Hämeen linnan esi- ja rakennushistoria:Birger jaarlin valloitusretki Hämeeseen

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Novgorodin ja Ruotsin taistelu Hämeestä Tuomas piispan viime vuosiin asti. Birger jaarlin valloitusretki Hämeeseen.
Hämeen linnan esi- ja rakennushistoria
Kirjoittanut Julius Ailio
Novgorodin hyökkäykset Hämeeseen Karjalan valloituksen aikana..



IV. Birger jaarlin valloitusretki Hämeeseen.


Ruotsalaisten suuri tappio Nevalla oli uusi taka-askel katolisen kirkon ja Ruotsin vallalle Hämeen käännytystaistelussa. On tosin oletettava, kuten edellä on esitetty, hämäläisten vimmatun kapinan ennen Nevanretkeä tulleen jollakin tavalla tyynnytetyksi, mutta sen jälkeen on heidän pyrkimyksensä, kokonaan päästä vieraasta ikeestään, täytynyt saada uutta vauhtia. On myös otaksuttava, että kristinuskolla edelleenkin oli joku kannattajajoukko, jopa aseellinen tukikohtakin Hämeessä, mutta ruotsalais-katolilainen valta-asema Hämeessa oli kaikissa tapauksissa supistunut vähiin ja kristinuskosta luopuminen arvatenkin lisääntynyt. Ruotsalaisessa, seuraavan vuosisadan alkupuolella kirjoitetussa riimikronikassa ilmenee se käsitys, että Häme Birger jaarlin valloitusretken aikana olisi ollut aivan pakanuuden vallassa.
Tuomas piispassa katolinen kirkko kadotti oman politiikkansa tarmokkaan edustajan, jonka vertaista Suomen piispan-istuimella ei ole ollut ennen eikä jälkeen. Hämeen kääntämisestä ja kukistamisesta luonnollisesti ei silta luovuttu. Aikaisempi käännytysmenetelmä sellaisenaan oli vain osottautunut riittämättömäksi. Uusia, tehokkaammin perille vieviä toimenpiteitä oli tarpeen, varsinkin kun hämäläiset olivat edellisen käännytyksen aikana länsimaisilta kasvattajiltaan varmaankin oppineet yhtä ja toista m. m. sotataidon alalIa, joten heidän vastustuskykynsä oli epailematta suurempi kuin joitakin vuosikymmeniä sitte.
Ruotsin ja Novgorodin välisessä, Suomen herruutta koskeneessa kilpailussa tapahtuneen pysähdyksen olivat aiheuttaneet toiselta puolen Novgorodin silloinen poliittinen tilanne, toiselta puolen katolilais-ruotsalaisen kirkon vastukset Hämeessä ja Nevalla. Pysähdys oli kuitenkin vain väliaikaista. Sen lopettajaksi ehti tulIa Ruotsi, jonka valtiollinen asema oli tähän aikaan lujittunut. Sisäiset taistelut Sverkerin ja Erikin hallitsijasukujen välillä olivat päättyneet, maa oli liittynyt yhdeksi, ja valtakunnan johtoon, lähinnä kuningasta, oli tullut Birger jaarli, Ruotsin ensimäinen suurpiirteinen valtiomies.
Taistelu Novgorodin kanssa tulee nyt järjestelmällisemmäksi. Sen valtiollinen luonne kohoaa enemmän esille, vaikka kirkollinen puoli edelleenkin on tärkeänä tekijänä. Kysymystä ei ole enää Hämeen vähittäisestä kääntämisestä vaan sen aseellisesta valtaamisesta yhdellä kertaa.
Varhaisin lähde, joka tietää kertoa Birger jaarlin Hämeeseen tekemästä valloitusretkestä, on ruotsalainen riimikronikka, n. s Erikin kronikka, kirjoitettu 1320 vuoden vaiheilla. Luonteeltaan se on pikemmin historialliseksi runoelmaksi kuin aikakirjaksi leimattava. Puheenaolevasta retkestä se antaa reippaan ja lystikkään mutta ylimalkaisen kuvauksen, joka suorasanaisesti suomennettuna kuuluu seuraavasti [1]:
”Silloin käski kuningas Erik koko vallakuntaansa,
sekä ritareita että ritarien vertaisia,
niin talonpoikia kuin virkamiehiä,
kuten herrain tapana on,
sanomaan miehiIleen,
että hän tahtoi sotaan lähdettävän;
niin kaski han heita pakanamaalle,
ja antoi vävylleen toimeksi olla heidän johtajanaan
pitäen häntä siihen paraimpana.
