Elsa: Luku 3

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Luku 2 Luku 3
Elsa
Kirjoittanut Teuvo Pakkala
Luku 4


Seuroissa käyntiin olivat molemmat, niin Elsa kuin Ojanniemen Marikin, kyllästyneet. Mari heti alkuaankaan ei ollut niihin erityisemmin mieltynyt, sillä ei hänestä siellä koskaan ollut niin hauska kuin Elsa oli kuvaillut. Elsan ihastus oli laskeutunut vähitellen, kun ei kesäaikoina seuroissa ollut paljon ketään ja kun syksyllä taas alkoi vähän enemmän niissä väkeä käydä, niin ei Montinin rouva ollut sittenkään kuin joskus ani harvoin eikä Hulda kertaakaan. Säännöllisesti olivat Elsa ja Mari käyneet seuroissa, mutta ikävikseen, josta kumpikaan ei tullut toiselle sanoneeksi. Kuin tottumuksesta hakivat he toisiaan sinne. Väsyneinä lähtivät he aina sieltä ja haukotellen, kunnes ulkona raitis ilma virkisti ja sai reippaalle mielelle. Eivätkä he seuroissa pysyneet aina vakavinakaan, vaan pyrkivät nauramaan tietämättä mille oikeastaan nauroivat. Usein seuroihin mennessään jo olivat naurutuulella, jotta heidän piti peloittaa ja kauhistuttaa toisiaan vakaviksi.

Talven tultua he sunnuntaisin jälkeen päivällisen rupesivat, kerran sen keksittyään, tekemään kelkkaretkiä sellaisia, että vuoron perään toinen makasi kelkassa silmät peitossa ja toinen veti kiertäen ja mutkitellen, pyörittäen ja kaikilla tavoin eksyttäen ja lopuksi kuletti johonkin outoon sopukkaan, jossa sitten toinen sokossa kuletettuna sai arvailla missä oli. Se oli hauskaa. Sokossa kulkien oli aivan kuin olisi retkeillyt oudoille maille ja kun pysähdyttiin vihdoin, niin ei ollut tuttua muuta kuin taivaan tähdet. Eräänä sunnuntaina kulkeusivat he kelkkaretkillään keskikaupungille asti. Ja sielläkös oli hauska, kun ei koskaan tiennyt sokko missä oli.

»Emme viitsi lähteäkään seuroihin», sanoi toinen, ja se oli toisenkin ajatus ollut.

Sen jälkeen he eivät käyneet seuroissa kuin joskus, kun ei muu sattunut huvittamaan, ja väliin, kun pisti päähän lähteä varsin katsomaan oliko siellä ketään.

Kevättalven arki-illat ja sunnuntaipuhteet kuluivat hangella mäkiä laskiessa joltakin nystyrältä, kinoksissa telmiessä, jolloin oli toisinaan hyvin hauska, kun sattuivat vallattomalle päälle, toisinaan vielä hauskempi, kun antautuivat katselemaan tähtitaivasta ja laskivat sinne mielikuvituksensa tahi kirkkaalla kuutamolla kuvittelivat hyvien henkien liikkumista maan päällä.

Mutta talvi meni ja sen tähdekkäät illat. Tuli kevät ja pyyhki lumen maalta. Pojat telmivät palloilla, ja pienemmillä tytöillä oli lukemattomia leikkejä. Niihin ei heidän sopinut ottaa osaa, he olivat siksi isoja, rippikouluun aikovia, eikä heitä haluttanutkaan. Suuret tytöt olivat illoin kävelemässä puhellen keskenään iloisasti. Pyhäisin olivat uusissa kauniissa puvuissa, keräysivät toistensa luo ja keskustelivat menemisistään, kutsuista, huviretkistä. Kaikilla näytti olevan jotakin hauskaa aikeissa ja odotettavissa.

Niillä oli hauska, noilla isoilla tytöillä! Ja muutenkin tuntui heistä, että isona tyttönä, aikaihmisenä olo oli jotakin erinomaista. Heillähän oli omia salaisuuksia, toimia ja retkiä, joista sai sen käsityksen, että heidän elämänsä oli häikäisevän iloista. Heitä kohtelivat vanhemmat ihmiset aivan toisin kuin rippikoulua käymättömiä ja tavalla, jossa oli jotakin salaperäistä.

