Fritiofin satu: 1. Fritiof ja Ingeborg
| Esaias Tegnér | 1. Fritiof ja Ingeborg. Fritiofin satu Kirjoittanut Esaias Tegnér |
2. Kuningas Beele ja Torsten Viikinginpoika |
- Kaks tainta Hilding hoitohon
- ja kasvattaakseen saanut on.
- Ei kauniimpia Pohjan mailla,
- ne kohos kasvuun vertaa vailla.
- Kuin tammi toinen nosti pään,
- ja on kuin peitsi varsi tään;
- mut latva, jossa tuuli kulki,
- kuin kypärä jo kaartuu julki.
- Kuin ruusu toinen kukoistaa,
- miss’ äsken lämpis talvimaa;
- mut kevät sen ei vielä hymyy,
- vaan uinuu ummussa ja lymyy.
- Mut kohta myrskyn aika on,
- sen kanssa tammi taistohon;
- pian leyhkii vienot kevättuulet,
- ja ruusu aukoo rusohuulet.
- Niin kasvoi riemuin, innoin nuo,
- ja Fritiof oli tammi tuo,
- mut ruusu, muita kaunihimpi,
- se Ingeborg on, pikku impi.
- Jos näit nuo päiväll’ leikeissään,
- niin luulit: Freijan[1] kodin nään,
- min iloon armas pari hiipi,
- pien’ kultakutri, ruususiipi.
- Mut jos näit valoss’ illan kuun,
- kun karkeloi he alla puun,
- niin luulit: haltiatpa keijuin
- ne siimeksissä liitää leijuin.
- Oi, kuink’ on Fritiof iloinen,
- kun oppi ensi riimusen![2]
- Kuink’ into uljas rinnan täytti,
- kun riimun Ingborgille näytti!
- Hän purressaan niin rohkein päin
- ui halki aaltoin sinerväin.
- Kun kääntäneeks hän purjeen saapi,
- pien’ Ingborg kättään taputtaapi.
- Niin ylhäällä ei pesää näy,
- miss’ ei hän immen tähden käy,
- ja kotkalta, mi pilvet viistää,
- hän munat ryöstää, poiat riistää.
- Jos kuinka vankkaan kuohui vuo,
- sen yli kantoi tytön tuo.
- Niin hauska, loiskiessa vetten,
- on kaulaus pienten valkokätten.
- Ens kukan, jonka kevät toi,
- ens mansikan, mi hohteen loi,
- ens tähkäpään, mi jyvää kantoi,
- hän Ingborgille riemuin antoi.
- On lapsuuspäivät siivekkäät:
- jo tuossa nuorukaisen näät,
- mi hehkuu, toivoin ihaninta,
- tuoss’ immen, jonka puhkee rinta.
- Nuor Fritiof metsästeli nyt;
- ois moni siinä säikkynyt,
- näet ilman peistä, miekkaa tohti
- hän käydä kontiota kohti.
- He rinnoin paini, sylikkäin,
- ja voittain, vaikka naarmupäin,
- toi Fritiof takkukarvan sieltä;
- se eikö viehtäis immen mieltä?
- Uljuutta nainen ihailee,
- ja voima kauniin ansaitsee:
- niin toinen toisellensa luontuu,
- kuin kypärkaari otsaan juontuu.
- Mut Fritiof talvisiltoinaan
- kun lieden luo jäi lukemaan
- Valhallan[3] kirkkaan jumaloista
- ja jumalattarista noista;
- hän mietti: Freijan kiharat
- kuin kultaohra aaltoovat;
- mua kutrein kultaverkko viehtää,
- mi ruusua ja liljaa kiehtää.
- Iduunan[4] povi kaunis on,
- tuo silkin alla vallaton;
- näin silkin, missä kisojansa
- lyö keijut ruusunuppuin kanssa.
- Ja Friggan[5] silmät viehkeät
- kuin taivaansini siintävät;
- näin silmät, joihin nähden jäivät
- jo tummiks kevätsiinnon päivät.
- Sun poskes, Gerda,[6] kajastaa
- kuin pohjantulta hankimaa;
- ma posket näin, ja väikkeeks uskon
- ne kahden vienon aamuruskon.
- Niin hellän mielen tiedän, oi,
- kuin Nannan,[7] josta laulut soi!
