Enoni: Kahdeksas luku

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Seitsemäs luku Kahdeksas luku.
Serkkuni.
Kirjoittanut Arthur Conan Doyle
Yhdeksäs luku


Enoni näytti varsin tyytyväiseltä ja hämmästyneeltä, kun hän huomasi meidän näin pian sopineen. Kaikki hänen vihansa näytti kuin puhaltaen kadonneen, kun hän kääntyi tyttärensä puoleen, vaan vaikka hänen äänensä olikin muuttunut, niin tyttären silmissä oli epäilevä ilme.

”Minun pitää lukea muutamia tärkeitä papereita”, sanoi hän. ”Siihen minulta menee tunti tai niille main. Minä arvaan, että Louis tahtoo katsella vähän tätä vanhaa paikkaa, ja minä olen varma, että hän ei voi saada parempaa opasta kuin sinä Sibylle olet, jos haluat käydä hänelle vähän näyttelemässä.”

Sibylle ei vastustanut, ja minä puolestani olin ihastunut tähän ehdotukseen, sillä siten sain tilaisuuden päästä lähemmin tutustumaan kummalliseen serkkuuni, joka minulle oli sanonut niin paljo ja kuitenkin näytti tietävän vielä enemmän. Mitä hän tarkotti sillä, että hän niin salaperäisesti oli varottanut minua isästään, ja minkä vuoksi hän oli niin halukas tietämään minun sydämeni asioita? Näihin kahteen kysymykseen minun piti välttämättömästi saada vastaus. Me siis menimme yhdessä kävelemään suloiseen meri-ilmaan, jonka eilinen myrsky oli vielä raitistanut. Kun hän minulle oli näyttänyt kaikki niin tarkkaan, että huomasin, miten hän oli mielistynyt tähän linnaan, niin hän pyysi anteeksi, että hän oli täällä isäntänä ja minä vieraana.

”Minä en ollut katkera teitä kohtaan, vaan itseäni kohtaan”, sanoi hän, ”sillä me olemme käkiä, jotka olemme anastaneet toisten pesän ja karkottaneet pois ne, jotka sen ovat rakentaneet. Minua hävettää, että isäni on kutsunut teidät vierailemaan omaan kotiinne”.

”Me olimme ehkä liiaksi juurtuneet tänne”, vastasin. ”Ehkä oli oma hyvämme, että meidät karkoitettiin murtamaan itsellemme oma tie, niin kuin nyt aijon tehdä.”

”Te sanotte, että aijotte mennä keisarin luo?”

”Niin.”

”Tiedättekö, että hän on leirillä täällä aivan lähellä?”

”Olen kuullut siitä.”

”Vaan teidän perheenne on vielä valtion kirouksessa.”

”Minä en ole tehnyt hänelle mitään pahaa. Minä menen avomielisesti hänen luokseen ja pyydän, että hän suo minun tarjota hänelle palvelustani.”

”Niin”, sanoi hän, ”niitä on sellaisia, jotka sanovat häntä anastajaksi ja toivovat hänelle kaikkea pahaa, vaan minä puolestani en vielä ole kuullut hänen sanoneen tai tehneen mitään, joka ei olisi ollut suurta ja jaloa. Vaan minä olin luullut, että te, serkku Louis, olisitte piintynyt englantilainen, ja tulisitte tänne taskut täynnä Pittin kultia ja sydän täynnä petosta”.

”Englantilaiset ovat minua aina kohdelleet vieraanvaraisuudella”, vastasin hänelle, ”vaan sydämeni on aina ollut ranskalainen”.

”Vaan isänne taisteli meitä vastaan Quiberonin luona.”

”Antaa kunkin sukupolven sopia omat riitansa, siitä olen aivan samaa mieltä kuin teidän isänne”, sanoin minä.

”Älkää arvostelko isääni hänen sanainsa, vaan hänen tekojensa mukaan”, puhkesi hän sanomaan. ”Hän surmasi äitini. Minä en sano sillä, että hän pisti puukon kurkkuun, vaan hän kylmällä julmuudellaan pakahdutti hänen hellän sydämensä. Nyt te jo ehkä alatte ymmärtää, minkä vuoksi minä voin hänestä puhua tällä tavoin.”

Minä näin monien vuosien katkerat vihat, jotka hän oli kätkenyt syvälle sieluunsa, äkkiä leimahtavan nyt puniksi hänen poskilleen ja salamoiksi hänen kauniisiin silmiinsä. Minä ymmärsin sillä hetkellä, että tässä kookkaassa, sirossa ruumiissa oli kumoamatonta voimaa.