Onnellisia olivat ne, jotka olivat rippikoulussa ja pääsemässä isoiksi tytöiksi. He kun olivat kuin salaperäisen tulevaisuuden kynnyksellä. Ja sen lisäksi kuvailtiin rippikoulussa oloa hyvin hauskaksi ja riemuisaksi.

Rippiläisen ensimmäinen rippipyhä oli suurimpia juhlia, niin tuntui nuoremmista. Kansa vaelsi kirkkoon laumoittain. Rippiläisen kotona vallitsi syvä hiljaisuus ja harvasanaisuus. Jos ei isän vakavuutta huomannutkaan, niin oli äiti sen sijaan itkusilmin ja hänen kohtelunsa nuorta rippiläistä kohtaan oli hellä ja palveleva. Rippiläinen itse oli uusissa juhlavaatteissa, paremmissa kuin koskaan ennen, outo ja kankea käytöksessään, joka jo nuorempia esti kunnioituksen vuoksi lähestymästä häntä. Syömättömyytensä pyhitti hänet kerrassaan.

Jos hän ripille päästyä heti kuolisi, niin olisi hän autuas ja pääsisi taivaaseen. Hän oli onnellinen Jumalan lapsi, onnellisin kaikista!

Syksyllä olivat Elsa ja Mari päättäneet mennä kouluun. Ja tällä päätöksellä kiinnittivät mieltänsä. He lukevat ahkerasti rippikoulua varten kesän, että ovat parhaita he kahden. Heillä on sitten niin hauska. Tulevana kesänä ovat isoja tyttöjä!

Tuntuihan tämä nyt joltakin, kun muuten olivat kuin jouten, tietämättä mihin ryhtyä.

Mutta äiti oli Elsan tuumaa vastaan, että hän jo ensi syksynä menisi rippikouluun, sanoen että ei siitä hiljastu, jos myöhemminkin käy. Hän myönsi, että Elsa mahtanee osata ja ymmärtääkin sen, minkä useakin, mutta parempi oli käydä se hyvin ymmärtäen.

»Panen mielellesi, että jos luulet ymmärtäväsi asian niin kalliiksi ja vakavaksi kuin se on, niin mene, jos epäilet, niin jätä», sanoi äiti niin vakavasti ja nöyrän pyytävästi, että Elsa ei olisi voinut tehdä vastoin tätä. Hän luopui ehdoin tahdoin aikeestaan, ilman vähintäkään vastenmielisyyttä, vaan masentuneena.

Hän oli nyt kuin yksikseen jäänyt, eikä ollut mitään, joka olisi kiinnittänyt mieltä. Aika oli ikävä työssä ja jouten ollessa. Työ tuntui rasittavalta, niin että oli jaksamista viime tunneilla työpaikassa. Päivän istuttuaan alkoi pistää hartioihin ja uuvuttaa, jotta piti oikoa myötään ruumistaan. Hartaasti senkin vuoksi odotti työajan loppua ja joutohetkeä. Mutta mieli enin uupui. Jos jotakin hauskaa koetti ajatella, niin ei jaksanut, tuntui kaikki tahkealle, raskaalle ja painostavalle. Joskus kun pistäysi mieleen joku aie aikansa kuluttamisesta illalla työstä päästyä tahi sunnuntaiksi, niin tympäsi se taas heti.

Työpaikassa tytöt olivat mahdikkaita, kiusasivat ja pilkkasivat toisiaan. Elsaa peloitti, että joskus rupeavat häntäkin kiusaamaan. Hän ei ymmärtänyt useinkaan heidän kiistojaan ja kujeitaan, vaan tuntui hänestä, että se oli jotakin hirveän pahaa.

»Luulisi tuota konsulin pojan morsiamen kannattavan pitää omat saksensa, ettei aina olisi muitten varassa», sanoi kerrankin muuan toiselle, joka siihen vastasi:

»Käypikö kateeksesi, kun ei itselläsi ole kuin pahanen merikoululainen? Luuletko saavasi sitäkään vääränokkaa? Hassuttaa vain sinua!»

