Fritiofin satu: 13. Balderinrovio

Wikiaineistosta
12. Fritiofin palaus 13. Balderinrovio.
Fritiofin satu
Kirjoittanut Esaias Tegnér
14. Fritiof lähtee maanpakoon


Yösydänaurinko verissään
lekkui vuorilta tuolta;
ei ollut yö, ei päiväkään,
piti kummankin keskipuolta.
Balderinrovio, kuva sen,
loimusi arinaltaan.
Liekki kun hiipuu sammuen,
taas käy Hööder[1] jo valtaan.
Tulta templissä pappein näät
syöttävän kekäleillä;
kalvaat vanhukset, harmaapäät,
piikivet veitsinä heillä.
Kuningas kruunattu askaroi
alttarin eessä palvoin.
Kuule! lehdossa aseet soi,
yöllä kalskivat kalvoin.
”Björn, sa ovea hoida vaan,
kiinni on kaikki hurskaat.
Ulos tai sisään ken aikookaan,
pääkallon hältä murskaat!”
Kalpeni kuningas, ääni tuo
syystäkin hälle on kauhu.
Fritiof tuimana astui luo,
puhui kuin myrskyn pauhu:
”Veron toin, jota noutamaan
retkeilin lännenveessä;
saat sen! Sitten me taistellaan
tässä Balderin eessä.
”Kilvet pois, povi paljaaks vaan,
nuhteeton taisto on moinen.
Ensi isku on kuninkaan,
muista, mun se on toinen.
”Oveen vilkaiset, – turha työs;
luotani repo ei luista.
Muista Framnäs, ja sisko myös
kultakutrinen muista.” –
Urhon arvolla haasti näin,
kukkaron vyöstä kiskas;
kuningasta jo rohkein päin
otsaa vasten sen viskas.
Veri suusta purskahtaa,
silmä mustiin haipuu:
tainnoksiin jo alttarin taa
Aasa-kuningas vaipuu.
”Etkö kultaas siedäkään?
Maassa ei tuollaista toista!
Angurvaadel ei hävyltään
raukkaa kaatais moista.
”Hiljaa, papit, ja veitset pois,
myrrysmiehet hurjat!
Miekkani henkenne ottaa vois,
verta se janoo, kurjat!
”Balder, niin älä harmissas
minuun karsasta arkaan!
Renkaan tuolla ranteellas
luulisin saaliiks varkaan.
”Sulle tiettävästi ei
Vaulund tehnyt tuota.
Impi itki, ja rosvo vei.
Pois nämä rienat! Vuota!” –
Uljaasti kiskoi, mut kiinni on vaan
rengas ja ranne kuin loihtuin:
kun se heltisi, kasvoillaan
Balder on liekissä roihtuin.
Kuule räiskettä! lieskan pää
nuolee parsien selkää.
Valjuna Björn luo portin jää,
Fritiof häpee ja pelkää.
”Aukaise! ihmisten päästä suo,
heitä vartiopaikka!
Templi palaa, vettä tuo,
meri täydeltä vaikka!” –
Rannasta saakka templin taa
kätten ketju jo johtaa,
laine miehestä mieheen saa,
sähisten käryjä kohtaa.
Fritiof, kuin ukkonen pilvestään,
palkilta vettä valaa,
valtijakäskyjä jakaa hän,
tyynnä, miss’ orret palaa.
Turhaan! maasta kattohon
kaikki on tuprua, tulta,
hopealaatat sulana on,
hiekkaan tippuvi kulta.
Kaikki mennyttä! Räystäällen
helttakukko[2] jo hiipi,
harjalle istui kiekuen,
liehui irralla siipi.
Aamutuulahdus leyhähtää,
säkenet sinkuu taivoon.
Kuiva on lehto ja poutasää,
liekit yltyvät raivoon.
Oksalta oksalle rientää nuo,
vielä on tehtävä tuima.
Hei! miten julmaa loistoa luo
Balderinrovio huima!
Kuule, jo ryskää huolainpuu,
kas, miten latvat liehuu!
Ihmisvoima lannistuu,
Muspelin poiat[3] kun riehuu!
Laidasta laitaan Balderhaan,
liekkimeri jo läikkyy.
Päivä nousi, mut salmet vaan
hornanhehkusta väikkyy.
Tuhkaks templi ja lehto näin
tehty on yhteen työhön;
Fritiof poistuu allapäin,
itkevi aamuyöhön.


  1. Pimeyden jumala, Balderin sokea veli josta Looken toimesta tuli Balderin surmaaja.
  2. Muinaisten runoilijain tulenlieskalle antama nimi.
  3. Muspelin pojat = liekit.


Lähde: Tegnér, Esaias 1905: Fritiofin satu. Suomentanut Valter Juva. Esaias Tegnérin lyhyesti kuvaillut Valfrid Vasenius. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.