Enoni: Yhdestoista luku
| Kymmenes luku | Yhdestoista luku. Sihteeri. Kirjoittanut Arthur Conan Doyle |
Kahdestoista luku |
Keisari, kenraalit ja upseerit, kaikki riensivät ulos katsastukseen ja jättivät minut yksinään miehen kanssa, joka oli hauskan näköinen, mustassa puvussaan valkoisine röyhelyspaitoineen, ja hän esitteli itsensä minulle herra de Menevaliksi, hänen majesteetinsa yksityissihteeriksi.
”Meidän täytyy saada vähän ruokaa herra de Laval”, sanoi hän. ”Kun on jotakin tehtävää keisarin kanssa, niin on aina parasta hankkia ruokaa silloin, kun on aikaa. Voi kulua monta tuntia ennen kuin hän syö mitään ja jos on hänen kanssaan, niin täytyy paastota. Minä vakuutan teille, että minä olen ollut pyörtyä nälästä ja janosta.”
Herra de Meneval oli niin ystävällisen näköinen, että minä jo tunsin olevani aivan vapaa hänen seurassaan. Ja minä kysyin sen vuoksi häneltä kursailematta:
”Mutta miten tekee keisari?”
”Hän on raudasta. Me emme saa asettaa aikaamme hänen mukaansa. Minä olen hänen nähnyt tekevän työtä kahdeksantoista tuntia yhtämenoa niin, että hän ei ole muuta nauttinut kuin kupin tai kaksi kahvia. Hän väsyttää koko ympäristönsä. Eipä edes sotamiehetkään ole hänen vertaisiaan kestävyydessä. Minä vakuutan teille, että minä pidän suurimpana kunnianani, kun minulla on huoli hänen papereistaan, vaan kaikissa tapauksissa se väliin on varsin rasittavaa. Väliin kello yksitoista illalla minä vielä istun kirjoittamassa hänen lausumisensa mukaan ja päätäni kivistää. Se on kauheaa työtä, sillä hän lausuu yhtä kiireesti kuin hän puhuu, eikä hän koskaan sano mitään kahta kertaa. ’Kas niin Meneval’, sanoo hän yhtäkkiä, ’nyt me lopetamme ja nyt me nukumme hyvin koko yön.’ Vaan juuri kun olen hyvilläni siitä, niin hän lisää: ’Ja me jatkamme kirjoittamista kello kolme aamulla.’ Sellaista on ’nukkua koko yön’.”
”Vaan eikö hänellä ole määrätyitä ruoka-aikoja?” kysyin seuratessani onnetonta sihteeriä teltasta.
”Kyllä hänellä on määrätyt ajat, vaan hän ei niistä välitä. Niin kuin huomaatte, on jo päivällis-aika aikoja sitten ollut, vaan hän on mennyt katsastukselleen. Sen jälkeen taas joku seikka vetää hänen huomionsa ja sitten taas joku toinen, ja illalla hän yhtäkkiä huomaa, että hän ei ole saanut päivällistä. ’Päivälliseni Constant, ja hetipaikalla!’ huutaa hän silloin, ja Constant raukan täytyy pitää huoli siitä, että se on saatavissa.”
”Vaan niin myöhään, se kai jo on pilautunut!” sanoin minä.
Sihteeri nauroi varovasti niin kuin mies, jonka aina on ollut pakko hillitä tunteensa.
”Tässä on keisarillinen keittiö”, sanoi hän ja osotti muuatta suurta telttaa heti päämajan edessä. ”Borel, toinen kokki, seisoo juuri ovella. Kuinka monta kananpoikaa tänään, Borel?”
”Ah, herra de Meneval, on sydäntä särkevää”, puhkesi kokki sanomaan. ”Katsokaa näitä!”
Hän veti syrjään esiripun käytävän edestä ja näytti meille seitsemän kulhollista, joissa kussakin oli kylmennyt linnunpaisti.
”Kahdeksas on tulella ja pian valmis, vaan minä olen kuullut, että hänen majesteetinsa on mennyt katsastukselle, niin että meidän kai täytyy panna tulelle yhdeksäs.”
”Sellaista se on”, sanoi seuralaiseni lähtiessämme teltasta. ”Minä muistan, kun kerran kolmekolmatta kanaa valmistettiin hänelle ennen kuin hän tahtoi päivällisensä. Silloin hän tahtoi päivällisensä kello yksitoista illalla. Hän ei välitä siitä, mitä hän juo tai syö, vaan hän ei rupea odottamaan. Puolipulloa Chambertinia, yksi punakala tai kananpoika à la Marengo tyydyttää kaikki hänen tarpeensa, vaan on varomatonta panna pöytään leivoksia tai kräämiä, sillä hän syö sen melkein aina ennen lintua. – Eikö tuo ole omituista?”
