaa. Mutta väliin tuntuivat sanansa jyrkiltä ja repiviltä. Mitä hän oikeastaan tarkoitti? Mitä oli pohjalla piilemässä? Eikö sittenkin jotakin ivaavaa, kiusaavaa, halu repiä toisen uskoa?

»Millainen teidän uskonne on?» kysyi Viion leski kylmästi.

Syntyi pitkä äänettömyys.

»Minä en puhunut», sanoi sitten Nikkilä, »tässä mitään sen vuoksi, että tahtoisin sillä kehua uskoani. Sillä siinä ei ole kehumista. Jos minulla on uskoa, niin on se pieni kipuna mustassa hiilikossa.»

Ruoskivalta tuntui Viion leskestä tämäkin! Hän oli kehunut uskoaan ja nyt hänellä ei kuitenkaan ollut puolta sanaa vastustaakseen niitä epäilyksiä, joita Nikkilä oli lausunut, ja jotka kiertelivät hänen mielessään kuin aaveet. Häntä oikein peloitti, että Nikkilä vielä jotakin sanoo, ja kammottavalta tuntui äänettömyyskin.

Oli pimennyt niin, että ikkunain luona esineet vähän häämöttivät ja jotakin mustaa näki liikkuvan sängyn edessä, missä Nikkilän emäntä nyökkäsi. Pakkanen paukkui ulkona, jymähteli aivan kuin olisi taloja kerralla kahtia iskenyt. Jossakin koira ulvoi, joka kuulosti kaamealle, että selkää karsi. Vilu puistatti niin, että hän aivan tutisi.

Kuin kesken kaikkea tuntui hänestä itsestäänkin poislähtönsä, kun hän ilman muuta nousi ja sanoi:

»Hyvää yötä!»

Peloitti, että Nikkilä vielä pidättää hänet.

»Jääkää hyvästi, Viioska. Rukoilkaa kaikkein edestä rakkaudella...»

Omalla puolella tuntui hyvälle, kun leppoisa lämmin huokui huoneessa ja oli valoisa. Mutta vilu puistatti vieläkin ruumista. Ja niin hauskalle ja rauhalliselle kuin täällä tuntuikin, ei mieliala ottanut kohoutuakseen, vaan pysyi raskaana ja arkana.

Hän tunsi jotakin tuskallisen peloittavaa, mikä sai hänet säikkymään jokaista pakkasen paukahdusta. Ja silloin tällöin kadulta kuuluvia, lumessa vingahtelevia askeleita jäi hän kuuntelemaan aivan kuin olisi se ollut jotakin hyvinkin outoa.

Elsan tultua kotia tuntui turvallisemmalle, mutta maata pannessa uusiutui arka mielialansa ahdistaen kuin painajainen. Tuntui synkälle ja pahalle. Silmiinsä tuli Nikkilän pimeä, kylmä ja kolkko tupa, korvissaan kaikuivat Nikkilän lauseet aivan kuin olisi hän niitä kuiskinut karkean käheällä äänellä, sydäntä ahdistavia epäilyksiä, kylmiä kuin rauta pakkasessa, synkkiä, luottamusta masentavia, uskoa raatelevia.

Ja niitten vallassa hän ajelehti kuin lastu kosken kihossa. Elämä tuntui sekavalle, toinen seikka kumosi toisensa ja siinä mylläkässä hän painui alle ja kohosi taas pinnalle uudelleen upotakseen.

Hän koetti takertua uskoonsa kiinni, kiskoen kaiken muun mielestään. Mutta kuin väkirynnäköllä paiskausi sinne kauhistuttava kertomus Nikkilän sisaresta.

Sydäntä kouristi.

Voisiko hänenkin tyttärelleen käydä noin, vaikka hän uskoisi Jumalaan, uskoisi niin vakavasti kuin on uskonut, että hän varjelee Elsan? Ei, se on mahdotonta!

Mutta mahdottomalta se ei tuntunut sittenkään. Ja murhe syöksyi mieleen, ajatellessa, että turvaa ei olisi tuossa uskossa.

