Elsa: Luku 2

Luku 2
Elsa
Kirjoittanut Teuvo Pakkala

Syksyllä pääsi Elsa muutaman rouvan ompelutehtaaseen oppilaaksi.

Viion leski olikin ollut huolissaan ja miettinyt mitä Elsalle nyt toimeksi, kun koulukin oli loppunut. Kotona ei ollut mitään töiksi asti eikä mitään oppiakseen sellaista, millä vastaisuudessa voi toimeentulonsa hankkia. Joutenolo oli kaikkein pahinta, se oli kaiken pahuuden siemenen hyötyisä pelto. Vaan nyt kun Elsa työpaikan sai, olisi hän melkein mieluummin suonut, että sitä ei olisi ilmestynyt. Hän itki Elsan mentyä ensi päivänä.

Pelko, mikä mieleen oli pyrkinyt jo varhaisimpina vuosina Elsan tulevaisuutta ajatellessa, ja jota pelkoa hän oli häätänyt turvaumalla Jumalan isälliseen huolenpitoon, virisi nyt liekkiin ja kiihkeämpään kuin koskaan ennen.

Elsa on nuori ja herkkä vaikutuksille. Ja millaiseen seuraan on hän joutunut? Synti oli ajatella kenestäkään pahaa, vaan sellaisessa joukossa on molempaa, hyvää jos huonoakin. Siellä voi Elsan sydämeen tulla kylvetyksi turhamaisuutta ja kevytmielisyyttä, mikä nuoreen lapsekkaaseen mieleen niin helposti imeytyy ja mikä nuoria tyttöjä lumouksen voimalla kulettaa houkuttelevaa polkua turmelukseen.

Tuskallisesti ahdistivat peloittavat ajatukset. Hän turvausi Jumalaan ja koetti kiskoutua niistä irti. Illalla saikin hän aina haudatuksi pelkonsa rukouksiin, kun Elsa oli työstä kotiutunut lapsellisena, avomielisenä, äitiään hyväilevänä ja entisestään mitenkään muuttumattomana. Ummistipa usein silmänsä levollisella tunteella, ettei mitään vaaraa olekaan. Mutta aamulla herätessään oli pelko leimuamassa aivan kuin olisi se syttynyt jo hänen nukkuessaan. Tuskallista ja rauhatonta oli sitten yksinäisyytensä päivällä. Sitä enemmän kiihtyi levoton mielensä, kun kuului puheita eräästä tytöstä, joka oli samassa työpaikassa ja muuten kelpo tyttönä pidetty. Ja silloin tuli mieleen Nikkilän puhe selvänä, kuin olisi suurilla kirjaimilla joka sana ollut eteen maalattu.

Niin arka ja jännityksissään hän oli, että kun Elsa eräänä iltana viipyi tavallista pitempään, sai se jo hänet epätoivoon ja melkein uskomaan, että siinä se nyt oli, mitä hän oli odottanutkin. Tavatonta oli Elsan viipyminen ja jos mitä tahansa syyksi koetti ajatella, niin se ei voinut muuta olla, kuin että Elsa oli jossakin kevytmielisyyden jälillä, joko kaduilla kävelemässä tahi huvipaikkain äärillä kurppailemassa. Ja siitähän se oli alku. Ankaraa tutkintoa ja vakavia nuhteita ehti hän pitää odottaessaan kiihtyvällä tuskalla. Hän rukoili, itki, oli ankara, uhkamielinen, heltyi samassa ajatellessaan, että jos joku onnettomuus on kohdannut, ilahtui kuvaillessaan jotakin onnen sattumaa, vaan taas synkistyi, ja se lopuksi voitti.

Elsa oli ollut muutamissa hartausseuroissa. Eräs työtoveri oli hänet sinne vienyt, ja Elsa oli innostuksissa siellä olostaan ja niin ihastunut iltaansa, että pahoitteli, kun seuroja ei ollut joka ilta.

Kuin kivitaakan alta keveni äidin mieli. Hän häpesi pahoja luulojaan samalla, kun hänen ilonsa tunteet olivat niin irrallaan, että hänellä oli täysi työ pidättäessään itkua.

Aivan päinvastoin oli tapahtunut kuin hän oli tänä iltana ja pitkin aikoja ajatellut. Ja jos mitä onnellista sattumaa Elsalle tapahtuneeksi oli mieleen tullut, niin ei kuitenkaan tällaista. Aivan toisille teille oli hän luullut Elsaa hänen toveriensa vievän, sillä jos luuli hyviäkin olevan heissä, niin ei tullut ajatelleeksi heidän mitään sellaista vaikuttavan.

