Fritiofin satu: 1. Fritiof ja Ingeborg

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Esaias Tegnér 1. Fritiof ja Ingeborg.
Fritiofin satu
Kirjoittanut Esaias Tegnér
2. Kuningas Beele ja Torsten Viikinginpoika


Kaks tainta Hilding hoitohon
ja kasvattaakseen saanut on.
Ei kauniimpia Pohjan mailla,
ne kohos kasvuun vertaa vailla.
Kuin tammi toinen nosti pään,
ja on kuin peitsi varsi tään;
mut latva, jossa tuuli kulki,
kuin kypärä jo kaartuu julki.
Kuin ruusu toinen kukoistaa,
miss’ äsken lämpis talvimaa;
mut kevät sen ei vielä hymyy,
vaan uinuu ummussa ja lymyy.
Mut kohta myrskyn aika on,
sen kanssa tammi taistohon;
pian leyhkii vienot kevättuulet,
ja ruusu aukoo rusohuulet.
Niin kasvoi riemuin, innoin nuo,
ja Fritiof oli tammi tuo,
mut ruusu, muita kaunihimpi,
se Ingeborg on, pikku impi.
Jos näit nuo päiväll’ leikeissään,
niin luulit: Freijan[1] kodin nään,
min iloon armas pari hiipi,
pien’ kultakutri, ruususiipi.
Mut jos näit valoss’ illan kuun,
kun karkeloi he alla puun,
niin luulit: haltiatpa keijuin
ne siimeksissä liitää leijuin.
Oi, kuink’ on Fritiof iloinen,
kun oppi ensi riimusen![2]
Kuink’ into uljas rinnan täytti,
kun riimun Ingborgille näytti!
Hän purressaan niin rohkein päin
ui halki aaltoin sinerväin.
Kun kääntäneeks hän purjeen saapi,
pien’ Ingborg kättään taputtaapi.
Niin ylhäällä ei pesää näy,
miss’ ei hän immen tähden käy,
ja kotkalta, mi pilvet viistää,
hän munat ryöstää, poiat riistää.
Jos kuinka vankkaan kuohui vuo,
sen yli kantoi tytön tuo.
Niin hauska, loiskiessa vetten,
on kaulaus pienten valkokätten.
Ens kukan, jonka kevät toi,
ens mansikan, mi hohteen loi,
ens tähkäpään, mi jyvää kantoi,
hän Ingborgille riemuin antoi.
On lapsuuspäivät siivekkäät:
jo tuossa nuorukaisen näät,
mi hehkuu, toivoin ihaninta,
tuoss’ immen, jonka puhkee rinta.
Nuor Fritiof metsästeli nyt;
ois moni siinä säikkynyt,
näet ilman peistä, miekkaa tohti
hän käydä kontiota kohti.
He rinnoin paini, sylikkäin,
ja voittain, vaikka naarmupäin,
toi Fritiof takkukarvan sieltä;
se eikö viehtäis immen mieltä?
Uljuutta nainen ihailee,
ja voima kauniin ansaitsee:
niin toinen toisellensa luontuu,
kuin kypärkaari otsaan juontuu.
Mut Fritiof talvisiltoinaan
kun lieden luo jäi lukemaan
Valhallan[3] kirkkaan jumaloista
ja jumalattarista noista;
hän mietti: Freijan kiharat
kuin kultaohra aaltoovat;
mua kutrein kultaverkko viehtää,
mi ruusua ja liljaa kiehtää.
Iduunan[4] povi kaunis on,
tuo silkin alla vallaton;
näin silkin, missä kisojansa
lyö keijut ruusunuppuin kanssa.
Ja Friggan[5] silmät viehkeät
kuin taivaansini siintävät;
näin silmät, joihin nähden jäivät
jo tummiks kevätsiinnon päivät.
Sun poskes, Gerda,[6] kajastaa
kuin pohjantulta hankimaa;
ma posket näin, ja väikkeeks uskon
ne kahden vienon aamuruskon.
Niin hellän mielen tiedän, oi,