Aamulla ihmetteli hän heikkouttaan tuntiessaan taas entistä varmuutta. Miten hän oli voinutkin noin antautua epäilyksien valtaan, hän, joka oli niin monia todistuksia nähnyt ja niin paljon saanut kokea Jumalan armoa. Hetkeäkään hän ei olisi saanut epäillä, ei vähintäkään epävarmuutta tuta. Hänen olisi pitänyt kumota Nikkilän epäuskon kuiskutukset ja olisi voinut kumota, sillä eiväthän ne muuta olleet kuin uskoa vastaan kiivastelevia järjen viisasteluja.

Kun hän näissä mietteissään työhönsä istahti, kuului liikettä porstuassa ja kamarin oven takana haparoitiin aivan kuin olisi sitä pyyhitty yltä yleensä. Hän meni avaamaan ovea katsoakseen, pyrkikö joku tänne.

Ovea avatessaan huomasi hän sen olevan sisältä säpissä, ja hän kun ei ollut pitänyt sitä säpissä milloinkaan, ainoastaan avaimen poissa kamarin oven suulta öisin. Itse hän sen tietystikin oli säppiin pannut illalla. Hän nyt naurahti:

Sellaista se on epäusko: pelkuruutta ja raukkamaisuutta.

»Emäntäkö se on?»

»Minähän se täällä hankasin ja suhuutin kuin mikähän maalari, kopeloidessani avainta», tuumiskeli naurusuin emäntä sisään tullessaan.

»Hyvän aikaa sain haparoida porstuassa, ennenkuin oven löysin. Miten lienen ollut niin pyörällä.»

»Käykää istumaan, emäntä», toimitti Viion leski ja tavallisiksi sanoiksi kysyi: »Mitäs kuuluu?»

»Eipä muuta kuulu, kuin että meillä on kuolema käynyt.»

»Nikkilä kuollut?» kysyi Viion leski.

»Niin.»

»Nikkilä kuollut?»

»Kuollut se nyt on.»

Viion leski vaipui mietteisiinsä kädet ristissä helmassa ja katse maahan kiinnitettynä.

»Mihin aikaan hän kuoli?» kysyi hän vihdoin.

»Enpä minä aikaa tiedä sen tarkempaan kuin että viime yön aikana. Aamulla kun heräsin, niin ihmettelin, että kun ei isä juomaa tahdokaan, niinkuin aina teki ja väliin herättikin minut sitä varten. Minulla mieleen heti työnnähti, että eiköhän ole noutaja käynyt. Päreeseen tulen hommasin ja aloin katsella ja tarkastaa: kuollut se oli. Ruumis oli jo kylmä.»

Viion leskeä melkein kauhistutti. Kuolema tullut noin äkkiä, salaa kuin varas. Herra Jumala!

Hänestä tuntui kuin olisi häneltä jäänyt jotakin tekemättä, mikä oli tehtävä ollut, ja hän aivan kuin tuomitsi itseään. Olihan hän ollut aikeessa puhua Nikkilälle juuri siitäkin, että kuolema voi tulla millä hetkellä hyvänsä ja että tulisi olla valmis. Mutta eilen jäi tämä ja kaikki muu sanomatta.

Nikkilä veti hänetkin epäilyksiin. Mikä tekikin hänet niin heikoksi! Hän oli kykenemättömämpi kuin koskaan ennen.

Sitä jäi hän miettimään ja ihmettelemään emännän mentyä. Kenties tämä hänen voimattomuutensa ei riippunutkaan hänestä itsestään? Ehkä oli toisin nähty hyväksi. Nikkilällä oli armon aikaa ollut kauan ja kuolema väikkynyt hänen silmäinsä edessä muistuttamassa häntä siitä alinomaa. Jumala oli kaikin tavoin kutsunut häntä armonsa helmoihin, mutta hän vaipui vain syvemmälle järkensä viisauksiin, kuunteli mieluummin uskoa vastaan sotivia epäilyksiä kuin Jumalan ääntä.

Viion leski otti tapauksen tarkoitetuksi varoitukseksi, ettei milloinkaan saa antaa epäilysten sortaa uskoaan, vaan tulee pysyä järkähtämättä siinä kiinni.