Elsasta tuli ahkera ja innokas seuroissa kävijä, niin että hän ei millään syyllä jäänyt kertaakaan pois. Ja sitä mukaa muuttui hän huomattavasti. Rukouksissaan hän ei käyttänyt enää entisiä kirjoistaan oppimia tahi supattanut jotakin lapsellista, niinkuin ennen, vaan rukoili omin sanoin ja puki rukouksensa varsin somaan muotoon. Hän huomasi synniksi seikkoja ja tekoja, sekä ikäistensä että aikaisten, joita äiti ei ollut koskaan miksikään ajatellut. Käytöksensä äitiään kohtaan oli myöskin muuttunut. Siinä ei ollut entistä herttaista hellyyttä, ja avonaiset sydämelliset hyväilynsä olivat jääneet kerrassaan. Äidistä se tuntui vieraalle, vaan syyksi hän ajatteli sen, että Elsa tässäkin oli vakaantunut niinkuin muussakin, niinkuin oli muuttunut harvapuheiseksikin, vakavaksi, niin että hän ei nauranut juuri eikä koskaan lapsellisesti riemastunut. Hän oli kuin aikaihminen, vakava ja arvokas.

Aina oli hän ollut ikäisilleen esimerkkinä. Niin hyvällä sanalla ohjatessaan kuin kuritettuaan pehmitellessään lastensa mieliä puhelivat vanhemmat hänestä, neuvoen heitä olemaan niinkuin Viion Elsa, joka oli kuuliainen äidilleen, nöyrä kaikille ja joka ei tehnyt koskaan mitään, mistä olisi voinut nuhdella eipä edes vähintäkään moitesanaa lausua. Nyt asetettiin hänet malliksi ikäisemmilleenkin, rippikoulun käyneille. Kaikki puhuivat hänestä suurella ihastuksella ja pitivät häntä ihmelapsena.

»Jumalan lahja on tuollainen lapsi. Se on teille, Viioska, erityinen Jumalan armon osoitus», vakuutettiin Viion leskelle.

Siksi uskoi sen Viion leskikin ja tunsi ennen tuntematonta onnea syvässä nöyryydessä tunnustaen ansaitsemattomuutensa. Mielihyvällä katseli hän aina tytärtään, kun tämä toimi toimiaan kotona, iloinen tyytyväisyys kasvoilla ja koko olossaan elämän keveys.

»Minä olen niin iloinen, niin onnellinen...»

Näin oikein uhkuvana riemua ja ylimmilleen innostuneena tuli Elsa kerran kotia seuroista.

Äiti vastasi siihen vain hymyllä. Häntä halutti sulkea Elsa syliinsä, niin sanomattomasti halutti, mutta kun Elsa ei näyttänyt sitä huomaavan, ei katsonutkaan häneen, vaan oli melkein kuin yksikseen, niin esti äitiä omituinen ujous. Hän kuitenkin jäi odottamaan, että Elsa tulisi häntä hyväilemään niinkuin teki ennen, kun oli jostakin noin riemastunut. Mutta Elsa näytti hillitsevän siitä itsensä ja äidinkin tunteen ponnistus väheni hiljalleen.

Seuroissa oli lukenut ja selittänyt eräs herra, joka oli muualta kotoisin ja käymäseltään vain täällä. Hän oli vanha, tukka valkoinen, joka oli kiharainen niskassa. Parta oli niinikään valkoinen, tuuhea ja pitkä. Hän oli kaunis, ja kauniisti kertonut siitä, kun lapsia tuotiin Jeesuksen tykö, että hän siunaisi heitä.

»Etkö haluaisi lukea minulle siitä?» kysyi äiti pyydellen.

»Ettekö ole koskaan siitä lukenut, äiti?»

Viion leski aivan kuin itseään puolustellen selitti:

»Olen, lapseni, olen joskus lukenut ja tapauksen muistan. Lukisin useammin ja mielelläni raamattua, mutta kun minulla on heikot silmät, etten laseitta näe.»

Elsa otti uuden testamentin ja jonkun aikaa etsittyään luki:

»Ja he toivat hänen tykönsä lapsia, että hän heihin rupeisi: niin opetuslapset nuhtelivat heitä, jotka niitä toivat.

Mutta koska Jeesus sen näki, närkästyi hän ja sanoi heille: sallikaat lasten tulla minun tyköni ja älkäät kieltäkö heitä, sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta.

Totisesti sanon minä teille: jokainen, joka ei Jumalan valtakuntaa ota vastaan niinkuin lapsi, ei hän suinkaan siihen tule sisälle.

Ja hän otti heitä syliinsä ja pani kätensä heidän päällensä ja siunasi heitä.»

