Elsa: Luku 4

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Luku 3 Luku 4
Elsa
Kirjoittanut Teuvo Pakkala
Luku 5


Tuli kuin tuuliaispää sisään, juuri kun Viion leski katseli kaappiin ruvetakseen ruokaa laittamaan Elsan kotiin tuloksi työstä. Oikein säpsähytti Viion leskeä, niin että hän siunasi itsekseen.

Vieras tervehti tuttavallisesti, tarttui Viion leskeä käteen suurella kourallaan, johon toisen käsi upposi kuin väljään vanttuuseen.

»No ette te ole entisestä muuttunut, vaikka onhan siitä jo mitä lieneekään aikaa, kun minä olen teitä näin käsistäni katsellut», alkoi vieras heti puhella. »Ette ole vanhentunut, ja jos ette pahastuisi, niin sanoisin suoraan, että olette puolikymmentä vuotta nuorentunut. Ja minä luulin teidän kuivettuneen kolmeen sykkyrään kangaspuittenne ääressä, mutta eläpäs: on entistä pystympi.»

Viion leski katseli kulmat kurtussa vierasta, joka puheli kovalla äänellä, syyti sanoja kuin kontista kaataen ja muuten käyttäysi sillä tavoin, jotta tuli ajattelemaan, että mikähän tuulenajama tämä on.

Viion leski ei viitsinyt kysyä kuka vieras oli, kun hän heittäysi niin tuttavaksi.

»Istukaa», sanoi hän, kun sai vieraan puheessa vähän rakoa.

Toinen purskahti nauramaan. »Olisitte yksin tein sanonut rouvaksi, niin olisi se vielä komeampaa ollut.»

Mikä mahtoi tämä olento olla? Siinä oli jotakin hyvin tuttuakin.

»Istumme sitten, ettemme veisi unta emännältä ja talontyttäreltä naimaonnea», sanoi vieras muka vakavasti ja alkoi nyökkäistä pää kallellaan ja kädet ristissä aivan kuin vanhat eukot, niin että Viion leski veti suutaan hymyyn, kun vieras tekeytyi niin hullunkurisen näköiseksi. Ja hän mietti ja muisteli, että kukahan tämä veitikka oli.

»Mutta en minä näin kesäisen kiireen aikana jouda istumaan», sanoi vieras ja nousi liikkeelle ruveten puhelemaan ja kyselemään kaikenlaatuista.

Joitakin Elsan tuttuja hän mahtoi olla, arveli Viion leski ja toivoi, että Elsa pian tulisi, sillä tuntui kiusaavalta ja vastenmieliseltä.

Hän oli siro ja notkea, vaan näytti liian suurikasvuiselta. Muoto ei ollut mikään ruma eikä sievä, vaan jotakin karkeatekoista näkyi siinä. Silmät pienet, harmajat, katse oli väliin vakava, jolloin se olisi voinut miellyttääkin, mutta toisinaan terävä ja jyrkkä, joka pani arastelemaan. Katse vaihteli vilkkaasti puheensa mukaan niinkuin äänikin, joka oli milloin lempeä ja heleän sointuisa, milloin minkin värinen. Vaihtelevasta katseesta voi päättää, että hän ehti ajatella paljon, ja kun alinomaa liikkui ja ympärilleen vilkuili, niin luuli, että hän tarkasti joka pienimmänkin sopukan muuta puhuessaan. Asiasta toiseen siirtyi hän alituiseen ja kerkesi niin kysellä ja ottaa selon vähässä ajassa monista seikoista, jotka hän näytti ymmärtävän melkein puolesta sanasta.

Oikein helpottavalta tuntui Viion leskestä, kun Elsa tuli kotia.

»What a fine girl!» sanoi vieras katsellen Elsaa kauan aikaa kallella päin, tarttui sitten molemmista käsistä kiinni ja sanoi:

»Voi lempsatti! Ollappa minä pulska merimies, niin...» ja hän sieppasi Elsaa vartalosta ja huiskautti kohona ympäri.

»Kevyt kuin lehti!»

Viion leski läiskäytti kämmeniään yhteen ja huudahti:

»Latun Liisa!»

»Niin minäkö? Yes box! Sepä tietenkin. Luulitteko paremmaksi? Ilmanko teittelittekin!»

»En minä sinua tuntenut, koko otusta!»

»No kätellään sitten uudestaan!» ja hän tarttui Viion leskeä käteen ja pudisti oikein pitkään ja hartaasti, mikä toista nauratti.

»Missä sinä olet ollut niin näkymättömissä? Enhän ole nähnyt sinua pitkiin aikoihin.»

»Onhan sitä hommaa ollut: puunhakkuuta, tanssiaisia, lumenluontia ja ristiäisiä. Minä olen ollut jätkänä, kotitöissä, kasakkana ja tiesi minä kaikkena. Olen minä aikonut käydä monastikin, vaan aina on sattunut estettä, Elsan rippipyhänä olin tulossa, vaan portilla tuli pari merimiehen akkaa ja pyysivät minua kirjoittamaan heille kirjettä, ja niin jäi silloinkin tulematta. Te kun muutitte kauemmaksi meiltä, niin on sitä vähän kuin vierauduttu. Kirkossa Elsan rippipyhänä minä näin teidät viimeksi, vaan on kai siitä aikaa mokomakin kun te olette minua nähnyt.»

»Ihmekö sitten, että en sinua tuntenut!»

»Niin, kerkiäähän sitä sillä aikaa niin kaunistua, ettei tunne», sanoi Liisa käyden tyrkkäämässä Elsaa ja meni Viion lesken eteen ja katsoi niin vakavasti ja viattoman näköisenä, että olisi luullut hänen oikein totta kysyneen:

»Enkö ole kaunistunut?»

»Lienet kaunistunutkin», naurahti Viion leski.

»Niin no, sitähän minäkin. Ilmankos ne herratkin ovat joskus tykänneet minusta, että ovat tulleet minun kanssani passeeraamaan, nimittäin syksyisin ja talvisin – pimeällä.»

»Sinä herrain kanssa ollut?» kysyi Viion leski hämmästyneenä.

»Eihän se ihme, että minä herrain kanssa olisin, vaan se minusta ihme, että herrat minun kanssani. Vaan totta puhuen, niin eivät minusta aina ole välittäneetkään. Kuulkaahan! Kerrankin minä vähän parantelin poltetulla korkilla naamaani ja kävelin sitten katua. Tuli heti muuan mukaani. Minä en näyttänyt varsin kasvojani, ennenkuin tultiin lyhdyn kohdalle, jossa käännyin tirkistelemään kumppaniani vasten naamaa ja panin toisen silmäni näin ja suuni näin.»

Viion leski katsoi Liisaa silmät selällään ja henkeään pidättäen, Elsa purskahti nauruun, niin pahalle kuin hänestä näyttikin, kun Liisalla oli toinen silmä ummessa kuin nukkuessa ja toinen selällään ja kierossa, ja suu kauhean rumasti väärässä.

»Herra sylkäsi paholaisen nimeen: ’tphyi kun on ruma!’»

»Ja tuolla tavoin sinä uskallatkin?» päivitteli Elsa.