”Te varmaan ajattelette, serkku Louis, että minä olen varsin puhelias, kun minä en ole teitä tuntenut vielä kuin muutaman tunnin”, sanoi hän.

”Kenelle sitten puhuisitte, kun ette omalle sukulaisellenne?”

”Se on totta, vaan en olisi koskaan uskonut, että joudun niin tuttavalliselle kannalle teidän kanssanne. Minä tuskalla ja surulla odotin teidän tuloanne. Minä ehkä osotinkin jonkun verran tunteitani, kun isä toi teidät sisälle.”

”Niin teitte”, vastasin minä. ”Minua pelotti, että en ollut teille tervetullut.”

”Ette ollenkaan, ette omasta ettekä minun puolestani”, sanoi hän. ”Teidän puolestanne sen vuoksi, kun epäilin, että isäni aikeet voivat olla vihamieliset. Omasta puolestani...”

”No, ja omasta puolestanne?” kysyin hämmästyneenä, sillä hän joutui hämilleen ja vaikeni.

”Te olette sanonut, että teidän sydämenne on toisen oma. Minä voin teille sanoa, että minunkin käteni on luvattu, ja sydämeni on seurannut sen mukana.”

”Olkoon onneksenne!” sanoin. ”Vaan mitä se siihen vaikuttaa, että minä en ole tervetullut?”

”Englannin paksu ilma on samentanut teidän älynne, serkku hyvä”, sanoi hän pudistaen kaunista päätään. ”Vaan minä nyt voin teille puhua avomielisesti, kun tiedän, että tuuma on teille yhtä vastenmielinen kuin minullekin. Kuulkaa siis: jos isäni onnistuisi saamaan avioliiton meidän välillämme syntymään, niin silloin hänellä olisi Grosbois varmasti hallussaan. Tulkoonpa silloin mitä hyvänsä – istukoonpa valtaistuimella Bourbon tai Bonaparte, niin hänen asemaansa ei voitaisi järkyttää.”

Minulle nyt johtui mieleen, millä huomiolla hän oli aamulla tarkastanut pukuani, hänen intonsa, että minä tekisin hyvän vaikutuksen, hänen tyytymättömyytensä, kun tyttärensä oli ollut kylmä minua kohtaan, ja hymy hänen huulillaan, kun hän oli nähnyt meidät käsi kädessä.

”Minä uskon, että te olette oikeassa”, sanoin hänelle.

”Oikeassa!” sanoi hän, ”tietysti minä olen oikeassa! Kas, nyt se meitä katselee”.

Me kulimme vallikaivosta myöten, ja kun minä katsoin ylös, niin todellakin huomasin pienet keltaiset kasvot muutamassa akkunassa. Kun enoni huomasi, että minä katsoin häntä, niin hän nousi ylös ja huiskutti iloisesti kädellään.

”Nyt te tiedätte, minkä vuoksi hän pelasti teidän henkenne – niin kuin sanotte hänen tehneen”, sanoi Sibylle. ”Se soveltuisi parhaiten hänen suunnitelmaansa, jos te naisitte hänen tyttärensä, ja sen vaoksi hän tahtoi teidät säilyttää. Vaan kun hän saa nähdä, että aikeensa on mahdoton, niin silloin, serkku Louis, ei hänellä ole kuin yksi keino, estääkseen de Lavalin tuloa linnaan, ja tämä keino on: laittaa niin, ettei ole ainoatakaan de Lavalia, joka voi tulla takaisin.”

Nämät sanat ja tuo akkunassa oleva keltainen muoto yhdessä vakuuttivat minulle, miten suuri minua uhkaava vaara oli. Kenelläkään Ranskassa ei ollut syytä suosia minua. Jos minä katoaisin, niin ei olisi ketään, joka voisi tutkia asiata; minä olin kerrassaan hänen vallassaan. Minä olin oppinut tuntemaan ja tiesin vanhastaan, miten vaarallisen miehen kanssa olin tekemisissä.

”Vaan hän on kai tiennyt, että te jo rakastatte toista?” sanoin hänelle.

”Niinpä onkin”, vastasi hän, ”se minut teki kaikista enin levottomaksi. Minä pelkäsin teidän vuoksenne, pelkäsin oman itseni vuoksi ja kaikkein enin Lucienin vuoksi. Kukaan ei saa olla isäni aikeitten tiellä.”

