Emma Hepsankeikkanen kuninkaan hovissa

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Emma Hepsankeikkanen kuninkaan hovissa

Kirjoittanut Jalmari Finne
Hilkka Finnen kuvitus on jätetty tästä pois.


Emma Hepsankeikkanen kuninkaan hovissa.

Emma oli kymmenen vuotias tyttö, pystynenäinen, pyöreänaamainen ja hyvin lihava. Hänen nimensä oli oikeastaan Heiskanen, mutta pahat pojat olivat antaneet hänelle nimeksi Hepsankeikkanen sen vuoksi, että poikien härnätessä häntä oli hänellä erikoinen tapa heitellä päätään, ravistella olkapäitään ja heilutella ruumistaan.

Kun Emma kuuli, että maahan oli tullut kuningas, halusi hän kovasti tätä nähdä. Kyllähän kuningas usein kaduilla liikkui, mutta silloin oli aina hirveän paljon ihmisiä liikkeellä, ja kun Emma oli pieni, jäi hän aina toisten taakse, eikä koskaan saanut nähdä kuningasta.

Mutta kun Emma kerran oli päättänyt nähdä kuninkaan, niin kyllä hän siihen keinon keksi, sillä hän oli nuoresta iästään huolimatta hyvin päättäväinen tyttö.

Emman isä oli ajuri. Eräänä päivänä Emma kuuli, miten hänen isänsä sanoi seuraavana päivänä vievänsä perunoita hoviin. Tätä päätti Emma käyttää hyväkseen. Isä Heiskanen salli tyttärensä usein tulla matkaan, kun hänellä oli ajoja. Ei hän nytkään vastustellut, kun Emma halusi nähdä, miten isä nostaa perunasäkkejä kuormaan. Perunat noudettiin eräästä suuresta kellarista ja sillä aikaa kun isä läksi viemään ensimäistä kuormaa, asetti hän Emman vartioimaan kellarin ovelle.

Hovissa on paljon väkeä ja siellä tarvitaan siis paljon perunoitakin. Perunat oli pantu säkkeihin ja oli niitä yhteensä viisikymmentä. Kun isä Heiskanen oli lähtenyt viemään ensimäistä kuormaa, keksi Emma omasta mielestään hyvän tuuman. Hän avasi erään perunasäkin ja meni sinne itse sisään.

Kun isä Heiskanen tuli noutamaan toista kuormaa, ei hän tietysti nähnyt Emmaa missään, mutta hän luuli tämän menneen kotia, eikä sen vuoksi tullut levottomaksi. Hän otti toisen säkin toisensa jälkeen ja teki suuren kuorman. Kaikeksi onneksi oli se säkki, minkä sisällä Emma oli, viimeisiä, muuten hän olisi kuormassa jäänyt aivan alimmaiseksi ja olisi epäilemättä tullut liiskana perille eikä siis koskaan olisi nähnyt kuningasta ja hovia.

Emma oli säkissä hyvin hissuksiin, jotta isä ei huomaisi mitään. Eikä tämä huomannutkaan, sillä oli jo jokseenkin hämärä ja hänellä oli kadulla ajaessaan täysi työ katsoessaan, ettei hänen kuormaansa ajettu kumoon. Hän pääsi kuninkaanlinnaan, ajoi pihasta sisään ja nosti kaikki säkit perunoita varten varattuun kellariin. Täällä Emma nyt oli. Hän pysytteli säkissä siksi, kunnes isä oli mennyt pois, avasi sitten sen ja ryömi säkistä maahan. Hän meni kellarissa säkkien taakse piiloon ja odotti siksi, kunnes isä oli tuonut viimeisen kuorman.

Kun kaikki oli aivan hiljaista, alkoi Emma mennä kellarin ovea kohden. Mutta se olikin lukossa! Emma oli urhoollinen tyttö eikä vähääkään hätääntynyt. Hän alkoi etsiä itselleen jotain muuta tietä. Kuninkaanhovin kellarit ovat hyvin suuret. Kun Emma pimeässä oli vähän matkaa hapuillut, kompastui hän kasaan, josta hän ei ensin ollenkaan tiennyt, mikä kasa se oli. Vähän ajan päästä hän huomasi joutuneensa keskelle kivihiilivarastoa. Hän ryömi kontatensen yli ja tuli toiseen kellariin, jossa oli halkoja. Ja kun hän täällä koetteli löytää ovea, huomasi hän eräästä kohdasta valon pilkistävän. Siinä oli ovi, ja kun Emma painoi sitä kädellään, aukeni se. Nyt hän oli päässyt kellarista.

