Fritiofin satu: 12. Fritiofin palaus

11. Fritiof Angantyyrin luona

12. Fritiofin palaus. Fritiofin satu Kirjoittanut Esaias Tegnér

13. Balderinrovio

Sini-ilmat kevättä hengittää,

taas maasta nousevi ruohonpää.

Nyt kiittäin jaarlia Fritiof ohjaa

päin aavaa purtensa kohti Pohjaa,

kuin musta joutsen se riemuissaan

käy selkää seijasta halkomaan;

mut länsituulet ne riemumielin

vain piukkaa purjeissa kevätkielin,

ja neidot Eegirin ilakoi,

ja purtta lykkien karkeloi.

Niin hauska hällä, ken keulan johti

pois kaukoretkiltä maataan kohti,

miss’ suitsuu vastassa kotilies,

min lapsuusmailmoja muistaa mies,

min leikkilehdoissa aukee ummut,

ja miss’ on vihreinä isäin kummut,

ja neito lempivä rannallaan

päin merta katsovi kaihoisaan. –

Kuus päivää purjeita tiukkaan kiintää,

mut seitsemäntenä silmään siintää

kuin tumma juova, mi leviää

ja saariks muuttuu ja maaksi jää.

Hän oman maansa jo näkee tuolla,

hän näkee lehviköt päivän puolla

ja rinnat kallion paljahat

ja kuulee koskien kuohinat.

Hän nientä, salmea tervehtiipi,

pyhälehdon siimeessä purjehtiipi,

miss’ yössä istunut riemuiten

oli hän ja Ingeborg haaveinen.

”Miks ei nyt näy hän? – ei aavistakkaan,

miten keinuu likellä pursi rakkaan!

Tai ehkä jätti hän Balderhaan

ja suree saleissa kuninkaan

ja kertaa kultaa ja soittaa, raukka.”

Nyt templin harjalta nousee haukka,

lyö kokoon siipensä, laskeuten

kuin ennen Fritiofin olallen.

Se väippyy siinä, kuin haastais ikään,

sitä pois ei houkuta sieltä mikään,

se keltakynsillä raapustaa,

ei rauhaa anna, ei rauhaa saa;

pään painaa Fritiofin korvan puoleen,

kun seikka ois, joka saa sen huoleen;

ehk’ Ingborgilta se viestit tuo,

mut kenpä tajuisi äänet nuo!

Elliida nyt sivu niemen siukuu,

kuin sotka riemuin se lahteen liukuu

ja työntää eeltänsä aallokon,

mut Fritiof hilpeä keulass’ on.

Hän hieroo silmää, hän käden antaa

taas otsaa värjötä, katsoin rantaa;

mut kuinka hieroo ja katsookin,

niin Framnäs ei tule silmihin.

Lies paljas siinä on paikoillansa,

kuin urhon luisto on kummussansa;

miss’ seisoi kartano, palomaa

nyt tuhkaa tuulehen tupruttaa.

Hän kiukuin katkerin jättää purren,

luo palopaikkoihin katseen surren

ja lapsuuskotiinsa, taattolaan.

Jo saapuu pörheä koira Braan,

mi riistaretkillä useasti

kävi kimppuun kontion urhoisasti.

Se juoksee, rehkii ja riemuitsee,

ja vasten herraansa hyppelee.

Hepo maidonvalkoinen, ratsu raisu,

kuin joutsen uljas, kuin kauris vaisu,

min Fritiof nuorna jo satuloi,

se kiitää haasta ja teutaroi.

Se hirnuu riemuin ja leivänpalaa

sen turpa herransa käestä halaa.

Mut Fritiof raukka on anniton,

hän noita köyhempi itse on!

Vait, murhein, koditta – vaikka ko’issa –

nyt Fritiof astuvi raunioissa,

kun vanha Hilding jo saapuu luo,

lumipäinen kasvattajansa tuo.

”Mitä nään, en kummeksi”, Fritiof haastaa,

”kun pois on kotka, he pesän raastaa.

Työt uljaat Helgen on rauhaks maan!

Mies ei syö hallitusvalojaan,

– hän pettää jumalat uhrikoltoin,

käy valtamatkaansa^[1] murhapoltoin.

No, niin en surre, kuin suututtaa;

mut miss’ on Ingeborg, lausukaa!” –

Noin vanhus vastasi: ”Tiedot kuule,

mut niist’ en riemua saavas luule.

Ring jälkeen lähtösi maahan sai,

viis yhtä vastahan varmaan kai.

Oli taisto laaksossa templin luona,

ja puro kuohuili hurmevuona.

Vain leikkilauseita Halfdan ties,

mut sentään taisteli niinkuin mies.

Koin peittää kilvellä ylhää lasta,

tein parhaat huomiot alkajasta.

Ei leikki jatkunut pitkällen,

ja pako Helgen jo päätti sen.

Mut noin kuin kaikkosi Aasain veikko,

jo tuleen kartanos pisti peikko!

Nyt pantiin veljille ehdoks tuo:

Ring kuninkaalle he siskons’ suo,

hän kääntää koston, mi uhkaa Norjaa,

Ring muuten maan sekä kruunun korjaa.

Kävi ees-taas airuet toimessaan,

mut Ring vei nuorikon kotiaan.” –

”Oi nainen, nainen!” nyt Fritiof riehui

”Ens aatos, Looke^[2], mi päässäs liehui

se oli valhe, ja maahan sen

toit naisen muodossa miehillen.

