Elsa: Luku 5

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Luku 4 Luku 5
Elsa
Kirjoittanut Teuvo Pakkala
Luku 6


Tupruten sakeaa mustaa savua laski suuri höyrylaiva ulapalle. Sen koneiston jyske, keulassa ja perässä kuohuvan veden sohina kantautui matalaäänisenä pauhuna kaupunkiin asti ja herätti rantajätkät, joita puolikymmentä nukkua reuvotti pakkahuoneen sillalla. Pettyneinä silmäsivät he menevää laivaa ja loivat utelevan katseen edemmäksi ulapalle. Vaan siellä ei näkynyt muuta kuin kangastelevat karit kaasoineen ja meren salaamia saaria kohonneina korkealle ilmaan. Etenevän laivan ääni kuoleutui ja laiva muuttui suureksi ilmassa väikkyväksi haamuksi.

Miehet vaihtoivat jonkun uneliaan sanan ilman muutoksesta, vetäytyivät varjoon ja uupuivat huolettomuuden uneen.

Torkkuen kytröttivät kyyhkysetkin läheisten rakennusten katoilla ja ikkunalaudoilla, missä odottelivat liikettä alkavaksi torilla. Kuultuaan astunnan kapsetta kurottivat kaulansa, vaan nähtyään jonkun yksityisen kulkijan vetivät taas pään hartioitten sisään ja silmät rupesivat luppoa lyömään.

Oli niin hiljaista, että kulkija arasteli omia askeleitaan, joitten ääni vastasi torin ympärillä olevien rakennusten ja makasiinien seiniin ja palasi niistä raikahtelevana kaikuna.

Hän kulki höyryvenerantaan, johon pysähtyi seisomaan muuatta paalua vasten nojaten.

Se oli Tuira.

Tässä samoilla paikoin seisoi hän, kun ensi kerran merille lähti. Hän muisti sen päivän kuin eilisen ja muisti nämä seudut kuin olisi hän ne nähnyt joka päivä.

Jokisuu kuohuvine koskineen, joitten yli korkeat sillat kaareilivat, edessä pieni, saarinen selänne ja sen takana satama, josta laivain mastot ylimäisine raakoineen näkyivät matalametsäisen pitkän saarenniemekkeen takaa, ja sivumpana meren ulappa muutamine harvoine saarineen. Hän seisoi kuin vanhain ystäväin parissa, jotka hän tunsi kaikki ja joitten seurasta iloitsi.

Hän ne tunsi, vaan ne eivät häntä, ne olivat kuin unohtaneet, hylänneet ja vieraantuneet hänestä.

Silloin kun hän ensi kerran merille lähti, loiski rantasillan ja alusten kupeissa valkopää aallot. Tuolla kaukana roiskivat ne luotoja vasten rynnäten korkealle ilmaan vaahtoisina, ja taivaan rannalla vyöryi aivan kuin olisi siellä vuoria vieritetty. Syvä-ääninen jymy kantausi ulapalta ja siihen sekaantui loiske, sohina, jyske, pauhu ja tuulen tohina. Ja hän maltittomana odotti päästäkseen laivaan, joka oli pullistunein purjein laskeva ulapalle, häipyvä pieneksi valkopilkuksi ja katoava vyöryvän meren taakse. Hän iloitsi päästessään keinumaan laineille, kulkemaan merien takaisiin maihin. Kauas, niin kauas hän halusi, missä ei kukaan ollut vielä käynyt. Ja sieltä oli hän palaava uljaana merimiehenä, jota kaikki olivat kunnioituksella vastaan ottavat, ja nämä seudut hymyilivät jo hänelle, riemuitsivat hänen uljuuttaan.

Nyt näyttivät kaikki olevan hellissä suhteissa toisiinsa ja siitä iloitsevan tässä kirkkaassa, tyynessä, mieluisessa rauhassa, suloisessa hiljaisuudessa, tässä hehkuvassa onnessa, jota auerti maat ja rannat ja rantakivet, kaikki kaasat merien kareissa ja kaukana kangastelevat saaret, sininen taivas ja kirkas ulappa tuonne viimeiseen sopukkaan, missä ne sulivat toistensa syleilyyn. Hän vain oli kuin yksin jätetty...

Tämä paalu, jota vasten hän seisoi tässä rannalla, kiven murut, pienet hiekkajyväsetkin olivat kadehdittavia, onnellisempia kuin hän. Ne jäivät tänne, mihin jäi kaikki ilo, koko onnellisuus, josta hän lähti osattomampana kuin tuo höyrylaiva ulapan äärellä...