Päivän valettua meni hän Nikkilän puolelle. Siellä oli jo Latun emäntä, istuu itkuisin silmin puhellen Nikkilän emännän kanssa odotellen miehiä nostamaan ruumista makuusijalta. Viion leskestä tuntui kamalan kolkolle. Silmättyään ruumista pikimmältään istui hän syrjään, niin ettei nähnyt sitä.

»Kuolema se on meidän kaikkien osa, niin rikkaan kuin köyhänkin», sanoi Latun emäntä.

»Onnen osa se oli Nikkilälle», sanoi Nikkilän emäntä tyytyväisellä muodolla.

»Onnen osa kerrassaan», vakuutti Latun emäntä.

»Maalliseen elämään nähden se oli onnen osa epäilemätön», lausui Viion leski huoaten. »Mutta tämän elämän takana on iankaikkisuus...»

»Joka on itsekullekin Jumalan armopöydällä», huomautti Latun emäntä terävästi.

Tuli samassa Vimpari, joka oli toverikseen hakenut naapurin miehiä Korhosen.

»Äkkilähtö tuli Nikkilä paralle, jotta ei saanut pappiakaan puhutella», tuumi säälien Vimpari.

»No siitä ei vahinkoa», sanoi Korhonen, joka oli muutaman uskonlahkon etevimpiä. »Ei se kuitenkaan pappi olisi voinut häntä taivaaseen johtaa. Ei sinne mennä vain niin, että pappi tulee ja viskaa.»

»Eipä, ei. Ei pappi eikä sakramentit auta», selitti Vimpari, »vaan pitää olla usko».

»Sitä puuttui Nikkilältä.»

»Mistä sen Korhonen tietää?» kysyi Latun emäntä.

»Minä sen tiedän Jumalan sanasta.»

»Ei Nikkilä uskonut mitään. Oli liian järkimies ja antoi järelle vallan», vakuutti Vimpari.

»Se liika järki se estää uskoa ja viepi helvettiin. Sinne se järki on Nikkilänkin vienyt.»

»Mutta ajatelkaapas, Korhonen, että tuo ruumis tuossa olisi joku läheisenne, jos se olisi oma poikanne», huomautti Latun emäntä.

»Sama se olisi. Minä sanoisin samoin ja ajattelisin, että kun ei ole armon aikaa hyväkseen käyttänyt, niin menköön kadotukseen.»

»Te nyt niin kehutte. Vaan jos Jumala antaisi teille luvan tulla taivaaseen ja ottaa jonkun hurskaan mukaanne, niin ottaisitte uskottoman poikanne.»

Vimpari nauraa höräytti ja sanoi:

»No, niin tekisi todemmastaan ihminen. Kyllä sitä itsensä ja omaisensa taivaaseen toimittaisi.»

»Sanokaa mitä sanotte, vaan Jumalan tuomio on langennut uskottomalle jo edeltäpäin kauhistukseksi ja peloitukseksi», lausui Korhonen kiihtyneenä ja Nikkilän emännälle uhkaavasti sanoi: »Sinulle tämä on varoitukseksi pitämään armonajastasi vaari. Ei se ole sinulle sillä hyvä, että uskot, vaan sinulla pitää olla oikea usko, muuten et paremmin kuin Nikkiläkään taivaaseen pääse.»

»Mihin ei Nikkilä pääse?» kysyi emäntä.

»Taivaaseen», huusi Korhonen.

Emäntä katseli Korhosta silmät renkaina, joista vedet rupesivat valumaan norosinaan ja leuka alkoi vippasta niin, että hampaat yhteen kalisivat. Vihasta värisevällä ja katkonaisella äänellä sai hän sanotuksi:

»Tuskin Nikkilä kovin pyrkiikään, jos sinne tulee sellaisia kuin sinä olet.»

Latun emäntä purskahti itkemään:

»Voi meitä ihmisparkoja. Me köyhät kurjimpia. Meidät jokahetkisten koettelemusten pitäisi tehdä nöyriksi, mutta me olemme kopeita. Me odotamme ja toivomme Jumalan armoa ja rakkautta kukin itsellemme, vaan meillä ei ole armahtavaisuutta sinapin siemenen vertaa, lähimmäisen rakkaus meistä on kaukana kuin taivas maasta. Lähimmäisen kuolinvuoteenkaan ääressä meillä ei ole yhtään ainoatakaan rukoussanaa armolliselle kaikkivaltiaalle Jumalalle, vaan asetumme toisiamme tuomitsemaan elävinä ja kuolleina kadotukseen.»

