Enoni: Kuudes luku

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Viides luku Kuudes luku.
Salakäytävä.
Kirjoittanut Arthur Conan Doyle
Seitsemäs luku


Nuotio oli jo palanut loppuun, ja suojelijani puhalsi lampun sammuksiin, niin että tuskin olimme kulkeneet kymmentä askelta, kun näkyvistämme oli kadonnut kurja hökkeli, jossa minut oli niin omituisella tavalla otettu vastaan kotimaahani. Tuuli oli asettunut, vaan mereltä päin tuli kylmä tihusade. Jos olisin ollut yksinäni, niin olisin eksynyt yhtä helposti kuin maalle tullessanikin, vaan seuralaiseni kulki reippaasti ja varmasti, niin että hän varmaan kulki merkkien mukaan, joita minä en huomannut. Märkänä ja väsyneenä, rutistunut mytty kainalossani ja mieli kiihtyneenä kummallisesta seikkailustani, astelin kumppanini vierellä ääneti ja kerroin ajatuksissani kaikki, mitä olin nähnyt.

Niin nuori kuin olinkin, olin kuitenkin kuullut valtiollisia keskusteluja Englannissa vanhempain parissa, ja minä tunsin hyvin tarkoin Ranskan olot. Minä tiesin, että Buonaparten nouseminen valtaistuimelle oli katkeroittanut pienen, vaan pelättävän jakobinein joukon, ja tasavaltalaiset huomasivat, että kaikki heidän ponnistuksensa kuninkuuden poistamiseksi olivat johtaneet vain siihen, että saatiin keisarivalta sijaan. Todellakin kurja tulos heidän hurjista ponnistuksistaan, että kruunu kahdeksalla fleur-de-lis’llä muutetaan arvokkaampaan kruunuun valtio-omenineen ja risteineen. Toiselta puolen Bourbonien suosijat, joiden keskessä olin elänyt nuoruuteni, olivat suuresti pettyneet nähdessään, miten kansanjoukko tervehti viimeistä ratkaisevaa askelta, jonka kautta järjestys muuttui sekasorroksi. Niin erillaisia kuin heidän kantansa olivatkin, yhtyivät kumminkin puolueen hurjimmat jäsenet vihaan Napoleonia vastaan ja lujaan päätökseen, millä hinnalla hyvänsä saada hänet kukistetuksi. Siitä oli seurauksena koko sarja salaliittoja, joista useimpiin oli alku Englannista, ja siitä laaja urkkijajärjestelmä Fouchén ja Savaryn johdolla, sillä näiden kahden miehen vastattavana oli keisarin turvallisuus. Omituisen sattuman kautta minä olin noussut Ranskan rannikolle juuri samalla hetkellä kuin muuan verenhimoinen salaliittolainen, ja saman sattuman kautta olin joutunut näkemään, millä tavoin polisi koetti hävittää ja voittaa hänet sekä hänen toverinsa. Kun muistelin seikkailuani ja kulkuani suolla, tuloani majaan, paperien löytämistä, vangiksi joutumistani salaliittolaisten käsiin, pitkällistä tuskaani Toussacin peukalon ollessa leuvallani ja lopuksi vaihtelevia näytelmiä, joita olin nähnyt – koiran tappamisen, Lesagen vangitsemisen ja sotilaitten tulon, niin en voinut ihmetellä, jos aivoni olivatkin ärsytyksissään ja että hämmästyksekseni kouristuksen tapaisesti vavahtelin kuin pelästynyt lapsi.

Nyt mietiskelin enin suhdettani mieheen, joka kulki sivullani. Hänen käytöksensä oli herättänyt inhoa minussa. Olin nähnyt hänen kavaluutensa, jolla hän oli kietonut toverinsa, ja minä olin huomannut hänen laihoilla hymyilevillä kasvoillaan kylmää, tahallista julmuutta, kun hän seisoi pistoli kädessä voivottelevan pelkurin vierellä, jonka hän oli kietonut pauloihinsa. Vaan toisakseen, kun minä ajattelemattomalla uteliaisuudella olin laittanut itseni toivottomaan tilaan, niin hän pelasti minut kammottavan Toussacin kourista. Myöskin oli selvää, että hän olisi voinut tehdä urotyönsä suuremmaksi jättämällä minutkin vangiksi sotilaille. Minä en tosin ollut salaliittolainen, vaan minun olisi ollut vaikea sitä todistaa. Tämän pienen, ruskean, kaljupäisen miehen käytös sen vuoksi tuntui minusta niin epäjohdonmukaiselta, että minä vihdoinkin, kun olimme kulkeneet jonkun matkaa ääneti, kysyin häneltä yhtäkkiä, mitä hän sillä tarkotti.

