Enoni: Seitsemäs luku
| Kuudes luku | Seitsemäs luku. Grosboisin isäntäväki. Kirjoittanut Arthur Conan Doyle |
Kahdeksas luku |
Isäntäni pitikin sanansa, sillä kun heräsin kuullessani liikettä huoneesta, niin näin hänen seisovan sänkyni vieressä niin tyyneen ja tyytyväisen näköisenä ja niin säännöllisesti puettuna, että oli vaikea ajatella hänen olleen eilisessä hurjassa ottelussa ja siinä näytelleen niin vastenmielistä osaa. Nyt kirkkaassa päivän valossa hän näytti paremminkin täsmälliseltä koulun-opettajalta, jota vaikutusta vielä lisäsi hyväntahtoinen vaan mahtava hymy, jolla hän minua katseli. Vaikka hän hymyili, niin tunsin kuitenkin vastustamatonta vastenmielisyyttä, ja olin vakuutettu, että en ennen voi olla tyyni kuin saan lopetetuksi tämän toveruuden, johon pakosta olin joutunut. Toisella käsivarrellaan hänellä oli koko joukko vaatteita, jotka hän asetti tuolille sänkyni viereen.
”Siitä päättäen, mitä eilen illalla minulle sanoitte, otaksuin että puvustonne ei ole runsaasti varustettu”, sanoi hän minulle. ”Minä luulen, ettei kukaan täällä talossamme ole sen mittainen kuin te, vaan kaikissa tapauksissa olen ottanut koko joukon näitä vaatteita, joista voitte valita, mikä teille parhaiten sopii. Tässä on partaveitsi, saippuaa ja puuterirasia. Minä tulen puolen tunnin kuluttua, jolla aikaa toivon teidän ehtivän pukeutua.”
Minä huomasin, että oma pukuni vähän harjattua on yhtä hyvässä kunnossa kuin ennenkin, vaan minä käytin kuitenkin hänen tarjouksestansa hyväkseni röyhelöpaidan ja mustan silkkihuivin. Minä olin jo pukeutunut ja olin katselemassa akkunasta, josta oli näköala muuatta kalkkiseinää vasten, kun isäntäni astui huoneeseen. Hän katseli minua kiireestä kantapäähän tarkastavin katsein ja näytti olevan varsin tyytyväinen.
”Käyhän se laatuun, varsin hyvin!” sanoi hän ja nyökäytti päätään arvostelevasti. ”Nykyään, mitä pukuun tulee, on matkavaatteen tapainen tai kovan työn suuntainen enemmän muodissa kuin Inrcoyablen keikarimaisuus. Olen naisten kuullut sanovan, että se osottaa parempaa aistia. Olkaa hyvä ja seuratkaa minua, hyvä herra.”
Minua hämmästytti tuo hänen huomionsa kiinnittäminen minun pukuuni, vaan se unohtui hämmästykseen, jonka valtaan pian jouduin. Sillä kun me olimme menneet muutaman käytävän läpi ja astuimme suureen saliin, joka minusta tuntui niin tutulle, niin oli edessäni isäni kuva luonnollisessa koossa. Minä seisoin hämmästyksissäni ja tuijotin sitä, ja kun käännyin siitä, niin näin seuralaiseni kylmänharmajat silmät suunnattuina minuun ja niistä näkyi leikillinen väike.
”Te näytte olevan ihmeissänne, herra de Laval”, sanoi hän.
”Jumalan nimessä”, sanoin, ”elkää leikkikö minun kanssani enään. Missä te olette, ja mihin paikkaan te olette minut kulettanut?”
Hän ei vastannut, purskahti vain nauramaan tavallista kuivaa nauruaan, laski kurttuisen ruskean kätensä minun käsivarrelleni ja vei minut suureen huoneeseen. Siellä keskilattialla oli aistikkaasti katettu ruokapöytä, ja sen takana istui matalassa nojatuolissa nuori nainen kirja kädessä. Hän nousi istumasta, kun me tulimme huoneeseen, ja minä huomasin, että hän oli pitkä, siro nainen, tummaverinen, selvät piirreet ja mustat, tavattoman loistavat silmät. Jo heti ensi silmäyksellä huomasin, että hän ei minua katsellut ystävällisesti.
