Enoni: Kymmenes luku

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Yhdeksäs luku Kymmenes luku.
Vastaanottohuone.
Kirjoittanut Arthur Conan Doyle
Yhdestoista luku


Boulognen leirissä oli siihen aikaan 150,000 jalkamiestä ja 50,000 ratsumiestä, niin että sen asukasluku oli melkein kuin Pariisin. Se oli jaettu neljään osastoon, oikeanpuoleinen, vasemmanpuoleinen, Vimereuxin ja Ambleteusen leiri; se kaikkiaan oli noin englannin penikulman levyinen ja ulottui meren rantaa pitkin melkein 7 penikulmaa. Maan puolelta se oli avonainen, vaan meren puolella oli vahvat patterit kanuunoineen ja mörsärineen, joitten vertoja suuruudessa ei vielä tähän asti oltu nähty. Nämät patterit olivat korkeitten kukkulain rintamilla, ja niiden korkea asema lisäsi kanuunain kantavuutta, jotta niillä voitiin ampua Englannin laivain kannelle.

Varsin kaunis näky tarjoutui ratsastaessa leirin läpi, sillä joukot olivat siellä olleet jo enemmän kuin vuoden ajan ja olivat tehneet mitä tehdä voitiin telttojen kaunistamiseksi. Useimpien edessä tai ympärillä oli pienet puutarhat, ja kun me ratsastimme ohi, niin näimme sotilaita paitahihasillaan lapioineen tai kukkaruiskuineen kukkasten keskellä. Toiset istuivat auringonpaisteessa telttansa ovella ja palmikoivat miekkanauhojaan, hankasivat miekkavöitään tai kiillottivat aseitaan, välittämättä meistä sen vertaa, että olisivat edes silmänneet, kun me ratsastimme ohi, sillä ratsupatrulleita tuli ja meni kaikkiin suuntiin. Lukemattomat telttajoukot muodostivat katuja, joiden nimet oli luettavana puutauluilla. Me olimme jo kulkeneet rue d’Ancole, rue Kléber, rue d’Egypte ja rue d’Artellerie Volante kadut, ennen kuin tulimme suurelle avonaiselle paikalle, jossa armeijan päämaja oli.

Keisari oli öitä muutamassa pienessä kylässä, nimeltä Pont des Brigues, noin neljä englannin penikulmaa maalle päin, vaan päivin hän oli leirissä, ja siellä pidettiin hänen alituiset sotaneuvottelunsa. Täällä olivat myöskin hänen ministerinsä, ja niiden armeijajoukkojen kenraalit, jotka olivat pitkin rannikkoa, tulivat tänne saamaan määräyksensä. Näitä neuvotteluja varten oli rakennettu yksinkertainen puurakennus, jossa oli yksi hyvin suuri huone ja kolme pientä. Paviljongi, jonka olimme nähneet särkiltä, oli rakennuksen etehisenä, jonne keisarin luona kävijät kokoontuivat. Tämän rakennuksen ovella, missä suuri krenateerivahti osotti keisarin läsnäolon, seuralaiseni laskeutui hevosensa selästä ja antoi minulle merkin seuraamaan hänen esimerkkiään. Muuan kaartin upseeri kysyi nimeämme ja tuli takaisin luoksemme seurassaan kenraali Duroc, pieni laiha neljänkymmenen mies, käytökseltään turhantarkka ja katse epäilevä.

”Onko se herra de Laval?” kysyi hän hyvin jäykästi hymyillen.

Minä kumarsin.

”Keisari on hyvin halukas teitä tapaamaan. Teitä, herra luutnantti, ei tarvita enään.”

”Minä olen vastuun-alainen siitä, että hän tulee jätetyksi määräpaikkaansa, herra kenraali.”

”Hyvä on. Te voitte tulla sisään, jos niin tahdotte.” Hän vei meidät suureen telttaan, jossa ei ollut sen enempää huonekaluja kuin rivi puupenkkejä pitkin seinää. Siellä istui paljo miehiä laivaston ja armeijan univormuissa, ja toiset seisoivat joukoissa ja puhelivat hiljaisella äänellä. Huoneen toisessa päässä oli ovi, josta mentiin keisarin neuvotteluhuoneeseen. Silloin tällöin näin virkapukuisia miehiä menevän tälle ovelle, koputtavan hiljaa sitä kynsillä, ja oven auettua astuvan äänettömästi sisään ja sulkevan sen varovasti. Koko kokoontunut joukko näytti paremminkin hovimaiselta kuin leirimäiseltä ja tuntui ihan kuin ilmassa olisi ollut jonkunlainen pelonsekainen kunnioitus, joka teki sitä suuremman vaikutuksen, kun se valtasi nämät karheat sotamiehet ja merikarhut. Minusta oli tuntunut, että keisari oli pelottava etempää, vaan minusta hän tuntui vielä vaikuttavammalta nyt, kun minä olin aivan hänen läheisyydessään.

