Fritiofin satu: 11. Fritiof Angantyyrin luona

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
10. Fritiof merellä 11. Fritiof Angantyyrin luona.
Fritiofin satu
Kirjoittanut Esaias Tegnér
12. Fritiofin palaus


Nyt laulu lähtee vielä
jaarl Angantyyrin luo;
hän honkasaliss’ siellä
kanss’ urhojensa juo.
Jo huolet kaikki haipui,
hän katsoi merellen,
miss’ aaltoon päivä vaipui,
kuin joutsen kultainen.
Mut Halvar meren puolta
nyt pihaa vartioi.
Jos työstään piti huolta,
myös simaa ukko joi.
Sai sarven kaunihisti
ja suuhunsa sen kaas,
sen ikkunasta pisti
vain vaiti sisään taas.
Nyt keskisaliin aivan
hän kauas viskas sen:
”Nään lainehilla laivan,
sen matkaa kiitä en.
Nyt miehet laskee rantaan,
he välttää surman suut;
kaks jättiläistä kantaa
jo maihin valjut muut”. –
Pois katseen yli lahden
jaarl Angantyyr nyt loi:
”Elliidaks tunnen hahden,
min Fritiof, luulen, toi.
Jo käynti, ryhti takaa:
on Torstin poika hän!
Noin uljas otsa vakaa
on Pohjass’ yksin tän.”
Nyt juomingeista päissään
nous Atle viikinki,
mies mustaparta, äissään
kuin hurja raivuri.
”Nyt”, huusi, ”tahdon koittaa
miks kulkee huhu tuo,
ett’ aina Fritiof voittaa
eik’ koskaan rauhaa suo.”
Kakstoista hänen miestään
jo karkas penkiltään.
Jo ennalt’ ilmaa piestään
ja miekoin pistellään.
He ryntää kohti rantaa
luo laivan väsyneen,
miss’ uskallusta antaa
jo Fritiof miehilleen.
”Nyt oisit kuolon saalis”,
huus Atle rymyillen,
”mut olkoon taisto vaalis
tai pako kiireinen.
Taas armoa jos pyynnet,
vaikk’ kiivas urho oon,
kuin ystävykset tyynet
me käymme kartanoon”.
”Kai väsyin ehkä tiellä”,
ties Fritiof urhokas,
”mut mull’ on miekka vielä,
en kerjää armojas.”
Jo välkkyy miekat näillä,
he kahvaa kouristaa,
ja Angurvaadel-säilä
se liekein loimuaa.
Nyt viuhuu iskut rankat,
nyt lyönnit lankeaa;
ja kilvet, vaikka vankat,
yht’aikaa halkeaa.
Jo pelkää katsojatki,
niin tuima siin’ on työ.
Mut Angurvaadel katki
jo Atlen miekan lyö.
”Ei miekattoman verta
juo miekka Fritiofin,
mut voidaan käydä kerta,
jos tohdit, painihin.”
Kuin aallot vaahtipinnat
nyt hyökkäävät he päin,
ja teräspaitarinnat
jo tykkii sylikkäin.
Kuin karhut luodon jäällä
he telmii taistellen,
kuin kotkat myrskysäällä
he iskee yhtehen.
Kai kallionkin juuret
jo siinä järähtäis,
ja rautatammet suuret
ne tuskin pystyyn jäis.
Ja hiki valuu päistä,
ja rinnat kohouu,
mut kivet, pensaat mäistä
ne irti kiskoutuu.
Vait kahteen joukkoon taajaan
jää miehet vuottamaan;
tää paini kuulu laajaan
ol’ kautta Pohjoismaan.
Mut Fritiof voimin kaikin
jo Atlen alleen löi,
päin rintaa polven saikin
ja lausui jylinöi:
”Jos miekka nyt ois mulla,
sa mustapartapaa,
pian sydämessäs sulla
ois säilän kylmä jää”.
”Ei estä tuo, sen takaan”,
ääns Atle ylpeään.
”Hae kalpas, niinkuin makaan,
niin makaamaan ma jään.
On toinen kuten toinen
Valhallan matkamies:
ma tänään mennä voinen,
sa huomenna kenties.”
Läks Fritiof, – viipymättä
sois leikin päättyvän:
Mies iskuun nostaa kättä;
ei Atle liiku hän!
Jo järkkyi mieli miehen,
ei vihaa enää näy,
jää isku puolitiehen,
hän Atlen käteen käy.
Mut Halvar innokkaasti
nyt sauvaans’ ylentää:
”Kun tappelette”, haasti,
”jo riemut hukkaan jää.
Kaikk’ kultalautasetki
jo höyryy, kutsuu luo;
ne jäähtyy joka hetki,
ja näännyn, jollen juo”.
Käy sopuisalla miellä
nyt saliin kumpikin;
niin paljon uutta siellä
ol’ nähdä Fritiofin.
Siin’ ei näy seinät paljaat
tai palkit palhotut,
ne verhoo kultataljat
ja kukkakirjailut.
Lies keskilattialla
siell’ loimuaan ei luo;
on muuri seinustalla
ja marmorinen tuo.
On sauhun käry poissa
ei nokihirttä näy;
on lasit ikkunoissa,