»Peloittihan minua, että jos vääristellessä tuuli kääntyisi, niin jäisi silmät ja suu väärään, ja minä arvaan, että en olisi sitten mikään kaunis, vaikka ei minusta nytkään ruma ole kovin kaukana, vaan olenhan kumminkin vähän luojan luoman näköinen.»

»Mutta eikö sinua peloittanut se herra?»

»Eei, mitä minulla ’rumalla akalla’ oli pelkäämistä. Luulin minä, että ehkä sylkee silmille, vaan eihän se; tupsahutti maahan ja lähti kolmessa mutkassa juoksemaan tiehensä, aivan kuin olisin paholainen ollut. Siihen jäin yksinäni seisomaan kadulle kuin kalamiehen koira rannalle.»

»Mutta kaikkea sinullekin mieleen johtuu!» sanoi Viion leski moittivasti.

»Sanokaatte!» vastasi Liisa muuttuen vakavaksi... »Olen minä itsekin ihmetellyt sitä. Mutta minä olen sellainen huimapää, että ei ole aikaa ajatella ja punnita tekojani. Ja annahan sitten, ihminen aikoo naimisiin!»

Liisa purskahti itkemään.

Viion leski ja Elsa katselivat hämmästyneinä toisiaan, kun Liisa vyöliinaansa vetisteli.

»Naimisiinko?» kysyi Viion leski.

»Niin sitähän minä lähdin sanomaan, että minua huomenna kuulutetaan ensi kerta.»

»No mitä sinä oikeastaan itket sitten?»

»Sitä kun minä olen sellainen ilman aikojaan paha hattara ja viisastunenko milloinkaan!»

Liisan itku oli hillittyä, hiljaista ja tyyntä, vaan sydämellistä, niin että Viion leskelläkin mieli sulautui ja teetteli kyyneliä silmiin. Hän olisi halunnut Liisalle jotakin lohdutukseksi sanoa, vaan ei tiennyt miten lohduttaa.

»Eihän se itkien paremmaksi tule», sanoi Liisa pyyhkiessään kyyneleitä, »mutta helpottaa se, kun saa itkeä. En minä olisi missään muualla viitsinyt itkeä. Yksin se on niin joutavaa ja ikävää.»

»En ole saanut sinulle onneakaan toivotetuksi vielä», sanoi Viion leski, kun Liisa oli päässyt taas entiselleen.

»Ei se ole myöhäistä vieläkään. Kätelläänkö sitten kolmas kerta. Kiitoksia paljon!» puheli Liisa, ettei Viion leski ehtinyt sanoa sanaakaan. Samoin hän Elsallekin kättä tarjotessaan jo, ennenkuin Elsa ehti mitään lausua, sanoi:

»Samat sanat, vaan vielä rakkaammasti! Sitten kun sinä Elsa tulet naimisiin, saat oikein kelpo miehen, ja kelpo miehen sinä saat, niin jo minä olen hyvilläni. Minä otan sinua näin ja nostan näin. Hurraa, eläköön, eläköön!» huusi Liisa nostaessaan Elsan tuolille seisomaan.

»Seekatti kun minä pidän sinusta ja olen aina pitänyt», sanoi hän päätään pudistellen ja pidellessään Elsaa tuolilla. »Ja sinusta pitävät kaikki.»

Äkkiä pyörähtäen Viion lesken tykö sanoi hän aivan kuin kahdenkeskistä asiaa:

»Mutta kerran minä olin vihassa Elsalle. En muista minkä vuoksi se minulle sanoi, että minusta tulee huono ihminen, mutta sekö minulle pahaa teki. Minä olin pieksää Elsan, vaan jäi toki tekemättä.»

Aivan kuin säälien meni hän ja kietoi kätensä Elsan kaulaan ja jäi niin istumaan hänen viereensä.

»Mutta kenen kanssa olet sitten kihloissa? Ethän ole sitä vielä sanonut, eikä ole rääpyä ollut kysyä. Olisi hauskaa tietää sekin», tuumi Viion leski.

»Enkö ole sanonut? No tottapa olen ajatellut, että sehän on sama, kunhan on mies: kunhan on kupissa ja kuppi kohallaan. No se on muuan niitä vanhoja kampraatteja, Tepon Iikka vain – muistanetteko sitä poikasena: sellainen jutikka, jos satuitte huomaamaan. Eikä se nytkään ole erinomainen, onpahan vain kuin tuossa. Vaan minä tykkään merimiehistä, ja kun Iikkakin on vähän sitä sorttia, niin ajattelin, että otanmahan tuon, sillä muitakaan en saa. Ja sitä se lie Iikkakin arvellut ja päätti että hänen pitää korjata tuo Liisa raukka, vaikka onhan se vähän niinkuin olisi kesken ristiltä siepattu, vaan välttää se hänelle. Ja niin ne liitot syntyivät. Eikö ole teistäkin, Viioska, niin, että vakka on kantensa valinnut?»

Elsa purskahti nauramaan ja Liisa katsahti häneen hyvin kysyvästi, sillä hän huomasi, että Elsa nauroi nyt jollekin muulle, omille ajatuksilleen. Ja Liisan katse pakotti Elsan selittämään. Hän kertoi nauraneensa, kun yht’äkkiä muisti miten Iikka ja Liisa kerran tappelivat Karjansillan tykönä. Tuntui hullunkuriselta nyt sitä muistellessa.

Liisa tuli oikein hyvilleen, kun ei se pahempaa ollut.

»Kerranko tahi kahdesti me Iikan kanssa olemme otelleet. Ja yhtä rakkaita muistoja on useimmilla tämän kaupungin pojilla minusta. Niin että jos pojat vanhoja muistelisivat, niin en minä tästä kaupungista miestä olisi saanut», nauroi Liisa. »Mutta voi minua! tässä minä istun kuin maanantaimorsian. Ja äiti kun muistutti, että elä nyt vain tartu suustasi kiinni koko päiväksi. – Kuule, Elsa, otathan sinä minulta vähän ompelutyötä tehdäksesi. Minulla ei olisi itselläni aikaa, mutta pahin syy on kuitenkin se, että minä en osaakaan sellaista, joka on vähän niinkuin parempaa. Minä olen niin huono siihen konstiin, että kuulkaahan, Viioska: kun minä kerran rakentelin itselleni paidan, niin äiti sitä katseltuaan sanoi, että sietäisi roiskia sillä minua ympäri korvia, jos kehtaisi aikaihmistä niin häväistä. Ja niin harmissaan kuin olikin, niin nauroi vedet silmissä sille paidalle. Pituutta siinä kyllä oli, sillä siitä tuli kaksi tavallisen pituista pussia, mutta niin kaitainen, niin kaitainen – se oli tosiaan pitkä ja hoikka kuin Nahkalan kissa. Vaan ompeleet olivat lujat, minä kun ne omin käsin neuloinkin. Äiti moitti sitäkin ja sanoi, että olen ommellut kuin olisin purjetta aikonut enkä paitaa.»

Kun Liisa sai sen asian toimeen, kätteli hän Viion leskeä ja Elsaa niin kiireellä, kuin olisi ollut tulipaloon lähtö, vaan kerkesi sittenkin »kutsua jo valmiiksi» heitä häihin ja Viion leskelle vakuuttaa, että hän ei saa pois millään ehdolla jäädä, sillä hän vaikka kesken vihkimisen hyppää hänet hakemaan ja kantaa sinne.