”Ei teidän, herra de Laval, tarvitse pelätä”, sanoi minun seuralaiseni. ”Teidät otetaan hyvin vastaan.”

”Mistä sen tiedätte?”

”Minä päätän sen kenraali Durocin käytöksestä. Tässä lemmon hovissa on sellaista, että jos keisari hymyilee, niin silloin hymyilee kaikki, ainapa tuo punatakkinen palvelijakin, joka on tuolla. Vaan jos keisari kupristaa kulmiaan, niin silloin ei tarvitse kuin katsoa miestä, joka pesee keisarin lautasia, saadakseen kuvan hallitsijan kärtyisyydestä. Ja pahinta on, että mies, jolla on terve järki, ei voi saada selkoa, mikä on syynä hymyilyyn tai katkeraan katseeseen. Ja sen vuoksi minä mieluumin kannan luutnantin olkalippuja ja ratsastan eskadroonani sivulla, kuunnellen miekan kalinaa jalustimia vasten, kuin tahtoisin omistaa herra Talleyrandin suuren talon rue St. Florentin varrella ja hänen sadantuhannen frangin tulonsa.”

Minä vieläkin epäilin, oliko husaari oikeassa, että hymyily, jolla Duroc minua tervehti, merkitsi sitä, että keisarin tarkoitukset minua kohtaan olivat ystävällisiä, kun muuan pitkä, kaunis mies loistavassa univormussa tuli minun luo. Vaikka hänen pukunsa oli erilainen, tunsin kuitenkin hänet eversti Savaryksi, joka oli ollut eilen iltaisen retkikunnan päällikkönä.

”Niin, herra de Laval”, sanoi hän puristaessaan ystävällisesti kättäni, ”te varmaankin olette kuullut, että tuo Toussac pääsi pakoon. Ja me halusimme saada juuri hänet, sillä toinen on nähtävästi vain haaveilija, joka on houkuteltu. Vaan meidän täytyy saada hänet kiinni, ja siihen saakka meidän hiljaisuudessa on pidettävä hyvin ankaraa vahtia keisarin persoonasta, sillä monsieur Toussac ei ole mikään halveksittava vihollinen.”

Minä taas olin tuntevinani hänen suuren peukalonsa leuvallani, kun vastasin, että hän todella oli hyvin vaarallinen ihminen.

”Keisari tahtoo heti teitä tavata”, sanoi Savary. ”Hänellä on paljo työtä tänään, vaan hän käski minun sanoa teille, että te pääsette puheille.” Hän hymyili ja meni edelleen.

”Teillä aivan varmaan on hyvää odotettavissa”, kuiskasi Gérard. ”Täällä olisi montakin, jotka maksaisivat paljokin, jos Savary heitä samalla tavalla kohtelisi kuin teitä. Keisari aikoo varmaan tehdä jotakin teidän hyväksenne. Vaan huomatkaa, herra de Laval, tuossa tulee itse de Talleyrand luoksemme.”

Kummallinen olento tuli lyyhäten luoksemme. Hän oli ijältään kolmenkymmenen ja neljänkymmenen välillä, leveärintainen ja leveäharteinen, vaan etukumarainen ja lyyhäsi toista jalkaansa. Hän kulki hitaasti hopeakoukkuisen keppinsä varassa, ja hänen musta pukunsa samanvärisine silkkisukkineen, näytti ihmeen vakavalta kaikkien loistavien univormujen keskellä, jotka häntä ympäröivät. Vaan vaikka hänen pukunsa olikin yksinkertainen, niin hänen viisailla kasvoillaan oli arvokas ilme, ja kaikki vetäytyivät syrjään kumartaen, kun hän kulki teltan läpi.