Lucien! Tämä nimi tuli kuin salama keskellä pimeää yötä. Olin kuullut puhuttavan, miten omituisesti naisen rakkaus voi hairahtua, vaan oliko mahdollista, että tämä rohkea nainen voi rakastaa tuota kurjaa olentoa, jonka eilen olin nähnyt ryömivän hulluudeksi muuttuneen pelon vuoksi? Vaan nyt myöskin muistin, missä olin nähnyt Sibyllen nimen. Sehän oli hänen kirjansa valkealla lehdellä, ”Lucienille Sibylleltä” oli siinä. Minä myöskin muistin, että enoni oli sanonut hänelle jotakin hänen toiveistaan.

”Lucien on tuittupäinen ja herkkä-uskoinen”, sanoi hän. ”Isäni on ollut paljo hänen kanssaan viime aikoina. He istuvat tuntikausia hänen huoneessaan, eikä Lucien sano sanaakaan, mitä he tekevät. Minua pelottaa, että heillä on jotakin tekeillä, josta on vaaralliset seuraukset. Lucien on enemmän tiedemies kuin maailman mies ja hänellä on varmat valtiolliset mielipiteet.”

Minä en tiennyt, mitä minun oli tehtävä, oliko oltava vaiti vai kerrattava kauhea tila, jossa hänen rakastettunsa oli, vaan kun sitä epäröin, niin hän naisen terävällä vaistolla luki ajatukseni kasvoistani.

”Te tiedätte jotakin hänestä”, huudahti hän. ”Minä luulin, että hän on matkustanut Pariisiin. Jumalan nimessä, sanokaa, mitä hänestä tiedätte.”

”Onko hänen nimensä Lesage?”

”On, on... Lucien Lesage.”

”Minä ... minä olen hänet nähnyt”, sammalsin minä.

”Te olette nähnyt hänet! Ja te tulitte Ranskaan eilen illalla! Missä hänen näitte? Mitä hänelle on tapahtunut?” Hän tarttui minua kalvosesta kiinni levottomana.

Oli julmaa sanoa hänelle, vaan minusta oli vielä julmempaa olla ääneti. Minä katselin ympärilleni hämilläni, ja siellä tuli itse enoni ruohokentän yli. Hänen vierellään kulki kaunis husaari kalisevin miekoin ja kilisevin kannuksin, sama upseeri, jonka haltuun vanki oli jätetty eilen illalla. Sibylle ei epäillyt hetkeäkään; säihkyvin silmin ja kasvoilla jännityksen ilme hän kiiruhti heitä vastaan.

”Isä, mihin olette saattanut Lucienin?”

Minä näin enoni liikkumattomat kasvot vähän muuttuvan intohimoisen vihan ja halveksimisen vaikutuksesta, jota hän näki tyttärensä silmissä.

”Siitä puhumme toisella kertaa”, sanoi hän.

”Ei, minä tahdon tietää sen nyt heti! Mihin olette saattanut Lucienin?”

”Hyvät herrat”, sanoi enoni kääntyessään minuun ja nuoreen upseeriin. ”Minusta on varsin ikävää, että vaivaamme teitä pienillä perhekiistoillamme. Te herra luutnantti annatte varmaan anteeksi, kun saatte kuulla, että teidän eilen-iltainen vankinne oli tyttäreni hyvin hyvä ystävä. Tällainen perhesuhde ei minua estä täyttämästä velvollisuuttani keisaria kohtaan, vaan se tekee tämän velvollisuuden vielä raskaammaksi.”

”Minä olen teidän puolestanne pahoillani, neitiseni”, sanoi nuori husaari.

Serkkuni nyt kääntyi hänen puoleensa.

”Jos oikein ymmärrän, niin te olette ottanut hänet vangiksi?”

”Onnettomuudekseni se oli velvollisuutenani.”

”Teiltä saan kuulla totuuden. Minne veitte hänet?”

”Keisarin leiriin.”

”Ja minkä vuoksi?”

”Ah, neitiseni, minulla ei ole tekemistä politiikan kanssa. Velvollisuutenani on ainoastaan hoitaa miekkaani, istua satulassa ja kuunnella käskyjä. Molemmat nämät herrat voivat todistaa, että minä sain määräykseni eversti Lasallelta.”

”Vaan minkä syytösten nojalla hän vangittiin?”