Vävy otti toimen mielellään vastaan,
haluten lisätä herransa kunniaa;
panivat kuntoon aseensa ja suojuksensa
uroot reippaat ja karskit;
kypäriä, haarniskoja ynnä panssareita
jaettiin ja tehtiin paljon lisää.
Joka mies valmistautui seudullaan,
täyttäen kernaasti kuninkaan käskyn,
vesille Iykättiin laivat ja veneet;
paljon ja isoja rahakääröjä
avattiin ja annettiin niille,
jotka erosivat kodeistaan,
tietämättä takaisintulostaan;
käsiään väännellen, itkun vallassa
näkyi joukko vaimoja. Siltä oli (Iähtijäin) mieli iloinen,
koska retki lisäisi Jumalan kunniaa.
Usea vanha isäin miekka
temmattiin alas naulastaan,
jossa se oli riippunut pitkän ajan.
Ystävällisesti saatettiin lähtijät rantaan,
siellä hyvästeltiin ja kättä puristettiin;
monet punahuulet saivat silloin suukkosen,
niin sydämestä lähtevän kuin milloinkaan,
sillä toisille oli se viimeinen tapaaminen;
moista sattuu moisen eron johdosta.
Heitä tuuli kuljetti, he purjehtivat pois;
pakanat myös varustautuivat,
tietäen hyvin, että he tulisivat
turmiota eikä laupeutta tuottamaan.
Perillä kristityt laskivat satamaan;
lukemattomain kultakeulain määrää
mahtoivat pakanat olla näkemässä,
itselleen murheeksi eikä huviksi.
Kristityt menivät lippuineen maihin,
heille luonnisti siellä hyvin.
Heidän kilpensä ja kypäränsä välkkyivät,
kautta maiden kulkeissaan;
He tahtoivat halusta mitellä miekkojaan
pakanallisten Hämäläisten kanssa,
ja, niinkuin luulen heidän mielineen,
saadakseen kultaa, hopeata ja karjalaumoja.
Hämäläiset pakenivat;
pakanat hävisivät, kristityt voittivat.
Ken heistä hyvällä suostui
kristityksi rupeamaan ja kasteen ottamaan,
hän sai pitää tavaransa ja henkensä,
ja elää rauhassa ilman riitaa.
Ken pakanoista niin ei tahtonut,
hänet peri kuolema.
Kristityt rakensivat sinne linnan,
asettaen siihen ystäviään ja lähimmäisiään.
Linnan nimenä on Hämeen linna (Taifwesta borg),
josta pakanoilla vielä on huolta,
maa miehitettiin kristityillä,
ja, niinkuin oletan, siten on vieläkin.
Sarna maa tuli kokonaan kristityksi,
luulen, että se Venäjän kuninkaalta hukkaan meni”
Niinkuin näkyy, sisältä kronikan kertomus enimmäkseen kirjoittajan omia kuvitelmia. Lukuun-ottamatta pääasiaa, hämäläisistä saatua voittoa ja linnan rakentamista, ei siinä ole itse tapahtumista mitään, eikä yleensä sellaista, jota voisi pitää retkellä mukana olleiden näkijäin ilmoittamana. Peittelemättä kirjoittaja paljastaa käsityksensä retkellä saadusta ”kulta- ja hopea-” y. m. voittosaaliista sekä pakanain pakottamisesta kasteeseen henkensä ja omaisuutensa menettämisen uhalla.
