Fritiofin satu: 10. Fritiof merellä
| 9. Ingeborgin valitus | 10. Fritiof merellä. Fritiofin satu Kirjoittanut Esaias Tegnér |
11. Fritiof Angantyyrin luona |
- Meren rantamaan
- yhä Helge jää,
- ja nyt vimmoissaan
- luki loitsuja tää.
- Silloin taivas tummaks haipuu,
- yläilmat jylisee,
- aallot kuohuin nousee, vaipuu,
- vaahtipäinä hyrskyilee.
- Leimaukset taajat lentää,
- pilviin verijuovat luo,
- rantaan kirkuen jo entää
- kaikki meren linnut nuo.
- ”Kovan sään nyt saamme!
- Myrskyn siipein siuhe
- kaukaa kuuluu, veikot!
- Kenpä vaaleneis?
- Istu lehdoss’, impi,
- kaihoten mua muistain,
- kaunis kyynelissäs,
- armas Ingeborg!”
- Jopa vainoomaan
- tuli peikot nuo:
- vilu Heid ja Ham
- lumimyrskyn tuo.
- Siipensä jo auki riistää
- myrsky yössä ulappain,
- viistää merta, vuoroin viistää
- veräjiä jumalain.
- Hornan vallat syöksyy vesiin
- ratsastamaan aalloillaan,
- käy jo syvyyksistä esiin
- kauhut ikikuiluistaan.
- ”Ihanampi matka
- illan kuutamossa
- poikki väikevetten
- lehtoon Balderin.
- Lämpoisempi siellä
- rinnoill’ Ingeborgin,
- puhtaampi kuin vaahti
- immen povi on.”
- Nous Solundar-maa[1]
- yli aallokon;
- alus käännä sen taa!
- Hyvä suoja se on!
- Mut ei Fritiof merta pelkää
- tukevalla tammellaan,
- katsoo riemuin vaahtiselkää,
- itse seisoo ruorissaan.
- Tiukempaan hän purjeet kiintää,
- leikkaa laineet jyrkempään.
- Länteen vain, miss’ aavat siintää,
- länteen lähtee kiitämään.
- ”Taistella ma tahdon
- vielä tuulta vastaan.
- Pohjan mies ja myrsky
- hyvät veikot on.
- Häpeisithän, Ingborg,
- jos sun kotkas kääntyis
- rantaan puuskaa pakoon
- siivin lauennein.”
- Jo nyt väljeni vuo,
- levis kuilujen suut,
- kitis touvit nuo
- sekä palkkien puut.
- Vaikka aallot riehuu, ryntää,
- kahta puolta tursuaa,
- viel’ Elliida kuohut kyntää,
- tyrskyin voimaa vastustaa.
- Kiitää tähdenlennon lailla
- hyrskymerta, hyppii vain,
- kuni kauris vuorimailla,
- yli kuiluin, kukkulain.
- ”Suloisempi siellä
- suukko hentoin huulten,
- kuin tää suolavaahti,
- joka pärskyy päin.
- Ihanampi painaa
- vyötä ylhän immen,
- kuin nyt ruorin vartta
- tässä kouristaa.”
- Vilun hyyrteisen
- jo nyt henkii yö,
- ja jo kannellen
- raekuuro lyö.
- Ruorin luota keulaan laivan
- yöllä et voi nähdäkään,
- on kuin kammiossa aivan,
- mihin kuolleet peitetään.
- Leppymätön aalto uhkaa
- vetää laivaa syvyyteen;
- harmaana, kuin hautaan tuhkaa
- luotu ois, on kuilu veen.
- ”Sinipatjat pöyhii
- Raan[2] jo mereen meille,
- mut mua patjas viehtää
- sun vain, Ingeborg!
- Kovat kourat hoitaa
- airoja Elliidan,
- Eegir liitti laudat,
- vielä kantaa nuo.”
- Sivuhankaa saa
- jo nyt hyökypää,
- heti puhdistaa
- koko kannen tää.
- Fritiof rannerenkaan kiskas,
- kolme naulaa painoltaan,
- kultakorun kanteen viskas,
- lahjan Beele kuninkaan.
- Renkaan niin hän paloittaapi,
- kääpiöiden tekemän,
- joka mies se palan saapi,
- kaikki siinä muistaa hän.