”Hiljaa, hiljaa, lapseni, tästä olemme puhuneet enemmän kuin kylläksi”, sanoi eneni tuimasti. ”Jos sinä itsepäisesti tahdot vielä tietää, niin minä sinulle sanon kerrassaan, että Lucien Lesage on vangittu salaliiton jäsenenä, joka oli tehty keisarin murhaamiseksi, ja minulle suotiin ilmiantaa tämä murhamies.”

”Te ilmiannoitte hänet!” huudahti nuori tyttö. ”Minä tiedän, että sinä häneen olet tämän ajatuksen istuttanut, joka olet kehottanut häntä ja houkutellut häntä pysymään siinä, kun hän yritti eroamaan. Oo, sinä katala! Mitä minä olen tehnyt, mikä esi-isieni synti minun pitää sovittaa, kun minun täytyy sanoa tuollaista ihmistä isäkseni?”

Enoni kohautti olkapäitään aivan kuin hän olisi tahtonut sanoa, että hurjistuneen naisen kanssa ei kannattanut puhella. Husaari ja minä yritimme lähtemään, sillä hävetti kuulla sellaisia sanoja, vaan raivoissaan serkkuni huuti meille, käskien meidän jäädä ja olla hänen todistajinaan isäänsä vastaan. En ikinä ole nähnyt niin intohimoista katkeruutta, kuin se, mikä loisti hänen silmistään.

”Te olette pettänyt muita, vaan minua ette koskaan ole saanut petetyksi!” huuti hän. ”Minä tunnen teidät yhtä hyvin kuin teidät tuntee teidän omatuntonnekin. Voitte tappaa minut samoin kuin tapoitte äitinikin silmäini edessä, vaan ette koskaan voi minua pelotella rikoskumppaniksenne. Te esiinnyitte tasavaltalaisena voidaksenne juonitella itsellenne linnan ja maatilan, joka ei ollut teidän omaisuuttanne. Ja nyt koetatte pyrkiä Bonaparten suosioon kavaltamalla toverin, joka vielä luotti teihin. Ja te olette saattanut Lucienin kuolemaan! Vaan minä tunnen teidän aikeenne ja serkku Louis tuntee ne myöskin, ja minä voin teille vakuuttaa, ettei hän niihin suostu enemmän kuin minäkään. Minä tahdon mieluummin maata haudassa kuin ruveta kenenkään muun vaimoksi kuin Lucienin.”

”Jos olisit nähnyt millainen kurja pelkuri hän oli, niin et niin sanoisi”, sanoi enoni kylmästi. ”Sinä et nyt kykene hillitsemään itseäsi, vaan kun taas pääset järillesi, niin sinä häpeät, että olet näyttänyt heikkoutesi vieraille. Ja nyt, herra luutnantti, teillä varmaan on jotakin sanottavaa?”

”Asiani koskee teitä, herra de Laval”, sanoi nuori husaari. ”Keisari on minun käskenyt tuoda teidät heti Boulognen leiriin.”

Sydämmeni vavahti ilosta ajatellessani, että pääsen enostani.

”Se on varsin mieleeni”, lausuin minä.

”Hevonen ja seurue odottavat portilla.”

”Minä olen valmis teitä seuraamaan milloin hyvänsä.”

”Niin kiire ei kuitenkaan liene”, sanoi enoni. ”Te syötte kai eineen luonamme, herra luutnantti Gérard”

”Keisarin määräyksiä ei täytetä sillä tavoin, hyvä herra”, sanoi husaari ankarasti. ”Olen jo muutenkin tuhlannut aikaa liiaksi. Meidän pitää olla tiellä viiden minuutin kuluessa.”

Enoni tarttui käsivarteeni ja vei minua hitaasti portille, josta serkkuni Sibylle jo oli kadonnut.

”Minä haluan puhella teille muutamasta seikasta ennen kuin lähdette täältä. Kun aikaa on niin vähän, niin antanette anteeksi, jos käyn suoraan asiaan ilman johtoa. Te nyt olette nähnyt serkkuni Sibyllen, ja vaikka hänen tämänpäiväinen käytöksensä on sellainen, että te voitte saada hänestä ehkä huonoja ajatuksia, niin voin kuitenkin teille vakuuttaa, että hän on hyvin rakastettava tyttö. Hän lausui juuri, aivan kuin hän olisi sanonut minun aikeeni teidän suhteenne. Minä tunnustan, että en voi ajatella sopivampaa yhdistystä, jonka kautta tulee kerrassaan ratkaistuksi, mille sukuhaaralle maatila on tuleva.”