»Minä sanon papille, että top tykkänään, pastori: täällä ei näy olevan Viioska ja hän olla pitää. Vassokuu herr pastori, sitt neer siksi aikaa, että Viioskan haen. Mutta totta puhuen» – ja Liisa palasi takaisin ovelta sanomaan – »minua peloittaa ajatellessa, että te ette olisi häissä. Minä voin muuten tehdä jonkun suuren tyhmyyden, vaan kun te olette, niin pysyn minä aisoissani. Te olette niin vakava ja hyvä.»

Sen kanssa hän lennähti ovesta ja he näkivät hänen kadulla menevän sellaista kyytiä, kuin olisi joku niskasta pukannut. Joka toisen askeleen pani hän juoksemalla, mikä teki hänen käyntinsä hullunkurisen näköiseksi.

»Niin on kuin olisi äitinsä hänet suustaan sylkenyt», arveli Viion leski itsekseen.

Liisassa oli kuitenkin hänen mielestään jotakin vielä vastenmielisempää kuin äidissään, joka oli jyrkkä käytöksessään, vaan Liisa oli suorastaan väkivaltainen. Tuntui kuin hän voisi tehdä mitä hyvänsä ja aivan kuin pakosta tuli tekeytymään hänelle mielin kielin.

Vaikka ei Viion leski ajatellut, että Liisa millään tavoin pakottaisi häntä häihin, niin kuitenkin hän, ikäänkuin jotakin olisi pelännyt, sanoi Elsalle:

»Sinä tietysti menet häihin – jos kutsuja todemmastaan tulee, vaan eikö liene tyhjää hölöttänyt.»

Elsa vakuutti, että totta se oli.

»Melkein joka näkemässä on Liisa minulle sanonut, että hän kutsuu meidät häihinsä, ja jo keväällä uskoi salaisuutensa kuka on sulhasensa ja että tänä kesänä hänen häänsä tulevat. Vakuutti, ettei kukaan muu tiedä, ei heidän vanhempansakaan koko asiaa, eivätkä voi aavistaakaan.»

Ja nauraen selitti Elsa, että jo lapsena oli Liisa aina uhannut heti, kun jollekin suuttui, ettei hän kutsu sitä peijaisiin eikä häihin heille.

»Vaan teidät ja minut aikoi hän kutsua, milloin vain jotakin puhetta oli siitä tahi Liisa erityisesti tahtoi suosiotaan osoittaa.»

Kutsut ne tulivatkin sitten ja kutsujen jälessä heti morsiankin selityksineen.

»Oli aikomus pitää vain pienet häät, ettei olisi kutsuttu kuin sukulaiset ja joku kaikkein paras tuttu, mutta Iikan toverit sanoivat, ettei siitä tule mitään. Harvoin he ovat maissa ja harvemmin saavat olla häissä, sanoivat, ja merimies on siksi kunnollinen mies, ettei sitä hiljaisuudessa haudata eikä vihitäkään. Se ei passaa, sanoivat, ja muuan tuli tovereinsa puolesta pyytämään meitä, morsianta ja sulhasta, meidän häihimme, jotka he pitävät. Niin niistä nyt tulee suuret tanssihäät. Voi, voi kun minua huolettaa! Sinulle, Elsa, siellä hauska tulee. Osaathan sinä tanssia? Tietysti!»

»En.»

»Et tanssia osaa!» huudahti Liisa lyöden kämmeniä yhteen. »No ei sillä väliä, se käy itsestään, näin vain!» Ja Liisa pyöritti Elsaa muutamia kertoja, rallattaen tahtia. »Minä otan sen huolekseni, että sinä tanssimaan opit», sanoi hän sitten.

Mutta Elsa ei ollut aikonut lähteä häihin. Muissa pidoissa ei ollut vielä ollut kuin ristiäisissä, ja nekin kaikki olivat olleet pieniä ja tuttua väkeä niissä. Tuollaisiin suuriin tanssihäihin menoa ei ajatellakaan hirvinnyt!

»Niin, miten se on? Elsa on arvellut, että jos ei hän tulisi...», koetti Viion leski ruveta kierrellen ja soveliaasti selittelemään, kun huomasi, että Elsa ei itse uskalla sanoa.

»Että Elsa ei tulisi? Oletko edes tuumaillutkaan olla poissa?»

»Niin minä olen...»

»Elsa!» ja Liisa löi nyrkkiä tuoliin ja sanoi sitten:

»Ja nyt se on päätetty, että sinä tulet!»

Viion leski ei saanut selvää, oliko Liisa vihassa vai muuten tosissa. Mutta hän itse karehtui vähän ja aikoi Liisalle, kun alkaa hänelle äystää, sanoa sellaiset sanat, että Liisa luopuu komentelemasta. Mitä hänellä on täällä komentamista!

»No entä te?» kysyi Liisa Viion leskeltä.

»En minä tule», sanoi Viion leski terävästi ja yritti sanomaan, ettei Elsankaan ole pakko mennä.

»Minä muistelen, että teillä oli komea puku, kun olitte Elsan rippikirkossa. Jos se ei ollut omanne, niin kyllä minä hankin teille?»

»Omani se oli.»

»No rakas Viioska», alkoi Liisa, ja ihmetellen kuunteli Viion leski, kun Liisa nöyrästi pyyteli. Väliin Liisa nimitteli häntä niin hassun komeilla nimillä, että nauratti ihan pakahtumaan asti, taas vuoroon puhui hän niin vakavasti ja vakuuttavasti, nöyrästi ja pyytävästi, että mieltä liikutti.

»Eihän minusta, vanhasta ihmisestä, ole häissä mitään hupia?»

»Vanhat läsnäolollaan tekevät ne arvokkaaksi ja vakavaksi – huvista pitävät nuoret huolen.»

»Ei minun läsnäoloni lisää arvoa eikä poissaoloni sitä vähennä.»

»Mutta ajatelkaahan toki, Viioska. Jos teidän juhlastanne olisi ollut poissa ilman mitään syytä joku henkilö, jota te arvossa piditte, niin miltä olisi tuntunut? Eiköhän olisi ikävälle tuntunut ja mieltänne pahoittanut?»

Viion leski ei ymmärtänyt Liisan harrasta halua saada hänet häihinsä, vaan lopultakaan hän ei voinut vastustaa hänen pyyntöään, joka oli nöyrää kuin rukous. Mutta kun hääpäivä tuli ja piti alkaa hommautua, iski Viion leskellä halu vastaan. Outoja ihmisiähän siellä oli enimmäkseen ja tututkin olivat vieraantuneet.

Elsa oli jo valmiina. Hänen piti mennä aikaisemmin, kun oli morsiusneitinä niinkuin Ojanniemen Marikin, joka oli tullut Elsaa hakemaan yhdessä mennäkseen. Viion leski heille hymähteli hyväntuulisena, kun he häntä pyörittelivät ja laittelivat, mutta hän oli kyllissään itsekseen. Puettuna hän istahti toimettoman näköisenä ja huokasi kuin olisi hautajaisiin meno ollut, päivitteli Liisaa, oli kyllissään hänelle, mutta itselleenkin.

