Fritiofin satu: 24. Sovitus

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
23. Fritiof isänsä kummulla 24. Sovitus.
Fritiofin satu
Kirjoittanut Esaias Tegnér
Muistutuksia ja sanaselityksiä


Ol’ valmis templi Balderin. Ei kiertänyt
sit’ enää pystyaita; suojus rautainen,
min kultanupit kiilsi, sulki piirihin
nyt Balderhaan: kuin sankka rivi soturein,
min välkkyy kypärät, ja uhkaa keihäänpäät,
se siinä uutta pyhäkköä vartioi.
Sen kupukaarta kattokivet kantamaan
ol’ pantu rohkein liitostaitein, ikityö
ja ulkonäöltään kuin templi Uppsaalan,
mi Pohjass’ oli mainen kuva Valhallan.
Se kohos vuorenkielekkeeltä uljain päin
ja siniaaltoon ylpeästi kuvastui.
Mut ympärillä, lailla kauniin kukkavyön,
ol’ laakso Balderin; siell’ lehdot huminoi,
ja lintuin laulut soi: ol’ rauhan koti tää.
Kun kautta vaskiportin kävit sisään, näit
kuink’ yli templin riippui holvikaarros tuo,
kuin kultakilpi kupera; sit’ alustain,
kaks pylvässarjaa seisoi jäykin hartioin.
Näit peräpäässä alttarin; mut ylhä tää
ol’ ehjä harkko Pohjan marmorlouhosten.
Sen ympärillä kiertyi riimukiemurat
miss’ sanat Völuspaan ja Haavamaalin[1] luit.
Mut muuriss’ yläpuolla tän näit komeron,
min sinipohjustalla tähdet tuikkivat,
ja siinä hopeaisen kuvan Balderin
niin armaan lempeänä istuvan sa näit:
kuin sinitaivahalla hopeaisen kuun. –
Näin uljas oli templi. Sisään parittain
nyt kaksitoista impeä näit astuvan,
hopeaharsoiss’ sekä ruusut poskillaan
ja ruusut puhtoisissa sydämissä myös.
Luo alttarin, tuon äsken vihityn, he jäi
ja siinä eessä jumalan nyt karkeloi,
kuin kevättuulet liehuu yli lähteen veen,
kuin keijut pitkin kukkakenttää karkeloi,
kun aamukaste heinikossa kimmeltää.
Ja pyhää laulua he siinä lauloivat,
kuink’ armas Balder oli lempi kaikkien,
ja kuinka Hööder ampui hänet nuolellaan[2],
ja taivas, maa ja meri itki. Laulun tuon
et ihmisrinnasta sa luullut helkkyvän,
se soi kuin sävel asunnosta jumalain,
kuin aatos immen, joka kaihoo armastaan,
kun kyntörastaan helke täyttää tyynen yön
ja yli Pohjan koivuin kumottavi kuu. –
Mut ihastuksin Fritiof miekkaan nojauten
nyt katsoi tanssia, ja lapsuusmuistot nuo
taas sivu lensi, hauska joukko, viaton,
min silmät siinsi taivaansiniset ja päät
ol’ kultakutrein saartamat; – niin viehkeään
nuo armaat lapsuusystävälleen viittoivat.
Kuin haamu verinen jo elo viikingin,
tuo hurja, seikkailuineen, taistoineen,
yön helmaan vaipui, ja hän näytti seisovan
vain muistokivenä nyt niiden haudalla.
Mut paisui laulu ja jo urhon sielu nous
maan alhan laaksoista päin linnaa Oodenin;
ja ihmiskosto, viha suli hiljalleen,
kuin kevätauringossa rinnalt’ tunturin
jääkuori sulaa; ja nyt meri hurmion
ja rauhan meri valui poveen sankarin.