Selännettä lentää leyhytteli loue, lähestyi rantaa, kääntyi takaisin jokisuulle tapaillen vähäväliä veden pintaa ja taas kohoten, valkoiset siivet välkkyen auringon säteissä. Venevalkamasta lähti soutelemaan kalastelija, viskasi uistimen jälkeensä, pani vettä vingahtelevaan hankaseen ja souteli sievosesti pientä venettään, kadoten vähän ajan perästä muutaman saaren taa, josta vielä kuului hiljainen airon kalke. Varpuset pyörähtelivät pesistään rakennusten katoille ja alkoivat äänekkään siuskutuksen ja kyyhkyset alkoivat liikuskella istumasijoillaan, muutamat lehahtelivat maahan, missä kävellä kekkasivat sinne tänne etsiessään eineensä aluksi jotakin. Tuulenhenki leyhähteli ilmassa. Rannassa olevien jahtien mastoissa leputteli se pussiviirien häntää ja ulapalla rikkoi siellä täällä tyynen merenpinnan kareella, joka levisi nopeasti. Kangastus oli kadonnut kuin pyyhkäisten ja ulappa paistoi sinertävänä. Täällä lähempänä ja suojarannoilla oli vielä kirkkaita tyynen kielekkeitä, vaan vastarannalla alkoivat jo liputella aallot omituisella viehättävällä äänellä, joka oli kuin puheen sorinaa.

Tornin kello löi ja sen kumakkaa ääntä hyväili palovartijan rautakolmion hilpeä helinä. Satamasta päin tuli muuan pieni höyryvene, jonka tohiseva puksutus kuului kovaäänisenä alle tuulen. Äänestä jo tunsi, että se on se vanha »Kaima», hinaaja, joka raskaassa työssään puhkuilee: »koko kesän, koko kesän, koko kesän».

Kaupungiltakin alkoi kuulua kärryjen kolinaa ja höyryvenerantaan pyörähti pienet käsikärryt toiset toisensa perästä ja ajaa jyryytti joku hevosmieskin. Kaikilla oli sama kuorma: merimiesarkku ja makuukset. Käsikärryjä työnsivät naiset, miehet tulivat vähän myöhemmin, kun olivat käyneet matkansa muassa vielä jäähyväisillä.

Iloista ja äänekästä puhetta pitäen, sukkeluuksia laskien ja nauraen toimitettiin tavarat laivapaattiin, mikä kookkaana kojotti venevalkamassa soutoveneitten ja purjepaattien rinnalla. Reipasta mieltä ylläpidettiin koko aika lähtöä odottaessa. Naisten muodoilla pyrki vakavuus pilveilemään ja silmissä asumaan kosteus ja nauraessakin norahti silloin tällöin kyynel. Eivät tahtoneet saada pysymään itsestään ulompana ajatusta, että edessä oli vuosikausien ero ja Jumala tiesi tavataankokaan enää kuuna kulloinkana.

Eläköön! raikui naisten huuto rannalta, kun laivapaatti tavaroineen miehineen läksi puksuttavan höyryveneen perässä kiihtyvää vauhtia ulkonemaan rannasta. Miehet huiskuttivat lakkejaan ja jäivät sitten äänettöminä katselemaan jälelleen, missä rakennukset, rannat ja rannalla olijat, kaikki supistuivat kokoon ja aivan kuin sulivat yhteen...

Vastatuuleen kuului sieltä vielä jonkun kerran huudon huminaa ja muutamat paatissa olijat virittivät hiljaisen kaihomielisen merimieslaulun, jota toiset kuuntelivat ääneti.

Höyryvene puksutti aivan kuin kiihtyen innossaan. Ohi kiitävät reimarit kumartelivat aalloissa, jotka jäivät paatin jälessä sivuille vierimään ja loiskimaan rannoilla.

Tuirasta tuntui kuin olisi kaikki jäänyttä. Edessäpäin mikä oli, se oli tyhjää, väritöntä, kuollutta. Kaikki mikä ohitse meni, sai elämän ja hengen, jäi kuin onnen helmoihin.

Hän olisi tahtonut pysähdyttää kaikki, siirtää aikaakin taaksepäin sinne saakka, mistä se oli alkanutkin: kun hän ensi kerran näki hänet. Tuon suloisen ajan olisi hän tahtonut elää uudelleen.

Hän tarttui katseineen ajatuksineen kiinni jälkeen jäävään maailmaan, josta väkivaltainen voima kiskoi häntä erilleen.

Jos olisi saanut jäänyttä aikaa vielä yhden silmänräpäyksen ajan! Olisi saanut puristaa hänen kättään, katsoa häntä silmiin, sanoa hänelle:

»Elsa...»