»Jos hassuttaneekin, kun ei anna pastihuiveja ja viisimarkkoja», vastasi taas toinen ja nauroi muille silmää iskien.

»Kun ei ole mistä antaa!»

Tällä tavalla kerrankin sätti pari tyttöä toisiaan toisten nauraessa. Ja hänkin oli eilen illalla ollut muutaman pojan, Kivelän Riston kanssa soutelemassa! Häntä peloitti niin, että kädet vapisi.

Kun hän näki jonkun tuttavan ohi kulkevan, olisi hän itkenyt, jos olisi uskaltanut, kun ajatteli että tuo sai olla ulkona ja omassa vapaudessaan. Hän odotti iltaa kuin pelastuksen hetkeä. Ja sunnuntai piili mielessä hauskana, kun sai olla jouten ja mennä johonkin.

Mutta joutohetket olivat sitä ikävämpiä, kuta pitempiä olivat. Ne olivat kuin tyhjyyttä täynnä. Hänellä ei ollut mitä tehdä eikä mihin mennä.

Usein kun hän lähti johonkin naapuriin, missä oli tovereita hänelle, joko ikäisiään tahi vanhempia, pyörähti hän takaisin äkkiä tympeyksissään. Ja jos meni perille, niin rupesi siellä kyllästyttämään, vaikka kaikkialla kohdeltiin häntä ystävällisesti, vanhemmat ihmisetkin kuin omaa vierastaan. Se saattoi hänet vain halveksimaan omaa itseään, varsinkin jos ihmeteltiin, niinkuin usein tapahtui, että kun Elsa ei vielä rippikouluun aikonutkaan. Ei lohduttanut isosti, jos sitten aina sanottiinkin:

»Eipä sillä ettei sitä ehdi käydä myöhemminkin.»

Rippikoulu oli lykkäynyt epämääräiseen tulevaisuuteen, sillä äiti oli sanonut, että Elsa saisi ainakin pariksi vuotta jättää tuon aikeensa, eikä Elsa ollut sentähden mitään päätöstä vielä tehnyt. Mutta syksyllä kun Mari koulun alkoi, päätti Elsa että kahden vuoden perästä hänkin käy, ja se jo tuntui vähän lohduttavammalta. Mutta sittenkin katui hän, ettei ollut jo Marin kanssa yhtä aikaa, kun kuuli että Montinin Jori ja Vimparin Aappokin kävivät samalla kertaa. Itse olivat sen Elsalle sanoneet. Ja sitä muisteli Elsa usein ja häpesi itseään ja kadehti Maria.

He olivat Marin kanssa sattuneet kerran yhteen ollessaan katsomassa Unkarin mustalaisia, joita suuri matkue oli tullut ja asettunut leiriin kaupungin laitaan. Kun he sieltä lähtivät, niin tulivat Aappo ja Jori heidän jälkeensä, tavoittivat heidät ja rupesivat puhelemaan.

Elsaa hävetti kauheasti. Hän oli pistäytynyt sinne kotipuvussa, kun oli kotinsa aivan lähellä, eikä luullut siellä ketään noin illalla olevan. Hameensa oli vanha ja muutenkin lyhyttä tekoa alkuaankin. Se oli niin lyhyt, että eivätkö lie lahkeet näkyneet.

Hyvänen aika ja sitten puhelivat rippikoulusta! Kysyivät heiltä, ovatko he jo koulussa, aikoivat tulla keväällä; lyseolaisten ei tarvitse käydä kuin viime viikolla.

Elsaa hävetti sanoa, että hän ei ole, ja Mari sanoi iloissaan, että hän on. Kun Elsa erosi heistä kotiportilla, niin yritti hän juosten sisään ikäänkuin piiloutuakseen, vaan ovelta kääntyi hän takaisin ja meni portille, josta portin pielen takaa katsoa kurkotti heidän jälkeensä.

Mari oli niin sievä, pitkä hame ja muutenkin puettu niinkuin aikuiset tytöt. He ovat kaikki rippikoululaisia, eikä kukaan heitä kiusaa, jos ovatkin yhdessä...