Sinisilmä valhe, mi tuottaa turmaa,

min viekkaus viehtää, min kyynel hurmaa,

rusoposki valhe ja kutripää,

min on hyve heikko kuin kevätjää;

soi turhuus, vilppi, kun kuiskeen kuulet,

on valapattoiset raikkaat huulet. –

Oi, häntä niin toki rakastin,

niin lemmin, lemmin mä vieläkin!

En lapsuusleikkiä muistaa voisi,

miss’ ei hän armaani ollut oisi.

Jos urhotöitä mä mietin, tein,

hänt’ aina aattelin palkaksein.

Kuin puut, jotk’ yhtyivät juurakoista,

jos taivaanlieskalla Toor lyö toista,

myös toinen kuihtuu, mut lehvihin

jos käy se, lehtivi toinenkin:

niin aina seisoimme vieretyksin,

en tunne, kuinka on olla yksin.

Nyt olen yksin. Sa taivainen,

mi kultalaattahan piirtäen,

otat valat vastaan, sa Vaar^[3], jää pilvees,

älä enää piirtele, heitä ilvees!

Saat laattas valheita täyteen vaan,

ja hyvä kulta se hukataan.

Ma sadun Nannastas, Balder, kuulin,

mut totuus äänny ei ihmishuulin,

ja ihmisrinta on uskoton,

kun vilppi Ingborgin ääness’ on: –

se soi kuin tuulahdus ruusustoiden,

kuin Braagen harppu se helkkyi soiden!

Ma harpun helkkeistä kyllin sain,

en muista uskotont’ armastain.

Mihin liehuu myrsky, mä lasken merta,

ja aavat ulapat juokoot verta!

Miss’ ikään miehiä niitetään,

en pois jää leikistä minäkään.

Jos vastaan käy joku kruunupäinen,

saa nähdä, lienenkö sääliväinen.

Jos kalpain kalskeessa kohdannen

ma nuorukaisen, mi lempien

viel’ luottaa houkkana uskoon rakkaan,

jo miehen säälistä maahan hakkaan;

niin näkemättäpä hältä jää

tää petos, pettymys, solvaus tää!” –

”Veri nuori kylläpä kuohahtaakin”,

ties vanha Hilding, ”ja viihtää saakin

sitä vuotten lumet ja jäähdykkeet,

mut jalo-immelle väärin teet.

Älä kasvinsiskohos syytä kanna,

syy kohtaloille sa nornain anna:

kuin iskut ukkosen lankee nää,

niit’ ei voi ihminen järkyttää.

Vaikk’ itkusilmin ei nähty liljaa,

kuin Viidar^[4] muinoin hän kärsi hiljaa,

hän suri vait, kuni vaiti on

haan kyyhky, kuoltua puolison.

Toki mulle murheensa ilmi haasti,

hänt’ tuska ääretön salaa raasti.

Kuin alli, milloin se haavan saa,

veen kätköön, pohjahan sukeltaa

ja vertyin näyttävi hoivaa saavan,

kun lientyy päivältä polte haavan:

niin yöhön kätki hän tuskan tän,

mä yksin näin, mitä kärsi hän.

”Olen uhri”, noinpa hän usein äänsi,

”nyt rauhanimpi, mi vainon käänsi

lumikellot saa, ja jo talvikkein

he uhrin kietoo; mut oikein tein!

Ois mulle kuolema armahdusta,

mut Balder vaativi sovitusta;

käy hitaaks kuolema uhrillen,

sen sydän tykkii ja suonet sen.

Mut heikon taistelut muilta salaa!

vaikk’ kärsin, surkua en mä halaa;

tytär Beelen kestävi murenet,

mut Fritiofille vie terveiset!” –

Hääpäivä niin tuli. (Oi, jos jäänyt

ois riimusauvastan’^[5] päivä tää nyt!)

Kävi templiin kulkue: valkeissaan

siin’ immet, miehet ne aseissaan

vait seuras laulajan johdatusta.

Vei kalvaan morsion ratsu musta.

Hänet murheen hengeksi luulla voi,

mi pilvelt’ öiseltä katseen loi!

Ma nostin liljani ratsahilta

ja templiin niin hänet portahilta

vein luokse alttarin: selvähän

nyt valan Lofnille^[6] lausui hän;

vait viipyi Balderin jalkain eessä,

mut kaikki muut oli silmät veessä.

Nyt Helge ranteella impyen

näki renkaas, pois jo hän sieppas sen:

se käteen Balderin nyt on jäänyt.

En voinut vihaani pidättää nyt,

mä miekan riuhtasin huotrastaan,

mies siin’ ei maksanut suurtakaan.

Mut Ingborg kuiski: ”Äl’ isä kulta,

ois veli voinut tän säästää multa;

mut siedän paljon ja henkiin jään!

saa Ooden tuomita välin tään.” –

”Voi Ooden tuomita”, Frithiof ääntää,

”mut myös mä tuomion tahdon sääntää.

Nyt juhla Balderin lienee kai,

ja jo templiin kruunattu pappi sai,

tuo murhapolttaja, myyjä siskon,

mä myöskin tuomion häneen viskon.” –

1. Kun kuninkaat astuivat hallitukseen, matkustivat he kautta valtakunnan vannomassa kuningasvalaa. Tämä oli valtamatka.
2. Pahan voima.
3. Valojen jumalatar.
4. Eräs Aasalainen.
5. Sauva, johon talonisäntä merkitsi muistiin tärkeämpiä tapahtumia.
6. Avioliiton jumalatar.

Lähde: Tegnér, Esaias 1905: Fritiofin satu. Suomentanut Valter Juva. Esaias Tegnérin lyhyesti kuvaillut Valfrid Vasenius. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.