Fritiofin satu: 10. Fritiof merellä

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
9. Ingeborgin valitus 10. Fritiof merellä.
Fritiofin satu
Kirjoittanut Esaias Tegnér
11. Fritiof Angantyyrin luona


      Meren rantamaan
      yhä Helge jää,
      ja nyt vimmoissaan
      luki loitsuja tää.
Silloin taivas tummaks haipuu,
yläilmat jylisee,
aallot kuohuin nousee, vaipuu,
vaahtipäinä hyrskyilee.
Leimaukset taajat lentää,
pilviin verijuovat luo,
rantaan kirkuen jo entää
kaikki meren linnut nuo.
  ”Kovan sään nyt saamme!
  Myrskyn siipein siuhe
  kaukaa kuuluu, veikot!
  Kenpä vaaleneis?
  Istu lehdoss’, impi,
  kaihoten mua muistain,
  kaunis kyynelissäs,
  armas Ingeborg!”
     Jopa vainoomaan
     tuli peikot nuo:
     vilu Heid ja Ham
     lumimyrskyn tuo.
Siipensä jo auki riistää
myrsky yössä ulappain,
viistää merta, vuoroin viistää
veräjiä jumalain.
Hornan vallat syöksyy vesiin
ratsastamaan aalloillaan,
käy jo syvyyksistä esiin
kauhut ikikuiluistaan.
  ”Ihanampi matka
  illan kuutamossa
  poikki väikevetten
  lehtoon Balderin.
  Lämpoisempi siellä
  rinnoill’ Ingeborgin,
  puhtaampi kuin vaahti
  immen povi on.”

      Nous Solundar-maa[1]
      yli aallokon;
      alus käännä sen taa!
      Hyvä suoja se on!
Mut ei Fritiof merta pelkää
tukevalla tammellaan,
katsoo riemuin vaahtiselkää,
itse seisoo ruorissaan.
Tiukempaan hän purjeet kiintää,
leikkaa laineet jyrkempään.
Länteen vain, miss’ aavat siintää,
länteen lähtee kiitämään.
”Taistella ma tahdon
  vielä tuulta vastaan.
  Pohjan mies ja myrsky
  hyvät veikot on.
  Häpeisithän, Ingborg,
  jos sun kotkas kääntyis
  rantaan puuskaa pakoon
  siivin lauennein.”

     Jo nyt väljeni vuo,
     levis kuilujen suut,
     kitis touvit nuo
     sekä palkkien puut.
Vaikka aallot riehuu, ryntää,
kahta puolta tursuaa,
viel’ Elliida kuohut kyntää,
tyrskyin voimaa vastustaa.
Kiitää tähdenlennon lailla
hyrskymerta, hyppii vain,
kuni kauris vuorimailla,
yli kuiluin, kukkulain.
  ”Suloisempi siellä
  suukko hentoin huulten,
  kuin tää suolavaahti,
  joka pärskyy päin.
  Ihanampi painaa
  vyötä ylhän immen,
  kuin nyt ruorin vartta
  tässä kouristaa.”

      Vilun hyyrteisen
      jo nyt henkii yö,
      ja jo kannellen
      raekuuro lyö.
Ruorin luota keulaan laivan
yöllä et voi nähdäkään,
on kuin kammiossa aivan,
mihin kuolleet peitetään.
Leppymätön aalto uhkaa
vetää laivaa syvyyteen;
harmaana, kuin hautaan tuhkaa
luotu ois, on kuilu veen.
   ”Sinipatjat pöyhii
   Raan[2] jo mereen meille,
   mut mua patjas viehtää
   sun vain, Ingeborg!
   Kovat kourat hoitaa
   airoja Elliidan,
   Eegir liitti laudat,
   vielä kantaa nuo.”

      Sivuhankaa saa
      jo nyt hyökypää,
      heti puhdistaa
      koko kannen tää.
Fritiof rannerenkaan kiskas,
kolme naulaa painoltaan,
kultakorun kanteen viskas,
lahjan Beele kuninkaan.
Renkaan niin hän paloittaapi,
kääpiöiden tekemän,
joka mies se palan saapi,
kaikki siinä muistaa hän.
  ”Kultaa mukaan tarvis,
  kun käyt kosioissa,
  kenpä käsin tyhjin
  lähtis Raanan luo!
  Kylmät hällä huulet,
  viekkaat vain on parmaat,
  kultakihloin parhain
  kihlaat vellamon.”

