Fritiofin satu: 11. Fritiof Angantyyrin luona
| 10. Fritiof merellä | 11. Fritiof Angantyyrin luona. Fritiofin satu Kirjoittanut Esaias Tegnér |
12. Fritiofin palaus |
- Nyt laulu lähtee vielä
- jaarl Angantyyrin luo;
- hän honkasaliss’ siellä
- kanss’ urhojensa juo.
- Jo huolet kaikki haipui,
- hän katsoi merellen,
- miss’ aaltoon päivä vaipui,
- kuin joutsen kultainen.
- Mut Halvar meren puolta
- nyt pihaa vartioi.
- Jos työstään piti huolta,
- myös simaa ukko joi.
- Sai sarven kaunihisti
- ja suuhunsa sen kaas,
- sen ikkunasta pisti
- vain vaiti sisään taas.
- Nyt keskisaliin aivan
- hän kauas viskas sen:
- ”Nään lainehilla laivan,
- sen matkaa kiitä en.
- Nyt miehet laskee rantaan,
- he välttää surman suut;
- kaks jättiläistä kantaa
- jo maihin valjut muut”. –
- Pois katseen yli lahden
- jaarl Angantyyr nyt loi:
- ”Elliidaks tunnen hahden,
- min Fritiof, luulen, toi.
- Jo käynti, ryhti takaa:
- on Torstin poika hän!
- Noin uljas otsa vakaa
- on Pohjass’ yksin tän.”
- Nyt juomingeista päissään
- nous Atle viikinki,
- mies mustaparta, äissään
- kuin hurja raivuri.
- ”Nyt”, huusi, ”tahdon koittaa
- miks kulkee huhu tuo,
- ett’ aina Fritiof voittaa
- eik’ koskaan rauhaa suo.”
- Kakstoista hänen miestään
- jo karkas penkiltään.
- Jo ennalt’ ilmaa piestään
- ja miekoin pistellään.
- He ryntää kohti rantaa
- luo laivan väsyneen,
- miss’ uskallusta antaa
- jo Fritiof miehilleen.
- ”Nyt oisit kuolon saalis”,
- huus Atle rymyillen,
- ”mut olkoon taisto vaalis
- tai pako kiireinen.
- Taas armoa jos pyynnet,
- vaikk’ kiivas urho oon,
- kuin ystävykset tyynet
- me käymme kartanoon”.
- ”Kai väsyin ehkä tiellä”,
- ties Fritiof urhokas,
- ”mut mull’ on miekka vielä,
- en kerjää armojas.”
- Jo välkkyy miekat näillä,
- he kahvaa kouristaa,
- ja Angurvaadel-säilä
- se liekein loimuaa.
- Nyt viuhuu iskut rankat,
- nyt lyönnit lankeaa;
- ja kilvet, vaikka vankat,
- yht’aikaa halkeaa.
- Jo pelkää katsojatki,
- niin tuima siin’ on työ.
- Mut Angurvaadel katki
- jo Atlen miekan lyö.
- ”Ei miekattoman verta
- juo miekka Fritiofin,
- mut voidaan käydä kerta,
- jos tohdit, painihin.”
- Kuin aallot vaahtipinnat
- nyt hyökkäävät he päin,
- ja teräspaitarinnat
- jo tykkii sylikkäin.
- Kuin karhut luodon jäällä
- he telmii taistellen,
- kuin kotkat myrskysäällä
- he iskee yhtehen.
- Kai kallionkin juuret
- jo siinä järähtäis,
- ja rautatammet suuret
- ne tuskin pystyyn jäis.
- Ja hiki valuu päistä,
- ja rinnat kohouu,
- mut kivet, pensaat mäistä
- ne irti kiskoutuu.
- Vait kahteen joukkoon taajaan
- jää miehet vuottamaan;
- tää paini kuulu laajaan
- ol’ kautta Pohjoismaan.
- Mut Fritiof voimin kaikin
- jo Atlen alleen löi,
- päin rintaa polven saikin
- ja lausui jylinöi:
- ”Jos miekka nyt ois mulla,
- sa mustapartapaa,
- pian sydämessäs sulla
- ois säilän kylmä jää”.
- ”Ei estä tuo, sen takaan”,
- ääns Atle ylpeään.
- ”Hae kalpas, niinkuin makaan,
- niin makaamaan ma jään.
- On toinen kuten toinen
- Valhallan matkamies:
- ma tänään mennä voinen,
- sa huomenna kenties.”
- Läks Fritiof, – viipymättä
- sois leikin päättyvän:
- Mies iskuun nostaa kättä;
- ei Atle liiku hän!
- Jo järkkyi mieli miehen,
- ei vihaa enää näy,
- jää isku puolitiehen,
- hän Atlen käteen käy.
- Mut Halvar innokkaasti
- nyt sauvaans’ ylentää:
- ”Kun tappelette”, haasti,
- ”jo riemut hukkaan jää.
- Kaikk’ kultalautasetki
- jo höyryy, kutsuu luo;
- ne jäähtyy joka hetki,
- ja näännyn, jollen juo”.
- Käy sopuisalla miellä
- nyt saliin kumpikin;
- niin paljon uutta siellä
- ol’ nähdä Fritiofin.
- Siin’ ei näy seinät paljaat
- tai palkit palhotut,
- ne verhoo kultataljat
- ja kukkakirjailut.
- Lies keskilattialla
- siell’ loimuaan ei luo;
- on muuri seinustalla
- ja marmorinen tuo.