Mutta minkä näköinen hän olikaan! Hän oli ensin ollut likaisessa perunasäkissä ja sitten ryöminyt kivihiilikasassa. Hän oli aivan musta ja likainen. Puhtaus ei yleensä ollut mikään Emman ominaisuus, eikä hän siis pannut mitään painoa sille, että hän ei ollut hoviasussa.

Hän tallusteli eteenpäin ja kenenkään huomaamatta pääsi eteiseen. Täällä oli paljon hovipalvelijoita ja sotilaita. Kyllähän sotilaat ovat urhoollista joukkoa, mutta säikähtyyhän urhoollinenkin, kun äkkiä näkee edessään mustan olennon, varsinkin kun kaikki uskovat, että sellaisessa vanhassa rakennuksessa kuin linna oli, kummitteli.

— Se on kummitus! huusi eräs kenraali.

— Hih! huusi Emma.

Tietysti tämä huuto vain lisäsi kaikkien hovilaisten kauhua, sillä eihän kukaan tavallinen ihminen kuninkaanlinnassa hihkaile, sellainen ei ole siellä ollenkaan sallittua. Pari hoviherraa pyörtyi ja kaksi sotilasta pudotti kiväärinsä kädestään. Niin suuri oli heidän säikähdyksensä. Mutta Emma ei ollenkaan odottanut sitä, kunnes he olivat tointuneet, vaan heitteli päätään, ravisteli olkapäitään, keikautti ruumistaan ja huusi uuden kerran: hih!

Ja nyt hän alkoi juosta portaita ylös toiseen kerrokseen, jossa hän arvasi kuninkaan huoneitten olevan.

Kun hän avasi oven ensimäiseen huoneeseen, oli siellä joukko hovineitejä. Ja kun kerran miehet olivat kauhistuneet, niin totta kai naiset säikähtyivät aivan pahanpäiväisesti. He pyörtyivät kaikki aivan järjestään ja kaatuivat maahan lakoon. Ja oli se kiljahdus, kun suuri joukko hovineitejä yhtaikaa parkaisi kauhusta. Se oikein vihlaisi Emmankin korvia.

Hän säikähti itsekin ja meni seuraavaan huoneeseen, joka sattui olemaan kuninkaan ruokasali. Ja nyt hän päätti mennä piiloon. Hän meni huoneen keskellä olevan suuren ruokapöydän alle, jolle oli levitetty maahan asti ulottuva liina.

Mutta nyt olivat eteisessä olevat herrat tointuneet säikähdyksestään ja hiipivät yläkertaan jahtaamaan kummitusta. Ensi työkseen he tietysti nostivat pystyyn kaikki pyörtyneet hovinaiset ja asettivat heidät istumaan, jossa asennossa he vähitellen tointuivat, päästellen kuitenkin vielä kiljahduksia.

Hovissa oli aivan hirveä sekamelska sinä hetkenä. Kuninkaalle selitettiin, että linnassa oli nähty kummitus. Ja kun tiedettiin kummituksen yhtä helposti katoavan kuin ilmestyvänkin, niin ei kukaan ryhtynyt edes etsimään sitä.

Ja Emma odotti pöydän alla.

Tuli illallisen aika ja kuninkaallinen perhe saapui syömään. Kaikki sähkövalot sytytettiin huoneessa ja sen valossa Emma näki koko kuninkaallisen perheen jalat heidän istuessaan aterioimaan.

Emma tiesi hovissa olevan pikku prinssejäkin ja arvasi pian, mitkä jalat kuuluivat heille. Hän tahtoi niitä huvittaa ja nipisti toista jalasta. Tämä potkaisi. Emma nipisti toista. Tämäkin potkaisi. Mutta kun Emma oli siihen tottunut, että pikkupojat aina potkivat, ei hän tälle pannut suurta painoa. Hän nipisti uudestaan.