Kun Viion leski silmäsi ruumista, jota miehet alkoivat liikutella, muisti hän vainajan sanat:

»Rukoilkaa kaikkien edestä rakkaudella.»

Sanomakellojen vakavaa soittoa kuunteli hän vesissä silmin istuessaan toimetonna kangaspuittensa ääressä. Ajatuksensa olivat aivan kuin pysähdyksissä, mieli täynnä raskautta, sekaannusta ja rauhattomuutta.£


Talvinen aurinko, joka jo pyrki pilkoittamaan matalimpien rakennusten harjan yli, paistoi punertavalla valollaan Nikkilän tupaan, mikä oli nyt asujattomaksi joutunut. Kyynelsilmin istui siellä Viion leski ja Vimparin vaimo puhellen tämän ajallisen elämän kirjavuudesta odotellessaan Latun emäntää, joka oli lähtenyt viemään Nikkilän emäntää köyhäin huutokauppaan kansakoululle, minne Nikkilän emännän oli määrätty tulla. Latun emäntä oli luvannut tulla sanomaan minne ja millaiseen taloon emäntä oli huudettu.

Terveiset hän toikin vielä Nikkilän emännältä ja kertoi emännän olleen ja lähteneen tyytyväisellä mielellä. Toimeentulevan talon oli sanottu sen olevan, johon emäntä joutui, ja hyvästi oli luvattu hoitaa, kun Latun emäntä oli sitä pyydellyt.

»Vaan eihän sitä tiedä siltä minkälaiseen hoitoon sattuu», sanoi Latun emäntä. »Kuulosti siltä ja olen minä itsekin nähnyt, että ei ole aina hoitoa minkäänlaista, vaan päinvastoin pidetään hoitolaista huonommin kuin elukkaa.»

»Ei ole köyhän elämä täällä ruusujen ja kukkasten päällä», huokasi Vimparin vaimo. »Kurjuudesta kurjuuteen.»

Äänettöminä istuivat he pitkän aikaa huoaten ja silmät kosteina.

»Päiväkulta paistaa vain niin lempeästi tähänkin menneitten majaan», lausui Latun emäntä melkein kuin itsekseen ja se oli äänettömyyden vahvistamiseksi. Kukin tarttui yhä lujemmin kiinni yksinäisiin ajatuksiinsa tämän elämän katoavaisuudesta ja surullisuudesta.

Tuntui säpsäyttävälle, kun Vimpari astui sisään tämän syvän hiljaisuuden kestäessä.

Hän oli ollut hakemassa asuntoa, sillä se, jonka käsiin Nikkilän talo oli joutunut, oli käskenyt sekä Vimparin että Viion lesken muuttaa pois, kun taloa ruvettiin rakentamaan. Hikipäissään oli Vimpari ja asunto oli sittenkin vielä tietymättömissä.

»Minne häntä jouduttaneen ja miten tultaneen toimeen!» päivitteli Vimparin vaimo.

»Kysy sinä, eukko, miten tähän asti on toimeentultu! Sitä minä ihmettelen, että minä en ole vielä kertaakaan kuollut. Hätäkö meidän on? Onhan meillä poika mieheksi joutumassa ja siitähän tulee pappi. Sitten ei ole hätää», vakuutteli Vimpari.

»Siihen kurki kuolee, kun suo sulaa», arveli vaimonsa.

»Elä sinä niin sano. Onhan ihmisellä joka hänestä huolen pitää, se joka linnut ruokkii ja kedonkukkaset vaatettaa, kun uskoo. Eikö niin, Viioska? Mutta sitä ihminen ei aina tahdo uskoa. Meillä on ollut lujilla elämä usein, olen luullut, että ei muuta kuin tuohon paikkaan alamme nyykistyä toinen toisemme jälkeen. Mutta eipäs!»

»Niinhän se on, että kauan on köyhä kallellaan, ennenkuin kaatuu», sanoi vaimo.