- On sauhun käry poissa
- ei nokihirttä näy;
- on lasit ikkunoissa,
- ja ovi lukkoon käy.
- Näät haarakynttilöitä,
- jotk’ kultajaloiss’ on,
- ei urhoin juomaöitä
- luo soihdut valohon.
- Mut pöytään vartahaltaan
- näät hirven kannetun;
- se kultasorkkaa altaan
- jo nostaa juoksuhun.
- On asettunut impi
- ain urhon tuolin taa,
- on katse kaunihimpi
- yötaivast’ tuikkivaa.
- Siell’ liehuu tumma tukka,
- ja silmät säihkeen luo,
- kuin kevään ruusukukka
- ne hehkuu, huulet nuo.
- Mut jaarlin kunniassaan
- näit kultatuolillaan;
- hän loisti haarniskassaan
- ja kypär’ otsallaan.
- Loi vaippa purppurainen
- kuin tähtein tuikkehen,
- ja kärpännahat vainen
- näit päärmehenä sen.
- Hän kolme askelt’ tullen,
- käy vastaan, kättä suo:
- ”Teet ilon, Fritiof, mullen!
- käy, istu tänne luo!
- Yön monen muistorikkaan
- kanss’ isäs viettää sain;
- myös poian mainehikkaan
- on paikka rinnallain”.
- Ja pikarin jo täytti
- hän viinill’ etelän,
- sen kuohuhelmet näytti
- kuin liekein säihkyvän:
- ”Niin, tervetullut taloon,
- sa poika ystävän!
- Te urhot, viiniin jaloon
- juon Torstin maljan tän!”
- Mies Morvenin nyt[1] ylhä
- käy harpun kieliin noin,
- ja laulu synkän jylhä
- soi Velsin[2] poljennoin.
- Mut toinen Pohjan tapaan
- hän töistä Torstenin
- jo lauloi laulun vapaan
- ja voiton ottikin.
- Nyt jaarli tahtoi kuulla
- myös seikat Pohjan maan[3],
- ja älymiehen suulla
- toi Fritiof tietojaan.
- Ei arvostelut missään
- vie häntä kiihkohon,
- kuin Saaga temppelissään
- hän puolueeton on.
- Kun niin hän kertoi pulmat
- ja vaarat retken tän,
- ja kuinka peikot julmat,
- nuo Helgen, voitti hän,
- niin jaarlin miehet oivat
- jo hymyyn veti suun,
- ja riemuhuudot soivat
- tuon urhon seikkailuun.
- Mut kun hän ylistellä
- ties Ingeborgiaan,
- kuink’ itkussaan on hellä
- ja jalo murheessaan,
- niin immet hehkurinnoin
- jo huokaa kanssa tän.
- Oi, kuinka painais innoin
- he kättä lempijän!
- Hän asians’ uljahasti
- myös viimein esittää,
- ja jaarli loppuun asti
- nyt tyynnä korvaks jää.
- ”Maa vapaa on, jot’ ohjaan,
- ei veromaita kait:
- juon Beelen maljan pohjaan,
- mut meill’ on omat lait.
- ”Taas Beelen poiat meille
- on oudot kerrassaan,
- mut tulkoot taistoteille,
- jos heill’ on syytä vaan!
- Käyn vastaan heitä rantaan, –
- mut isääs rakastin.” –
- Nyt tyttärelleen antaa
- hän merkin varkahin.
- Tuo kukkasvirpi sorja
- nous kultatuoliltaan;
- hän on niin vyöltään norja,
- niin täysi rinnoiltaan.
- Mut pieless’ sulo huulen
- pien’ Astrild[4] veitikoi,
- kuin perho, tuoma tuulen,
- mi ruususs’ ilkamoi.
- Hän hetken viipyin poissa
- toi silkkikukkaron;
- miss’ sarvaat puistikoissa
- ja kauriit uljaat on,
- ja siinä laineet siintää,
- kuu kuultaa hopeinen,
- rubiinisolki kiintää
- nuo kultatupsut sen.
- Ja neito iloisasti
- vei isän käteen tän:
- toi siihen reunaan asti
- Byzansin[5] kultaa hän.
- ”Tää tulijaisiks sulle:
- kuink’ käytät, kysy en,
- mut, Fritiof, lupaa mulle,
- jää tänne kevääsen.
- ”Ken lähtee syksyn selkään,
- on uhkaylväs vaan,
- ja Heid ja Ham, ma pelkään,
- jo elpyi uudestaan.
- Elliida myös, kun palaat,
- vois jäädä vaaraan kai:
- on veessä monet valaat,
- vaikk’ yksi surman sai.” –
- Noin puhuivat he pilaa,
- ja yön jo päivä vei;
- he ilollen soi tilaa,
- mut humalalle ei.
- He viime maljan vielä
- joi lopuks jaarlillen;
- niin kestityksiss’ siellä
- ol’ Frithiof talven sen.
- ↑ Skotlannin Ylämailta.
- ↑ Velsin kieli = muinainen Skotlannin kieli. Velsin poljento = velsiläinen runomitta.
- ↑ Jaarlin hallittavana oleva saariryhmä oli norjalainen siirtomaa.
- ↑ Rakkauden jumala. Myöhemmin runouteen tullut nimitys.
- ↑ Itä-Roomalaisen keisarikunnan pääkaupunki, Konstantinopoli.
Lähde: Tegnér, Esaias 1905: Fritiofin satu. Suomentanut Valter Juva. Esaias Tegnérin lyhyesti kuvaillut Valfrid Vasenius. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.