”Sibylle”, sanoi isäntäni ja hänen sanansa pidättivät henkeni ”tämä on serkkusi Englannista, Louis de Laval. Rakas sisareni poika, tämä on ainoa tyttäreni, Sibylle Bernac.”
”Te olette siis...”
”Olen äitisi veli, Charles Bernac.”
”Te olette eno Bernac!” änkytin kuin tyhmyri. ”Vaan minkä vuoksi ette sitä sanonut minulle?”
”Minulla ei ollut mitään syytä olla käyttämättä tilaisuutta esteettä tarkastaakseni, millainen sisareni pojasta oli tullut englantilaisen kasvatuksen saatuaan. Minun olisi sitä paitsi ollut vaikeampi sinun ystävänäsi esiintyä, jos toverini olisivat saaneet aihetta uskomaan, että minulla oli joitakin persoonallisia seikkoja sinun puollustamiseksesi. Vaan suo nyt minun lausua sinut sydämmellisesti tervetulleeksi Ranskaan ja ikävän mieleni siitä, että vastaanotto oli niin epäystävällinen. Minä olen varma siitä, että Sibylle on auttava minua kaikin tavoin sen korvaamiseksi.”
Minä katselin ympärilleni ja vähitellen aloin tuta suuren huoneen vaakunoineen ja hirvenpäineen, joita oli seinällä. Ja tämän näköalan akkunasta puistoon ja sen takana aukeavalle merelle olin varmaan ennen nähnyt. Oli siis aivan totta, että olin omassa linnassamme Grosboisissa, ja tämä inhoittava vanha mies nuuskanruskeassa puvussa, tämä kavala juontenkutoja, jolla naama oli kuin pääkallolla, oli se mies, jota isäni olin kuullut usein sadattelevan, mies, joka oli hänet karkottanut maatilaltaan ja itse anastanut sen. Vaan en kuitenkaan voinut unohuttaa, että hän saattaen itsensä vaaraan oli pelastanut minut eilen illalla, ja minä taas tunsin huojuvani kiitollisuuden ja vastenmielisyyden välillä.
Me olimme istuneet pöytään, ja syödessämme vasta ilmestynyt enoni selitti minulle kaikkea, mitä en vielä ymmärtänyt.
”Samassa silmänräpäyksessä kun sinut näin, aavistin, että se olet sinä”, sanoi hän. ”Muistan hyvin isäsi, kun hän oli nuori ritari, ja sinä olet hänen elävä kuvansa, vaikka voinkin sanoa, että jos on jotakin eroa, niin se on sinun eduksesi. Ja kuitenkin hänellä oli maineena, että hän oli kaunein mies Rouenin ja meren välillä. Sinun tulee muistaa, että minä odotin sinua, ja että ei ole niinkään monta sinun ikäistäsi ylimystä harhailemassa täällä rannikolla. Minua kummastutti, että sinä et eilen illalla tuntenut, missä olet. Oletko koskaan kuullut puhuttavan salakäytävästä Grosboisissa?”
Minä hämärästi muistin, että olin lapsena kuullut puhuttavan tästä maan-alaisesta käytävästä, vaan että katto oli luhistunut alas, jonka vuoksi sitä ei voitu käyttää.
”Aivan oikein”, sanoi enoni. ”Kun linna tuli minun haltuuni, oli ensimmäisiä tehtäviäni puhkaista uusi käytävä sen toiseen päähän, sillä arvelin, että siitä voi olla hyötyä näinä rauhattomina aikoina; jos se olisi ollut kunnossa, niin se melkoisesti olisi auttanut vanhempaisi pakoa.”
Hänen puheensa johti muistiini kaikki, mitä olin kuullut ja mitä voin muistaa näiltä kauheilta ajoilta, jolloin meitä, tämän maatilan omistajia, ajettiin kuin susia, ja ulvova pyöveli seurasi meitä rantasillalle saakka uhaten nyrkeillään ja kivillä. Minä muistin myöskin, että tämä mies juuri oli kaatanut öljyä tuleen ja perustanut rikkautensa meidän raunioille. Kun silmäsin häneen toiselle puolen pöytää, niin näin, että hänen terävät harmajat silmänsä olivat kiinnitetyt minuun, ja minä ymmärsin, että hän luki ajatukseni.