Mitä hänen tarvitsi mennä lupautumaan, vaikka kuin Liisa olisi rukoillut.

»Jos nyt olisi Liisa tässä, niin sanoisin, että en tule häihin ja sillä hyvä!» sanoi hän tytöille.

»Tuossa hän tuli», sanoi Mari ja kaikki tulivat hämilleen.

»Häistä ei ole varmaan tullut mitään?» arveli Elsa.

»No onko niitä ollut edes todemmasta aikeissa! Onko niitä kukaan muu puuhannutkaan kuin Liisa?» tuumi Viion leski puoleksi leikkiä toiseksi totta.

»Voi kun te olette sieviä!» sanoi Liisa tytöille. »Herrajesta! Minua haluttaisi rutistaa teidät, mutta teihin en uskalla koskea sormellakaan. Ja Viioska! Tehän olette arvokkaan näköinen kuin kuvernöörska. Vaan teitä ei haittaa, jos minä vähän halaan!»

»Elä hyvä lapsi kurista minua», pyyteli Viion leski, kun Liisa syleili häntä. »Täälläkin on hääväki valmisna», sanoi hän irti päästyään, »ja morsiusneideillä oli jo kiire lähtemään, mutta tuossa on morsian vielä aivan kuin ei niinä miehinäänkään.»

»Mikäs kiire tässä minulla. Minä olen kuullut monen mamman sanovan tyttärelleen, että kerkiät sinä siihen lystiin, minkä naimisiinkin. Minä otan sanasta vaarin enkä hätäile.»

»Hohoi», huokasi Viion leski ja istahti arvellen ruveta sanomaan, että hän jättyy häistä.

Liisa istahti viereen ja huokasi hänkin.

»Minä lähdinkin tänne todemmastaan vielä kerran rauhassa huokasemaan. Ruvetaanpa huokaamaan joukolla. Se mies, joka syvimpään huokaa!»

Tytöt nauroivat, vaan Viion leski muistutti vakavasti, ettei ollut aikaa enää Liisalla leikin tekoon.

»Ei, ei leikintekoa. Mutta antakaa minä pikkuisen itkaisen, sitä vartenhan minä tulin, vaan en ole saanut rääpyä alkaa.»

Liisa samassa lensi kuin poukka Viion lesken eteen, laskeusi polvilleen ja hautasi kasvonsa hänen syliinsä. Itkettyään siinä jonkun hetken nosti hän päänsä ja vesissä silmin katsoi Viion leskeen ja kysyi:

»Luuletteko te, Viioska, että minusta ilmo eläissäni tulee kunnon ihmistä?»

Viion leski ei ottanut vastatakseen siihen, vaan toimitti Liisaa lähtemään pukeutuakseen ja ollakseen valmis juhlaansa.

»Mutta sanokaa, rakas Viioska, tuleeko minusta oikea ihminen?»

»Enhän voi sitä tietää.»

»Mutta voitteko toivoa, voitteko uskoa?»

»Nyt ei ole, Liisa, aikaa kyselyihin ja vastauksiin, vaan mene.»

»Mennähän sitä pitäisi», sanoi Liisa nousten ylös. »Vaan voi, voi tyttökullat, kun se tuntuu vaikealle! Tuntuiko teistä, Viioska? Ei se ole teistä tuntunut, te olette ollut eri ihminen! Voi, jos sitä olisikin... Viioska, ette usko, kun minä olisin onnellinen, jos olisin puoleksi sellainen kuin tuo Mari tahi neljäsosakaan kuin Elsa. Teitä Jumalan luomia! Helpottaakohan tämä milloinkaan?»

»Vaan lähde, Liisa kulta, muuten teet haverit», pyyteli Viion leski.

»Ennen maailmassa sitä luuli, ettei mitään sen vaikeampaa ole kuin piiskat, silloin kun niitä odotti – mutta sitten kun ne oli saanut, se ei ollut mitään. No eihän tässäkään auta muu kuin lähde, Liisa, ja ota hurtti humööri ja repäsevä meininki.»

»Mene niinkuin olisit jo siellä!» toimitti Viion leski.

»Olisin minä kuitenkin, Viioska, teiltä halunnut jonkun hyvän sanan tahi edes puoli sanaa.»

»Tuumitaan, Liisa rakas, sitten.»

»No niin, tuumitaan sitten!» sanoi Liisa.

»Niinpä mene nyt», toimittivat tytötkin.

Liisa katsoi heihin veitikkamaisesti ja sanoi:

»Ajatelkaa, tytöt, minä olen kohta Tepposka!»

Syrjäsilmällä katsahti hän Viion leskeen ja jäi katsomaan sitten kallellapäin ja jonkun aikaa mietittyään virkkoi:

»Viioska, mehän ollaan kohta vähän niinkuin sukua: merimiehen akkoja molemmat. Viioska ja Tepposka! No sen päälle me vähän tanssitaan. Hei tytöt, katsokaa! Näin se on merimiesten rouvilla lysti, ne tanssivat ja engelskaksi laulavat:

Tiimai, tiimai sellai tui
Komtit pitikit kom tits nuu
Somlai kaffe somlai tee
Somlai redigati rasnavee.»

Viion leski jäi vielä pyörimään, kun Liisa syöksyi ovesta ulos. Vilahti ikkunassa, kun hän kadulla juoksi kannatellen molemmin käsin hameitaan.

Nuorena oli Viion leski paljon mukana ollut ja tottunut käyttäymään arastelemattomasti ja vapaasti. Vaan naisten huoneeseen tultuaan joutui hän hämilleen siitä huomaavaisuudesta ja arvonannosta, jota hänelle siellä osoitettiin. Hänet toimitettiin istumaan parhaimmalle paikalle ja hän joutui heti kyselyjen ja katselujen keskustaksi. Häneltä kysyttiin kuin viisaimmalta, kuka vaalia saarnanneista papeista oli paras, mitä mieltä hän oli siitä, että virsikirja aiottiin uusia, ja muuta sellaista. Ja vihdoin kun puhe kantausi lapsiin, joutui hänen tyttärensä, Elsa, ihmettelyjen ja kiitosten esineeksi.

Elsa pidettiin selvänä esimerkkinä siitä, kun lasta kasvatetaan Jumalan pelossa ja rukouksella, sitä arvelua vastaan, että toiset lapset ovat luonteeltaan erilaisia, toiset pahuuteen enemmän taipuvia. Erotus on vain siinä, päättivät useimmat, että kaikki vanhemmat eivät jaksa pysyä kiinni oikeassa ohjauksessa, lujassa luottamuksessa Jumalan apuun.

Viion leski pujahti kuin varkain saliin saatuaan siihen tilaisuuden pastorin tullessa. Salissa istui miesväkeä ja nuorisoa. Täällä tuntui heti vapaalle ja hauskalle. Keskustelu oli hilpeää ja raikasta. Vanhemmat merimiehet olivat hänelle tuttuja ja useat heistä olivat hänen nuoruuden tahi lapsuudenkin tovereitaan. Nuoret merimiehet olivat aina samanlaisia yleensä, ja yksitellen kun heitä tarkasti, niin muistutti heistä tuo ja tämä siinä tahi tässä suhteessa sitä ja sitäkin hänen aikaisiaan joko vielä elossa olevista tahi jo kuolleista. Hänen katseensa liikkui pian tuossa nuoressa joukossa kuin tuttavien parissa ainakin. Hän ymmärsi heidät yksityisseikkoja myöten.