Puolitoista sataa vuotta edellä mainittua Erikin kronikkaa myöhemmin on kirjoitettu latinankielinen ERIK OLAIN kronikka, joka päättyy vuoteen 1470. Sen esitys Birger jaarlin Hämeenretkestä kuuluu suomeksi näin[2]:
”Kun kuningas Erik oli saanut toimeen rauhan ja hänen kuningasvaltansa oli järkkymättömänä, halusi hiin käännättää uskottomia, valtakunnalleen haitallisia naapurikansoja. Hämäläiset olivat noita uskottomia ja kristityn nimen ankaria ahdistajia. Näiden masentamiseen ja kukistamiseen, tai mikä heistä oli mieluisempaa valita, kääntymiseen Kristuksen luokse, kohdisti kuningas Erik valtakuntansa koko voiman. Tavattoman lukuisalle sotajoukolle hän pani johtajaksi vävynsä Bielbon Birgerin, antaen hänelle huoleksi koko sotajoukon varustamisen johdon. Niin kerääntyy heti laivoja, varoja ja ääretön joukko aseita, ja ne, joiden oli määrä purjehtia, astuvat laivoihin, taisteluun valmistautuneina. Eikä viholliselle ollut tietämätöntä, että sitä vastaan ryhdyttiin niin lukuisasti aseisiin, minkä vuoksi se ennakolta varasi puolustuskeinoja. Myötäisen tuulen puhaltaessa ruotsalaisten sotalaivasto lyhyessä ajassa saapui meren ylitse Hämäläisten satamaan. Jo kauvan neuvoteltuaan, miten tulisi menetellä, astuu koko lukuisa aseistettu joukko, laivat jätettyään, kohotetuin lipuin maihin, hyökäten urhein mielin vihollisen leiriin; pelon valtaamana pakenee vihollisjoukko, perässä seuraa rohkeana voittoisa ruotsalainen väki ja ottaa pakenevilta rikkaan saaliin. Pakeneville annetaan kuitenkin valinnanvara, että ne, jotka tahtoivat, saisivat tulia kristityiksi ja säilyttää henkensä ynnä omaisuutensa; muussa tapauksessa he menettäisivät niin henkensä kuin tavaransa. Kun siten paljon väkeä on tehty kristityksi, rakennetaan perin lujamuurinen linna, nimeksi sille annetaan Hämeen linna (Tavestaborgh), se vahvistetaan välttämättömillä varustuksilla ja siihen määrätään vartijat. Kun työt on tehty ja Hämeenmaa liitetty kristinuskoon, kuoli kuningas Erik Herran vuonna 1250 juuri puhdistuksen päivänä (2 p:nä helmik.) . . . Hämeessä saatuaan tiedon kuningas Erikin kuolemasta, ja kun jo kaikki oli onnellisesti toimitettuna Jumalan ylistykseksi ja Ruotsalaisten tahdon mukaan, palasi Birger jaarli hänelle uskotun koko sotajoukon kanssa, kunniakas voitto mukanaan, isäinmaahan takaisin.”
Olain kronikaIle, jota muuten pidetään epäkriitillisenä, näyttä jaarlin retkeen nähden päälähteenä olleen Erikin kronikka. Edellinen esittää omin sanoin jälkimäisen kertomat seikat, toisia muutellen, toisia pois jättäen ja jotakin lisäten. Erikin kronikassa sanotaan esim., että «perillä kristityt laskivat satamaan», Olai mainitsee sen sijaan, että ruotsalaisten laivasto laski «Hämäläisten satamaan». Olai kertoo vihollisten leirin valloittamisesta, mistä Erikin kronikassa ei ole puhettä, mutta jättää m. m. pois vääiime mainitussa olevan ilmoituksen «maa miehitettiin kristityillä». Erikin kronikassa olevaa kohtaa «kristityt rakensivat sinne linnan, asettäen siihen ystäviään ja lähimmäisiään ja kutsuen sitä Hämeen linnaksi (Taffwesta borg)», vastaa Olailla «rakennetaan perin lujamuurinen linna, nimeksi sille anentaan Tavestaborgh, se vahvistetaan välttämättömillä varustuksilla ja siihen määrätään vartijat». Muuta varsinaisesti uutta Olailla ei ole kuin ilmoitus kuningas Erikin kuolemasta v. 1250, kynttilänmessun päivänä, ja Birger jaarlin lähdöstä kotimaahan sen jälkeen kuin hän oli tapauksesta tiedon saanut.
Myöhempiä esityksia[3] retkestä on m.m. Kustaa Vaasan aikalaisen JOH. MAGNUKSEN kronikassa, jossa jaarlin sanotaan suunnanneen retkensä «Hämeen saaristoon» ja Suomen historiaa käsittelevässä JOH. MESSENIUKSEN kronikassa, joka on syntynyt 1600-luvun alkupuolella.viimemainituss, jota syytetään harhaanjohtaneen mielikuvituksen värittämäksi, on Hämeen retkestä itsenäisiä arveluja, joihin heti palaamme.