Tykkivin sydämin katseli hän heidän menoaan, kun pojat astelivat siinä Marin sivulla kääntyen vähäväliä Mariin päin ja tämä heihin puhellessaan keskenään, ja Marilla pitkän hameen helmat niin sievästi heiluivat. Elsa katseli heitä niin kauan kuin näkyi, ja tyytymättömänä, suutuksissaan ja itkumielin meni hän sisään.

Mitä hänen tarvitsi pannakin tätä lyhyttä hametta! Ja mitä tarvitsi niitten poikain tulla heidän kanssa kävelemään, eiväthän ole koskaan ennen olleet heidän kanssa, Jori ei milloinkaan, lapsenakaan muuta kuin peloitteli heitä joskus, kun sattui tapaamaan... Miksikä hän ei mennyt sittenkin rippikouluun. Olisi hän ymmärtänyt yhtä hyvin kuin muutkin, yhtä hyvin osannut ja ymmärtänyt kuin Marikin.

Uhkamielisenä päätti hän kahden vuoden perästä menevänsä kouluun, vaikka mikä olisi, eikä pidä enää lyhyttä hametta kotonaankaan ja on muutenkin niinkuin aikuiset tytöt: olivathan nuo jotkut muutkin niin.

Mutta miten hän olisi niinkuin aikuiset tytöt, ei hän sitten tiennytkään ja kun sattui joskus yhteen jonkun aikuisemman kanssa, tunsi hän olevansa koulua käymätön ja vähäarvoinen mielestään.

Elämä kulki taas entistä latuaan, ikävää, yksitoikkoista uraansa. Ei ollut mitään ajattelemista, ei mitään tehtävää tahi aiottavaa, eikä mikään ollut hauskaa, ei sekään, mitä hauskaksi kuvaili.

Talvella kun kävi joskus lyseolaisten mäessä katsomassa, niin näytti hauskalle, kun tytöt laskivat. Siellä oli suuria ja pieniä tyttöjä, kaikenikäisiä, paljon pienempiä kuin hän, hänen kokoisiaan ja aivan aikuisiakin, ja pojat heitä laskettivat. Voi jos olisi hänkin saanut laskea jonkun kerran, kuvaili hän seisoessaan syrjässä muitten katsojain ja osattomain seassa. Mutta kuka olisi häntä laskettanut? Hän ei juuri muita tuntenut kuin Vimparin Aapon, Kivelän Riston ja Montinin Jorin. Aappo lasketti tyttöjä, Montinin Huldaa tahi muita. Jori laski yksinään kilpaa poikain kanssa. Risto myös laski yksinään. Ja hän olisi varmaan ottanut kelkkaansa, jos olisi viitsinyt mennä sinne lähelle.

Risto pyysikin sitten muutaman kerran, kun hän mäkeen mennessään tapasi Elsan. Tämä oli Elsasta niin hauskaa, niin hauskaa, että...

»Kuule, eikö siinä huimaa päätä! – Siinähän liukuu kelkka virstan matkan? – Eikö siinä ole vaikea ohjata?»

Puoliinkaan kysymyksiin ei harvapuheinen Risto ehtinyt vastata, joita riemastunut Elsa teki.

Siitä heidän sivu meni muutamia poikia ja kääntyivät katsomaan heitä ja joku kysyi:

»Kuka se on tuo tyttö, jonka kanssa Kivi-Risto on?»

Elsa häpesi niin, että posket kuumaksi karahtivat, ja hänestä kuulosti, kuin pojat olisivat nauraneet. Hän pyörähti pois ja lähti astumaan kiireesti.

Mitähän ne nuo pojat ajattelivat hänestä... nauroivatkin... Kivi-Risto?...

Elsa katsahti syrjäsilmällä Ristoon, joka oli lähtenyt hänen mukaansa ja mitään puhumatta asteli hänen sivullaan. Risto ei ollut niinkuin muut koulupojat, huomasi nyt Elsa. Hänellä oli ruma puuhkalakki, höllä takki ja kaulassa korearaitainen villahuivi, jonka päät näkyivät takin helman alta. Sukanvarret näkyivät pieksuista. Kelkkakin oli ruman näköinen, paljaat laudat, muilla oli vaatteella päällystetty ja täytetty.