”Herra Louis de Laval?” sanoi hän pysähtyessään minun eteeni, ja kylmillä harmailla silmillään hän tarkasti minua kiireestä kantapäähän.

Minä kumarsin vähän kylmänlaisesti, sillä minä tunsin samaa vastenmielisyyttä kuin isänikin tätä entistä pappia ja kavalaa valtiomiestä kohtaan, vaan hänen käytöksensä oli niin kohtelias ja elähyttävä, että sitä oli vaikea vastustaa.

”Minä tunnen sukulaisenne de Rohanin varsin hyvin”, sanoi hän. ”Me olimme kaksi iloista toveria siihen aikaan, kuin maailma ei ollut varsin niin vakava kuin nyt. Minä luulen, että te olette sukua kardinaali Montmorency de Lavalin kanssa, joka myöskin on minun vanha ystäväni. Minä otaksun, että te aijotte tarjoutua keisarin palvelukseen.”

”Minä olen tullut Englannista siinä tarkoituksessa.”

”Ja olette joutunut pieneen seikkailuun heti tultuanne, olen kuullut. Minulle on kerrottu juttu kunnioitettavasta poliisimiehestä ja molemmista jakobineista yksinäisessä majassa. No niin te olette nähnyt missä vaarassa keisari on, ja se teidät varmaan tekee sitä innokkaammaksi hänen palveluksessaan. Missä on teidän enonne, herra Bernac?”

”Grosboisin linnassa,”

”Tunnetteko hänet lähemmin?”

”En. Vasta eilen näin hänet ensi kerran.”

”Hän on varsin hyödyllinen palvelija keisarille, vaan ... vaan...” hän kallisti päänsä minun korvani, ”teille uskotaan mieluisampi toimi, herra de Laval.” Hän kumarsi, pyörähti kantapäällään ympäri ja lyyhäsi edelleen.

”Te varmaankin olette määrätty johonkin suureen tehtävään”, sanoi husaariluutnantti: ”Herra Talleyrand ei tuhlaa hymyilyjään ja kumarruksiaan turhaan, sen voin teille vakuuttaa. Hän tietää, mistä tuuli puhaltaa, ennen kuin hän laskee paperileijansa ja minua aavistuttaa, että minä pyydän teidän puoltosanaanne kapteenin valtakirjan saamiseen tämän englantilaisen sotaretken aikana. Ah, sotaneuvottelu on loppunut!”

Hänen sanoessaan tätä avattiin suuren teltan toisessa päässä oleva sisimmäinen ovi ja sieltä astui ulos muutamia herroja, joilla oli musta, kultaisilla tammenlehdillä koristettu puku, joka oli marskien merkkinä. Kaikki nuo miehet olivat saavuttaneet tuskin keski-ikäänsä, vaan mikä armeija tahansa olisi ollut sellaisista miehistä onnellinen, jos he olisivat saaneet rykmentin komennettavakseen, vaan alituinen sota ja vallalla oleva järjestelmä, jonka mukaan ansioilla oli etu-oikeus ennen virkavuosia, oli avannut loistavan uran niille sotilaille, joilla oli onnea. Kaikilla heillä oli kaksikulmainen hattunsa kainalossaan ja muodostivat nyt pienen joukon, jossa he puhelivat innokkaasti nojaten miekkoihinsa.

”Te olette hyvästä perheestä, eikö niin?” kysyi husaari minulta.

”Minä olen samaa verta kuin Rohan ja Montmorency.”

”Olen sen kuullut. Te ymmärrätte, että maassamme on tapahtunut suuria muutoksia, kun kerron teille, että noista miehistä, jotka nyt ovat maan arvokkaimpia, on yksi ollut viinuri, yksi viinin salakuljettaja, yksi tynnyrintekijä ja yksi maalari. Näistä ammateista olemme saaneet Muratin, Massénan, Neyn ja Lannesin.”

Vaikka olinkin ylimys, niin ei millään nimillä ollut minuun ollut sellaista vaikutusta kuin näillä, ja minä pyysin innokkaasti häntä osottamaan minulle näitä kuuluisia sotilaita.

”Täällä huoneessa on monta kuuluisaa sotilasta”, sanoi hän. ”Muuten”, lisäsi hän punoen viiksiään, ”on täällä nuorempia upseereja, jotka varmaan kohoavat korkeammalle kuin he. – Tuolla on Ney oikealla.”