”Me saamme unohuttaa entiset”, sanoi hän. ”Ne ovat vanhojen polvien riitoja; Sibylle ja sinä edustatte uutta polvea.”
Serkkuni ei ollut sanonut sanaakaan eipä edes välittänyt läsnäolostani, vaan kun nyt nimemme asetettiin näin vierekkäin, niin hän katseli minua yhtä vihasesti kuin olin huomannut hänen heti alustakin tekevän.
”No, Sibylle”, sanoi hänen isänsä, ”sinä voit vakuuttaa Louis serkullesi, että sinusta nähden ei ole mitään sukuriitaa.”
”Meidän on helppo puhua sillä tavoin, isä”, vastasi hän. ”Se ei ole sinun kuvasi, joka riippuu salin seinällä eikä ne sinun vaakunoitasi, jotka riippuvat täällä. Me omistamme linnan ja maatilan, vaan de Lavalin perheen jäsenen asiana on sanoa meille, tyytyykö hän tähän.”
Hänen tummat, vihaset silmänsä olivat kiinnitettyinä minuun, kun hän odotti minun vastaustani, vaan hänen isänsä ehätti sanomaan:
”Sinä et tervehdi juuri ystävällisellä tavalla serkkuasi”, sanoi isänsä terävästi. ”Asiain kulku on ollut sellainen, että Louisin perintö on joutunut meille, vaan meidän asiamme ei ole muistuttaa häntä tästä seikasta.”
”Hän ei tarvitse mitään muistutuksia”, sanoi tyttö.
”Te teette minulle väärin”, lausuin minä, sillä tytön viha ja halveksuminen suututti minua. ”Totta on, että minä en voi unhottaa, että tämä linna ja tämä maa on ollut esi-isäini omaisuutta – olisinhan aika rahjus, jos voisin sen unohtaa – vaan jos te luulette, että minä sen vuoksi mielessäni haudon jotakin katkeruutta, niin te erehdytte. Minä puolestani en halua mitään muuta kuin että saan raivata oman tieni miekallani.”
”Eikä koskaan ole ollut aikaa, jolloin se olisi voinut tapahtua helpommin ja loistavammin kuin nyt tähän aikaan”, huudahti enoni. ”Nyt on suuria asioita tekeillä, ja jos sinä olet keisarin hovissa, niin olet niiden ahjossa. Mikäli minä ymmärrän, niin haluat palvella häntä?”
”Tahdon palvella maatani.”
”Sinä palvelet maatasi palvelemalla keisaria, sillä ilman häntä joutuu maa sekasortoon.”
”Kaikesta päättäen, mitä olen kuullut, se ei ole niinkään helppo asia”, sanoi serkkuni. ”Minä luulen, että teillä olisi ollut paljo mukavampi olo Englannissa – ja siellä olisitte myöskin ollut paremmassa turvassa.”
Kaikella, mitä tyttö sanoi, näytti hän tahtovan minua loukata, enkä minä tiennyt, millä tavalla olisin hänelle antanut siihen syytä. En ole koskaan tavannut naista, jota kohtaan minussa niin pian olisi syntynyt vastenmielisyys. Minä huomasin, että hänen sanansa suututtivat yhtä paljo hänen isäänsä kuin minuakin, sillä hän näytti katselevan tytärtään yhtä tuikein katsein kuin tämäkin häntä.
”Serkkusi on urhoollinen mies; ja niin paljoa en voi sanoa muutamasta toisesta”, sanoi enoni.
”Kenestä toisesta?” kysyi tyttö.
”Se on sama”, vastasi isä nenäkkäästi ja nousi pöydästä äkkiä aivan kuin hän olisi pelännyt, että hän suutuksissaan joutuu sanomaan enemmän kuin olisi tahtonut, ja hän kiiruhti pois huoneesta.
Tyttö näytti joutuvan aivan hämilleen tästä hänen vastauksestaan ja nousi pöydästä aivan kuin olisi aikonut seurata häntä. Sitte hän pudisti päätään ja nauroi epäilevästi.
”Minä luulen, että te ette ole nähnyt koskaan ennen enoanne?” sanoi serkkuni minulle.
”En ole”, vastasin hänelle.
”No, mitä arvelette hänestä nähtyänne hänet?”