Risto esitti, että lähtisivät Tikkaniemen törmästä laskemaan, joka ei ollut niin korkea ja siellä oli vähempi laskijoita.

Elsaa ei haluttanut sinne eikä mihinkään. Hänestä kuulosti taas pahalle, kun Risto sorahti sanoessaan törlmä ja korlkea. Häntä hävetti ja kadutti, että oli mäkeen mennytkin, ja hän oli kuin vihassa Ristolle.

Tämän jälkeen hän lyseolaisia häpesi niin, että poikkesi toiselle kadulle, kun näki heitä vastaan tulevan. Mäessä ei käynyt enää kertaakaan, eikä häntä haluttanut mihinkään. Mitä hän tekee missään!

Kotona oli hän joutohetkensä kaikki ja rupesi myyrästämään ahkerasti kotiaskareissa ja siivon teossa, jota teki tarkkaan ja hakemalla haki ja etsi töikseen, kun ei muutakaan ollut. Sunnuntaisin tuli hänelle tavaksi lukea äidille päivän evankeliumi ja raamattua. Ja tämän kautta johtui hänelle mieleen käydä seuroissakin, jonka hän taas otti varsinaiseksi asiaksi.

Mutta hän kävi seuroissa käydäkseen vain, ilman minkäänlaista viehätystä niihin. Istui siellä ja kuunteli katse koko ajan hartaasti kiinnitettynä puhujaan, vaan ei kuullut mitään. Sanaakaan ei muistanut lähtiessään, mistä oli puhuttu. Masentunut ja uupunut oli hän kotia tullessaan. Ja koti tuntui hyvälle.

Kotioloon viehättyi hän sitten enemmän, kun alkoi saada työtä, ettei tarvinnut pitkiä puhteita jouten olla. Hän oli joutessaan tarjoutunut milloin millekin talon emännälle kutomaan lasten sukkia, ja vähitellen opastuivat sen kautta ulompaakin hänelle sukankutomatyötä tuomaan. Näin työhön päästyään ei hän liikkunut kotoa sanottavasti minnekään eikä osannut sitten mitään kaivata. Ja kun työstä alkoi kasaantua ansiota, niin kiihtyi hän oikein uuraaksi. Hänestä oli mukavaa, kun oli rahaa. Äitiä sai ilahuttaa milloin milläkin: kahvilla, parannetulla ruualla, uusilla lipposilla, röijyvaatteella. Ja sitten sai hän itsekin aina jotakin pientä ja voi ajatella rahan kokoamista pukutarvettaan varten siihen, kun hän menee rippikouluun.

Sunnuntaisin, kun makaili pitempään aamusella, hereillään sängyssä mietiskellen, antautui hän kuvailemaan, miten hän on sitten aikuisena tyttönä, miten puettu ja miten toimii.

Ostavat kaikkia ja laittavat kodin hyvin sieväksi.

Keväällä pääsi hän varsinaiseksi ompelijaksi ja sai hyvän palkan. Tätä hän ei ollut osannut vielä lukuun ottaa. Ja hänen kuvailunsa saivat nyt uutta vauhtia. Hän tunsi olevansa jo kohta kuin aikuinen ja eihän ollut kuin ensi syksy ja sitten seuraava syksy ja sitten kesä, niin silloin on hän aivan aikuinen.

Mutta hän menetti malttinsa, kun Mari tuli ilmoittamaan Elsan äidille, että hän oli ripille päässyt – tapa vaati nuoren rippiläisen käymään ilmoittamassa siitä sukulaisille, kummeille ja parhaille tuttaville.

Viion leski lausui Marille muutamia vakavia, sydämellisiä sanoja, vaan Elsa hyväili Maria hehkuvalla innolla, kuin siskoaan, jolle suuri onni on tapahtunut.

»Eikö ole hauska!»

Se ei ollut kysymys, eikä Elsa siihen vastausta odottanutkaan. Hänestä itsestään oli hauska, sillä hänessä syntyi halu kouluun syksyllä.

Vaan vasta Elsan into oikein kasvoi, kun hän meni kirkkoon lauantaina, jolloin rippilapsia vannotettiin, ja pyhänä, jolloin heidät herranehtoolliselle laskettiin.