Jaarlin lähtö Hämeeseen on asetettu Erik Olain kronikan nojalle vuoteen 1249. Toiselta puolen tiedetään jaarlin kesällä 1249 käyneen Lödösen rauhankokouksessa Göötanjoella[4], joten hän on voinut Hämeeseen ehtiä vasta syyspuolella vuotta. Eräiden skandinaavilaisten tutkijain mielestä olisi koko retki tapahtunut jo v. 1240, kuten ennen on mainittu. Heistä ei näet ole luultavaa, että paavin v. 1237 hämäläisiä vastaan julistama ristiretki olisi lykkäytynyt niin myöhäiseen aikaan kuin vuotgeen 1249 asti[5]. Esitetty syy on kyllä painava, mutta Olain ilmoitus kuningas Eerikin kuolinvuodesta ja Hämeenretken samanaikaisuudesta ei toiselta puolen voitane kieltää.
Muista retkeä koskevista seikoista, kuteen maaretken lähtökohdasta ja suunnitelmasta, valloituksen laajuudesta, linnan rakentamisesta j.n.e. ovat tiedot perin niukkoja, joten niistä voidaan saada joku käsitys vain yleisten näkökohtien nojalla.
Näiden seikkain joukosta on tähänastinen historiantutkimus kiinnittänyt huomiota etupäässä ensiksi mainittuun, eli kysymykseen, missä Birger jaarli astui maihin, tai, niin kuin enimmät tutkijat ovat kysymyksen tehneet, missä tuo «hämäläisten satama» sijaitsi, johon jaarli Olain mukaan olisi saapunut. Kysymyksen käsittely on johtanut sangen eriäviin mielipiteisiin, joihin tutkijain kotiseutu näyttää osittain vaikuttaneen.
MESSENIUS on Birger jaarlin Hämeenretkeen yhdistänyt Etelä-Pohjanmaan käännytyksen, Korsholman linnan perustamisen ja seudun asuttamisen ruotsalaisilla, sekä olettänut, että jaarli joukkoineen astui maihin Vaasan lähellä ja sieltä erämaiden halki joihin tunkeutui Hämeeseen[6]. Myöhemmin on ]. R. ASPELIN esittänyt saman ajatuksen, arvellen kuitenkin jaarlin Vaasan seudusta kulkeneen Kokemaenjoen suuhun ja sieltä puheenaolevaa vesireittiä myöten Vanajaveden seutuun[7]. GABRIEL REIN vanh. on pitanyt mahdottomana, että jaarli olisi valinnut Korsholmasta erämaiden halki Hämeeseen kulkevaa tietä ja huomauttanut arvelun Pohjanmaan ja Hämeen valloituksen samanaikaisuudesta olevan Messeniuksen omaa keksintoa[8].
Omasta puolestaan REIN on luullut voivansa päättää, että hämäläisten satama, joka hänestä on sama kuin Birger jaarlin maallenousupaikka, on sijainnut Länsi-Uudenmaan rannikolla, todennäköisesti Pohjan pitäjän seudussa, Hankoniemen lähellä. Mielipidettään hän tukee seuraavilla syillä: 1) lukuisat suomalaiset paikannimet osottavat, että hämäläiset muinoin ovat asuneet Uudenmaan rannikollakin; 2) novgorodilaisten v. 1311 Hämeeseen tekemä hävitysretki, jolloin he hyökkäsivät Kauppajoelle ja Mustaajokea myöten tunkeutuivat Vanain kaupunkiin, viittaa hämäläisten kauppasuhteiden antaneen Uudenmaan rannikolle; 3) Hankoniemi on satamapaikkana ollut tunnettu ikivanhoista ajoista asti, sillä sen ohitse johti vilkas Hansan liikeväylä itäänpäin.