kuin Nannan,[7] josta laulut soi!
Käy mainees, Balder,[8] syystä varmaan,
kun, onnekas, sait Nannan armaan.
Kuin sä, jos kuolla saisin vain!
jos impi itkis haudallain,
kuin Nannas kaihoin lempiväisin,
luo Heelan[9] mielelläni jäisin.
Mut kutoi tytär kuninkaan,
ja laulain sankarlauluaan,
loi loimeen urhon retket kummat
ja sinilaineet, lehdot tummat.
Hän villaan lumivalkeaan
saa kultakilvet kasvamaan;
ja peitset on kuin punajuomut,
mut haarniskoiss’ on hopeesuomut.
Mut kuinka impi kutookin,
saa urho piirteet Fritiofin,
ja kun ne noin nyt siinä lymyy,
hän punehtuu, mut sentään hymyy.
Mut Fritiof leikkaa kulkeissaan
I:n, F:n koivuun kotihaan.
Ne yhdistyy, kun kasvaa kuori,
kuin noiden sydäntoivo nuori.
Kun päivä nousee taivaallen,
maan herra kultakutrinen,
ja elo virkoo, liikkuu kansa,
he aattelee vaan toisiansa.
Kun yö jo hiipii taivaallen,
maan äiti tummatukkainen,
ja hiljaa kun käy kulkuansa,
he uneksii vain toisistansa.
”Sa maa, mi keväin pujotat
taas kukkiin kutris vihannat,
sa kaunihimtnat noista anna
nyt päähän Fritiofin mun panna.”
”Sa meri, jonka saleihin
luo loisteen helmet tuhansin,
suo mulle hohtavin, suo sorjin!
Sen kiinnän kaulaan Ingeborgin.”
”Sa kultapäivä, soihtu maan,
jot’ Ooden[10] kantaa kruunussaan,
jos sun ma saisin päältä pilven,
niin kehästäs sais Fritiof kilven.”
”Sa lyhty taivaan pihojen,
sa kuuhut kalvaskatseinen,
jos sinut tuolta vain nyt saisin,
sun neidon otsaan sovittaisin.”
Mut Hilding lausui: ”Kasvatti,
pois mielestäs tuo lempesi!
Kaks arpaa teille norna[11] heitti,
on tytär kuninkaan se neiti.
Luo Oodeninpa, Valhallaan
hän johtaa sukujohtoaan:
sa poika Torstenin, sa luovu,
ei erilaiset yhteen suovu!”
Mut Fritiof hymys: ”Johtoaan
mun sukuni käy poveen maan.
Kanss’ salon kuninkaan ma kiistin,
sen suvun sain, kun taljan riistin.
”Ei vapaa mies käy väistymään,
on mailma hällä säilässään.
Min onni otti, voi se antaa,
kuningaskruunun toivo kantaa.
”Vain voima miehen aateloi,
näet taivaist’ tänne Toor[12] sen toi.
Hän kuntoon katsoo, muu on halpa,
ja tuima kosija on kalpa!
”Ma neidostani taistelen,
vaikk’ kanssa Jyry-Ukkosen.
Sa kasva riemuin, liljakulta,
voi häntä, ken sun riistäis multa!”


  1. Lemmenjumalatar.
  2. Muinaisskandinaavilainen kirjain.
  3. Jumalien asunto, taivas.
  4. Nuoruuden jumalatar.
  5. Ylijumalan, Oodenin puoliso.
  6. Vuosikasvun jumalan, Frejn puoliso.
  7. Balderin puoliso.
  8. Valon, hyvän ja viattomuuden jumala.
  9. Kuoleman jumalatar, Tuonelan, varjojen maan valtijatar.
  10. Ylijumala.
  11. Nornat, vaihettaret, joita oli kolme, olivat jumalien ja ihmisten kohtaloiden määrääjät.
  12. Voiman ja ukkosen jumala.


Lähde: Tegnér, Esaias 1905: Fritiofin satu. Suomentanut Valter Juva. Esaias Tegnérin lyhyesti kuvaillut Valfrid Vasenius. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.