Se oli juhlallista. Nuo rippilapset tuntuivat olevan onnen ja autuuden omia. Oli kuin kaikki heitä varten. Rovasti puhui heille, kun he alttarin ympärillä seisoivat, tytöt toisella puolen, pojat toisella, puhui kauniisti, kehoitti heitä rakastamaan Jeesusta, seuraamaan häntä uskollisesti, pitämään häntä ystävänään. Rippilapset itkivät ja rovastikin puhui itkuun sulautuvalla äänellä. Sunnuntaina oli vielä juhlallisempaa. Kirkko näytti nyt niin juhlallisen kauniilta. Korkeista ikkunoista laskeusi valo kirkkaina sädekimppuina. Urut soivat kauniimmasti kuin koskaan ennen. Kun urkujen soidessa ja seurakunnan seisaaltaan veisatessa rippilapset, kaikki mustassa puvussa, menivät alttarin luo ja laskeutuivat polvilleen, tuntui Elsasta, kuin taivaan sininen laki, joka näkyi kirkonkuvun ikkunoista, olisi ollut entistä sinisempi ja laskeutunut alemmaksi ja aivan kuin jotakin ihmeellistä olisi tapahtumassa.

Näytti kuin alttaritaulussa Jeesus taivaaseen noustessaan katselisi noita, jotka hänen edessään olivat polvillaan, ja heille käsiään ojentaisi.

Tässä menossa oli kaikki itse asiassa salaperäistä. Vaan Elsa ei mielessään kysellytkään, mitä se on ja miksi. Se oli juhlallista, suurta ja houkuttelevaa. Hän olisi vuoden elänyt yhtenä päivänä päästäkseen tuonne. Mutta samalla tuntui myöskin, kuin pääsy sinne olisi hyvin työlästä. Rippikoulu oli kai jotakin hyvin vaikeaa ja se peloitti. Hänestä tuntui kuin hän ei koskaan pääsisi.

Miten onnellinen oli Mari! Hän näytti kauniilta. Kaunein oli hän kaikista. Mari oli ollut paras joukosta, hän oli saanut lahjaksi uuden testamentin ja rovasti oli kiitellyt silloin kaikkien kuullen. Mari oli nyt kaukana Elsan edellä ja tuntui Elsasta kuin Mari iäksi päiviksi olisi eronnut hänestä. Mutta se ei masentanut hänen mieltään, se vain kiihoitti. Hän tyytyi vähempään, kunhan vain pääsi vähän lähemmäksi sitä onnea, jossa Mari oli.

Hän päätti ruveta lukemaan ahkerasti. Ja sitä hän tekikin syksyyn, luki ja pelkäsi, ettei hän voi päästä. Hän ei ehkä voi ymmärtää kaikkea sitä, mitä vaadittiin. Äitihän oli sanonut, että rippikoulu on hyvin raskas, arvokas asia, jota monet väärin käyttävät ja ainoastaan harvat ovat kelvollisia.

Kouluajan lähestyessä peloitti Elsaa samalla tavoin, kuin hän odottaisi jotakin hyvin erinomaista. Ja sitten koulussa istuessaan odotti hän sitä päivä päivältä, ikävöiden tulevaksi jotakin muuta kuin mitä siellä oli. Vaan sitä jokapäiväisemmäksi se muuttui. Sen mitä luettiin, osasi hän kaikki, ja mitä selitettiin, sen oli hän kuullut monet kymmenetkin kerrat. Keväällä odotti hän sitä tulevaksi viimeinkin. Mutta jo ensi viikolla hän haukotteli opetuksen aikana, ja ajatus, että jos pappi olisi sen huomannut, piti hänet virkeänä loppuajan. Olisi ollut koko häpeä, jos olisi saanut nuhteet.

Kun pojat tulivat kouluun, niin muuttui koulussa olo vielä joutavammaksi. He olivat vallattomia ja tekivät kaikenlaista kiusaa ja pilaa tytöille. Tytötkin muuttuivat hilskommiksi. Papit torailivat ja kiukkuilivat, pauhasivat ja uhkasivat. Koulussa olo muuttui aivan arkielämäksi, kun viimeinenkin vakavuus oli joutunut häviöön. Elsa tunsi pettyneensä.