Samalle seudulle kuin Rein on myös YRJÖ KOSKINEN asettänut hämäläisten sataman, arvellen lisäksi, että Birger jaarlin tieksi Hämeen linnaan ainoa mahdollinen on ollut vesitie Mustionjokea myöten Lohjanjärveen ja Hiidenveteen, siitä Pyhäjärven kautta Punelian järveen ja lyhyen maakannaksen poikki Kaartjarveen seka siitä Kaartjokea myäten alaspain Kernaalanjarveen ja Vanajaveteen[9].
Jyrkästi vastakkaisella kannalla kahteen edellämainittuun tutkijaan on ollut K. E. F. IGNATIUS, jonka mielestä ei ole positiivisia perusteita olettäa, että hämäläissatama olisi ollut Suomenlahden rannalla [10]. Hankoniemi luonteeltaan ei sovi keskiaikuiseksi kauppapaikaksi. Paremmin sellaiseksi, kuitenkin vain paikalliseksi kauppakeskustaksi, sopisi Pohjan perukka (ruots. Pojoviken), mutta silläkään ei tiedetä olleen suhteita sisä-Hämeeseen, erämaisten seutujen kautta, joihin vasta myohään on seurakuntia syntynyt. Myöoskään Kyminjoen suuta ei voitaisi hämäläisten satamaksi katsoa, syystä että tämänkin seudun pitäjät ovat myöhäisiä. Ignatiuksen mielestä olisi hämäläisten satamana pidettävä Kokemaenjoen suuta, sillä mainittu joki on oivallinen kulkuväylä ja virtaa vanhassa viljelysseudussa, joka on ollut vilkkaassa vuorovaikutuksessa Hämeen alueiden kanssa. Siellä olisi Birger jaarli astunut maihin syksyIllä 1249, saanut voiton sinne keräytyneistä hämäläisistä, perustanut linnan laivastonsa turvaksi ja sitte talvikelillä tunkeunut sisä-Hämeeseen. Muu kuin talviretki Ignatiuksesta ei ollut mahdollinen, sillä vasta talven tultuahan tavallisesti tekivät niin novgorodilaiset kuin virolaisetkin hävitysretkiään.
J. W. RUUTH on myös taipuvainen asettamaan hämäläisten sataman Kokemaenjoen suuIle. Hänen mielestään on Satakunta ollut Hämeen rannikkoseutua, koska Kokemäenjoen pohjoispuolella alkoivat hämäläisten erämaat ja eteläinenkin osa maakuntaa näyttää Birger jaarlin retken aikana, taruista päättäen, luetun Hämeeseen. Helppoa olisi ollut keskiaikaiselle sotajoukolle -muutamia satoja ratsumiehia ja joitakin tuhansia jalkamiehia -vesiston suuntaisia teita ja polkuja pitkin suorittaa matka hämäläisheimon ikivanhoille asuinsijoille, Vanajaveden ja Päijanteen seutuun[11].
Yleensä ovat myöhemmät tutkijat pääasiassa hyväksyneet REINin kannan m. m. siita syystä, että Pohjan pitäjän seudusta on jaarlille ollut mahdollista joukkoineen edetä sekä vesitietä että maata myöten Hämeeseen. Sulan aikana ja ratsain kuljettavaksi oli Lohjanselkä ja Ryttylän-Hattelmalan harju epailematta paras merenrannikolta Hameenlinnan seutuun johtava tie. Kuitenkin on Pohjan lahdekkeen sijasta hämäläisten satamaksi arveltu muitakin Lansi-Uudenmaan paikkoja, kuten Kirkkonummella olevaa Pikkalanlahtea, johon laskee Lohjan seuduilta keräytyviä vesiä, ja jonka lähellä m. m. on Tavastfjärden niminen merenlahti[12].
Enimmäkseen ovat eri tutkijat mielipiteittensä tueksi esittäneet huomioon-otettavia näkokohtia. Kun he siitä huolimatta ovat johtuneet siksi eriäviin lopputuloksiin, että toiset ovat asettaneet hämäläissataman Pohjanlahden, toiset Suomenlahden rannikolle, on pääsyyksi tähän katsottava kysymyksen vaillinaista perustelua.