»Koko kesän, koko kesän, koko kesän», puksutti »Kaima» yhä suuriäänisemmästi kääntyessään kapeaan salmeen, jossa sen hyökylaineet jäivät loiskahtelemaan rantasillan paalujen lomissa ja huuhtoilemaan aluksien kylkiä ja keikuttelemaan siltoihin kytketyitä veneitä. Kaukana jälessä rupesivat uudella kiireellä ajautumaan kokoon saaret ja mantereet, rannat, metsät, sillat, kaupunki, kaikki sulloutuivat toisiinsa ja lähtivät kuin kilpaa rientämään nyt toisaalle kadoten läheisen saaren taakse, niin ettei jäänyt kuin kirkontornin huippu tuipottamaan metsän takaa, missä se kiiti kiirettä menoaan.

Mieleen työnnähti kaipauksen tunne, ahdistava ikävä kadonneita seutuja, kulunutta aikaa, jotka kuvastuivat viehättävinä, onnellisina, rakkaina. Ja tuntui nyt kuin tuo hymyilevä onni olisi jäänyt avosylin sinne. Ja nyt se tuntui vielä kirkkaammalta, kullan kimaltelevalta, vaan jo siirtyneeksi kauas, mistä se ajatuksiin vain siinti.

Se oli kuin lähempänä taas, kun ulapalle laivaan näkyi kaupunki seutuineen. Ne olivat jo sulaneina samaksi ryhmäksi, josta ei erottanut toisistaan muuta kuin korkean kirkontornin. Vaan Tuiran ajatus etsi sieltä ruohoisen kadun varrelta pienoisen talon, jossa oli pieni kamari. Se oli rauhan ja onnellisuuden pyhä maja tuon juhlallisen kirkon juurella. Ja hän näki sen majan kauniin viehättävän suojatin, jonka hän olisi halunnut omistaa, vaan jonka omakseen pyytämiseen häneltä oli rohkeus puuttunut.

Rohkeutensa oli pettänyt hänet joka päivä, viimeisenäkin hetkenä, johon hän eniten luotti. Hän oli päättänyt lausua sydämensä tunteet, sulkea syliinsä tuon kalleuden, vaan ajatuksensa olivat aina kuin pysähtyneet, sanat kadonneet, kädet voimattomuuttaan vavisseet, katsoessaan häntä silmiin. Ja kuitenkin nyt nuo silmät näyttivät niin lempeiltä, niin avomielisiltä, toivoa herättäviltä ja rohkaisevilta...

Illan suussa olivat kaikki maat jo kadonneet näkyvistä. Mutta laskevan auringon ruskotuksessa näki hän onnellisuuden heijastuksen kotoisilta mailta, jotka eivät enää tuntuneet edemmäksi eroavan, vaan pysyivät lähellä, niin että ajatuksella ei ollut kuin lennähtää sinne ja voi siellä asuskella. Ja kun yön hämärtyessä vilkahteli majakan tuli etäällä jälessä, oli se kuin ystävällinen tervehdys tuolta pienestä, pyhästä majasta. Se oli kuin noitten kaunisten silmien väike.

Onnen autuus, kun hän taas ne nähdä saa!...

Viriävä tuuli, joka pullisti laivan purjeita ja kiihdytti sen vauhtia, ilahdutti omituisesti hänen mieltään, kun hän seisoi vuorollaan laivan peräsimessä yön pimetessä. Se kiskasi hänen mielikuvituksensakin lentoon, kiidätti sen yli merien ja aikain.

Hän oli palaavinaan. Laiva puhkoi sohisevia aaltoja pyrkiessään kotirantoja kohti. Majakan tuli vilkkui edessäpäin... Kesäinen aamu ruskotti... Tyyntä selännettä pienten saarien lomitse soutivat he kaupunkiin. Hän astui pieneen majaan. Nuo kauniit silmät katsoivat häneen lempeästi ja hän sulki syliinsä hennon, puhtaan, ihanan olennon... Hän kohotti hänet käsillään ilmaan riemuissaan.

»Vieläkö ’Usko’ näkyy?» kyseltiin lapsilta, jotka ennen maatapanoaan vielä olivat kavunneet katolle katsomaan laivaa.

»Ei näy enää.»

»Näkyy vielä! Vielä minä näen», kehui joku poika, joka oli kiivennyt piipun nokkaan seisomaan. »Minä näen aivan selvään!»

Hänen silmiinsä vahdittiin, aivan kuin niistä nähdäkseen, ja uteliaina kuunneltiin hänen selityksiään.

»Melkein tuon viiritangon kohdalla, tuon pienen pilven alla, joka on kuin reki, siinä juuri keulan alla. Se on etäällä, hirveän kaukana. Pikkuisen pilkoittaa enää.»

Mutta se näkyi vielä ja kaipaavan ajatus sai sen kiinni, mielikuvitus löysi sen helposti ja varmasti.

»Nyt ei näy enää!»

Ja silloin se oli mennyttä. Sinne sen nyt jätti; pyyhkäsi silmistä vierähtämään yrittävän kyyneleen, lähetti huokauksen mukana vielä hiljaisen onnentoivotuksen, paluutti tuolta kaukaisuuden hämärästä mielikuvituksensa takaisin ja rupesi muistojaan katselemaan ja toivojaan kehittelemään.