Tässä ei ollut mitään, jota Viion leskikin ei olisi voinut ymmärtää. Helppo hänen oli myös käsittää miten kaunista, ylentävää ja riemastuttavaa sen vanhan herran saarna on voinut olla. Ja tämä synnytti hänessä omituisen kaipauksen tunteen. Hän näki muitten ilon ja riemun, heidän onnelliset tunteensa ymmärsi. Mutta se teki hänet surulliseksi, pani hänet masennuksiin. Hän tunsi itsensä osattomaksi kaikesta ja aivan syrjäiseksi. Elsan tähden voi hän tuntea iloa ja onnea ja pyrki sitä tekemään omakseen ja elähyttämään sillä innostusta, riemua ikävöivää sydäntään. Mutta tämä hänen tunteensa ei saanut valtaa, kun Elsa pysyi itsekseen, ikäänkuin omalle varalleen säilyttäen kaiken onnensa. Äiti rupesi tuntemaan itsensä yhä enemmän syrjäiseksi ja osattomaksi, yhä kiihkeämpää kaipausta. Ja masennuksissaan alkoi hän katsella heikkouttaan, puutteellisuuttaan, muistella uskonsa horjuvaisuutta ja ajatella ansionsa mitättömyyttä Jumalan armon osallisuuteen ja isälliseen rakkauteen.

Elsa päätti, että äiti ei ymmärtänyt sitä luettua, kun hän ei ollut iloinen niinkuin olivat kaikki siellä seuroissa. Vakavampi kuin koskaan ennen näytti äiti olevan, aivan kuin pahoillaan jostakin. Mutta sen pitempään hän ei kuitenkaan sitä ajatellut. Hänen mielensä oli kuohuksissa riemusta.

Ja hän antautui itsekseen palauttamaan mieleensä muistoja seuroista. Hän kuvaili ne uudelleen ja uudelleen kiintyen aina enemmän muutamiin yksityiskohtiin.

Niin hauska ei ollut ennen koskaan seuroissa. Ei ollutkaan muulloin niin paljon väkeä ollut, lapsia varsinkaan. Ja kaikki olivat niin iloisia. Rouvat, jotka aina olivat ystävällisiä keskenään, taputtelivat nyt toisiaan ja syleilivätkin muutamat iloissaan. Lapsia kaikki hyväilivät aina, vaan nyt tänä iltana vasta...

Elsa ei jaksanut muistaa kaikkia, jotka olivat hyväilleet häntä, eikä hän kaikkia tuntenutkaan. Se oli niin hauskaa ja herttaista, mutta ei mikään kuitenkaan niin herttaista kuin Montinin rouvan hyväily. Se oli kaikista ylintä, se tuntui äärettömän onnelliselle.

Montinin rouvaa Elsa ihaili, jumaloi tavallaan. Mitä hän pyhästä ja autuaasta käsitti, sen sovitti hän Montinin rouvaan. Hän oli jo tyytyväinen, kun sai nähdä hänet. Ja se sai hänen jäsenensä väräjämään ja siinä oli kylliksi suosion osoitusta hurmaamaan asti, kun rouva taputteli häntä poskelle. Sillä Elsa voi riemuita jo monta päivää, jos sai seuroissa tervehtää Montinin rouvaa, niin että rouva hymyillen katsahti häneen ja ystävällisellä äänellä lausui: »Hyvää iltaa, hyvä, kaunis lapseni!»

Kukaan lapsista ei koko maailmassa ollut niin onnellinen kuin Montinin Hulda, joka silloin tällöin kävi seuroissa. Kun puhuttiin Jumalan lapsista, niin ajatteli Elsa ainoastaan Huldaa. Ja kuvitellessaan iloa taivaassa oli Hulda onnellisista onnellisin mammansa kanssa. Kaikki hyvä, mitä siellä oli tarjona, oli Montinin rouvan ja Huldan ennen muita. Muita tyttöjä seuroissa piti Elsa hyvinä, herrasväkeä kun olivat, eikä ollut heidänkään suosiostaan välinpitämätön. Mutta Huldan ystävällinen katse, hänen hymyilynsä oli Elsalle enemmän kuin noitten toisten koko suosion tulva yhteensä.

Koko muistelemisensa keskittyi Montinin rouvan syleilyihin ja Huldan armauteen. Ja nuo muistot saivat hänen riemunsa vieläkin partaitten tasalle.