Minä näin miehen, jolla oli lyhyeksi leikattu tukka ja karkeat kasvot, leveä leuka, ja joka muistutti englantilaista nyrkkitaisteilijaa.

”Me sanomme häntä Pietari punaseksi ja väliin punaseksi jalopeuraksi”, sanoi seuralaiseni. ”Hänen sanotaan olevan urhoollisimman armeijassa, vaikka minä en voikaan myöntää, että hän olisi urhoollisempi kuin jotkut muut, joita voisin nimittää. Hän muuten on kieltämättä hyvin taitava johtaja.”

”Ja tuo kenraali hänen vieressään?” kysyin. ”Minkä vuoksi hän pitää päätään noin vinossa?”

”Hän on kenraali Lannes, ja hän pitää päätään vasemmalle kallellaan, kun hän S. Jean d’Acren piirityksessä sai luodin niskaansa. Hän on Gascognesta niin kuin minäkin, ja minua pelottaa, että hän antaa heille vettä myllyyn, niin kuin sanotaan, heidän väittäessään, että maamieheni ovat liian puheliaita ja riidanhaluisia. Te nauratte, hyvä herra?”

”En, te erehdytte.”

”Minä luulin, että teitä huvitti joku, jota minä sanoin. Minä luulin, että te ehkä arvelitte, että gascognelaiset ovat todellakin riidanhalusia, vaikka he sen sijaan, väitän minä, ovat sävyisimpiä kaikista ranskalaisista – jonka mielipiteen puolesta minä olen valmis taistelemaan millä aseella hyvänsä. Vaan kuten sanottu, Lannes on kelpo mies, vaikka ehkä liian tuittupäinen. Lähinnä häntä on Augereau.”

Minä katselin mielenkiinnolla Castiglion sankaria, joka oli ottanut joukkojen johdon tuolla merkillisellä hetkellä, jolloin Napoleon ainoan kerran elämässään menetti mielenmalttinsa. Hän oli minun mielestäni mies, joka oli omiaan tekemään itsensä enemmän huomatuksi sodassa kuin rauhassa, sillä vaikka hänellä olikin kultaiset tammenlehdet, niin hän pitkine jättiläisnaamoineen ja punasine nenineen oli kuin mikähän vanha, riitainen sotakarhu halpasessa kapakassa. Hän oli muita toisia vanhempi, ja hänen äkillinen korotuksensa oli tullut liian myöhään, jotta hän olisi voinut muuttua. Hän marskihatussaan oli edelleenkin preussilainen kaartin korpraali.

”Niin, niin, hän on sellainen kolhijainen”, sanoi Gérard vastaukseksi minun huomautuksiini. ”Hän on muuan niistä, joille keisarin on pitänyt sanoa, että hän tahtoi, etteivät he olisi sotilaita muualla kuin armeijassa. Hän ja Rapp ja Lefebvre pitkävartisine saappaineen ja kalisevine miekkoineen eivät olleet paikallaan keisarinnan salongeissa Tuilerioissa. Tuolla on Vandamme, tuo mustaverinen mies, jolla on karhea muoto. Jumala varjelkoon sitä englantilaista kylää, johon hän majoittuu. Hän se rutisti muutaman vestfaalilaisen papin leuan, kun tämä ei voinut hänelle hankkia vielä yhtä pulloa tokayerviiniä. Jos olisi edes ollut kysymyksessä hyvä ranskalainen viini, vaan – tokayeria!”

”Ja tämä on Murat, luullakseni?”

”Niin, hän on Murat, tuo, jolla on musta korvaparta ja paksut punaiset huulet ja Egyptin ahva kasvoillaan. Hän on juuri minun miehiäni. Kun on nähnyt hänen hyökkäävän keveän ratsuväen prikaatin edessä, niin eipä voi toivoa mitään kauniimpaa näkevänsä. Minä tiedän muutaman komppanian krenateerejä, joka lähti pakoon, kun näkivät hänet. Egyptissä pysyi keisari kaukana hänestä, sillä arabialaiset eivät olleet välittäneet pienestä kenraalista kun heillä oli edessään tuo voittamaton ratsumies ja tappelusankari. Minun mielestäni ei ole Lasallea parempaa ratsuväenupseeria, vaan sotamiehet eivät seuraa ketään niin mielellään kuin Murata.”