Hän tunsi, miten luonnon sydän sykähtäin
löi vasten hänen rintaansa, ja innoissaan
hän koko maan ois veljelliseen syleilyyn
siin’ ottanut ja rakentanut rauhan niin
maan kaikkein luottiin kanssa eessä jumalan. –
Nyt templiin astui ylipappi Balderin,
ei kaunis, kuten jumala, mut ylhä mies,
min kasvoinpiirteiss’ oli taivaan lempeys,
ja jonka valkoparta valui vyötäisiin.
Nyt outo nöyryys valtas ylvään Fritiofin,
ja alas painui kotkansiivet kypärän
tuon ukon eessä; mut hän rauhan sanat toi:
”Sä terve, Fritiof! Poikani, sua odotin.
Näet voima usein maita, merta kiertelee,
kuin hurja berserkki, mi puree kilpehen,
mut väsyneenä viimein kotiin palajaa.
Väkevä Toor hän usein Jotunheimiin[3] läks,
mut vaikka teräskintain käytti vasaraa,
Utgårdin Looke[4] vielä istuu vallassaan.
Ei voimaa paha väisty, voima voimaa ei!
On lempeys voimaa vailla lapsenleikki vain;
se on kuin päivänsäde meren pinnalla,
vain kuva häilyvä, jot’ aallot keinuttaa,
ja ryhditön se on, kun puuttuu perustus.
Taas lempeydettä voima kalvaa itseään,
kuin kalpa syöpyy kummussa: se huumaa pään,
mut huumeen maljaa kaartaa unhon haikarat,
ja herätessään mies jo häpee tekoaan.
On voima maasta tullut, ruumiist’ Yymerin[5];
sen suonia on vuolaat vesiväylät nuo,
ja malmista on taotut sen jäntäreet.
Mut autioks ja hedelmättömäks se jää,
jos päivä, taivaan lempeys, sit’ ei lämmitä.
Taas lämpö vihannoimaan, kukkimaan saa maan:
nyt puhkee ruoho, puut käy kultahedelmään,
ja emon rinnasta saa luodut ravinnon.
Noin Askerinkin[6] lasten on. Kaks painoa
on Kaiken-Isä pannut elon vaakahan,
– kun elos oikea on, tasan painaa nuo, –
ja mainen voima, lempeys taivainen ne on.
Toor voimakas on kyllä, kun hän lanteilleen
saa vyönsä jumalaisen vyötetyks ja lyö.
Myös viisas Ooden on, kun Urdan laineesen
hän silmäilee, ja korpit, luokse lentäen,
jo Yli-Isälle tuo viestit maailman.
Mut kelmistyi he, loisto heidän kruunuistaan
jo himmeni, kun kuoli Balder lempeä,
näet side Valhallaisten piiriss’ oli hän.
Kellastui silloin uljas latva ajan puun,
sen juuriin Niidhögg[7] iski hampain, vallat yön
pääs irti taas, löi pilviin myrkkypyrstöllään
Midgårdin-käärme[8], Fenris-susi[9] ulvoili
ja manalasta leimus lieska Surturin[10].
Siit’ asti kaikkialla taistelua on,
ja luomakunnassa he sotakilpiin lyö:
tuo Valhallahan aamun kukko kultapää,
mut kukko veripunainen tuo taiston yön
maan päällä ja sen alla. Entisaikoihin
ol’ rauha, ei vain taivaassa, vaan maassa myös,
niin poviss’ ihmisten kuin ylhäin jumalain.
Mit’ täällä tapahtuu, se täydemmin jo on
tuoll’ yllä tapahtunut; ihmiskunta näet
on kuva Valhallan, ja valo taivahan
se Saagan riimukilpeen heijastustaan luo.
On Balderinsa kullakin. Kai muistanet,
kun oli rauha rinnassas ja elämäs
niin tyyni, riemuisa kuin uni leivosen,
min ruohovuoteen yli hiljaa tuudittaa
yön vieno leyhkä päitä kukkain unteloin?
Viel’ eli silloin Balder puhtaass’ sielussas,
sa Aasain lapsi, pienoiskuva Valhallan!