»Eikä kaadu sittenkään», vakuutti Vimpari, »vaan voi nousta hyvinkin pystöön. Mutta sinä et usko mitään, vaikka olet nähnyt sellaisen ihmeen, että meidän asuntoon astuu kaksi herrasmiestä, toinen tahtoo pojan omakseen kasvattaakseen ja kouluttaakseen ja kouluttaa päällepäätteeksi papiksi. Sellainen Jumalan armon osoitus, etkä siltä usko. Mutta minä uskon, minusta ei olisi mahdotonta uskoa vaikka rahasäkin tipahtavaksi syliini pilvettömältä taivaalta. Niin se pitää luja usko olla, kun kerran uskoo.»

»Mies parka», ajatteli Latun emäntä. »Hänkin vetää elämäänsä kuin raskasta kivikuormaa, saa palan tänään, siksi hengen pidettä, että elää ylihuomiseen, jolloin taas ehkä saa vähän enemmän, vaan ei tiedä saako sitten päivän kahden perästä vaiko vasta kolmannen. Elää toivossa, uskoo itsellensä rikkauden arkun aukenevan, huomaamatta sitä, että vieraskumppaneitaan, jotka uskovat itselleen samaa, odottavat samanlaista ihmettä, uupuu, joko nääntyen kesken kultaisia toiveitaan tahi synkistyen elämään, kun uskomaansa armoa ei näy. Moni raukka synkistyy niin, että kiroo itse Jumalaa.»

»Mutta meidänhän ei tarvitse enää mitään ihmettä odottaakaan, se on meille jo tapahtunut. Vai eikö teistäkin, Viioska ja Latun emäntä, ole todellakin aivan kuin Jumalan omin käsin tekemä armotyö, kun meidän Aappo otettiin sellaisille päiville, että pappi tulee?»

»Mutta Vimpari kulta, Aapon papiksi tulo on vielä monessa», sanoi vaimonsa.

Vimpari väitti vain, että se on jo niinkuin tapahtunut asia ja että jos ei tulisikaan pappia, niin tulee joku muu virkamies, joka elättää vanhempansa. Sitä on Jumala tarkoittanut.

Alemmalla äänellä alkoi hän sitten puhella, että tällaista armoa hän ei olisi ansainnut, sillä ei hän ennen ole Jumalasta välittänyt, vaan ollut uskoton niinkuin moni muukin ja horjuu väliin nytkin.

»Vaan tuskinpa sitä on, joka ei uskossaan joskus horjuisi. Vai mitä luulette, Viioska?»

»Tuskinpa on», myönsi Viion leski pitkän ajan kuluttua.

»Niinpä minäkin. Mutta ei saa antaa epäilyksille valtaa, muuten voittaa uskottomuuden synkkyys, niinkuin voitti sen, jonka elämäntarina vasta on silmäimme edessä päättynyt, ja jonka kallistunut elämä ei päässyt uskottomuutensa vuoksi pystöön, vaan lahosi lahoamistaan ja kaatui.»

Latun emäntä kohahti seisaalleen. Hänen verensä kuohui. Hän ehti ajatella, että kun lakkaamatta saa kuulla tuota samaa virttä. Ja ne etupäässä, jotka uskovat itselleen ihmeitä Jumalalta, vaikka tunnustavat itsensä ansaitsemattomiksi ja uskonsa horjuviksi, ovat valmiit lähimmäisensä uskon heikkoutta syyttämään. Sitä ei Nikkilä tehnyt, vaan puhui säälillä ja rakkaudella Vimparista niinkuin muistakin kovaosaisista.

Latun emäntä ei ollut ehtinyt sanoa vielä sanaakaan, kun Viion Elsa tuli tupaan, mikä kokonaan ehkäisi hänen mielenkuohunsa.

Elsalle ei oltu uskallettu sanoa emännän joutumisesta köyhäinhoitoon, kun oli pelätty hänen panevan sen niin kovin pahakseen, niinkuin oli pahonut Nikkilän kuolemaakin. Viion leski oli koettanut jouduttaa muuttoaan Nikkilästä ennen tätä tapausta, jotta siten pääsisi se Elsan tiedon sivu tuonnemmaksi. Mutta huoneita ei ollut niin saatavissa, jotta muuttoaika oli siirtynyt huomiseen päivään.