”Paha kyllä”, sanoin minä, ”on esteitä.”

”Ja mitä esteitä, jos saan kysyä?”

”Se seikka, että serkun käsi, niin kuin vasta olen saanut tietää, on luvattu toiselle.”

”Se ei ole mikään este”, hän sanoi katkerasti hymyillen. ”Minä vastaan siitä, että hän ei koskaan ole vaativa lupauksen täyttämistä”.

”Minulla puolestani on englantilainen käsitys avioliitosta, että se on tehtävä rakkauden eikä sovinnaisten syitten perustukselle. Vaan kaikessa tapauksessa teidän tuumanne on mahdoton, sillä minä itse olen kihloissa erään nuoren naisen kanssa, joka on Englannissa.”

Hän katsoi minuun ilkeämielisesti pienillä harmailla silmillään.

”Ajatelkaa vain, Louis, mitä te teette”, kuiskasi hän äänellä, joka oli yhtä uhkaava kuin käärmeen käninä. ”Te asetutte minun aikeitani vastaan, ja siitä ei kukaan pääse rangaistuksetta.”

”Minulla ei ole valinnan sijaa.”

Hän tarttui minua hiasta ja levitti kätensä, niin kuin paholainen lie tehnyt näyttäessään Kristukselle kaiken maailman rikkauden. ”Katsokaas puistoa, peltoja, metsiä. Katsokaa vanhaa linnaa, jossa esi-isänne olivat asuneet yli kahdeksansadan vuoden. Teidän ei tarvitse sanoa kuin yksi sana ja kaikki taas on teidän.”

Minä näin ajatuksissani pienen kivirakennuksen Ashfordissa ja Eugenien pienen rakastettavan muodon akkunasta laakeripensaitten ylitse.

”Ihan mahdotonta!” sanoin minä.

Minun tavassani lienee ollut jotakin, joka hänelle vakuutti, että se todella oli mahdotonta, sillä hänen muotonsa mustui vihasta ja hänen houkutteleva äänensä muuttui uhkaavaksi.

”Jos minä olisin tiennyt, niin olisivat saaneet tehdä teidän kanssanne eilen illalla, mitä vaan olisivat halunneet”, sanoi hän. ”En olisi sormeakaan liikuttanut pelastukseksenne.”

”Minua ilahduttaa kuulla teidän tuolla tavoin puhuvan”, vastasin minä, ”sillä minun on helpompi tunnustaa, että minä kulen omaa tietäni ja että minä en halua olla enään teidän kanssanne missään tekemisissä. Se mitä te nyt sanoitte, vapauttaa minut kiitollisuuden siteistä, jotka ennen kahlehtivat minun.”

”Minua epäilyttää, että te mieluummin tahdotte päästä olemasta minun kanssani tekemisissä”, lausui hän. ”Sitä toivotte vielä enemmän, ennen kuin kaikki meidän välillämme on lopussa. No niin, hyvä herra, menkää omaa tietänne, minä menen omaani; me näemme, kumpi lopuksi pitemmälle pääsee.”

Joukko husaareita seisoi portilla pitelemässä hevosiaan. Muutamassa minuutissa olin laittanut kokoon vähät varustukseni ja kiiruhdin käytävässä myttyineni, kun äkkiä tunsin piston sydämmessäni ajatellessani serkkuani, Sibylleä. Miten voin jättää hänet yksinään tuon ilkeän miehen kanssa vanhaan linnaan? Olihan hän itsekin sanonut, että voi tulla kysymykseen hänen henkensäkin. Minä olin pysähtynyt mielenliikutuksissani; äkkiä kuulin keveitä askelia ja hän kiiruhti minua vastaan.

”Hyvästi serkku Louis”, sanoi hän ja ojensi kätensä.

”Minä ajattelin juuri teitä”, sanoin hänelle. ”Isällänne ja minulla on ollut selvitys ja riita.”

”Jumalan kiitos”, lausui hän. ”Ainoa pelastuksenne oli, että pääsitte hänen luotaan. Vaan varokaa, sillä hän koettaa teille tehdä pahaa.”

”Koettakoon pahintaan. Vaan miten voin jättää teidät hänen valtaansa?”

”Elkää olko levoton minun vuokseni. Hänellä on suurempi syy karttaa minua kuin minulla häntä. Vaan nyt he teitä huutavat, serkku. Hyvästi ja Jumala olkoon kanssanne!”