Minä olin pysähtynyt huudahtaen hämmästyksissäni. Muuan tallirenki ratsasti laukkaa hyvin kauniilla arapialaisella hevosella muuatta katua pitkin telttain välissä. Muuan krenateeri, joka seisoi pieni porsas kainalossa, heitti sen hevosen jalkoihin. Porsas vinkui kauheasti ja hyppäsi tiehensä, vaan hevonen meni edelleen muuttamatta tahtiaan.
”Mitä tuo merkitsee?” kysyin.
”Se on Jardin, ensimmäinen ratsumestari, joka opettaa keisarin hevosta. Sitä opetetaan ensin niin, että kanunalla ammutaan aivan korvan juuressa, sitten viskataan sen päälle aavistamatta raskaita esineitä, ja viimeinen temppu on, että sen jalkoihin heitetään porsas. Keisari ei ole oikein varma ratsastaja, ja hän vaipuu usein ajatuksiinsa ratsastaessaan, niin että hevosen pitää olla hyvin harjaantuneen. Näettekö tuota nuorta miestä, joka nukkuu teltan aukossa?”
”Näen.”
”Te ette usko, että hän tällä hetkellä palvelee keisaria?”
”Ainakin se näyttää olevan hyvin helppoa palvelusta.”
”Minä toivoisin, että kaikkien meidän palveluksemme olisi niin helppoa. Se on Joseph Linden, jolla on juuri saman kokoiset jalat kuin keisarilla. Hän käyttää keisarin uusia saappaita kolme päivää ennen kuin ne jätetään hänen herralleen. Te näette kultasolista, että hänellä on uudet saappaat tälläkin hetkellä. – Ah herra de Caulaincourt, ettekö tahdo syödä päivällistä kanssamme teltassani?”
Kookas, kaunis mies, hyvin komeasti puettu, astui vastaamme ja tervehti meitä.
”Tavatonta on nähdä teitä jouten herra de Meneval, talouden hoitajana ei ole juuri mikään helppo tehtävä, vaan minä uskon, että minulla on enemmän jouto-aikaa kuin teillä. Ehdimmekö syödä päivällistä ennen kuin keisari tulee takaisin?”
”Kyllä, kyllä, tässä on telttani ja kaikki on valmiina. Me näemme, milloin keisari tulee ja voimme olla paikoillamme ennen kuin hän ehtii sinne. Tämä on leiriruokaa, herra de Laval, vaan te saatte antaa anteeksi.”
Minä puolestani söin kotletteja ja sallatia erinomaisella ruokahalulla, vaan parasta minusta oli kuulla seuralaisteni puhetta, sillä minä olin tavattoman utelias kuulemaan kaikkea, mikä koski tuota ihmeellistä miestä, joka neronsa kautta oli niin nopeasti kohonnut tähän maailmaa hallitsevaan asemaan. Hänen taloutensa hoitaja puhui hänestä hämmästyttävän vapaasti.
”Mitä sanovat Lontoossa hänestä, herra de Laval?” kysyi hän.
”Ei juuri mitään hyvää.”
”Minä olen sen huomannut heidän sanomalehdistään. Ne saattavat keisarin raivoon, vaan kuitenkin hän niitä lukee itsepäisesti. Minä olen vakuutettu, että ensimmäinen tehtävänsä Lontoossa on, että hän käskee ratsu-osastoja onnettomiin sanomalehtien toimituspaikkoihin ja antaa vangita toimittajat.”
”Ja toiseksi?”
”Toiseksi”, sanoi hän nauraen, ”hän lähettää pitkän julistuksen, osottaakseen, että me olemme valloittaneet Englannin yksistään englantilaisten hyväksi ja kerrassaan vastoin tahtoamme. Ja sitten keisari antaa englantilaisten ymmärtää, että jos he välttämättömästi haluavat protestanttisen hallitsijan, niin on ehkä muutamia kohtia, joissa hän eroaa pyhästä katolisesta kirkosta.”
”Nyt te olette paha”, sanoi de Meneval, samalla kertaa nauraen ja peläten ystävänsä rohkeutta. ”Keisarin täytyy tietysti valtiollisista syistä kallistua vähän muhamettilaisuuteenkin, ja hän varmaan pitäisi jumalanpalveluksensa St. Paulin kirkossa yhtä mielellään kuin Kairon moskeassa. Keisarin täytyy ajatella kaikkea.”
