Fritiofin satu: 14. Fritiof lähtee maanpakoon
| 13. Balderinrovio | 14. Fritiof lähtee maanpakoon. Fritiofin satu Kirjoittanut Esaias Tegnér |
15. Viikinkikaari |
- Vait purressaan
- yöss’ istui vaan
- mies, äsken urhein.
- Nyt vihoin, murhein
- ne velloivat
- nuo tunnelmat,
- ja templin sauhut
- toi silmään kauhut.
- ”Näy, sauhu, näy,
- käy ylös, käy,
- sä lennä taivoon
- ja Balder raivoon
- ja kostamaan
- sa nosta vaan!
- Käy pois ja kieli,
- jott’ ilmain pieli
- vain rämäjää,
- ett’ templi tää
- ja templin mantu
- on poroks pantu;
- ett’ istaaltaan
- lens kuva vaan
- ja poroks puuna
- vain paloi muuna.
- Myös lehtokin,
- min suojihin
- he rauhan sulki,
- kun maassa kulki
- ens vainot nuo, –
- nyt hävis tuo,
- mut kunnialla
- ei lahoomalla!
- Nää, joita ties
- jo joka mies,
- nyt kuuluville
- vie Balderille,
- sa usvainen,
- luo Usvaisen!
- ”Voi ylistellä
- sua, Helge hellä,
- kun ajoit mun,
- et luotas sun,
- vaan maistas näistä.
- No niin, mä väistän
- ja etsin maat
- nuo aallokkaat. –
- Sun täytyy liitää,
- saat kauas kiitää,
- Elliida vaan,
- pois ääriin maan.
- Saat entää, haahti,
- miss’ suolavaahti
- käy tyrskyillen,
- ja luulen sen:
- et pelkää verta,
- kun kynnät merta!
- Säät riehukoot,
- sa kotin’ oot,
- kun toisen multa
- tuo Aasain kulta,
- mies Balderin
- jo pohtikin.
- Oot mulle Norja
- ja maani sorja;
- en toisess’ saa
- ma asustaa.
- Oot morsioin sa,
- pikimusta noin sa,
- näet valkeaan
- ken luottaiskaan. –
- ”Oi, meri vapaa!
- ei luonas tapaa
- mua sorto maan;
- et tunnekaan
- sen kuninkaita
- sa oikukkaita.
- Sun kuninkaas
- se mies on taas,
- mi seisoo innoin,
- kun vaahtirinnoin
- ja raivopäin
- käyt pärskähtäin.
- Sinikentät aavat
- mun riemuun saavat.
- Mä kölilläin
- ne kynnän näin,
- ja verivihmeet
- tuo sadon ihmeet,
- mut miekallain
- teen korjuun vain.
- Sinikenttää kiitän:
- kun tuota niitän,
- ma kultaa saan,
- käyn kunniaan.
- Niin, hurja laine,
- sua seuraan vainen!
- On taatollain
- maakumpu vain,
- tuo jäyhä, vakaa,
- miss’ yksin makaa,
- vaikk’ kuulla voi,
- kun aallot soi.
- Veen sinirinnan
- ja vaahtipinnan,
- ma kummuks sen
- kai valinnen:
- Se velloo humuin
- yömyrskyin, sumuin,
- ain uudet niin
- vie syvyyksiin. –
- Sain kodiks laineen
- tän elon saineen,
- ne haudaks jää
- veet vapaat nää!”
- Noin hurja äänsi.
- Purs surren käänsi
- jo keulan noin
- pois luota ko’in.
- Se ui kuin sotka
- ohi luotoin, jotka
- nous suojaamaan
- nuo vuonot maan.
- Mut Helge kostaa:
- hän miehet nostaa,
- ja salmen suuss’
- ui purtta kuus.
- Soi huudot heti:
- ”Vai halu veti
- nyt kuninkaan
- jo kuolemaan!
- Ei viihdy vainen
- Valhallalainen
- kuun alla lain;
- veri jumalain
- jo pyrkii, lähtein
- pois päälle tähtein.” –
- Tuo tuskin soi,
- kun haltioi
- kuin oudot tenhot
- jo Helgen venhot.