Silloin toinen prinssi kurkisti pöydän alle. Ja aijai kuinka hän säikähtyi nähdessään siellä mustan olennon! Kuningas katsoi vuorostaan pöydän alle ja säikähtyi hänkin. Mutta nyt Emma oli päättänyt tulla esiin ja ryömi pöydän alta näkyviin. Hän olisi varmaan sinä hetkenä joutunut kiinni, ellei eräs hovipalvelija, joka juuri tuli sisään tarjotin kädessään, olisi säikähtänyt ja pudottanut kaikkia vehkeitä hirveällä räminällä maahan. Kuninkaan perhe pelästyi tästä ja kääntyi sinnepäin. Emma arvasi, että tässä tulee ikävyyksiä, ja läksi karkuun. Huoneen toisessa päässä oli ovi, hän pujahti siitä. Kun vähän ajan päästä häntä ruvettiin ajamaan takaa, juoksi hän salin läpi, joka oli pieni valtaistuinsali, ja meni sen toisessa päässä olevasta ovesta.

Nyt hän oli tullut suureen valtaistuinsaliin.

Kuningas oli heti päässyt siitä selville, ettei tässä ollut mikään kummitus toimimassa, vaikka tainnuksistaan heränneet hovinaiset sitä vakuuttivat, vaan että aivan oikea ihmisolento oli tullut linnaan. Ja kun kuningas aina on urhoollinen mies, niin läksi hän itse miekka kädessä ajamaan tätä kutsumatonta vierasta pois. Tietysti prinssit tekivät samoin ja kun heillä ei ollut miekkaa, niin ottivat he pöytäveitset,yhden kumpaankin käteensä. Sotaväen ylipäällikkö, joka sattui olemaan linnassa, lähetti heti sanan lähellä olevaan päävahtiin, ja sieltä tuli suuri joukko sotilaita aseineen kuninkaanlinnaan.

Kun ei kukaan oikeastaan varmasti tiennyt, mikä olento oli linnaan tullut, katsoivat kaikki varovaisesti ovenraosta valtaistuinsaliin. Eräs rohkea mies väänsi sähkönappulaa, jolloin valtaistuinsalin kruunuihin syttyi valo.

Ja silloin he kaikki näkivät keskellä salia seisovan hirvittävän näköisen mustan ja likaisen olennon. Se oli Emma Hepsankeikkanen, vaikka eihän kukaan tiennyt, että hän oli Emma Hepsankeikkanen, vaan kaikki luulivat sitä joksikin petoeläimeksi.

— Se on apina! huusi toinen prinsseistä.

— Hih! vastasi siihen Emma, heitteli päätään, ravisti olkapäitään ja keikutti ruumistaan.

Eihän tämä ollut ensi kertaa, jolloin pojat olivat häntä apinaksi sanoneet. Mutta kun kaikki tulivat sisään, kuningas miekkoineen, prinssit pöytäveitsineen ja sotaväki pistimineen, niin karkasi Emma salin ympäri olevien pylväitten taakse.

Ja nyt vasta juoksu alkoi! Emma livisti pylväitten takana, ja miehet koettivat salin puolella ottaa häntä kiinni. Mutta kun sotilaat panivat kiväärinsä esteeksi, niin pujahti Emma niiden alitse tai hyppäsi ylitse. Eräs sotilas meni pylväitten taakse ja aikoi ottaa Emman kiinni, mutta tämä livahti miehen säärien välitse, jolloin sotilas mennä romahti kumoon. Samassa juoksi Emma salin poikki ja kaikki miehet hänen jälessään. Äkkiä Emma pysähtyi, mutta miehet eivät voineetkaan pysähtyä yhtä nopeasti ja liukkaalla lattialla heitä meni suuri joukko yhteen kasaan, Emman pujahtaessa taas pylväitten suojaan.