On m.m. aivan unohdettu tarkastaa, mitenkä portus tavastorum on käsitettävä. Yleistä keskiajan latinan käyttöä vastaten on portus tavastorum yleisnimi (nomen appellativum), eikä erisnimi (nomen proprium). Toisin sanoen: silla ei näytä tarkoitetun määrättyä satamaa vaan satamaa yleensä, s. o. lahtea tai joensuuta, joka sijaitsi hämäläisrannikolla tai jossa sen aikuiset laivurit kävivät hämäläisten kanssa vaihtokauppaa tekemässä. Ruotsiksi olisi hämäläisten satama käännettävä «en tavastlandsk hamn», eikä «tavastlandska hamnen». Paikan varsinaista nimeä muukalaiset nähtävästi eivät tienneet. Vastaavalla tavalla on käytetty yleisnimeä portus livorum, liiviläisten satama, Väinäjoen suun seudusta, ja portus semgallorum, semgallien satama, nykyisestä Kuurinmaan Aan suupuolesta.
Kun Hameen eli hämäläis-alueen on katsottu puheenaolevana aikana ulottuneen, paitsi Suomen- myöskin Pohjanlahteen (vrt. s. 13), ovat oletukset hämäläisten sataman sijaitsemisesta molempain rannikolla käsitettävissä.
Arveltuihin hämäläissatamiin lisättäköön vielä eräs huomaamatta jäänyt. Yhtä hyvin tai paremminkin kuin Satakunnan ja Lansi-Uudenmaan rannikolla on jotakuta hämäläissatamaa oletettava Itä-Uudenmaan rannikolla. Juuri Suomenlahdellehan suuntautuivat hyvin suureksi osaksi hämäläisten liikesuhteet, ja erittäinkin on itäistä Uuttamaata katsottava muinaiseksi hämäläisten rantueeksi.
Sieltä on ennen kaikkia mainittava Porvoonjoen suu sinä paikkana, joka hyvästi voi kilpailla hämäläissataman kunniasta. Joki on suurimpia Uudellamaalla, ja on varmaankin aikanaan ollut Hollolan seudun kesätienä. Vesitie Porvoon seudusta Mäntsälän jokea ja Hirvihaaran kylän kautta laskevaa jokea myöten Oitin tienoolle sekä sitte Puujokea myöten Vanajaveteen on ollut hankala mutta lyhyin kaikista Vanajaveden ja merenrannikon välisistä vesiteistä. Kesän aikuisten liikeyhteyksiensä puolesta Porvoonjoen suulla on muinaiseksi sekä etelä-että itähämäläisten satamaksi kieltämättä melkoista suuremmat edellytykset kuin esim. Pikkalan ja vallankin Pohjan pitäjän lahdella, niinkuin silmäys karttaan kylläkin osottaa. Lisäksi Iienevät Porvoon jokivarret jo keskiajalla olleet, niinkuin ne nykyäänkin ovat, vankkoja viljelysseutuja – sinne on jo ennen v. 1300 muodostunut seurakunta – joten joensuun on täytynyt kehittyä huomattavaksi keskukseksi jo paikallisen liikkeenkin takia. Paikan merkitystä vanhana liikekeskuksena todistaa paraiten se seikka, että sinne varhaisella keskiajalla on perustettu linna ja myöhäisellä keskiajalla lisäksi kaupunki. Lopuksi on mainittava, että Porvoonjoki, jonka suu edellä esitettyjen seikkain nojalla epäilemättä ansaitsee hämäläissataman nimen, näyttää olevan juuri sama Kauppajoki, joka mainitaan v. 1311 novgorodilaisten retken yhteydessä. Tähän oletukseen saadaan tukea tarkasteltaessa puheenaolevan retken matkasuunnitelmaa venäläisen kronikan ilmoittamain paikannimien nojalla, niinkuin seuraavassa luvussa lähemmin esitetään.
Näin ollen on sellaisia, enemmän tai vähemman luultavia hämäläissatamia, joissa Birger jaarli olisi voinut astua maihin, useampia. Eikä siinä kylliksi. On vielä varteen-otettäva sekin mahdollisuus, etta Erik Olain kertomus jaarlin saapumisesta juuri hämäläisten satamaan perustuu vain hänen omaan käsitykseensä, missä tapauksessa se ei ole tositiedon veroinen. Niinmuodoin on otettava huomioon myös suomalaisten salamat, kuten esim. Aurajoen suu ja Halikon lahti, joiden kautta olisi ollut suorin tie Ruotsista Hämeeseen. Molemmista paikoista johti varmaankin jonkunlainen kesätie Hämeenlinnan seutuun, talviteistä puhumattakaan. Turkuun jaarli olisi sitä paitsi voinut kaikkein turvallisimmin jättää laivastonsa, ja sieltä hän olisi monessa suhteessa voinut saada avustusta.