”Ja kuka on tuo vakava mies, joka nojaa itämaalaista miekkaa vastaan?”

”Oo, se on Soult! Hän on maailman itsepäisin ihminen. Siinä suhteessa hän voi vetää vertoja itse keisarille. Hänen vieressään tuo kaunis mies on Junot, ja teltan pylvästä vasten nojaa Bernadotte.”

Minä katselin mielenkiinnolla tämän seikkailijan omituisia piirteitä, joka oli alkanut uransa paljaana sotamiehenä eikä tyytynyt marskin sauvaan, vaan tavotti kuninkaan valtikkaa. Ja tunnustettava on, että hän, joka oli niin erilainen kuin muut, voitti valtaistuimensa paremminkin vastoin Napoleonin mieltä kuin hänen avullaan. Kun katseli hänen omituisia selväpiirteisiä kasvojaan urhoollisine suurine nenineen, niin hänen säihkyvistä silmistään näki, että häntä odotti harvinainen kohtalo. Kaikista niistä mahtavista ja voittamattomista miehistä, jotka ympäröivät keisaria, oli hän lahjakkain eikä keisari epäillyt kenenkään kunnianhimoa niin paljo kuin Bernadotten.

Ja niin mahtavia ja voittamattomia kuin nämä miehet olivatkin – jotka, niin kuin Augereau kehui, eivät pelänneet jumalaa eikä pirua – niin kuitenkin heidän pienen herransa heikossa hymyssä tai synkässä katseessa oli jotakin, joka heidät masensi. Sillä kun katselin heitä, koko joukon valtasi kauhistuksen hiljaisuus aivan kuin koulussa, kun opettaja odottamatta astuu sisään, ja päämajansa ovella seisoi hallitsija itse. Jos ei tämä hiljaisuus olisikaan syntynyt ja vaikka istujat eivät olisikaan nousseet äkkiä ylös, niin olisin arvannut, että hän se oli. Hänen norsunluun keltaisilla kasvoillaan oli vaalea sädeloisto, joka veti katseen puoleensa, ja vaikka hän oli kaikista yksinkertaisimmin puettu, niin häneen kuitenkin olisi ensimmäisenä katseensa suunnannut.

Siinä hän seisoi tuo tanakkavartinen mies, viheriä takki yllään, jossa oli punaset käänteet ja punanen kaulus, hyvin muodostuneissa jaloissaan oli valkoiset housut ja vyöllään kultakahvainen miekka, jonka tuppi oli kilpikonnan luulla kirjailtu. Hän oli paljain päin, niin että näki hänen hienon kastanjanruskean tukkansa. Toisessa kainalossa oli kaksikulmainen hattunsa, jossa oli himmeä kolmivärinen kokardi, joka jo oli hänen kuvassaankin. Vasemmassa kädessä hänellä oli metallipäinen ratsupiiska. Hän kulki hitaasti kasvot jäykkinä ja katse kiinnitettynä eteensä, suletun näköinen kuin itse kohtalo.

”Amirali Bruix!”

En tiedä kuulustiko tämä ääni niin pelottavalta muista kuin minusta. En ollut koskaan kuullut mitään niin terävästi uhkaavaa ja onnettomuutta ennustavaa. Kupristuneitten kulmain alta hänen siniset silmänsä harhailivat pikaisesti ympärinsä terävinä kuin miekan isku.

”Tässä olen, sire!” Tummaverinen, harmahtava keski-ikäinen mies meriväen univormussa oli astunut esiin joukosta. Napoleon astui pari kolme askelta häntä vastaan niin uhkaavalla tavalla, että minä näin ahavan pureman merimiehen poskien kalpenevan, ja hän katseli tuskallisesti ympärilleen aivan kuin hän olisi etsinyt apua.

”Mikä siihen on syynä, amiraali Bruix”, puhkesi keisari samalla uhkaavalla äänellä, ”että te ette totellut minun määräyksiäni eilen illalla?”

”Minä huomasin, että nousi lännestä myrsky, sire. Minä tiesin että” – hän tuskin kykeni puhumaan, niin pelästynyt hän oli – ”että jos laivat lähtisivät tällä laitatuulella...”

”Mikä oikeus teillä on arvostelemaan, hyvä herra”, huusi keisari uhkaavalla vihan äänellä. ”Luuletteko te, että teidän arvostelukykynne on minun vertaiseni?”