Väliin oli hän kuulevinaan kuin Viion äänen, joskus niin selvänä, että melkein vavahti ja rupesi katselemaan kuin etsien. Kun hänen ympärilleen kokoontui vanhoja tuttaviaan, niin virisi vähitellen omituinen tunnelma, epäselvä kuin unennäkö. Oli kuin aika vuosia sitten, jolloin Viiokin oli mukana, ja niinkuin olisi ollut nytkin tuolla joukossa puhelemassa, josta hänen äänensä kuului. Hän eli puoleksi nykyisyyttä toiseksi entisyyttä ja siihen hän vaipuikin, kun heidän keskustelunsa sinne siirtyi. Ja siitä havahtui hän kuin unesta vihkimistoimitukseen, kun pappi seisoi jo keskilattialla ja hääväki oli keräytynyt saliin.

Morsiusparia odotettiin.

Viion leskeä aivan kuin peloitti, sen huomasi hän yht’äkkiä ja hän aivan kuin odotti jotakin onnettomuutta tapahtuvaksi. Ja myöskin jotakin naurunsekaistakin pyrki mieleen, kun hän muisti Liisan lähdön heiltä. Jotakin hassua oli nytkin tulossa. Miten hän tuli kuvailemaan, että jo ovesta tullessa Liisa jotakin nurinkurista tekee. Niin jännityksellä hän sitä odotti, että kun ovi vähän raottui, niin kasvonjuonteensa olivat jo aivan kuin jotakin hassua onnettomuudeksi olisi tapahtunut.

Hän ehti kuvailla morsiusparin näönkin: sulhanen oli lyhyt paksu tallukka, silmät ja suu naurussa aivan kuin sanoisi: »jo se on tuo Liisa!» Varkain pyrki tällaista mieleen, vaikka hän koetti pakottaa itseään vakavaksi.

Morsiusparin tulo teki miellyttävän juhlallisen vaikutuksen.

Tuoko sulhanen nyt oli ilman aikojaan Tepon Iikka! Muodoltaan hän ei ollut mikään kaunis, vaan miellyttävä. Mutta varreltaan oli pulskinta merimiestä, pitkä ja roteva. Hyvässä merimiespukineessa näytti hän joukkonsa valiolta.

Ja Liisa! Kuin ruhtinatar arvokas. Hän näytti jykevän, hartevan kumppaninsa rinnalla hennolta. Solakka vartensa mustassa puvussa näytti vielä soreammalta. Käytös oli reipas, vaan sulava ja vakava. Hieno ujo hymy suupielissä, katse lempeä, vaan elävä ja älykäs.

Ei olisi uskonut, jos ei omin silmin olisi nähnyt. Miten olisi voinut Liisaa ajatella niin kerrassaan erilaiseksi. Se oli Viion leskestä nytkin vielä yhtä ihmeellistä kuin sekin oli ollut, että Liisa heillä paki paraastaan leikkiä laskiessaan voi heittäytyä yht’äkkiä tunteittensa valtaan, sydämelliseen itkuun, joka melkein vastustamattomasti veti toisetkin mukaansa, ja siitä taas antautui ylimielisyyteen.

Hartaalla mielenkiinnolla seurasi hän vihkimistoimitusta. Kun kuunteli heidän lupauksiaan, niin tuntui kuin ne olisi tehty kuin kallioon syvälle uurrettu merkki. He näyttivät niin varmoilta, että tuli aivan itsestään ajattelemaan, että elämä on noitten edessä sujuva, jos se on ollenkaan sujuakseen.

Kun hän vihkimistoimituksen jälkeen meni nuorelle pariskunnalle toivottamaan onnea, niin olisi hän halunnut sanoa jotakin hyvin syvältä sydämensä pohjasta, jos vaan olisi saanut sopivan sanan. Vaan hänen meni samaan tapaan kuin muittenkin. Tuntui sen vuoksi hyvälle, kun Liisa hymyillen puristi rutasemalla hänen kättään, oli kuin Liisa olisi ymmärtänyt hänen ajatuksensa.

Molemmin käsin tarttui Viion leski Latun emännän käteen, kun tapasi hänet jossakin syrjässä seisomassa, ja lausui hänelle ilonsa Liisan onnesta. Viion leski joutui vähän hämilleen, kun Latun emäntä poikkesi heti muuhun asiaan. Vieden hänet istumaan sanoi hän terveisiä Nikkilän emännältä, jonka kertoi tavanneensa viime talvena köyhäin myyntipaikalla, missä oli käynyt vartavasten häntä nähdäkseen.

»Ketterä oli aivan kuin ennenkin, näkö vähän huonontunut, mutta muisti hyvin kaikki. Kyseli tuttaviaan, teitä ja Elsaa erittäin, ja oli hyvillään, kun kuuli teidän hyvin voivan. Sanoi, että kun saisi vielä nähdä kerran!»

Sydämellisellä rakkaudella ja säälin mielellä puheli hän Nikkilän emännästä, joka tyytyväisenä ja aina vain toivoen eleli nikarasta nikaraan, ja Nikkilästä, joka raukka niin kauan sai kitua mielensä katkeruudeksi.

»Mittaa Jumala hänelle laupeutesi jälkeen», kuiskasi hän itsekseen huoaten.

»Mitäs sanotte, Viioska, nuoresta pariskunnasta?» tuli keskeyttämään Lapin emäntä. »Eikö ole pulska pari? Kelpo miehen sai Liisa, mutta verosensa mieskin sai.»

»Liian uusia kiittää», sanoi Latun emäntä vakavasti ja yritti puhetta muuhun kääntämään, vaan Lapin emäntä kehuvasti jatkoi:

»Uskallan minä kiittää. Minä olen aina sanonut Liisasta kaikille, että saattepa nähdä, niin se vielä kelpo emäntänä keikkuu, sen minä olen sanonut jo aikoja sitten. Kyllähän sen ovat uskoneet muutkin nyt viime aikoina, kun ovat nähneet, miten nuoret miehet sen ympärillä pivartelevat kilvan ja Liisa keikkuu kuin ruhtinatar heidän keskellään.»

Näin läikähtelevää ei ollut muitten tunteitten purkaus, jotka tulivat onnea toivottamaan morsiamen äidille, vaan tulvehtiva kiitos pursui esiin kaikkien sanoissa. Nauravalla mielihyvällä kuunteli Viion leski heidän tunnustuksiaan ja tunsi jonkunmoista tyydytystä siitä, kun jotkut lausuivat niin sattuvasti ja ikäänkuin ilmaisivat hänen tunteensa, joille hän ei ollut sanoja tavannut.

Latun emäntä pysyi vakavana, tuli melkein vielä vakavammaksi kuin oli ollut. Hän tuntui ja näytti nöyrälle ja vaatimattomalle ja katseensa oli enemmän surullinen kuin iloinen.