Lauantaina kuitenkin, kun kokoontuivat sitten kirkkoon ne, jotka olivat hyväksytyt ripille pääsemään, oli joukko talttunutta. Harva yrittikään kannustamaan vallatonta luontoaan eikä hän saanut kenenkään myötätuntoisuutta. Se toimitus, mikä nyt oli esillä, vaikutti hillitsevästi vallattomimpaankin. Oli kuin arkielämä olisi lakaistu pois ja juhlapuoli käännetty näkyviin.

Kristillisen seurakunnan läsnäollessa oli nyt heidän osoitettava kristinopin taitoaan ja uudistettava kasteenlupauksensa. Se kuulosti juhlalliselta ja vaikuttikin itsekuhunkin omalla tavallaan.

Elsa tunsi jonkunlaista pelkoa, mutta muuten pysyi hän välinpitämättömänä, sillä ei hän enää osannut odottaa mitään niin erinomaista, jota oli kuvitellut ja jossa oli niin pettynyt. Hän nyt odotti ainoastaan jotakin vähän tavallisesta poikkeavaa.

Toimituksen alussa kuuli hän mainittavan nimeään, vaan ei huomannut sitä miksikään, hänen huomionsa oli muussa, ajatteli, että kun huomisesta pääsee, niin on tämä loppunut, joka jo oli kyllästyttänyt. Vierustoverit toimittivat hänelle, että häntä huudettiin esiin, ja silloin Elsakin huomasi, että rovasti katsoi häneen odottavasti. Hän joutui hämmennyksiinsä, niin että mentyään seisomaan rovastin eteen ei hän ymmärtänyt, mitä rovasti puhui, hänellekö vai muille, vaiko äidille, jota kuuli rovastin mainitsevan. Vasta pääsi tajuamaan, kun rovasti ojensi hänelle kirjan, uuden testamentin, sanoen sen antavansa muistoksi tältä tärkeältä hetkeltä, kehoitukseksi sen kirjan opin mukaan elämään, esimerkkinä tovereilleen, äitinsä iloksi ja oman kuolemattoman sielunsa autuudeksi.

»Jumala sinua, lapseni, siihen armollisesti auttakoon!»

Kun hän lahjan saatuaan ja niiattuaan syvään kääntyi paikoilleen menemään, hän vähän vavahti kuin säikähdyksestä nähdessään kirkossa ihmisjoukon, jota hän ei ollut muistanut eikä huomannutkaan ennen selkänsä taakse. Hän ei uskaltanut katsoa kehenkään erikseen, vaan kiiruhti paikoilleen ja laskeusi kumarruksiin penkkiinsä häpeissään ja iloissaan.

Koko toimituksen ajan oli hän hajamielinen. Tehtyihin kysymyksiin vastasi aivan tietämättään, ja omituisia tyrskäyksiä, jotka eivät olleet itkua eikä naurua, pyrki esiin. Hän sai ne töin tuskin hillityksi, ja kun sitten muut rupesivat rovastin puhuessa itkemään, pysyivät hänen silmänsä kuivina. Hänen oli paha olla, tuntui kuin olisi pyörryttänyt. Mutta kun toimitus oli loppunut ja hän yhtyi äitiinsä, joka itki silmät peitossa, pyrki hänelläkin itku valloilleen. Hän sai sen kuitenkin puserretuksi muutamiin kyyneliin, vaan ei ollut varma, milloin se syöksähtää esiin. Yhtään sanaa hän ei voinut lausua äidille eikä uskaltanut katsoa tämän itkuisiin silmiin, kun he lähtivät kotia. Aivan kuin pulppusi itku kurkussa. Tunsi väliin, että hän jaksaa kotia asti, vaan taas väliin, että se on aivan mahdotonta. Hän koetti ajatella jotakin tavallista vähäpätöistä asiaa ja luki, montako kadun risteystä on vielä kotia.

Portille päästyään jätti hän äidin tulemaan yksin, juoksi ja paiskausi sängyn päälle kasvoilleen ja laski tulvivan mielensä irralleen.

