Siirry sisältöön

Fritiofin satu: 15. Viikinkikaari

Wikiaineistosta
14. Fritiof lähtee maanpakoon 15. Viikinkikaari.
Fritiofin satu
Kirjoittanut Esaias Tegnér
16. Fritiof ja Björn


Nyt hän liitäen lens yli aavojen pois,
            kuni haukka nyt retkeili hän;
mut hän urhoille kirjoitti säännöt ja lait,
            luki Viikinkikaarensa tän:
”Älä telttahan jää, älä pirttiinny yöks:
            vihamies se on uksessa ain;
nuku kilvellä, mies, käsi kahvassa kiin,
            sinitaivahat telttanas vain.
”Lyhyt vasaras pää sun on, voittoisa Toor,
            vaja kyynärä miekkas on, Frej.
Hyvä urholle tuo; menet miestäsi päin,
            lyhyt säiläsi liene nyt ei.
”Rajumyrsky kun käy, ylös purjehet vain!
            mikä riemu, kun pauhina soi;
yhä pois! yhä pois! älä hellitä, mies,
            alus ennemmin hukkua voi!
”Jätä rauhahan impi, – hän laivasta pois:
            olis Freija, sun pettäisi tuo;
hymy pielessä suun hymy viekkahin on,
            ja on pauloja suortuvat nuo.
”Väki Valhallan juo, lupa päihtyä sun,
            jos sen kantanet maltilla vaan:
jos sa hoiperrat maissa, sa noustakin voit,
            iäks täälläpä vie sinut Raan.
”Jos nyt kaupin sa näät, ota suojahas tää,
            vero kuitenkin heikolta vie!
Olet valtija veen, haki voittoja hän:
            mitä kulta on, – miekkakin lie!
”Jako saaliista tee, osat arvalla lyö:
            miten lankes se, tyytyös ain!
merikuningas itse ei arvalle käy,
            ja hän ottavi kunnian vain.
”Alus viikingin saa, heti iskeös kiin,
            pidä kiipesi kuumana, mies;
Jos sa askelen väistät, sa lähtösi saat, –
            laki siinä, ja eessä on ties.
”Hyvä sillä, kun voitit: jos armoa pyys
            mies miekaton, – vaino jo pois!
Hätähuuto se soi ylös taivaisten luo:
            kuka, herja, se kuurona ois?
”Sepä viikinkityö sekä aimo se mies,
            kenen haavat sa rinnassa näät;
veren virrata suo, side huomenna tee,
            älä ennen, jos joukkoomme jäät.” –
Siten piirsi hän lait, ja jo maineensa soi
            yhä laajemmin vierailla main,
ja hän voittamatoin siniseljillä on
            kera urhojen uhoilevain.
Mut hän ruoriss’ on itse ja synkkänä hän,
            sinikehtohon katsovi vait:
”Syvä pohjasi on; levon ehkä se sois,
            sitä täällä en löytäne kait.
”Vihas, Balder, jos sain, hyvä, miekkahas käy,
            ja ma kaadun, jos säätty on tää;
mut sä pilvihis jäät, alas usvina luot
            ikisynkeät aatokset nää.” –
Mut kun taistohon käy, hänen mielensä taas
            heti lentää, kuin kotka se ois,
ja jo otsa on sees, ja jo uhkavi ään’,
            kuin jos Pauanne keulassa sois.
Ja hän voitosta ui yhä voittohon noin
            yli kuilujen hyrskyäväin,
ja hän silmäsi lounahan saaret ja veet,
            tuli salmihin Kreikan jo näin.
Kun jo noin näki lehdot, jotk’ aalloista nous,
            mihin temppelit päilyä loi,
mitä mietti, sen Freija ja laulaja myös
            ja te, lempivät, tiedätte, oi! –
”Koti meillä ois tää, ne on maat, ne on veet,
            isän kertomat temppelit nuo:
oi, ma tännehän armasta haastella koin,
            mut ei heltynyt, tullut ei tuo.
”Salo autuas! rauhapa laaksoissa lie,
            mihin pylvästöt muistoja loi;
kuni lempivän kuiske on loiskina veen,
            kuni hääsävel lehdoista soi.
”Mihin, Ingeborg, jäit? Joko ruhtinan vuoks,
            lumipäisen, mun unhotit pois?
Min’ en unhota; antaisin henkeni tän,
            jos sun nähdä, vain nähdä sun vois.
”Meni vuotta jo kolme, kun Pohjolan näin,
            nuo urhojen valtijamaat;
jalot tunturit vieläkö pystyssä lie
            sekä vihreinä lapsuuden haat?
”Isän haudalle, missä hän kummussa on,
            puun istutin, elääkö tuo?
Kuka hoitaja lie? Mehus anna, sa maa,
            ja sa taivas, sa kastehes suo!
”Toki miks panen kauvemmin vierahat veet
            veron alle ja iskuja jaan?
Jo on mainetta mulla, ja loimuavaa
            punakultaa ma halveksin vaan.
”Lipun mastossa nään, se on pohjahan päin,
            ja on pohjassa syntymamaas;
tahon taivahan tuulia seurata nyt,
            tahon ohjata Pohjahan taas.”


Lähde: Tegnér, Esaias 1905: Fritiofin satu. Suomentanut Valter Juva. Esaias Tegnérin lyhyesti kuvaillut Valfrid Vasenius. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.