Viion leskeä se sai hävettämään. Häihin lähtiessä oli hän jonkunmoisella vastenmielisyydellä ajatellut Latun emäntää, luullut että hän nyt jotenkin kehuskelisi tyttärensä onnea. Mistä hänelle se ajatus oli tullutkin! Hän istui siinä itseään moittien, kun joku äkkiä kääriytyi hänen kaulaansa ja hän kuuli korvaansa kuiskattavan:

»Minun on nyt helppo olla. En tiedä miten olisin tullut toimeen, jos en olisi saanut käväistä teillä itkemässä.»

Ja sitten näki Viion leski edessään morsiamen iloisen muodon, ja lempeistä, älykkäistä silmistä loisti kiitollinen katse kuin lämmin, kirkas säde.

Liisa pyörähti istumaan Viion lesken ja äitinsä väliin, jonka kaulaan kietoi kätensä, painoi posken poskea vasten ja lapsellisella suunliikkeellä ja omituisen hellällä äänellä sanoi:

»Äiti rukka!»

Viion leski tunsi äkillisen työnnähdyksen rinnassaan ja silmiin kiersi kyyneltä. Ahdistava työnnähdys tuntui samassa pehmoiseksi, miellyttäväksi tunteeksi, joka väreili hymyssä.

»Olisin minä sinut pojalleni suonut», sanoi Lapin emäntä avomielisesti Liisalle. »Sitten minä olisin vähän verran hyvilläni ollut, kun tuollainen tyttö olisi sukuun saatu.»

Liisa ja äitinsä kääntyivät katsomaan toisiaan. He muistivat molemmat sen tapauksen, kun Liisaa piiskattiin Lapin Mikon vuoksi. Sitä oli kumpikin itsekseen usein muistellut sekä nauraen että vakavana. Se oli hassuimpia tapauksia Liisan piiskaamisessa ja tarttunut Latun emännän mieleen yksityisseikkoja myöten. Mutta samalla se oli ikävyytenä seurannut kummankin mielessä ja antanut surullisiin ajatuksiin aihetta.

Liisa purskahti äkkiä nauramaan, tuntui nyt niin hassulle koko juttu.

»Mitä naurat?» sanoi Lapin emäntä vähän hämillään ja loukkautuneena.

»Sitä vain, kun sitä ei tiedä pienenä, miten lysti on isona!» sanoi Liisa lyödä lapsauttaen Lapin emäntää polvelle.

Soitettiin valssiin ja puhemies tuli pyytämään morsianta.

»Katsokaa. Nyt Tepposkaa viedään!» sanoi Liisa hyvin olevinaan, joka synnytti kovan naurunrähäkän, ja Latun emäntäkin hymähti.

Mieltymyksellä seurasivat sitten kaikki Liisan reipasta, sulavaa käytöstä huimaavassa valssissa, joka heti remahutti nuorison huvitteluhalun kuin ilmiliekkeihin.

Mikä vielä oli kankeutta ja juroutta vanhemmissa ihmisissä, se suli nyt nuorison raikkaan ilon ääressä, jossa jokainen tuntui kuin nuorentuvansa. Muutamat tempasi nuorten ilolle antautuminen mukaansa koppinaan ja ne, joita vanhuuden vakavuus enemmän hillitsi, seurasivat kuitenkin hengessä mukana virittäen mieleensä nuoruutensa aikoja.

»Ei jaksa, ei jaksa. Kintut ovat kangistuneet. Ei tuntenut uupumusta ennen, silloin kun me oltiin nuoria», sanoi muuan vanhanpuoleinen mies istahtaessaan Viion lesken viereen. Se oli Kilpeläinen, Viion lesken lapsuuden tovereita. Hänet oli jo nuorten sytyttämä innostus houkutellut tanssiin, jossa vanhuutensa tunsi.

»Sinun häissä sitä tanssittiin», sanoi hän Viion leskelle ja alkoi kehua, että siihen aikaan sitä tanssia vasta jaksettiin, enemmän kuin nykyinen sukupolvi. Yhdellä päivää ei häitä uskottu, eipä kahdellakaan. Viio ja hän olivat parhaita siihen aikaan.

»Se oli pulskaa nähdä, kun Viio pyöritti tyttöjä, sellainen kaunis mies, sorja kuin koivu!»

Ja Kilpeläinen kertoi ja kertoi, ja he juurtuivat siitä sitten puhelemaan menneet asiat kaikki halki lapsuudesta saakka. Oli muistelmia, joille naurettiin, ja toisia, joita ihasteltiin kuin kaunista satua.

»Jopa joo, niin se on», sanoi lopuksi vanha merimies. »Nuoruus iloineen on meidät jättänyt, niinkuin se jättää kaikki, vanhentaa kaikki itse vanhentumatta koskaan. Me katselemme nuoruutta tässä, ja kun nuo ovat vanhenneet, jotka tuossa nauttivat ihaninta aikaansa, näkevät he, niinkuin me nyt näemme toisten nuoruudessa oman nuoruutensa kuvan. Katsohan tuossa noita tanssijoita, tuota paria. Siinä näet itsesi nuorena. On aivan kuin siinä kiitäsit sinä ja Viio, sinä morsiusneitinä ja Viio sulhaspoikana, niinkuin olitte minun häissäni.»

Tanssiva pari pyörähti siihen heidän luokseen ja Elsa istahti tuolille, joka oli heti hänen takanaan, joten sattui jäämään tyhjä sija Viion lesken ja Elsan vähin.

»Te ette varmaankaan minua tunne?» sanoi merimies arastelevalla äänellä Viion leskelle.

Viion leski katsoi häntä pitkään aivan kuin tunteakseen. Hän oli hänet huomannut Elsan sulhaspoikana ja katsellut sen vuoksi häntä tarkemmin kuin muita nuoria miehiä huomaamatta hänessä kuitenkaan mitään, joka olisi muistuttanut tuttavuudesta. Nyt oli häneen tuon nuoren miehen kysyttyä vastannut kuin olisi hän joku tuttava. Vaan ei jaksanut hän muistaa. Muotonsa näytti aivan vieraalle.

»Olen saattanut nähdä teitä joskus pienenä poikasena, vaan en voi muistaa ollenkaan.»

»Ette tietystikään, sillä minä olin pieni kun viimeksi näitte, ja tuskin huomasittekaan minua silloin. Vaan ehkä muuten muistanette nimeltä. Minä olen Tuira.»

»Erkki Tuira!» lausui Viion leski ilahtuneena ja osoitti hänelle tuolia vieressään pyytäen siihen istumaan.

Tässä nyt yht’äkkiä tämä mies, jota aikoinaan oli niin paljon muistellut, vaan jonka luuli jo kadonneeksi! Viion leski katsoi häntä pitkään silmästä silmään.

Tuira oli ollut kajuttapoikana samassa laivassa sillä retkellä, jolla Viio hukkui, ja hän ensimäisenä saattoi tämän murhesanoman Viion leskelle.