Hän ei ajatellut mitään koko iltana. Ei minkäänlaista kysymystä pyrkinyt esiin. Ajatukset olivat aivan rauhassa sittenkin, kun hän tyyntyi itkusta. Mitä puheli äidin kanssa, oli aivan tavallista, jokapäiväisiä asioita. Mitä hän tunsi, oli vain kuin hiljainen, mutta hyvin syvä huokaus, mikä pyrki esiin eikä koskaan tarpeeksi syvältä päässyt. Piti vähän väliä itkemällä koettaa sitä helpottaa.

Aamulla heräsi hän hirveä pelon tunne mielessä, aivan kuin olisi jostakin myöhästynyt, mistä ei millään ehdolla myöhästyä saanut, ja aivan kuin olisi kokonaan jäänyt. Selville asiasta päästyään pysyi hän sittenkin levotonna.

Oli tuskallista. Kun hän pukeutui, tuntui kuin kaikki olisi painanut ja ahdistanut ja niinkuin hän ei olisi ehtinyt valmiiksi. Hän oli valmis kuitenkin jo aikoja ennen ja peloitti, että ehkä on joku erehdys, kello väärässä tahi ei kuulu kellojen soitto tänne.

Kun kellot alkoivat soida, vavahti hän heti ensimmäisille lyönneille. Oli kuin jotakin hyvin tuskallista olisi työntynyt rintaan ja omituinen pelko ahdisti. Tykkivin sydämin kuunteli hän nyt.

Miten monella tavalla kirkon kellot soivat!

Kun arkina ilmoittivat kuolonsanomaa tahi soivat matkavirttä tuonelan tuville saatettavalle, niin kuulosti raskaalta, aivan kuin tuo humajava ääni kulkisi vitkalleen maata myöten. Heikkenevä humina oli kuin hiljainen syvä huokaus ja jokainen uusi kumahdus kuin murheen purkaus... Mutta sunnuntaina, miten keveä ja kirkas oli niitten kutsuva ääni! Pium... paum... ne lensivät jälekkäin kuin leikkivät linnut, laskeusivat alas miellyttävinä kuin houkutus, suloisina kuin lupaus... Jouluna soivat ne paljasta riemua, kun niitten kumahtava ääni kiiri läpi talvisen aamuhämärän, kun kaikkialla oli hiljaista ja rauhallista, kirkosta tulvehti lempeä valo, ja aamun tummalla taivaalla tuhannet tähdet tuikkivat kuin kilvassa.

Ja nyt?

Se ei ollut surullista, ei se ollut iloistakaan. Juhlallista se oli, vaan niin raskasta, niin peloittavaa, vaativaa, tuomitsevaa...

Mitä oli? Ja mitä oli tuleva?

Oli kuin suuret, raskaat ovet olisivat hiljalleen auenneet, joitten takana oli jotakin kauhean vakavaa, suurta ja peloittavaa...

Hän tunsi pahoinvointia istuessaan kirkossa ja kuunnellessaan saarnaa. Hän ei kuullut muuta kuin yksityisiä sanoja silloin tällöin. Odotuksen ahdistus pani ajatukset aivan kuin sekaisin. Saarnan loputtua hän ei tiennyt sitten mitään, mitä oli tapahtunut siihen saakka, kun hän huomasi istuvansa penkissään kumartuneena. Vähitellen alkoi sitten jotakin katkonaista muistiin palautua ja selvisi ensin, että hän oli jo käynyt alttarin ääressä.

Tuntui rauhalliselta, vaikka mieli olikin lainehtiva. Itkettävä tunne ei ollut enää pakottava ja tuskallinen, vaan vieno ja mieluisa. Kun hän kumarruksissaan penkissään kuunteli urkujen mahtavaa soittoa ja seurakunnan veisuuta, niin tuntui kuin siinä olisi ollut jotakin kehoittavaa, elähyttävää. Ja kun hän kotona uusi mieleensä päivän tapauksen, syntyi hänessä vieno, ikävöivä mieliala. Hän kaihosi jotakin, joka oli mennyt, kadonnut, haihtunut, jonka haluaisi uudelleen nähdä, kuulla, tuntea.