Kuulin pimeässä kuivaa naurua, aivan kuin minun äkillinen ja suora kysymykseni olisi hänestä tuntunut hauskalle.

”Te olette tavattoman hauska mies, herra – herra – no mikä se nyt olikaan teidän nimenne?”

”De Laval.”

”Aivan oikein, herra de Laval. Teissä on nuoruuden vilkkautta ja lapsellisuutta. Te haluatte tietää, mitä on takan piipussa, ja te kiipeätte sinne. Te tahdotte tietää syyn johonkin asiaan ja häikäilemättä tekasette kysymyksen. Minä olen tottunut elämään umpimielisten ihmisten joukossa, ja sen vuoksi te minusta tunnutte varsin hauskalta.”

”Olkootpa syyt mitkä hyvänsä toimintanne perustuksena, te kaikessa tapauksessa olette pelastanut henkeni”, sanoin. ”Minä olen suuressa kiitollisuuden velassa teille siitä.”

Vaikeinta maailmassa on lausua kiitollisuutensa henkilölle, joka on inhottava, ja minua pelottaa, että epäröivät sanani olivat esimerkin lisänä lapsellisuudestani, josta hän minua syytti.

”Minä voin elää ilman kiitoksianne”, sanoi hän kylmästi. ”Te olette aivan oikeassa, kun te ajattelette, että jos olisi sopinut tarkotuksiini, niin minä olisin antanut teidän saada surmanne, ja minä olen aivan oikeassa, kun minä ajattelen, että jos te ette olisi minulle kiitollisuuden velassa, niin ette olisi näkevinännekään minun kättäni, jos sen teille ojentaisin, niin kuin tuo Lasallekaan ei ollut huomaavinaan. Hänestä on hyvin kunniakasta palvella keisaria sotatantereella ja panna henkensä alttiiksi hänen edestään, vaan kun on kysymyksessä elää vaarain keskellä niin kuin minä olen tehnyt, seurustella miesten kanssa, jotka menevät ihan äärimmäisyyksiin, ja kun tietää, että jos tekee pienimmänkin erehdyksen, niin on kuoleman oma, niin – silloin ei tuollaisten hienokätisten herrain mielestä sitä ihmistä ole olemassakaan. Niin”, jatkoi hän hyvin katkerasti ja kiihkoisasti, ”minä olen uskaltanut enemmän ja saanut kestää enemmän Toussacin ja muutamien hänen toveriensa kanssa kuin tuo Lasalle kaikilla poikamaisilla ratsuretkillään. Mitä ansioihin tulee, niin keisarin kaikki marskit yhteensä eivät ole tehneet keisarille niin tärkeitä palveluksia kuin minä. Vaan te ette näe niitä ehkä siinä valossa, te herra ... herra...”

”De Laval.”

”Aivan oikein – se nyt on kumma, että minä en muista tuota nimeä. Teillä varmaan on sama käsitys kuin eversti Lasallellakin?”

”Tästä asiasta en voi muodostaa mitään mielipidettä”, sanoin. ”Minä vain tiedän, että minun on kiitettävä teitä hengestäni.”

En tiedä, mitä hän olisi sanonut tähän kiertävään vastaukseen; samassa kuulimme pari pistoolin laukausta ja kovaa huutoa kaukaa. Me pysähdyimme muutaman minutin ajaksi, vaan nyt oli taas kaikki hiljaa.