     Jopa puskivat taas
     rajut myrskysäät,
     alas raa’at ne laas
     sekä touvien päät.
Puoliks uponnutta laivaa,
jota aallot ahdistaa,
ammentaa ei maksa vaivaa,
merta et sä tyhjäks saa.
Fritiof itseltään ei kiellä
kuolon laivass’ olevan,
mut hän käskysanat vielä
huutaa yli pauhinan.
     ”Björn, sä ruoriin tänne,
     kiinni käy kuin karhu!
     Moinen sää ei saavu
     teiltä Valhallan.
     Noituutta on tässä,
     Helge herjan juonta.
     Melaan tartu, mastoon
     katsomaan ma käyn.”

   Kuni näätä ois,
   jo on mastossa tuo,
   ja sen huipusta pois
   alas katseen luo.
Kas, nyt ui Elliidan eessä
valas, saaren kokoinen,
peikkopari vaahtiveessä
inha istuu seljäss’ sen.
Heid, min turkkiin lunta tuiskii,
kuin jääkarhu mahdoton,
Ham, mi suvillansa huiskii,
musta myrskyn kotka on.
     ”Nyt, Elliida, näytä,
     tokko uljuus rinnan,
     tarmo rautatammen
     piilee povessas.
     Ääneni sä kuule:
     jos Het jumalista,
     vaskikeulas syökse
     valashirviöön.”

       Jo Elliida on
       sanat kuullut nää,
       valaspeikkohon
       se jo syöksähtää.
Verisuihku ilmaan roiskii,
pedon hurme punaa veen;
hyrskyissä se karjuin loiskii,
suistuin pohjaan liejuiseen.
Kaksi peistä yhteen heittoon,
urhon käden viskaamaa,
painuu karhun karvapeittoon,
kotkan rintaan singahtaa.
 ”Hyvin teit, Elliida!
 Ei nyt hevin nouse
 Helgen hirmulaiva
 punaliejustaan.
 Heid ja Ham ei myöskään
 enää merta kynnä:
 karvas hampain käydä
 kylmään teräkseen.”

     Ja jo kerrassaan
     tuli tyyneks tie.
     Sinimaininki vaan
     lähirantaan vie.
Aurinko jo samass’ esiin
astui kultasalistaan,
katsoi laivaan, maihin, vesiin,
elvyttäen kaiken maan.
Viime säteet säihkyyn loivat
synkät puut ja vuoristot,
kaikki tunsi vihannoivat
Efjesalmen[3] rannikot.
    ”Rukous Ingeborgin
    Valhallaan jo nousi,
    painui valkopolvet
    kultalattiaan.
    Kyynel sinisilmän,
    huokaus poven hellän
    taipumaan sai Aasat.
    Hälle kiitos nyt!”

      Mut Elliida, mi on
      ihan vuotona vaan,
      haki rannikon
      vesi varppeissaan.
Raukeus myös ja uupumuskin
valtaa miehet Fritiofin,
enää seistä voi he tuskin
nojauneina miekkoihin.
Olkapäälleen voimakkaalle
Björn nyt noista neljä saa,
Fritiof kahdeksan vie maalle,
tulen ääreen sijoittaa.
    ”Turha ujous tässä!
    Myrsky miehen murjoo,
    kovan taiston tuottaa
    merenneidot nuo.
    Kas! jo simasarvi
    kultajalka kulkee,
    viluun lämmön antaa.
    Terveeks Ingborgin!”


  1. Saari Sognevuonon edustalla Norjan rannikolla.
  2. Raan, Raana, meren jumalatar, Eegirin puoliso.
  3. Orkneyn saarilla, pohjoispuolella Skottlantia.


Lähde: Tegnér, Esaias 1905: Fritiofin satu. Suomentanut Valter Juva. Esaias Tegnérin lyhyesti kuvaillut Valfrid Vasenius. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.