Lapsessa asuu Balder. Heela takaisin
suo aina saaliinsa, kun syntyy ihminen.
Mut ihmissieluun kera Balderin käy myös
tuon veli sokea, yön Hööder; paha näet
kuin karhunpentu syntyy sokeena, ja yö
sen verho on, – mut valoon hyvä pukeutuu.
Käy yhä Looke, kiusaaja, ja liehakoi
hän murhaan ohjaa sokeaa, ja keihäs käy
Valhallan lempeen, rintaan nuoren Balderin.
Nyt viha herää, väkivalta rosvoaa,
kuin susi nälkäinen käy miekka samoomaan,
ja yli aaltoin purret veririnnoin ui.
Näet voimatonna varjoin maassa lempeys
(nyt varjo vain ja vainaa) Heelan luona on,
ja tuhkaks poltettu on pyhyys Balderin. –
Noin elo ylhäin Valhallaisten kuvailee
maan alhaisempaa elämää: on molemmat
mietteitä Kaiken-Isän, eivät muutu nuo.
Mut tulevat ja menneet Vaalan lauluss’ soi,
se ajan kehtolaulu on ja draappa myös.
Maan ajantiedoiss’ sama sävel humisee,
ja kukin siinä tarinansa kuulla voi!
Vai ette tajuu vielä? Vaala tiedustaa. –
”Sa halaat sovintoa. Mik’ on sovitus?
Mua silmiin katso, nuori mies. Miks vaalenet?
Maan päällä sovittaja käy, se kuolo on.
On kaikki aika hämmennetty ikuisuus,
maan elo luopumus on salist’ taivahan,
on sovitus, kun sinne puhdistunna käyt.
Myös itse Aasat lankesi; on Ragnarook
sovituspäivä Aasain, päivä verinen,
kun satapeninkulmaisella kentällä
he siinä kaatuu: toki paha palkkans’ saa,
näet paha häviää, ja hyvä nousee niin
jo mailmanpalon lieskast’ eloon puhtaampaan.
Kai taivaan ohimoilta lankee lakastuin
sen kalvas tähtivyö, kai mereen uppoo maa,
mut ihanampana se syntyy uudestaan
ja kukkapäänsä riemuin nostaa aalloista,
ja nuoret tähdet, joissa ihmehohde on,
vait, tyynnä tuikkii yli uuden luomisen.
Mut kukkamailla puhdas ihmiskunta käy
ja uudet Aasat, joita Balder hallitsee;
myös riimutaulut kultaiset, jotk’ kateesen
jäi ajan aamukoissa, lapset Valhallan
nyt Iidakentän[11] heinikosta löytää taas. –
Kun hyvä lankes, kuolo noin on sovitus,
sen tulikoe, synty eloon ehompaan;
se kiirastunna entää alkusijoilleen
ja palaa viatonna isän polvelle.
Oi, kaikki paras tuolla puolen haudan on
ja tuolla puolen taivaanportin; halpaa on
ja saastunutta kaikki alla tähtien. –
Mut täällä elossakin jo on sovitus,
pien’ alkukoitos heikko tämän ylemmän.
Se on kuin runoniekan harpunnäppäys, kun
sen kieltä virittää hän sormin taitavin
ja sääntää säveltään, vain hiljaa koitellen,
siks kunnes valtavasti kultakieltä lyö,
ja uljaat muistot haudasta jo esiin käy,
ja taivaan loisto säihkyy silmiin kaikkien.
Näet maa on toki taivaan varjo, elo tää
on esipiha taivaan Baldertemppelin.
Aasoille kansa uhraa, ratsun suitsipään
ja kultasilan tuo se eteen jumalain.
On syvä tällä merkitys, näet veri on
sovintopäivän alku ja sen aamukoi.
Mut yksin vertauskuva ei voi sovittaa,
sun rikostas ei toinen maksa puolestas.