Tuollainen kysymys, jonka tytär teki isästään, synnytti minussa melkein jotakin kauhun tapaista. Minusta tuntui, että isänsä on vielä pahempi ihminen kuin olin luullutkaan, jos hän on tuolla tavoin vaikuttanut läheimpään ympäristöönsäkin.
”Vaiti-olonne on riittävä vastaus”, sanoi hän, kun minä epäröin vastata. ”Minä en tiedä, miten tapasitte hänet eilen, tai mitä tapahtui välillänne, sillä me emme ole ystävällisellä kannalla. Mutta minä luulen, että olette oikein häntä arvostellut. Nyt minulla on vähän kysyttävää teiltä. Te olette saanut häneltä kirjeen, jossa hän kehotti teitä tulemaan tänne, eikö niin?”
”Sain.”
”Ettekö huomannut mitään kuorella?”
Minä muistin nuo kaksi onnettomuutta ennustavaa sanaa, jotka olivat minulle antaneet niin paljo miettimisen aihetta.
”Mitä? Tekö minua varotitte tulemasta tänne?”
”Niin, minä. Minulla ei ollut mitään muuta keinoa.”
”Vaan minkä vuoksi?”
”Kun minä en olisi halunnut teitä tänne.”
”Luulitteko, että minä teille tekisin jotakin vahinkoa?”
Hän oli jonkun aikaa ääneti, aivan kuin olisi pelännyt, että hän joutuu sanomaan liikoja. Hänen vastauksensa oli sitten ihan odottamaton:
”Minä luulin, että teille tehtäisiin pahaa.”
”Luuletteko minun olevan vaarassa täällä?”
”Siitä olen varma.”
”Kehoitatteko minua menemään täältä?”
”Viipymättä hetkeäkään.”
”Mistäpäin minua vaara uhkaa?”
Hän epäili vähän aikaa taas, teki sitten välinpitämättömän liikkeen, aivan kuin olisi kaiken varovaisuuden viskannut tiehensä, kääntyi minuun ja sanoi:
”Isäni puolelta.”
”Minkä vuoksi hän tahtoisi minulle pahaa?”
”Sen sanokoon teille oma tarkkanäköisyytenne.”
”Vaan minä vakuutan teille, että te arvostelette häntä tässä tapauksessa väärin”, sanoin hänelle. ”Hän pelasti henkeni eilen illalla.”
”Pelasti henkenne? Kenen käsistä?”
”Kahden salaliittolaisen käsistä, joiden tuumat olin sattunut saamaan tietooni.”
”Ah!” Hänen poskensa karahtivat yhtäkkiä punaisiksi.
”He olisivat tappaneet minut, jos vain hän ei olisi joutunut väliin.”
”Hänen tarkoituksiinsa ei sovi vielä, että teille mitään pahaa tapahtuu. Hänellä oli syynsä saada teidät Grosboisiin. Vaan minä olen ollut hyvin avomielinen ja suoravainen teille, ja minä vaadin, että tekin olette samoin minulle. Oletteko Englannissa oloaikananne – rakastunut?”
Kaikki mitä serkkuni oli puhunut, oli minusta tuntunut varsin kummalliselta, ja tämä kysymys keskellä vakavaa keskustelua oli kummallisin kaikista. Vaan suora kysymys vaatii suoran vastauksen, ja minä en epäröinyt.
”Englannissa minulla on vieläkin maailman kaunein ja suloisin tyttö”, sanoin. ”Eugenie on nimensä, Eugenie de Choiseul, vanhan kreivin veljen tytär.”
Vastaukseni näytti tyydyttävän varsin suuressa määrin serkkuani. Hänen suuret, mustat silmänsä loistivat ilosta.
”Oletteko hyvin kiintynyt häneen?”
”En saavuta iloani ennen kuin saan taas nähdä hänet.”
”Ettekö hänestä luovu?”
”En jumaliste!”
”Ette Grosboisin vuoksikaan?”
”En edes senkään vuoksi.”
Serkkuni ojensi minulle kätensä vaikuttavan sydämmellisesti.
”Antakaa anteeksi epä-ystävällisyyteni”, sanoi hän. ”Minä huomaan, että meistä tulee liittolaisia eikä vihollisia.”
Me puristimme vielä toistemme käsiä, kun isänsä astui huoneeseen.