”Hän ajattelee liiaksi”, sanoi Caulaincourt vakavasti. ”Hän ajattelee niin paljo, että kaikki muut Ranskassa tottuvat olemaan ajattelematta. Te tiedätte, mitä tarkoitan, de Meneval, sillä te olette nähnyt yhtä paljo kuin minäkin.”
”Niin, niin”, vastasi sihteeri. ”Hän ei todella elvytä ympäristöään itsenäisyyteen. Minä olen hänen kuullut sanovan monta kertaa, että hän pitää eniten keskinkertaisista, joka on varsin köyhä ylistys meille, joilla on kunnia palvella häntä.”
”Viisas mies hovissa näyttää viisauttaan siten, että on olevinansa ilman mielipiteitä”, sanoi Caulaincourt vähän katkerasti.
”Ja kuitenkin siellä on monta etevää luonnetta”, huomautin minä.
”Jos niin on, niin saavat ne olla siellä ainoastaan salaamalla luonteensa. Hänen ministerinsä ovat kirjureita, hänen kenraalinsa muutamanlaisia parempia ajutantteja. Kaikki tyyni ovat työkaluja. Tämä ihmeellinen mies on keskipiste ja hänen ympärillään olijat eivät ole muuta kuin kuvastimia, jotka heijastavat hänen eri puoliaan. Yhdessä hänet näkee raha-asiain hoitajana ja sen kuvastimen nimi on Lebrun. Toisessa näette hänet poliisina ja se on Savary tai Fouché. Kolmannessa hän esiintyy diplomatina ja on nimenä Talleyrand. Näkee eri kuvia, vaan se on sama mies. Hän on esimerkiksi herra Caulaincourt, joka johtaa taloutta, vaan hän ei voi ajaa tiehensä palvelijaa ilman suostumusta. Hän on – aina keisari ja hän leikkii meidän kanssamme. Teidän täytyy tunnustaa, herra de Meneval, että hän leikkii meidän kanssamme. Ei missään hän niin tuo esiin ihmeellistä viisauttaan. Hän ei meidän anna olla hyviä ystäviä, sillä silloin me voisimme liittyä häntä vastaan. Hän on kiihoittanut marskinsa toisiaan vastaan, niin että ne nyt tuskin toisiaan tervehtivät. Katsokaa miten Davoust vihaa Bernadottea, tai katsokaa Lannesia ja Bessièria, Neytä ja Massénaa. He töintuskin voivat pitää miekkoja sivullaan, kun kohtaavat toisensa. Ja sitten hän tuntee niin hyvin heikkoutemme, Savaryn rahanhimon, Cambacérèn turhamaisuuden, Durocin raakuuden, Berthierin tyhmyyden, Maretin ikävystyttäväisyyden, Talleyrandin kiihkon keinotteluun, kaikki tämä on vain aseena hänen kädessään. Minä en tiedä, mikä minun oma suurin heikkouteni on, vaan minä olen varma, että hän sen tietää ja että hän sitä käyttää hyväkseen.”
”Vaan niin paljon kuin hän työtä tekee!” huudahdin minä.
”Niin, sen voitte hyvällä syyllä sanoa”, sanoi de Meneval.
”Sellainen tarmo! Kahdeksantoista tuntia neljästäkolmatta, ja sillä tavoin viikko viikolta. Hän on ollut lakialaativain kokousten puheenjohtajana, kunnes kokouksen jäsenet ovat pyörtyneet pulpettinsa ääreen. Mitä minuun tulee, niin minä kuolen hänen työhönsä, aivan niinkuin hän näännytti de Bouriennen, vaan minä kuolen paikalleni napisematta, sillä jos hän on ankara muillekin, niin on hän ankara itselleenkin.”
”Hän on sopiva mies Ranskalle”, sanoi Caulaincourt. ”Hän on itse järjestys ja itse kuri. Kun muistamme missä sekasorron tilassa Ranska raukka oli vallankumouksen jälkeen, kun ei kukaan tahtonut olla hallittuna vaan jokainen hallita muita, niin voi ymmärtää, että ainoastaan Napoleon voi meidät pelastaa. Me odotimme jotain tukevaa mistä kiinni pitää, ja sitten me tapasimme tämän rautapylvään. Ja mikä mies hän oli noina päivinä, herra de Laval! Te näette hänet nyt, kun hän on saanut kaikki, mitä hän voi toivoa. Hän on iloinen ja vapaa. Vaan siihen aikaan hän ei ollut saanut mitään, vaan himoitsi kaikkia. Hänen katseensa peloitti naisia. Hän kuleksi pitkin katua kuin susi. Ihmiset katselivat häntä kun hän meni ohitse. Hänen muotonsa oli aivan toisenlainen kun nyt – kasvonsa olivat luisevat ja laihat ja katse uhkaava ja vilkuileva ja leuvat kuin hauvilla. Niin, tuo pieni luutnantti Bonaparte, Briennen sotilaskoulusta, oli kummallinen olento. ’Tuossa on mies’, sanoin kun näin hänet, ’joka joutuu joko valta-istuimelle tai polvistuu mestauslavalle.’ Ja nyt te näette!”