Eivät he olisi millään Emmaa saaneet kiinni, ellei kuningas olisi näyttänyt sotataitoaan. Hän komensi kaikki riviin. Jokainen otti eteensä tuolin ja nyt lykättiin tätä tuoliriviä eteenpäin hiljalleen. Osa kulki keskellä salia, osa pylväitten suojassa. Juuri kun he tällä tavalla olivat päässeet salin toiseen päähän, eikä Emmalla ollut enää tilaa minnekään juosta, näytti Emma oikein taitoaan. Hän hyökkäsi sille kohtaa, missä pikku prinssit olivat, pelkäämättä vähääkään heidän pöytäveitsiään, tyrkkäsi pojat kumoon ja karkasi salin vastaiselle puolelle. Nyt sai kuningas jälleen lähteä tuolirivineen liikkeelle.

Salin toisessa päässä oli ovi, joka johti eteissaliin, ja siitä päästiin porraskäytävään, joka johti kadulta suoraan suureen valtaistuinsaliin. Äkkiä Emma livisti ovesta ja juoksi eteisen kautta eteenpäin. Portaille oli kokoontunut suuri juokko palveluskuntaa jännitettynä odottaen kummituksen kiinniottamista, sillä he uskoivat varmasti, että linnassa oli kummitus. Kun he näkivät tuollaisen pyöreän aivan mustan olennon tulevan salista, läksivät he huutaen karkuun. Mutta kun heitä oli kovin paljon, eivät he päässeet kylliksi nopeasti portaita alas, vaan kaatoivat toisiaan ja mukkelivat viimein portaita alas. Ellei portailla olisi ollut paksu matto, olisi heidän käynyt hyvin hullusti. Kun Emma oli päässyt portaitten alapäähän, arveli hän sieltä pääsevänsä kadulle, mutta siinä hän erehtyi. Ovi olikin lukossa. Mitä teki silloin Emma? Hän läksi jälleen portaita ylös menemään. Ja nyt kaikki palvelijat, jotka olivat portaille kaatuneet, säikähtyivät uudelleen, hyppäsivät pystyyn ja juoksivat portaita ylös karkuun, Emma heidän jäljessään. Mutta kun he pääsivät puolimatkaan portaita ylös, tulikin heitä vastaan se joukko, joka oli Emmaa valtaistuinsalissa jahdannut. Molemmat joukot juoksivat täyttä laukkaa. Arvaahan, mitä siinä tapahtui! Täydellinen yhteentörmäys! Se oli sellaista kierielemistä ja mukkelemista, että oikein oli paha katsella.

Emma luikerteli näiden kaatuvien ja mukkelevien välitse ja pääsi onnellisesti portaitten yläpäähän. Juuri kun hän aikoi juosta eteenpäin valtaistuinsaliin uudelleen, tarttui joku takaapäin hänen palmikkoonsa. Se oli kuningas, joka oli vahdannut portaitten yläpäässä ja nyt otti Emman kiinni.

— Kuka sinä olet? kysyi kuningas.

— Emma Hepsankeikkanen, vastasi Emma.

— Mitä sinä täällä teet?

— Minä tulin katsomaan kuningasta. Tekö se olette?

— Minähän se olen, vastasi kuningas.

— Hyvää päivää, sanoi silloin Emma ja niiasi niin koreasti kuin suinkin osasi.

Samassa tulivat prinssitkin ja kun he näkivät Emman oikein läheltä, rupesivat he nauramaan. Mutta Emma ei pitänyt pikkupoikien naurusta ja sen vuoksi hän heitti päätään, ravisti olkapäitään, heilutti ruumistaan ja sanoi pilkallisesti:

— Hih!

Ja silloinkos vasta kaikki oikein nauroivatkin!

Emma pestiin puhtaaksi, sai syödä kuninkaallisessa pöydässä molempien pikkuprinssien välissä. Kaikki sujui aivan onnellisesti muuten, paitsi sillä kertaa, kun pojat olivat nipistäneet Emmaa ja tämä äkkiä tarrasi molempien tukkaan yhtaikaa kiinni, jolloin kuninkaan täytyi tulla tukistamaan Emmaa.

Kun Emma sinä iltana tuli kotiin ja kertoi olleensa hovissa, ei sitä kukaan uskonut.

Jalmari Finne.

Lähde: Pääskynen no 12, 1918, s. 255–260 (41–46)