”Meriasioissa, sire.”

”Ei minkäänlaisissa kysymyksissä.”

”Mutta myrsky, sire! Eikö se todistanut, että minä olen oikeassa?”

”Mitä? uskallatte vielä kiistellä?”

”Kun minulla on oikeus puolellani...”

Huoneessa syntyi hetkeksi kuoleman hiljaisuus, niin kuin on silloin kun kaikki odottavat pidättäen henkeään. Keisarin katse oli kauhea. Hänen poskillaan oli vihriänpunertava väri, ja lihakset hänen otsassaan liikkuivat kummallisella tavalla. Hän näytti kamalalta kuin kaatuvaistautinen. Hän kohotti ratsupiiskan olkansa yli ja astui amiraalia lähemmäs.

”Te häpeämätön roisto,” pauhasi hän. Hän käytti italialaista sanaa coglione, ja minä huomasin, että kun hän joutui purkauksiinsa, niin hänen ranskankielensä sai ulkomaalaisen soinnun.

Vähän aikaa näytti siltä kuin hän aikoisi lyödä amiraalia ratsupiiskallaan. Tämä väistyi vähän ja laski kätensä miekankahvalle.

”Huomatkaa, sire”, sanoi hän.

Muutamia silmänräpäyksiä oli jännitys kauhea. Sitten Napoleon laski ratsupiiskansa ja löi sillä kovasti pohkioonsa.

”Vara-amiraali Magon”, huusi hän, ”te tästä lähtien otatte vastaan kaikki laivastoa koskevat määräykset. Amiraali Bruix, te lähdette Boulognesta neljänkolmatta tunnin kuluessa ja menette Hollantiin. Missä on luutnantti Gérard Berchényn husaareita?”

Seuralaiseni nosti käden päähineeseen.

”Minä käskin teidän tuoda Grosboisin linnasta herra Louis de Lavalin.”

”Hän on täällä, sire.”

”Hyvä. Te voitte mennä.”

Luutnantti tervehti, pyörähti ympäri ja meni tiehensä miekan ja kannusten kilistessä, ja keisari käänsi siniset silmänsä minuun. Minä olin usein kuullut puhuttavan silmistä, jotka voivat nähdä toisen läpi, vaan tämä terävä katse todellakin tuntui tunkevan toisen sisimpiinkin ajatuksiin. Vaan niiden ankaruus oli poissa, ja minä näin hänen silmissään sulaa hyvyyttä ja ystävällisyyttä.

”Te olette tullut tarjoamaan minulle palvelustanne, herra de Laval?”

”Niin, sire.”

”Siihen on tarvittu kauan ennen kuin olette voinut päättää.”

”Minä en ole ollut oma herrani, sire.”

”Teidän isänne oli ylimys?”

”Oli, sire.”

”Ja Bourbonein suosija?”

”Niin, sire.”

”Te saatte nyt nähdä, että Ranskassa ei enään ole aristokraateja eikä jakobineja, vaan me kaikki olemme ranskalaisia, jotka työskentelemme maamme kunniaksi. Oletteko nähnyt Louis Bourbonia?”

”01en hänen nähnyt kerran, sire.”

”Hän näyttää mitättömältä, eikö totta?”

”Ei, sire, minusta hän näytti kauniilta.”

Silmänräpäyksen ajan näin tyytymättömyyttä sinisissä herkissä silmissään. Sitte hän ojensi kätensä ja nipisti minua korvasta.

”Herra de Laval ei ole syntynyt hovimieheksi”, sanoi hän. ”No niin Louis Bourbon on huomaava, että hän ei saavuta valtaistuinta kirjoittelemalla julistuksia Lontoossa ja merkitsemällä niihin Louis. Minä puolestani tapasin Ranskan kruunun makaamassa maassa ja minä sen nostin ylös miekkani terällä.”

”Te olette kohottanut Ranskankin miekallanne, sire”, sanoi Talleyrand, joka seisoi hänen vieressään.

Napoleon katsoi kuuluisaa ministeriään, ja minä olin lukevinani epäilystä hänen silmissään. Sitte hän kääntyi sihteerinsä puoleen.

”Minä jätän herra de Lavalin teidän huostaanne, de Meneval”, sanoi hän. ”Minä toivon tapaavani hänen neuvostohuoneessa sitten kun olen tarkastanut tykistön.”