- ”Kultaa mukaan tarvis,
- kun käyt kosioissa,
- kenpä käsin tyhjin
- lähtis Raanan luo!
- Kylmät hällä huulet,
- viekkaat vain on parmaat,
- kultakihloin parhain
- kihlaat vellamon.”
- Jopa puskivat taas
- rajut myrskysäät,
- alas raa’at ne laas
- sekä touvien päät.
- Puoliks uponnutta laivaa,
- jota aallot ahdistaa,
- ammentaa ei maksa vaivaa,
- merta et sä tyhjäks saa.
- Fritiof itseltään ei kiellä
- kuolon laivass’ olevan,
- mut hän käskysanat vielä
- huutaa yli pauhinan.
- ”Björn, sä ruoriin tänne,
- kiinni käy kuin karhu!
- Moinen sää ei saavu
- teiltä Valhallan.
- Noituutta on tässä,
- Helge herjan juonta.
- Melaan tartu, mastoon
- katsomaan ma käyn.”
- Kuni näätä ois,
- jo on mastossa tuo,
- ja sen huipusta pois
- alas katseen luo.
- Kas, nyt ui Elliidan eessä
- valas, saaren kokoinen,
- peikkopari vaahtiveessä
- inha istuu seljäss’ sen.
- Heid, min turkkiin lunta tuiskii,
- kuin jääkarhu mahdoton,
- Ham, mi suvillansa huiskii,
- musta myrskyn kotka on.
- ”Nyt, Elliida, näytä,
- tokko uljuus rinnan,
- tarmo rautatammen
- piilee povessas.
- Ääneni sä kuule:
- jos Het jumalista,
- vaskikeulas syökse
- valashirviöön.”
- Jo Elliida on
- sanat kuullut nää,
- valaspeikkohon
- se jo syöksähtää.
- Verisuihku ilmaan roiskii,
- pedon hurme punaa veen;
- hyrskyissä se karjuin loiskii,
- suistuin pohjaan liejuiseen.
- Kaksi peistä yhteen heittoon,
- urhon käden viskaamaa,
- painuu karhun karvapeittoon,
- kotkan rintaan singahtaa.
- ”Hyvin teit, Elliida!
- Ei nyt hevin nouse
- Helgen hirmulaiva
- punaliejustaan.
- Heid ja Ham ei myöskään
- enää merta kynnä:
- karvas hampain käydä
- kylmään teräkseen.”
- Ja jo kerrassaan
- tuli tyyneks tie.
- Sinimaininki vaan
- lähirantaan vie.
- Aurinko jo samass’ esiin
- astui kultasalistaan,
- katsoi laivaan, maihin, vesiin,
- elvyttäen kaiken maan.
- Viime säteet säihkyyn loivat
- synkät puut ja vuoristot,
- kaikki tunsi vihannoivat
- Efjesalmen[3] rannikot.
- ”Rukous Ingeborgin
- Valhallaan jo nousi,
- painui valkopolvet
- kultalattiaan.
- Kyynel sinisilmän,
- huokaus poven hellän
- taipumaan sai Aasat.
- Hälle kiitos nyt!”
- Mut Elliida, mi on
- ihan vuotona vaan,
- haki rannikon
- vesi varppeissaan.
- Raukeus myös ja uupumuskin
- valtaa miehet Fritiofin,
- enää seistä voi he tuskin
- nojauneina miekkoihin.
- Olkapäälleen voimakkaalle
- Björn nyt noista neljä saa,
- Fritiof kahdeksan vie maalle,
- tulen ääreen sijoittaa.
- ”Turha ujous tässä!
- Myrsky miehen murjoo,
- kovan taiston tuottaa
- merenneidot nuo.
- Kas! jo simasarvi
- kultajalka kulkee,
- viluun lämmön antaa.
- Terveeks Ingborgin!”
- ↑ Saari Sognevuonon edustalla Norjan rannikolla.
- ↑ Raan, Raana, meren jumalatar, Eegirin puoliso.
- ↑ Orkneyn saarilla, pohjoispuolella Skottlantia.
Lähde: Tegnér, Esaias 1905: Fritiofin satu. Suomentanut Valter Juva. Esaias Tegnérin lyhyesti kuvaillut Valfrid Vasenius. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.