Hän ajatuksissaan antoi Montinin rouvan syleillä itseään, tunsi hyvälle lemuavan tuoksun, samettiset vaatehihat, näki hänen pyöreän, ystävällisesti hymyilevän muotonsa. Ja kun hän siitä syleilystä irtausi, joutui hän Huldan viereen, joka kietoi käsivartensa hänen vyötäisiinsä. Se oli Elsaa ujostuttanut ja vieläkin veri syöksi kasvoihin. Huldan toimittamisella hän oli uskaltanut ottaa Huldaa vartalosta, jolloin katsoi häntä silmiin.

Voi kuinka kaunis Hulda oli. Valkoinen otsa, tumma tukka. Ja hänen poskensa kun oli pehmoinen, kun hän sen painoi Elsan poskea vasten! Elsa oli aivan huumauksissaan ollut eikä osannut oikein hengittää, nytkin vielä pidätti hän henkeä, niin että tuli viimein syvä huokaus. Montinin rouva syleili heitä molempia, kun he Huldan kanssa olivat sylitysten, poskitusten.

Miten sanomattoman onnellista oli! Mitään ei ollut enää, jota hän olisi odottanut tahi halunnut. Taivaallisen elämän onnella oli suurempi viehätys ainoastaan iankaikkisuutensa ja loistonsa vuoksi. Kun hän sinne siirsi mielikuvituksensa, niin he sielläkin samalla tavalla Huldan kanssa sylitysten, poskitusten olivat, liitelivät halki valkopilvien, läpi avarien sinisalien, jossa kohtasivat ystävällisiä, herttaisia ihmisiä, jotka heitä ihailivat ja seurasivat heitä, ja niin he edellä riensivät taas uusien pilvien sisäti ja siniaukkojen läpi säteilevään kirkkauteen, jossa taivaan loistavat joukot ympäröivät Jumalaa ja johon kaikki autuaat kokoontuivat, ja jossa heidät, Huldan ja hänet, Jeesus syliinsä sulki ja kaikki iloitsivat...

Mutta kun Elsa katsahti äitiin, niin tuli hän äkkiä surulliseksi.

Äiti istui siinä työssään vakavan näköisenä. Elsasta näytti kuin olisi hän itkusilmissä. Paikkainen röijy oli hänellä, toinen hiha rikki, niin että kyynärpää näkyi. Hame oli karkea ja ruman harmaja, sukat parsittu monenvärisellä langalla ja kantapäistä rikki. Kyyryselkäinen ja laiha, kädet suoniset ja toisessa kalvosessa pongotti luu korkealla.

Elsalta tahtoi itku väkistenkin työntäytyä. Äiti ei sopinut tuollaisena hänen mielikuviinsa, hän oli aivan erilainen kuin ne rouvat, jotka kävivät siellä seuroissa. Tuntui kun äiti olisi iankaiken tuollaisena pysyvä, niinkuin se ukkokin kuussa, jonka pitää ikuisesti kuuta tervata. Elsaa oikein kauhistutti.

Jos äitikin olisi rouva! Mutta se ajatus oli vain kuin välähdys, sillä se ei sopeutunut hänen tunteisiinsa. Montinin rouvan sijalle hän ei voinut äitiä asettaa ja muut eivät olleet niin arvokkaita, niin lähellä Elsan ihailua kuin äidin olisi pitänyt olla, ja tyhjää paikkaa hän ei huomannut.

Mutta lapsi olisi äiti voinut olla, pieni tyttö, Huldaa ja häntä pienempi, josta he kaikki pitäisivät niin äärettömästi...

»Voi jos tekin, äiti, olisitte niinkuin lapsi!» sanoi Elsa yht’äkkiä.

»Niin, jospa minä olisin, jospa aina voisin olla», vastasi äiti heti aivan kuin sitä olisi miettinytkin.

Elsan puhe olikin aivan kuin Viion lesken herkän omantunnon kuuluva ääni, jolle hän vavahti. Hänen silmänsä vettyivät eikä hän kyennyt, jos olisi tahtonutkin, hillitsemään enää itseään. Hän syleili Elsaa ja itki.

Elsa itki myöskin ja kiihkeästi. Säälin tunne purkausi itkuun, mitä ei saanut helposti tyynnytetyksi. Ja syleilyssä kyynelten mukana nousivat kaikki hellät tunteensa äitiä kohtaan kätköistään.

Aivan puutteelliseksi, vajanaiseksi ja mitättömäksi tunsi hän nyt sen ilon ja riemun, jonka osallisuudessa hän itse oli, jollei äiti olisi mukana. Sillä ei ollut muuten mitään viehätystä, niin että hän olisi siitä voinut luopua tykkönään. Ja siitä hän jonkun aikaa ikäänkuin kiisteli mielessään, että joko äitikin tahi ei hänkään...