- Käy mainees, Balder,[8] syystä varmaan,
- kun, onnekas, sait Nannan armaan.
- Kuin sä, jos kuolla saisin vain!
- jos impi itkis haudallain,
- kuin Nannas kaihoin lempiväisin,
- luo Heelan[9] mielelläni jäisin.
- Mut kutoi tytär kuninkaan,
- ja laulain sankarlauluaan,
- loi loimeen urhon retket kummat
- ja sinilaineet, lehdot tummat.
- Hän villaan lumivalkeaan
- saa kultakilvet kasvamaan;
- ja peitset on kuin punajuomut,
- mut haarniskoiss’ on hopeesuomut.
- Mut kuinka impi kutookin,
- saa urho piirteet Fritiofin,
- ja kun ne noin nyt siinä lymyy,
- hän punehtuu, mut sentään hymyy.
- Mut Fritiof leikkaa kulkeissaan
- I:n, F:n koivuun kotihaan.
- Ne yhdistyy, kun kasvaa kuori,
- kuin noiden sydäntoivo nuori.
- Kun päivä nousee taivaallen,
- maan herra kultakutrinen,
- ja elo virkoo, liikkuu kansa,
- he aattelee vaan toisiansa.
- Kun yö jo hiipii taivaallen,
- maan äiti tummatukkainen,
- ja hiljaa kun käy kulkuansa,
- he uneksii vain toisistansa.
- ”Sa maa, mi keväin pujotat
- taas kukkiin kutris vihannat,
- sa kaunihimtnat noista anna
- nyt päähän Fritiofin mun panna.”
- ”Sa meri, jonka saleihin
- luo loisteen helmet tuhansin,
- suo mulle hohtavin, suo sorjin!
- Sen kiinnän kaulaan Ingeborgin.”
- ”Sa kultapäivä, soihtu maan,
- jot’ Ooden[10] kantaa kruunussaan,
- jos sun ma saisin päältä pilven,
- niin kehästäs sais Fritiof kilven.”
- ”Sa lyhty taivaan pihojen,
- sa kuuhut kalvaskatseinen,
- jos sinut tuolta vain nyt saisin,
- sun neidon otsaan sovittaisin.”
- Mut Hilding lausui: ”Kasvatti,
- pois mielestäs tuo lempesi!
- Kaks arpaa teille norna[11] heitti,
- on tytär kuninkaan se neiti.
- Luo Oodeninpa, Valhallaan
- hän johtaa sukujohtoaan:
- sa poika Torstenin, sa luovu,
- ei erilaiset yhteen suovu!”
- Mut Fritiof hymys: ”Johtoaan
- mun sukuni käy poveen maan.
- Kanss’ salon kuninkaan ma kiistin,
- sen suvun sain, kun taljan riistin.
- ”Ei vapaa mies käy väistymään,
- on mailma hällä säilässään.
- Min onni otti, voi se antaa,
- kuningaskruunun toivo kantaa.
- ”Vain voima miehen aateloi,
- näet taivaist’ tänne Toor[12] sen toi.
- Hän kuntoon katsoo, muu on halpa,
- ja tuima kosija on kalpa!
- ”Ma neidostani taistelen,
- vaikk’ kanssa Jyry-Ukkosen.
- Sa kasva riemuin, liljakulta,
- voi häntä, ken sun riistäis multa!”
- ↑ Lemmenjumalatar.
- ↑ Muinaisskandinaavilainen kirjain.
- ↑ Jumalien asunto, taivas.
- ↑ Nuoruuden jumalatar.
- ↑ Ylijumalan, Oodenin puoliso.
- ↑ Vuosikasvun jumalan, Frejn puoliso.
- ↑ Balderin puoliso.
- ↑ Valon, hyvän ja viattomuuden jumala.
- ↑ Kuoleman jumalatar, Tuonelan, varjojen maan valtijatar.
- ↑ Ylijumala.
- ↑ Nornat, vaihettaret, joita oli kolme, olivat jumalien ja ihmisten kohtaloiden määrääjät.
- ↑ Voiman ja ukkosen jumala.
Lähde: Tegnér, Esaias 1905: Fritiofin satu. Suomentanut Valter Juva. Esaias Tegnérin lyhyesti kuvaillut Valfrid Vasenius. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.