”Ja siitä ei ole kuin kymmenen vuotta”, lausuin minä.
”Ainoastaan kymmenen vuotta, ja he ovat hänet vieneet vinttikamarista Tuillerioihin. Vaan hän oli siihen syntynyt. Ei kukaan voinut häntä estää. De Bourienne kertoi minulle, että kun hän oli poikasena Briennessä, oli Napoleonilla samat suuremmoiset keisarilliset elkeet kuin nytkin ja hän kiitti tai moitti ja tuijotti tuimasti aivan niin kuin nytkin. Oletteko nähnyt hänen äitiään, herra de Laval? Hän on kuin kuningatar murhenäytelmässä, kookas, vakava, sulkeutunut ja hiljainen. Hän on lähde, josta Napoleon on kuohunsa saanut.”
Minä näin sihteerin lempeistä, uskollisista silmistä, että hän kävi levottomaksi Caulaincourtin avonaisesta puheesta.
”Te voitte, herra de Laval, käsittää, että me emme elä kovinkaan kovan tyranniuden alaisina, muuten emme ehkä voisi niin avonaisesti arvostella herraamme. Tosiasia on, että me emme ole sanoneet mitään, jota hän ei olisi kuullut huvikseen ja ehkä hyväksyenkin. Hänellä on pienet heikkoutensa, muuten hän ei olisikaan ihminen, vaan ajatelkaa hänen suuria hallitsijalahjojaan, ja minä kysyn onko toista ihmistä ollut, joka niin olisi täydellisesti todistanut oikeaksi kansan vaalin. Hän tekee työtä ahkerammin kuin kukaan hänen alamaisistaan. Hän on kenraali, jota sotamiehensä rakastavat. Hän on isäntä, jota palvelijansa rakastavat. Hän ei koskaan pidä jouto-aikaa, hän on aina valmis työtä tekemään. Tuilerioissa ei ole ketään niin kohtuullista ruokaan ja juomaan nähden. Hän kasvatti veljiään omalla kustannuksellaan, kun hän oli hyvin köyhä, ja hän on kaukaisimpienkin sukulaistensa antanut nauttia hänen onnestaan. Sanalla sanoen, hän on säästäväinen, työteliäs ja kohtuullinen. Me olemme englantilaisista lehdistä lukeneet, herra de Laval, hallitsijaprinssistä, ja minä uskon, että hänen vertailussa käy huonosti.”
Minä muistin pitkän sarjan Brightonin, Lontoon ja Newmarkin häväistysjuttuja ja minun täytyi jättää George puollustamatta.
”Minun käsitykseni mukaan eivät englantilaiset soimaa keisaria hänen yksityis-elämänsä, vaan kunnianhimonsa vuoksi.”
”Asia on nähkääs niin”, sanoi de Caulaincourt, ”että keisari tietää niin kuin me kaikki tiedämme, ettei ole tarpeeksi tilaa maailmassa Ranskalle ja Englannille. Toisen näistä täytyy olla ylinnä. Jos Englanti saataisiin kukistetuksi, niin me voisimme sitten asettaa perustuksen ikuiselle rauhalle. Italia on meidän. Itävallan voimme kukistaa vielä kerran, niin kuin olemme sen kukistaneet jo yhden kerran ennen. Saksa on hajallaan. Wenäjä voi laajentaa alaansa etelään ja itään. Amerikan voimme ottaa sopivassa tilaisuudessa. Louisianasta ja Kanadasta saamme sopivan tekosyyn. Maailmanvalta odottaa meitä ja tuolla on ainoa, joka meitä estää.” Hän viittasi teltan ovesta leveälle siniselle kanavalle.
Kaukana etäisyydessä näkyi aivan kuin lumivalkoisia lokkeja rannikkovartiolaivaston purjeita. Minulle taas johtui mieleen, mitä olin nähnyt edellisenä iltana – laivain lyhdyt merellä ja leiritulet maalla. Maa- ja merivalta seisoi vastatusten katsellen toisiaan silmästä silmään, ja odottava maailma seisoi ympärillä katsellen, mitä siitä tulee.