»Tämä tapaus on katkera teille», oli Tuira kirjoittanut, »mutta voinetteko enemmän surra sitä kuin minä, sillä minulta orvolta pojalta meni hänessä ystävä, isä. Hän oli ainoa maailmassa, jolla minua kohtaan on ollut lempeyttä, ainoa, joka on neuvonut ja ohjannut hyvyydellä, kohdellut rakkaudella. Minä sen vuoksi olen elänyt elämääni, tehnyt työtäni siinä toivossa, että kerran joudun mieheksi ja voin palkita hänelle hyvyytensä. Nyt elämä tuntuu tyhjälle, vaikealle ja raskaalle, ei ole muuta ajatusta, kuin elää antaen päivän mennä, toisen tulla.»

Viion leski oli silloin kiintynyt tuntemattomaan nuorukaiseen äidillisellä hellyydellä, oli seurannut häntä hänen tietymättömillä retkillään ajatuksillaan ja rukouksillaan. Ja kun Tuira ei tullut, niinkuin kirjeessä oli luvannut, vielä samana kesänä kotia, vaan oli jäänyt merille, eikä ollut mitään tietoja hänestä saanut, oli hän luullut hänet kadonneeksi tuntemattomiin kohtaloihin. Viion leskestä tuntui kuin olisi hän nyt haudan takaa tullut.

»Minä olen luullut teitä kuolleeksi!»

»Minä sorruin maailmalle, ja siellä on aika mennyt, vuosi vuodelta kulunut», sanoi Tuira ja kertoi tapaukset, joitten takia hän tuli viipyneeksi. Olisi ollut nytkin edullisia paikkoja tarjolla, vaan halutti lähteä käymään kotimaassa.

»Te olette vasta tullut?»

»Juuri näihin häihin», sanoi Tuira naurahtaen ja lisäsi, että on hän ollut päivän toista, jotta on kerennyt pikimmältään silmätä entisiä olosijojaan.

»Mille näytti ja tuntui?»

»Tuntui omituiselle. Kaikki on muuttunutta, osaksi uusiintunutta, osaksi vanhentunutta ja osaksi kerrassaan kadonnuttakin, niin että vaikea on tuntea mitään heti ensi silmäyksellä. Ihmiset ovat aivan kuin eri sukua. Suuri osa silloisista tutuista on kadonnut, toiset aika muuttanut vieraiksi ja uusi polvi on kasvanut, jota ei tunne ollenkaan. Ainoa, joka nuorisosta oli tuttua minulle, oli Elsa neiti, jota en eläissäni ennen ole nähnyt, vaan tunsin Viion näöltä. Elsassa on paljon isäänsä ja sen vuoksi minusta tuntui pian kuin olisin jo ennen hänen kanssaan tuttava ollut.»

»Nuoret tutustuvat pian», sanoi Viion leski. »Pian sitä perehtyy entisiin tuttuihin sekä ihmisiin että seutuihin. Kun saatte vähän tarkemmin katsella niitä, niin alkaa enemmän ja enemmän näkyä kohtia ja seikkoja, jotka virittävät vanhat muistot, mitkä sitten kiinnittävät teidät vanhoilla tuttavuuden siteillä.»

Heidän puheensa katkesi ja syntyi hetken äänettömyys. Viion leskestä tuntui, että heillä on toisilleen yhteistä, mistä puhella, mikä pyrki esiin, vaan johon ei rohennut koskettaa. Hän aivan kuin pelkäsi, että Tuira siihen ryhtyy, ja sen vuoksi hän rupesi puhelemaan jotakin aivan tavallista, pitäen keskustelun ulohtaalla siitä, mihin hän kuitenkin halusi joskus päästä.

Hänestä oli kuin olisi hän tavannut jonkun mieluisan sukulaisen pitkien aikojen perästä. Omituiselle tuntui, kun tuo nuori mies, johon hän kiintyi yhä enemmän ja enemmän, oli samalla niin vieras ja tuttu. Jotakin hyvin tutunomaista hänessä oli, joka melkein vaivasi, niin että olisi aivan kuin halunnut hänen olevan erinäköisen, niin miellyttävä muoto kuin olikin hänellä: siniset, lempeät, vähän uinailevat silmät, hienohipiäiset, raikasväriset kasvot ja kaunis suu.

Kun Viion leski sitten naisten huoneeseen mennessään kuuli puhuttavan Tuirasta, niin oli hän levottomana aivan kuin olisi jotakin hänen läheistään arvosteltu, ja tarkalla korvalla kuunteli mitä kerrottiin.

Tiedettiin että hän on hyvissä varoissa ja kelpo mies ja puheltiin hänestä suurella ihastuksella. Hän oli ollut aivan pahanen poika merelle lähtiessään, vielä huutolaisena, sillä hänellä ei ollut vanhempia, äitinsä oli kuollut pojan ensi vuosina ja muuta ei ollutkaan kuin äiti.

»Ja sellainen mies on sitten tullut.»

»Merellä niistä miehiä tulee!»

Tästä syntyi sitten väittelyä, kun joku sanoi, että merellä mieheksi tulo ei ole varmempaa kuin maallakaan. Asiaan innostuneina tuettiin mielipiteitään mainitsemalla esimerkkejä hyvistä ja huonoista sekä maalla kasvaneista että merellä olleista. Väittely loppui siihen huomautukseen, että kenelle Jumala armonsa osoittaa, niin siitä mies tulee. Ja jos ei hän armossaan ja isällisessä hyvyydessään suojele, auta ja menestystä anna, niin ei auta olipa hän maalla tahi merellä.

Se hyväksyttiin yksimielisesti äänekkäillä myöntymyksillä, ja Viion leski huomasi, että useat katsoivat häneen aivan kuin hän olisi tuon huomautuksen tehnyt tahi kuin olisivat kysyneet: »eikö niin?»

Illan kuluessa kuuli hän syrjäkorvalla mainittavan Tuiraa ja Elsaa, sanottavan kauniiksi pariksi ja jonkun kerran tehtävän viittauksia pitemmällekin. Viion leski arkausi näistä, jotta hän karttoi Tuiran lähestymistä ja keskusteluun antautumista hänen kanssaan, niin mieluiselta kuin olisi tuntunutkin hänen lähellä olonsa. Hän pysytteli sen vuoksi naisten huoneessa, tekeytyen välinpitämättömäksi nuorten huvitteluista salissa.

Vasta kun purppuriin soitettiin, meni hänkin katsomaan tätä tanssia, joka veti kaikkien vanhainkin huomion puoleensa. Se oli vanhain aikaista tanssia, joka oli jo syrjäytynyt siinä määrässä, että sitä ainoastaan harvinaisuutena vielä käytettiin vanhain huviksi. Ja huvitettuja he olivatkin. Tämä heidän mielitanssinsa vei heidät ikäänkuin lähemmäksi mennyttä aikaansa. Siinä selvimmin pyöri ja pujottausi esiin vanhat muistot, nuoruuden mielialat. Vanhat valtasivat tämän tanssin aivan kuin olisivat halunneet siten temmata nuoruuden haltuunsa vielä hetkeksi.