”Ne varmaankin saivat Toussacin näkyviinsä”, sanoi seuralaiseni. ”Minä luulen, että hän on niin voimakas ja viekas, että he eivät saa häntä kiinni. En tiedä millaisen vaikutuksen hän teihin teki, vaan sen sanon teille, että kaukaa saatte hakea ennen kuin löydätte niin vaarallista miestä.”

Vastasin, että haluaisin mennä kauas päästäkseni kohtaamasta sellaista miestä, jos vain minulla ei olisi keinoa puolustautumaan, ja seuralaiseni kuivalla naurulla osotti, että hän oli samaa mieltä.

”Muuten hän on kerrassaan rehellinen mies, joka ei ole suinkaan tavallista meidän päivinämme”, sanoi hän. ”Hän on muuan niitä, jotka vallankumouksen alku-aikoina yhtyivät siihen koko sielunsa täydellä voimalla. Hän uskoi, mitä kirjailijat sanoivat, ja hän uskoi, että Ranskasta, kärsittyään vähän aikaa levottomuutta, ja muutamia välttämättömiä murhia kun oli tehty, tulisi taivaanvaltakunta maan päällä, rauhan ja varallisuuden ja veljeyden keskipiste. Niitä oli varsin paljon, jotka olivat saaneet tällaiset kauniit aatteet päähänsä, vaan nämät päät ovat nyt enimmäkseen joutuneet sahanmuhakoppaan. Toussac pysyi aatteilleen uskollisena, ja kun näki sotaa rauhan asemesta, kiduttavaa köyhyyttä varallisuuden asemesta ja keisariuden veljellisyyden sijalla, niin silloin hän raivostui. Hänestä tuli tuollainen villi-olento kuin olette nähnyt, eikä hän muuta ajattele kuin uhrata voimansa niiden kukistamiseen, jotka ovat sortaneet hänen kauniit ihanteensa. Hän on pelkäämätön, kestävä ja muuttumaton. Minä olen ihan varma, että hän minut tappaa tämän yöllisen teon vuoksi.”

Seuralaiseni sanoi mitä tyynemmällä äänellä nämät sanat, ja minä nyt ymmärsin, että hän ei kehuakseen sanonut, että hänen vaivaloisen tehtävänsä suorittamiseen tarvittiin enemmän rohkeutta kuin olemaan kauniina miekkamiehenä niin kuin Lasalle. Hän oli vähän aikaa ääneti ja sitten hän jatkoi, aivan kuin olisi puhunut itsekseen.

”Niin”, sanoi hän, ”minä en käyttänyt tilaisuutta. Minun olisi pitänyt ampua hänet, silloin kun hän taisteli koiran kanssa. Vaan jos olisin vain haavoittanut hänet, niin olisi hän repinyt minut kappaleiksi kuin keitetyn kanan, niin että on ehkä parasta niin kuin on.”

Me olimme jo päässeet suolta, ja minä olin jo jonkun aikaa tuntenut jalkaini alla pehmoisen joustavan ruohikon, ja tiemme oli kulkenut rannalla olevia matalia särkkiä ylös ja alas. Vaikka oli pilkkosen pimeä, niin seuralaiseni kulki varmasti epäröimättä hetkeäkään, ja reippaasti, joka minusta olikin mieluista, kun olin märkänä ja viluissani. Olin vielä niin nuori, kun lähdin kotimaastani, että tuskin päiväseen aikaankaan olisin tuntenut seutuja, vaan nyt pimeässä ja huumauksissani kaikesta siitä, mitä olin nähnyt, en voinut vähintäkään aavistaakaan, missä olimme tai minne menimme. Olin käynyt välinpitämättömäksikin, minusta oli sama minne menin, kunhan vain sain yösijan ja lepoa, jota nyt tarvitsin.