- Pian Raanan luo
- jo vaipui nuo:
- meni miehet laivoin!
- ja itse vaivoin
- pois Helge ui
- ja pelastui. –
- Mut Björn hän hymyin
- noin huusi rymyin:
- ”Mies Aasain, hei,
- sun hukka vei!
- Jos tuota surret,
- niin tiedäs, purret
- ma puhki löin –
- työs maksoin töin!
- Ma toivon, Raana
- vain toimekkaana
- myös pitää nuo;
- mut hitto tuo,
- kun itse hukkaan
- et mennyt mukaan.”
- Vait Helge vaan
- nyt vimmoissaan
- jo rantaan nousee.
- Hän tarttuu jouseen
- ja kiskoo tään
- puolympyrään.
- Ei huomaa enää,
- kuink’ kovaa tenää,
- ja särähtäin
- se katkes näin.
- Mut Fritiof muistaa
- jo peistään suistaa:
- ”Näät kotkan tään
- nyt siteessään.
- Jos lähtis lentoon
- se ruojaan rentoon,
- pääherja maan
- sais sorrostaan.
- Mut pelkäät turhaan,
- ei raukan murhaan
- käy peitsi tää!
- Se lennähtää
- vain urhoin riviin,
- vain riimukiviin
- se piirtänee,
- mut välttelee
- kaikk’ kaakkipylväät
- sun-laises ylväät. –
- Jo mereen myös
- jäi mainetyös.
- Ja tointes mailla
- käy samall’ lailla.
- Min ruoste syö,
- laps rikki lyö! –
- Teen kokeen toisen
- ja miehenmoisen.
- Kuink’ eroo tää
- sun töistäs, nää!”
- Sai airon hankaan:
- se ylpeys kankaan
- ol’ aikoinaan
- Gudbrandin[1] maan.
- Hän toisen noutaa
- ja purtta soutaa.
- Hän pinnistää:
- kuin korret nää,
- kuin kiskopäreet
- jo kätkee näreet. –
- Nous päivä noin
- yli vuoristoin,
- maatuulet huohui
- ja laineet kuohui
- kuin karkeloin
- suuss’ aamukoin.
- Päin aavaa pinnan
- Elliida rinnan
- nyt riemuin kääns,
- mut Fritiof ääns:
- ”Maan otsaks pantu,
- oi, Pohjoismaa!
- Sa urhoin mantu,
- en jäädä saa!
- Sua synnyinmaaksein
- voin ylvästää.
- Kun jäät nyt taaksein,
- hyvästi jää!
- ”Hyvästi, ilma
- liki Valhallaa,
- yön kirkas silmä,
- suvipäivän maa!
- Kuin aatos jalo
- sees taivaas tää,
- sä tähtivalo,
- hyvästi jää!
- ”Hyvästi, huima
- ikivuorten vyö,
- min paasiin tuima
- Toor riimut lyö!
- Ja järvein pienten
- veet vienot nää,
- maa saarten, nienten,
- hyvästi jää!
- ’Hyvästi!’ kuiskii
- myös kumpu tuo;
- siell’ lehmus huiskii
- ja tuoksun luo!
- Mut Saaga vakaa
- sen jälkeen jää,
- ken maassa makaa, –
- hyvästi jää!
- ”Hyvästi, puistot,
- te vihreät,
- te lapsuusmuistot
- niin viehtävät!
- Sa leikkilehto,
- maat armaat nää!
- Oi, onnenkehto,
- hyvästi jää!
- ”Sain lemmest’ ilkun,
- he poltti ko’in,
- sai tahrapilkun
- mies rauhatoin!
- Kai maasta vie mun
- päin merta tää,
- mut elonriemun’,
- hyvästi jää!”
- ↑ Etelä-Norjan laajin laakso.
Lähde: Tegnér, Esaias 1905: Fritiofin satu. Suomentanut Valter Juva. Esaias Tegnérin lyhyesti kuvaillut Valfrid Vasenius. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.