Nuortunein mielin istui Viion leskikin katselemaan tanssin monimutkaista kulkua, joka oli niin tuttua hänelle. Mutta hänen silmänsä pyrkivät seuraamaan yhden parin kulkua. Hän huomasi sen itsekin ja koetti sitä varoa. Aivan katselemalla katseli hän Liisaa, joka oli johtavana sieluna ja aivan kuin puhalsi reipasta henkeä koko joukkoon. Elävä vilkkautensa, tarmokas ryhtinsä sopivat nyt hänelle tuossa asemassa, jotta hän oli kuin luotu siihen. Tahi katseli ja ihaili Viion leski Ojanniemen Maria, pientä hentoa tyttöä, jolla oli kauniit lempeät silmät, enkelimäiset kasvot, jonka käytöksessä oli jotain ylhäisen sievää, muista poikkeavaa, vaan samalla ujoa ja hiljaista.

Mutta tietämättään oli hän taas katselemassa niitä, joihin silmä aivan kuin väkisten pyrki. Ja kun vuorojensa välissä Tuira ja Elsa tulivat istumaan paikoilleen, hänen lähelleen, unehtui hän kuuntelemaan heidän puhettaan. Hän ei ollut utelemassa heidän keskusteluaan, hän kuunteli vain heidän ääntään. Tuiran ääni muistutti Viioa, oli hän huomannut. Muutamat sanat lausui hän aivan kuin Viio ja naurunsa oli niin yhdenlaista, että Viion leski kääntyi ehdottomasti katsomaan häntä, jolloin tunsi aivan kuin jonkunlaista pettymystä. Ja sen vuoksi koetti hän sitä karttaa ja huolellisesti pitää katsettaan muualla, nauttiakseen häiritsemättömästi äänen synnyttämistä tunteista. Sen vuoksi hän myöskin, kun Tuira tahi Elsa jotakin hänelle virkkoivat, koetti soveliaalla tavalla olla lyhytsanainen, jotta keskustelua ei syntyisi ja hän saisi vain kuunnella heidän molempain ääntä, joissa oli samaa sointua.

»Do you like girls!» sanoi Tuiralle veitikkamaisesti Liisa, joka tuli miehineen purppurin loputtua heidän luoksensa.

Muutamat vanhat merimiehet, joita oli lähellä, rupesivat nauraa hohottamaan ja katselivat Tuiraa, joka joutui hämilleen.

Liisa taputteli Elsaa poskelle molemmin käsin hellän hyväilevästi, ja Elsa punastui korviaan myöten, aavistaessaan että hänestä oli ehkä puhetta ollut.

»Girl like a rose!» sanoi Liisa silmillään osoittaen Tuiraa katsomaan Elsaa, jota viittausta Tuira noudatti vaistomaisesti.

»Minä olen hyvä kaikkeen, kuin syöjänvoide», sanoi Liisa Viion leskelle, tarttuen häntä kynkkään ja vetäen mukaansa. »Niinkuin kuulette, osaan minä englannin kieltäkin. Mutta minä osaan sitä vain pari kolme makeata sanaa.»

Viion leski ei tiennyt mikä oli mielessä Liisalla, joka kuletti häntä kynkässään läpi salin etehiseen ja edelleen ulos, yli kartanon humalamaahan, jossa istutti hänet penkille viereensä ja käsi yhä kainalossa.

»Minun on niin hauska olla että!» alkoi Liisa. »Kyllä minussa on vakavuuttakin ja se pyrkii esiin ja kyllä se pääseekin. Mutta minä en sitä ole ennen uskonut, kun kukaan muukaan ei ole uskonut. Aina sanoivat kaikki, että minusta ei tule oikeaa ihmistä, ja minä uskoin sen. Se minua ajattelutti ja itketytti. Vaan minä en itkenyt, en vaikka! Reuhasin heille enin silloin, kun mieli alakuloisin oli ja kun oikein itketti. Kun teillä sain itkeä, niin rupesin aina uskomaan, että ehkä sentäänkin minusta ihminen tulee.»

»Mutta hyväinen aika, miksi et muutenkin voinut sitä uskoa?»

»En. Minä olen pienestä pitäen ollut sellainen rasavilli, oikea ilkeys... Voi, voi kun se äiti raukka on saanut tähteni kärsiä...»

Liisa pidätti itkunsa, pyyhkäsi silmiään ja jatkoi:

»Kaikki sanoivat, että minusta tulee huono ihminen, ja minua se peloitti. Ja minä aivan uskoin niin käyvän. Minä uskoin, että minussa on pahahenki, niinkuin Lapin emäntä kerran vakuutti.»

»Mutta Lapin emäntä kertoi sanoneensa aina, että sinusta kelpo ihminen tulee.»

»Niin Lapin emäntä raukka niinkuin muutkin nyt! Sitä ei ole kukaan sanonut eikä uskonut. Jos minusta huono ihminen olisi tullut, niin olisivat kaikki sanoneet: ’enkö minä sitä sanonut!’ Ja sitä he ovat sanoneet eikä muuta.»

Hetken mietittyään kysäsi Liisa:

»Uskotteko te, Viioska, että minusta voi tulla oikea ihminen?»

Viion leskeä hävetti vastata mitään ja tuskalliselle tuntui äänettömyytensä hänestä itsestään.

»En minä halua sen enempää kuin että minusta tulisi tavallisen hyvä merimiehen akka!»

Viion leski kietoi kätensä Liisan kaulaan.

Kyynelsilmin jäi hän sitten istumaan Liisan mentyä sisään.

Pahaa hänkin oli aina luullut Liisasta, pitänyt melkein huonon ihmisen alkuna ja jo ajatellut, että se olisi rangaistukseksi Latun emännälle, joka ei uskonut Jumalan johdatusta tällaisessa. Sen vuoksi hänellä ei ollut koskaan lohdutuksen sanaa Latun emännälle, kun tämä oli valittanut onnettomuuttaan, huoliaan ja vaivojaan Liisan takia. Hän ei tullut ajatelleeksi Latun emännän mielen raskautta, vaikka itse oli samanlaisia huolia tuntenut. Ja Liisa raukka! Mikä taakka on painanut hänen nuorta mieltään, kun on ollut itse toivoton ja kaikki muutkin pahoilla luuloillaan häntä masentamassa. Ja jos hän tässä epätoivoisessa taistelussaan olisi sortunut, niin jokainen olisi vain ajatellut, että niin kävi kuin oli ennustanutkin!...

Kun Viion leski sisään tuli, ruvettiin tanssimaan morsiuskruunua, nähdäkseen kuka ensimäisenä oli morsian oleva. Kaikki nuoret olivat piirissä. Morsian huppusilmin seisoi keskellä, pyörähti muutamia kertoja ympäri ja syöksähti tavoittamaan piiristä ja saatuaan kätensä johonkin kiinni, silpasi hupun silmiltään. Kun hän näki, että se oli Elsa, niin Liisa iloisena tarttui häntä vartalosta kiinni ja tempasi hänet äkillisellä liikkeellä kohoksi ilmaan.

Ihastuksissaan merimiesjoukko kajahutti riemuisan eläköönhuudon, joka avonaisten ikkunain kautta sysäytyi kesäyön tyyneen ilmaan ja palasi takaisin raikahtelevana kaikuna.

»Viion Elsa on joukosta ensimäinen morsian!» sanoivat naisetkin mielissään toisilleen ja mainittiin samalla Tuiran nimeä.