En tiedä kuinka kauan olimme kulkeneet, vaan minä olin nukkunut ja herännyt ja taas nukkunut kulkiessani seuralaiseni vierellä; sitten heräsin taas, kun hän yhtäkkiä pysähtyi. Sade oli jo lakannut ja vaikka kuu olikin vielä pilvessä, niin oli kuitenkin taivas sen verran selvinnyt, jotta näki ympärilleen vähän matkaa. Edessämme ammotti valkea syvänne, ja minä arvelin, että se oli vanha kalkkimurros, jonka laitamilla kasvoi karhunmarjapensaita ja sanajalkoja. Vilkaistuaan ympärilleen, etteihän vain kukaan näe, hiipi seuralaiseni vitikon läpi, kunnes tuli kalkkiseinän luo. Hän kulki sen vierustaa jonkun matkaa ja tunkeutui kallion ja pensaitten väliin, kunnes lopultakin tuli muutamalle paikalle, josta näytti mahdottomalta päästä etemmäs.

”Näettekö tulta takananne?” kysyi hän minulta.

Minä käännyin katsomaan ja katselin hyvin tarkkaavasti joka suunnalle, vaan en mitään voinut huomata.

”No, se on hyvä”, sanoi hän. ”Menkää te ensin, minä tulen sitten jälestä.”

Sillä aikaa kun minä olin selin, hän oli avannut tai työntänyt syrjään vanukkeiset oksat, jotka olivat sulkeneet tiemme. Kun minä taas käännyin häneen päin, niin huomasin mustan nelikulmaisen aukon edessämme valkeassa seinässä.

”Tämä on ahdas portti, vaan kauempana on väljempi”, sanoi hän.

Minua epäilytti hetken aikaa. Mihinkähän tämä kummallinen mies minut vie? Asuuko hän luolassa kuin peto-eläin vai tahtoiko hän minut saattaa johonkin ansaan? Kuu alkoi nyt paistaa ja sen hopeavalossa tämä musta, äänetön aukko näytti sanomattoman kammottavalta ja uhkaavalta.

”Te olette tullut jo liian kauvas voidaksenne enään kääntyä takaisin”, sanoi seuralaiseni. ”Teidän täytyy joko luottaa minuun kerrassaan tai ei ollenkaan.”

”Olen vallassanne.”

”Käykää sitten sisään, minä tulen jälessä.”

Minä ryömin käytävään, joka oli niin matala, että minun piti kontata nelinryömin. Kun käänsin päätäni, niin näin epäselvät kulmikkaat varjohaamut seuralaisestani. Hän viipyi käytävän suulla ja rapisutti lehtiä ja oksia, ulkoa tuleva heikko valo ei enään päässyt tulemaan sisään ja me olimme pilkkopimeässä. Minä kuulin äänen jälestäni, kun hän siellä ryömi.

”Menkää niin kauas kun tulee alankopaikka”, sanoi hän. ”Silloin tulee tilavampi ja me voimme ottaa tulta.”

Käytävä oli niin matala, että selkä kattoa piirsi, ja kyynärpäät koskivat molemmin puolin seinään. Minä siihen aikaan olin notkea ja taipuisa, niin että minun ei ollut vaikea päästä kulkemaan. Kulettuani jonkun sata tai sataviisikymmentä askelta tunsin käsilläni syvennyksen edessäni. Minä kapusin alas ja puhtaammasta ilmasta tunsin heti, että olemme tilavammalla paikalla. Kuulin seuralaiseni iskevän tulta piillä ja taulan punanen valo muuttui kirkkaaksi keltaiseksi vaharullan valoliekiksi. Aluksi en nähnyt muuta kuin vakavat, teräväpiirteiset kasvot, kuin millähän kummallisella puu-ukolla, ja leuvat vippasivat kuin kalalla. Tässä valossa hän näytti omituiselta. Sitten hän kohotti vaharullan ylös ja kuletti sitä edestakaisin valaistaakseen paikkaa.

Minä nyt näin, että olimme maanalaisessa käytävässä, joka näytti johtavan maan sisään. Käytävä oli niin korkea, että minä vaivatta voin seisoa pystyssä, ja vanhat sammaleiset kivet, jotka olivat käytävän laitamilla, ilmoittivat sen ijän suureksi. Siltä paikalta, jossa me seisoimme, oli katto luhistunut alas ja käytävä siten täyttynyt, vaan se oli murrettu, niin että siihen oli syntynyt kapea käytävä, jota me tähän saakka olimme kulkeneet. Tämä työ näytti tehdyn aivan äskettäin, sillä käytävässä oli soraa ja joukko työkalujakin. Seuralaiseni meni vaharulla kädessä alas tunneliin, ja minä seurasin aivan kintereillä kiiveten suurten kivien yli, jotka olivat pudonneet katosta tai seinistä ja sulkivat nyt tien.

