Ensi yritykseni (Wuorinen)

Ensi yritykseni. Kirjoittanut Olli Wuorinen

Ujostellen ja epäröiden ilmaisen tässä ensi yritykseni kirjallisuuden alalla.

Poikasena, noin kymmenvuotiaana, heräsi minussa harras halu lukemiseen, ja etenkin miellytti minua runot ja laulelmat mitä vain osuin kuulemaan tahi painettuina näkemään. Syntymäpitäjässäni Uukuniemellä oleskeli niillä ajoin melkein sokea, kirjoitusta taitamaton mies, Jaakko Eerikäinen, joka vanhalla kalevalaisella runomitalla sattuvasti sepitteli kaikellaisista oudommista tapahtumista ivarunoja. Ne levisivät suusta suuhun, ja niille kelpolailla naurettiin. Sittemmin sain kuulla kansan suusta loppusointuisia runoja, esim. Paavo Korhosen häälaulun: »No miehet, miehet veikkoset, näin näitä häitä juuvaan, Lopussa viel’ ei entiset ja toista aina tuuvaan» sekä Krimin sodan aikuisia sotalauluja, esim. »Arvatkaappa ihmisraukat kuinka aika muuttuu. Jokohan nyt rakas Isä syntisihin suuttuu» ja muutamia muita, joiden loppuvasteet minua miellyttivät. Näiden esikuvien mukaan koetin sitten minäkin kyhätä jotain runontapaista, kirjoittelin niitä seiniin hiilellä tahi savenpalasella, kunnes sain lyijykynän ja vähän paperia käteeni.

Jouduin sitte 18–20 vuotiaana Maaskolan maanviljelyskouluun lähellä Viipuria. Siellä pääsi julkisuuteen Viipurissa ilmestyvässä Otava-lehdessä ensimäinen kynänkyhäykseni. Aihe oli aivan satunnainen. Viipurin pitäjän talonpoikaisnuorukaiset joutuivat eräässä tilaisuudessa kinastelemaan maanviljelyskoulun oppilaiden kanssa. He halveksivat kouluamme ja meitä oppilaita, sanoivat että ei mokomasta räähkäkoulusta kukaan herraksi pääse, ja maata osaa jokainen kyntää koulua käymättäkin. Tällainen puhe harmitti meitä. Minäpä rohkenin kirjoittaa asiasta Otava-lehteen. Se painettiin siihen sanasta sanaan, ja me oppilaat jäimme odottamaan maalaisnuorukaisten puolelta jonkunlaista vastinetta. Sitä ei kuitenkaan tullut.

Tämä ensi yritys julkisuuden alalla yllytti minua useamminkin samaan lehteen kirjoittamaan. Ne olivat joko suorasanaisia tahi runopukuisia, ja käytin silloin milloin mitäkin nimimerkkiä tahi en käyttänyt mitään.

Kun sitten vv. 1862–63 olin samassa maanviljelyskoulussa alkeisopettajana, oli minulla runsaasti aikaa lukemiseen. Viipurin lainakirjasto avasi aarteensa minulle. Siten opin tuntemaan K. A. Gottlundin, Jaakko Juteinin, Paavo Korhosen, Olli Kymäläisen, Pietari Makkosen ja Antti Puhakan runoja. Kalevalaankin tutustuin, ja tällä vanhalla runomitalla useimmat runoyritykseni kyhäsin.

Vuosien vieriessä pirahteli silloin tällöin leipähuolien lomassa pieniä runoja, joita lähetin sanomalehtiin. Ollessani sitten oppilaana Jyväskylän seminaarissa vv. 1868–72 rupesi niitä enemmän syntymään. Tähän vaikutti sekin, että samaan aikaan osui seminaarissa olemaan useita runokykysiä oppilaita: Erkko, Lönnbeck, Killinen, Isa Asp y. m., jotka samaa henkeä herättivät tovereihinkin. Runojani annoin V. Kilpisen toimittamaan »Kansan lehteen», kirjoitinpa erään runon venykkeillä, ja siitä K. minua erittäin kiitteli ja lahjoitti minulle useita venykkeillä painettuja kirjojansa. Vielä enemmän runo-intoa koitui siitä, kun Julius Krohn (Suonio) otti julaistakseen »Suomen Kuvalehdessä» useita runojani. Hauskaa hauskempi oli kun ankara A. Ahlqvist (Oksanen) »Kielettäressä» suosiollisesti arvosteli Jyväskylän seminaarilaisten albumia »Suomen saloilta I» ja siinä mainitsi minunkin runojani. Näitä professorivainajia muistelen arvonannolla vielä nytkin vanhoilla päivilläni.

Olli Vuorinen.

Lähde: Kuinka meistä tuli kirjailijoita: suomalaisten kirjailijoiden nuoruudenmuistelmia. 1916. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.