Äidille uudet vaatteet ja sitten he yhdessä käyvät seuroissa. Varma oli, että Montinin rouva rupeaa pitämään äidistä enemmänkin kuin niistä rouvista siellä. Tunsihan Montinin rouva äidin...

Ja Ojanniemen Marin päätti hän myöskin ottaa. Mari raukka, joka oli sairastanut ja puhunut hänestä houreissaan ja oli kaivannut häntä.

Hän oli varma, että kaikki mieltyvät Mariin. Heitä olisi kolme, joista kaikki pitävät, Hulda, hän ja Mari.

Mutta muitakin alkoi tunkeutua siitä aukosta, joka oli näin revennyt siihen maailmaan, missä Elsan ajatukset, hellät tunteet ja kauniit kuvailut olivat ennen liikkuneet ja minkä hän oli unehuttanut jouduttuaan uuteen piiriin, joka oli niin erilainen, niin uutta täynnä, tulvillaan viehätystä, onnea, iloa ja riemua. Kaikki entiset sydämen läheiset tulivat pyytelemään päästäkseen tuon onnen osallisuuteen.

Vaan joutavaksi meni kaikki ajatellessa Latun Liisaa mukana. Vaikka olihan Liisa aina niin hyvä hänelle, sanoi aina ettei hän kenestäkään niin paljon pidä kuin Elsasta. Mutta kuitenkin hävetti jo ajatellessakin häntä, kun hän on semmoinen hökäle ja kaikki hänelle nauravat! Ja muutenkin semmoinen pahanilkinen: äitinsä tietämättä kulkee kerjuulla. Elsa häpesi itseäänkin, kun hän oli viime kevännä ollut Liisan mukana siellä porvarin hautajaisissa hakemassa keittoa, ja kerran kerjäämässäkin. Silloinkin kun tulivat kerjuulta, varoitti Liisa, että ei saa sanoa kenellekään, ei Vimparillekaan, että hän on ollut mukana. Liisa pani hänet yksin viemään Vimparille, mitä olivat saaneet. Vimpari oli sanonut Elsaa parhaaksi lapseksi maailmassa.

»Kun Aappo pääsee papiksi, niin minä toimitan, että hän naipi sinut, jotta pääset papin rouvaksi», oli Vimpari sanonut.

Elsa hyitteli nyt! Aappokin oli ollut seuroissa nyt, vaan ei hän ollut välittänyt hänestä ollenkaan, eikä ollut välittänyt kaukaan aikaan. Ensi kertaa ollessaan seuroissa, jolloin Aappokin oli, oli hänellä hauska Aapon vuoksi ja sitten kaipailikin, kun häntä ei enää näkynyt siellä. Vaan sitten kun hän mielistyi Huldaan, unohtui Aappo.

Aapon rouvaksi hän ei tahdo! Ei, ei, ei! Hän ei tahdo papin rouvaksi, hän haluaa olla vain Huldan kanssa. Naikoon Aappo Latun Liisan, joka vieläkin kerjää Vimparille, vaikka keväällä käy jo rippikoulun.

Elsaa ei haluttanut enää käydäkään Vimparilla. Siellä oli niin likaista ja ahdasta, Vimpari on niin ruma ja vaimolla on likaiset ja resuiset vaatteet ja lätistyneet pieksunruojuset nilkkasiltaan jaloissa...

Ikävälle ja pahalle tuntui Elsasta olonsa. Hän oli kuin pahalla tuulella jostakin. Kiiruhti maata ruvetakseen ajattelemaan hauskaa. Mutta sittenkin tuntui vastenmieliselle kaikki eikä hän saanut mielikuviaan liikkeelle. Unikaan ei tahtonut tulla, hän kääntelihe levottomana pitkän aikaa, luki muutamia runomittaisia rukouksia ja ummisti silmänsä.

Aappo, hän ja Latun Liisa olivat poskitusten, Hulda viipotti sormea ja Vimpari nauraa hohotti, johon hän heräsi. Se tuntui ilkeälle. Hän koetti olla mitään ajattelematta ja pitää silmiään auki odotellen äitiä. Mutta aina vaipui hän unenhorroksiin ja vavahti hereilleen, kun oli putoavinaan jostakin, tahi lankeavinaan Vimparin asunnossa, tahi Vimparin vaimo tuli hyvin rumana hyväilemään häntä. Vasta pääsi rauhalliseen uneen, kun kuuli äidin lukevan Isämeidän ja Herransiunauksen.

Täyttä rauhaa, suloista levollisuutta ja ehyttä luottamusta täynnä painoi äiti silmänsä umpeen tuntien, että hän samalla mielellä voisi sulkea silmänsä kuolemaankin.