Elsa loi heti kysyvän katseen kaikkiin, aavistaen emännän poissaolon tavattomaksi, kun häntä ei näkynyt ja näin paljon oli väkeä.

»Onko emäntäkin kuollut?» kysyi hän terävästi.

»Ei, lapseni», vastasi Latun emäntä.

»Missä sitten?»

Jokainen tapaili jotakin vastatakseen, kun Elsa vuoronperään heitä katsoi, vaan kaikki jäivät toisiaan odottamaan.

»Jaa! Kyllä minä tiedänkin. Emäntä on myyty. Voi kauhistus!» sanoi hän ja rupesi itkemään.

Häntä koetettiin lohduttaa selittämällä, että ei emännällä ole paha olla, vaan Elsa itkunsa seasta väitti toisin. Eilen kun koulussa oli ilmoitettu täksi päiväksi lupa, niin olivat muutamat tytöt tienneet, että lupa on sen vuoksi, kun on koululla köyhäin huutokauppa, ja muutamat tytöt olivat kertoneet millaista se on. Niistä kertomuksista Elsa, nyt mainitsi sitä ja tätä ja kuulijoita kauhistumasta esti tieto, että kaikki ei toki totta ole, vaan lasten mielikuvituksen synnyttämää. Vaan Elsan sydämellinen itku, lapsen vilpitön osanotto menneitten kohtaloon liikutti kaikkien mieliä. Siinä oli menneitä kohtaan jotakin hyvittävää ja palkitsevaa. Latun emäntäkin tunsi lohduttavaa ja keventävää mielessään. Poislähtiessään hän ääneensä itkien syleili Elsaa:

»Jumala siunatkoon, auttakoon ja varjelkoon sinua, herttainen lapsi!»

Illalla maata pannessa ratkesi Elsan itku uudelleen, vaikka hän oli sen saanut tyynnytetyksi päivällä isoksi aikaa. Hän itki hiljaa nyyhkien myöhäiseen yöhön, unohuttaen kaikki rukouksensa, senkin, jota hän tähän asti oli hartaimmin rukoillut.

Siitä joulusta saakka, kun hän kävi ensi kerran joulua ihailemassa keskikaupungilla ikkunain takaa ja näki siellä muutamassa talossa Vimparin Aapon, joka oli Karénin rouvan ottopoikana, oli hän toivonut pääsevänsä johonkin keskikaupungille ottotytöksi. Joka päivä hän oli odottanut sitä tapahtuvaksi. Kuvailunsa siitä, miten se olisi hauskaa, olivat vain aina kiihtyneet ja kiihoittuneet. Hän oli koettanut olla oikein hyvä ja rukoili ja toivoi katkeamatta. Hän oli käynyt joskus keskikaupungilla kävelemässä sitä varten, ja masentunein mielin palasi, luullen että hän ei ole tarpeeksi hyvä ollut. Viime aikoina oli hän alkanut luulla, että sitten vasta hän pääsee, kun saa koulunsa lopetetuksi keväällä. Ja siitä oli hän iloinnut jo.

Hän olisi hyvin sievä: vaaleanpunainen leninki, vaaleanpunaiset sukat, sievät matalat kengät, tukka hajallaan, tummanpunaisella nauhalla päälaen yli. Hän olisi niin hyvä, että kaikki hänestä pitäisivät, hänestä ja Aaposta. Aapon kanssa he yhdessä kävisivät täällä Vaaralla tuomassa apua köyhille ja opettamassa köyhäin lapsia.

Vaan mitä hauskaa se nyt olisi enää, kun ei ollut Nikkilää eikä emäntää. Ei ollut hänen tuttujaan enää kuin Ojanniemen Marin äiti ja Aapon vanhemmat, jotka eivät olleet niin avun tarpeessa, kun Latun Liisa kävi niille kerjäämässä varkain äidiltään.

Turhaan olivat menneet hänen toiveensa ja sääli oli Nikkilää ja emäntää, joita hän ei saanut auttaa.

»Miksikähän Jumala ei sitä sallinut?...»