ja ovi lukkoon käy.
Näät haarakynttilöitä,
jotk’ kultajaloiss’ on,
ei urhoin juomaöitä
luo soihdut valohon.
Mut pöytään vartahaltaan
näät hirven kannetun;
se kultasorkkaa altaan
jo nostaa juoksuhun.
On asettunut impi
ain urhon tuolin taa,
on katse kaunihimpi
yötaivast’ tuikkivaa.
Siell’ liehuu tumma tukka,
ja silmät säihkeen luo,
kuin kevään ruusukukka
ne hehkuu, huulet nuo.
Mut jaarlin kunniassaan
näit kultatuolillaan;
hän loisti haarniskassaan
ja kypär’ otsallaan.
Loi vaippa purppurainen
kuin tähtein tuikkehen,
ja kärpännahat vainen
näit päärmehenä sen.
Hän kolme askelt’ tullen,
käy vastaan, kättä suo:
”Teet ilon, Fritiof, mullen!
käy, istu tänne luo!
Yön monen muistorikkaan
kanss’ isäs viettää sain;
myös poian mainehikkaan
on paikka rinnallain”.
Ja pikarin jo täytti
hän viinill’ etelän,
sen kuohuhelmet näytti
kuin liekein säihkyvän:
”Niin, tervetullut taloon,
sa poika ystävän!
Te urhot, viiniin jaloon
juon Torstin maljan tän!”
Mies Morvenin nyt[1] ylhä
käy harpun kieliin noin,
ja laulu synkän jylhä
soi Velsin[2] poljennoin.
Mut toinen Pohjan tapaan
hän töistä Torstenin
jo lauloi laulun vapaan
ja voiton ottikin.
Nyt jaarli tahtoi kuulla
myös seikat Pohjan maan[3],
ja älymiehen suulla
toi Fritiof tietojaan.
Ei arvostelut missään
vie häntä kiihkohon,
kuin Saaga temppelissään
hän puolueeton on.
Kun niin hän kertoi pulmat
ja vaarat retken tän,
ja kuinka peikot julmat,
nuo Helgen, voitti hän,
niin jaarlin miehet oivat
jo hymyyn veti suun,
ja riemuhuudot soivat
tuon urhon seikkailuun.
Mut kun hän ylistellä
ties Ingeborgiaan,
kuink’ itkussaan on hellä
ja jalo murheessaan,
niin immet hehkurinnoin
jo huokaa kanssa tän.
Oi, kuinka painais innoin
he kättä lempijän!
Hän asians’ uljahasti
myös viimein esittää,
ja jaarli loppuun asti
nyt tyynnä korvaks jää.
”Maa vapaa on, jot’ ohjaan,
ei veromaita kait:
juon Beelen maljan pohjaan,
mut meill’ on omat lait.
”Taas Beelen poiat meille
on oudot kerrassaan,
mut tulkoot taistoteille,
jos heill’ on syytä vaan!
Käyn vastaan heitä rantaan, –
mut isääs rakastin.” –
Nyt tyttärelleen antaa
hän merkin varkahin.
Tuo kukkasvirpi sorja
nous kultatuoliltaan;
hän on niin vyöltään norja,
niin täysi rinnoiltaan.
Mut pieless’ sulo huulen
pien’ Astrild[4] veitikoi,
kuin perho, tuoma tuulen,
mi ruususs’ ilkamoi.
Hän hetken viipyin poissa
toi silkkikukkaron;
miss’ sarvaat puistikoissa
ja kauriit uljaat on,
ja siinä laineet siintää,
kuu kuultaa hopeinen,
rubiinisolki kiintää
nuo kultatupsut sen.
Ja neito iloisasti
vei isän käteen tän:
toi siihen reunaan asti
Byzansin[5] kultaa hän.
”Tää tulijaisiks sulle:
kuink’ käytät, kysy en,
mut, Fritiof, lupaa mulle,
jää tänne kevääsen.
”Ken lähtee syksyn selkään,
on uhkaylväs vaan,
ja Heid ja Ham, ma pelkään,
jo elpyi uudestaan.
Elliida myös, kun palaat,
vois jäädä vaaraan kai:
on veessä monet valaat,
vaikk’ yksi surman sai.” –
Noin puhuivat he pilaa,
ja yön jo päivä vei;
he ilollen soi tilaa,
mut humalalle ei.
He viime maljan vielä
joi lopuks jaarlillen;
niin kestityksiss’ siellä
ol’ Frithiof talven sen.


  1. Skotlannin Ylämailta.
  2. Velsin kieli = muinainen Skotlannin kieli. Velsin poljento = velsiläinen runomitta.
  3. Jaarlin hallittavana oleva saariryhmä oli norjalainen siirtomaa.
  4. Rakkauden jumala. Myöhemmin runouteen tullut nimitys.
  5. Itä-Roomalaisen keisarikunnan pääkaupunki, Konstantinopoli.


Lähde: Tegnér, Esaias 1905: Fritiofin satu. Suomentanut Valter Juva. Esaias Tegnérin lyhyesti kuvaillut Valfrid Vasenius. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.