Sovitus vainaan Kaiken-Isän syliss’ on,
mut elävän vain oma rinta sovittaa.
Mä tiedän uhrin, jumalille rakkaamman,
kuin uhriteuraan sauhun, – uhriks heille tuo
sun kostos sekä hurja viha sydämesi
Jos hillitä et niitä voi, jos anteeks et
voi antaa, nuorukainen, mitäs täällä teet?
mit’ tahdoit temppelistä, jonka pystytit?
Et kivilläs voi Balderia lepyttää;
ei, turha oli työs; näet sovintoa on,
niin täällä kuten tuolla, missä rauha on.
Sa vihamiehes sekä itses lepytä,
ja sinuun leppyy Balder keltakutrinen. –
On ollut joku Balder mailla etelän,
niin kerrottavan kuulin, poika neitsyen
ja Kaiken-Isän lähettämä neuvomaan
nuo nornain mustain kilpein riimuongelmat.
Ol’ sotahuuto rauha, rakkaus miekka tuon,
min kypärässä viattuuden kyyhkyn näit.
Julistain lempeä hän kuoli, anteeks soi,
ja palmuin alla hänen hautans’ säteilee.
Tuo oppi, sanotaan, nyt maasta maahan käy,
sulattaa korskat rinnat, kädet yhdistää,
ja rauhan vallan maahan sovitettuun tuo.
Jäi oudoks mulle oppi tää, mut hämärään
sit’ unelmissani ma joskus aavistin;
sit’ aavistaa noin joka sydän toisinaan.
Se kerran saapuu, tiedän sen, ja liehuttaa
myös Pohjoismailla herkkää kyyhkyssiipeään.
Mut mitään Pohjaa emme silloin enää nää,
ja haudoill’ unhotettuin tammi huminoi.
Te onnekkaammat suvut, sädemaljasta
jotk’ uuden valon juotte, teitä tervehdin!
Oi, hyvä on, jos pois se pilvet karkoittaa,
jotk’ usviin meiltä peitti elon auringon.
Mut halvaks ei jää hänkään, joka hartain päin
ja tähystävin silmin, mielin hehkuvin
sen taivaankirkkautta koki etsiä!
On Kaiken-Isä yks, mut monet airuet.
”Sa vihaat Beelen poikia. Miks vihaat siis?
Ei talonpojalle he suoneet sisartaan,
kun on hän verta itse uljaan Seemingin,
tuon poian Oodenin, ja sukujohtoaan
he johtaa Valhallaan; tuo mielen ylvääks saa.
Mut väittää voit: se onni on, ei ansio!
Ei ansiostaan, Fritiof, ole ylväs ken,
mut kyllä onnestaan; näet parhain kuitenkin
on lahja jumalain. Sä itse ylväs liet
sun urhonvoimastas ja uljuudestas myös!
Vai itseltäs sait voimas? Totta Aasa-Toor
se käsivartes jänteet raudanlujiks loi?
Kai jumalan on uljuus tuo, mi sykähtää
sun rintakehäs kilpilinnassa? Kai myös
lie Toorin leimaus tuo, mi säihkyy silmässäs?
Jo kehdollasi ylhät nornat lauloivat
kuningaslaulun retkestäs; ei ansios
lie siitä suurempi kuin Helgen suvustaan.
Kun muita ylvääks soimaat, sua soimataan!
Nyt kaatunut on Helge.” – Fritiof keskeyttää:
”On kuollut Helge? Milloin, missä?” – ”Tiedät sen,
kun täällä muurailit, hän kulki retkeillen
ja soti Kainuun[12] tuntureilla. Vuorellaan
siell’ oli ikivanha templi Jumalan[13].
Se suljettu ol’ ammoin ja jo kylmillään,
mut yli portin muinaiskuva muodoton
siin’ nojas vielä, melkein kaatumaisillaan.
Mut kaikki paikkaa karttoi. Taru kulki näet
suvusta sukuun kansan suussa, että ken
käy ensimmäisnä templiin, näkee Jumalan.