Viion leskikin oli seurannut aivan kuin omaisen hartaudella menevää laivaa aina tuonne viiritangon kohdalle muutaman pilven alle, hirveän kauas, josta se pilkoitti piipun nenässä seisovan pojan silmään. Vaan häneltä ei vierähtänyt kyyneltä, niinkuin ennen. Omituinen tunne, leyhkeä kuin kesäisen yön tuulahdus, raikas kuin keväinen päivä, väreili mielessä. Elämä tuntui erilaiselta kuin ennen, uusitulta, valoisammalta.

Vanhat muistot olivat saaneet uutta viritystä. Kirkkaammasti ruskotti kulunut kultainen onnen aika, jonka yksinäisyys, huolet, alakuloisuus olivat vuosien vieriessä varjostaneet, sysänneet kauas näköpiirin äärimmäisille rajoille ja taakse, josta ne harvoina hetkinä pääsivät kangastelemalla näkyviin. Tuira oli muistoillaan, rakkauden ja kiitollisuuden tunteillaan Viioa kohtaan, jotka hänessä olivat tummentumattomina säilyneet, selventänyt Viion leskenkin näköpiirin, virittänyt hänen muistonsa.

Ja tulevaisuus tuntui huolettomalta, lupaavalta, silläkin oli kirkkaampi muoto kuin koskaan tähän asti hänen toivoa hapuellessaan sinne tänne. Hän ei ollut uskaltanut sitä selvästi ajatella, vaan oli piiloittanut sen, mikä mieleen pyrki. Tuntematta sitä ei voinut kuitenkaan olla. Useasti oli sydämensä sitä tuntiessa sykkinyt kiivaammin, usein oli mieleen syöksähtänyt halu sulkea molemmat syliinsä lapsinaan ja lausua heille: olkaa onnelliset!

Kun hän nyt istui ja katseli ruskottavia pilviä, ei hän mitään selvään ajatellut, vaan tunsi kuin olisi sieltäpäin ollut jotakin iloista, sydäntä riemastuttavaa odotettavissa ja tulossa.

Hän odotti Elsaa aivan kuin iloansa jakaakseen hänen kanssaan. Vaan onnellinen mielialansa hämmentyi, kun Elsa tuntuikin aivan vieraalle hänen toiveillensa. Ei sanaakaan Elsa maininnut Tuirasta, eikä Tuiran poissaolo näyttänyt tehneen häneen minkäänlaista vaikutusta. Olipa Elsa iloisempikin kuin tavallisesti!

Tuira ei ole ehkä häntä miellyttänyt, tahi hänen tunteensa eivät ole vielä heränneet. Vai olisiko hän mielistynyt johonkin toiseen?

Viion lesken mieliala painui surunvoittoiseksi ja sekavaksi. Hän tunsi jotakin pettymyksen ja pelon sekaista, häpeili haaveilujaan, jotka nyt tuntuivat hänestä lapsellisille, samalla kun ne olivat mieluisia, jotta ei olisi tahtonut niistä luopua.

Elsa järjesteli kotona, puheli vilkkaasti ja näytti niin iloiselta kuin olisi hänelle jotakin hyvin mieluista tapahtunut tahi olisi heti tulossa. Utelemalla äiti uteli, oliko heillä joitakin aikeita, kun Elsa sanoi odottavansa Ojanniemen Maria, joka oli aikonut tulla häntä hakemaan vähän kävelylle.

»Marilla on vain vähän asiaa», selitti Elsa.

He kävelivät maantielle ja poikkesivat Kontinkankaan kuvetta menevälle metsätielle, jossa saivat rauhassa puhella.

Mari kertoi taas uudelleen, mitä oli kuullut sanottavan: että Tuira oli mielistynyt Elsaan, ja mitä oli sanottu Tuirasta ja mitä Elsasta erikseen ja yhteen. Kaikki olivat Liisan häissä sanoneet, että Elsasta ja Tuirasta tulee kaunis pari.

»Uskotko sinä, että Tuira pitää minusta?»

Mari vakuutti. Ja he olivat niin iloisia ja onnellisia, Mari Elsan vuoksi.

Entistä iloisempana tuli Elsa kotia. Hän valvoi myöhäiseen lukien jotakin romaania, josta hän ei kuitenkaan ymmärtänyt sanaakaan. Ja maata pantuaan uinaili hän kauan mieluisissa mietteissä muistellen Tuiraa, millainen hän oli siellä häissä ja täällä heillä käydessä.

Pitääköhän Tuira hänestä, tutkisteli hän ja mietti mitenkähän hän pitää. Hänestä tuntui niin kummalliselle sitä ajatella. Hauskalle tuntui ajatella, kun Tuira taas tulee.

Kun tulisi pian!