”Kuulkaas”, sanoi hän nauraa virnottaen minulle yli olkansa, ”oletteko koskaan nähnyt mitään tällaista siellä Englannissa?”

”En milloinkaan.”

”Nämät ovat varukeinoja, joihin ihmiset ryhtyivät muinoin rauhattomina aikoina. Nyt kun rauhattomat ajat taas ovat palanneet, ovat ne varsin hyödyllisiä niille, jotka ne tuntevat.”

”Minne tämä käytävä johtaa?” kysyin.

”Tänne”, vastasi hän ja pysähtyi muutaman vanhan puu-oven luo, joka oli lujasti raudalla kiskotettu. Hänellä oli siinä jotakin puuhaa rautakiskojen kanssa pysyen minun edessäni, niin että minä en voinut nähdä mitä hän teki. Kuului kova rasahdus ja ovi aukesi hitaasti vinkuen saranoissaan. Sen takana näkyi jyrkkä porras nousevan ylös. Hän työnsi minut edelleen ja sulki oven jälestämme. Portaitten yläpäässä oli vielä samallainen ovi, jonka hän avasi samalla tavalla.

Olin ollut jo tarpeeksi hämilläni tullessamme kalkkimurrokselle, vaan nyt tämän kummallisen matkan tehtyämme, minä aloin hieroa silmiäni ja ihmetellä, olinkohan todella sama Louis de Laval, joka äskettäin oli tullut Ashfordista, vai oliko tämä unta, joku Pigault Lebrunin seikkailuja. Nämät suuret, sammalpeitteiset holvit ja jyhkeät, rautakiskoiset ovet olivat todellakin kuin himmeä musta tausta unissa; vaan tippuva vaharulla, minun märkä myttyni ja nämät likaset vaatteeni kovin selvään todistivat kaiken tämän todeksi. Seuralaiseni ketterä, vilkas ja asioimistapainen käytös ja hänen niukkasanaiset huomautuksensa silloin tällöin vetivät minun mielikuvitukseni taas maan päälle. Hän piti nyt ovea auki edessäni ja sulki sen sitten taas jälestämme.

Me olimme nyt pitkässä holvikäytävässä, jossa oli kivilattia, ja sen toisessa päässä paloi himmeä öljylamppu. Kaksi rautakaltereilla varustettua akkunaa osotti, että me taas olimme tulleet maanpinnalle. Me kulimme tätä käytävää, sitten useampain sivukäytäväin läpi mentyämme nousimme ylös kiertoportaita. Täällä oli avonainen ovi, josta tultiin pieneen, varsin hauskan näköiseen sänkykamariin.

”Minä otaksun, että te ette muuta tarvitse tänä yönä”, sanoi hän.

Minua halutti nakkautua maata märkine vaatteineni ja niine hyvineni lumivalkoiselle peitteelle, vaan kuitenkin uteliaisuuteni sai hetkiseksi voitetuksi väsymykseni.

”Minä olen teille suuressa kiitollisuuden velassa, hyvä herra”, sanoin. ”Tahtonette vielä osottaa suurempaa hyvyyttä minulle ilmoittamalla, missä olen.”

”Te olette minun talossani, ja siihen tietoon saatte tyytyä tänä iltana. Huomen aamulla puhelemme enemmän.”

Hän soitti pientä kelloa, ja laiha, pörröinen palvelija, hyvin talonpoikaisen näköinen, tuli heti tämän kutsun saatuaan.

”Hallitsijattarenne varmaankin on jo mennyt huoneisiinsa?”

”Niin on, armollinen herra, jo ainakin kaksi tuntia sitten.”

”Hyvä. Minä tulen itse teitä noutamaan huomen aamulla varhain.” Hän sulki oveni, ja hänen askeltensa kaiku tuskin vielä oli kadonnut kuuluvista, kun minä olin syvässä unessa.