Tuon Helge kuuli; silmitönnä vimmassaan
hän vuoristoihin vihattua vastaan läks.
Hän tahtoi templin kukistaa. Kun pääsi luo,
ol’ portti kiinni, avain lukkoon ruostunut.
Hän silloin tarttui portinpieleen, ryskyttäin
lahoja pölkkypuita: kuultiin rytinä,
ja maahan kuva suistui, alleen ruhjoen
Valhallapoian; niin hän näki Jumalan.
Mies yöllä saapui, tuoden nämä sanomat.
Nyt Halfdan yksin Beelen istuimella on;
sä kätes hälle tarjoo, kostos uhriks tuo!
sen Balder vaatii, vaadin hänen pappinaan.
Nyt nähdään, pilkkasitko rauhan jumalaa!
Jos kiellät, turhaan hälle templin rakensit,
ja turhaan puhuin.” – –
                    Astui sisään Halfdan nyt,
hän vaskikynnykseltä tuli empien
ja loitos jäi hän peljätystä, seisten vait.
Nyt Fritiof tuliterän riisui kupeeltaan,
hän kultakilven laski nojaan alttarin
ja aseetonna astui vihamiehen luo.
”On riidassamme”, leppeästi lausui hän,
”se jalompi, ken ensin tarjoo sovinnon”.
Punehtuin Halfdan riisui teräshansikkaan,
ja kädet, kauvan erotetut, yhdistyi;
he vuorenvankkaan ystävyyteen kättä löi.
Nyt vanhus poisti kirouksen kamalan,
jot’ templin häpäisijä kantoi rauhatoin.
Ja samass’ silloin astui sisään Ingeborg
puvussa morsion ja immet seurassaan,
kuin kuuta seuraa tähdet tiellä taivahan.
Ja kyynel sinisilmissään hän heittäytyi
vait veljen sylihin, mut liikutuksin tää
jo siskon laski vasten rintaa Fritiofin.
Ja kätens’ Ingborg antoi yli alttarin
nyt lapsuusystävälleen, ikiarmaalleen. –


  1. Völuspaa, Vaalan ennustus, Eddan merkillisin runo. Laulu tekee selkoa maailman synnystä, jumalien ja ihmisten kohtaloista maailman loppuun saakka, jonka jälkeen sukeutuu uusi ja parempi maailma. Haavamaal, kts. 2:nen runo, siv. 13, muist. 1.
  2. Vrt. 13:s runo muist. 1. – Hööder oli sokea ja ampui vahingossa Balderin Looken suunnatessa nuolta.
  3. Jättiläisten ja pahan voiman, Looken asunto maailman ääressä.
  4. Utgårdin Looke = maailman ääressä asuva Looke.
  5. Tavaton jättiläinen, jonka jumalat tappoivat ja jonka ruumiista he loivat maailman.
  6. Asker = ensimmäinen mies.
  7. »Ajan puuta» jäytävä lohikäärme.
  8. Looken sikiö, jonka Ooden heitti mereen. Se kasvoi täällä koko maailmaa ympäröiväksi sepikäärmeeksi.
  9. Looken sikiöitä.
  10. Tulen jumala, joka asui manalassa.
  11. Jumalien kokous- ja oikeuspaikka.
  12. Suomensukuinen Kainuun kansa häviää satujen hämärään. Kansa asui Pohjois-Ruotsissa, ja sen valta ulottui Kölin tuntureilta kummallekin puolen Pohjanlahden perukkaa. – Tegnérin käyttämä nimitys Finnit vastaa oikeastaan Lappalaisia, joita kuitenkaan ei runossa ole tarkoitettu.
  13. Muinaissuomalaisten ylijumala.


Lähde: Tegnér, Esaias 1905: Fritiofin satu. Suomentanut Valter Juva. Esaias Tegnérin lyhyesti kuvaillut Valfrid Vasenius. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.