Kun sitte on päätettävä, mikä hämäläis- tai suomalaissatamista jaarlilla oli lähtökohtanaan, on katsottava, millä satamalla olivat suurimmat edellytykset jaarlin valloitussuunnitelman kannalta. Poliittiset ja strategiset näkökohdat tietenkin etupäässä ovat olleet määräävinä jaarlin valitessa maihinnousupaikkaansa.
Retken tarkoitukseksi on katsottava, kuten mainittu, hämäläisten kukistamista ja kristinuskoon pakottamista sekä Hämeen turvaamista Novgorodin hyökkäysten varalle. Niitä alueita, joita valloituksen tuli ensi sijassa koskea, olivat epäilemättä Etelä- ja Itä-Härne, ehkäpä Ylä-Satakuntakin. Ala-Satakunnan täytyy tulIa poisluetuksi retken suunnitelmista, koska sen, läheisesti liittyen Lounais-Suomeen, on oletettava kauvan aikaa sitte olleen valloittajan varmimpia seutuja. Satakunnan osallisuus hämäläisten kapinaan on tuskin luultavaa m. m. siitä syystä, että seutu on ollut loitolla kapinan pääpaikoista ja sen kannattajista.
Mitä Uuteenmaahan tulee, lienee sen läntinen osa todennäköisesti ruotsalaisine asukkaineen myöskin ollut kristinuskon ja Ruotsin vallan taatuimpia alueita. Samaa ei voitane sanoa itäisestä Uudestamaasta, joka näyttää sangen läheisesti liittyneen varsinaiseen Hämeeseen, ja joka samalla oli se veräjä, josta Novgorodin hyökkäykset Hämeeseen tavallisesti tapahtuivat. Poliittiselta ja strategiselta kannalta Itä-Uudenmaan valloittaminen on pantava etusijalle sisä-Hämeeseen nähden. On mahdollista, että koko Uusimaa olisi jo Tuomas piispan aikana joutunut Ruotsin valtapiiriin. Toiselta puolen saanee edellyttää, että puheenaoleva alue oli yhtynyt hämäläisten kapinaliikkeeseen, ainakin Nevanretken jälkeen. Jaarlin ensimäisiin tehtäviin olisi siten luettava juuri Itä-Uudenmaan lopullinen valtaaminen. Vasta sen jälkeen on katsottava vuoron tulleen Etelä- ja Itä-Hämeelle. Kaikissa tapauksissa sijaitsi Ruotsin ja Novgorodin välilIä uudestaan alkavan, ensin Hämettä ja sitte Karjalaa koskeneen taistelun painopiste Suomenlahden sisäosassa.
Tältä kannalta jaarlin valloitussuunnitelmaa katseltaessa on oletettava tarkoituksenmukaisimmaksi, että hän suuntasi retkensä lähinnä Itä-Uudellemaalle. Siksi paikaksi, joka tuli hänen maaretkensä lähtökohdaksi, oli tällöin Porvoonjoen suu kieltämättä edullisin. Erityistä painoa on pantava siihen seikkaan, että puheenaolevaan aikaan asti palautuvia keskiaikaisia linnanjaannöksiä tiettävästi ei ole muualla koko Suomen rannikolla kuin Porvoon ja Turun seuduissa. Laivaston turvaamiseksi on tosin ajateltava aivan erikoisia puolustuskeinoja, mutta retkikunnan lähtökohtaa ja koko rannikkoseutua on, sisämaahan edettäessä, tuskin voitu jättää ilman linnan tarjoamaa turvaa.
Jaarlin sotavarustuksista kronikat eivät sisällä juuri muuta kuin kuvauksen rautaisista haarniskoista y.m. s. (vrt. kuv. 30, 31). Niin tärkeästä seikasta kuin siitä, oliko jaarlilla mukanaan myös ratsuväkeä, ne eivät virka sanaakaan. Siita huolimatta on ratsuväkeä katsottava miltei välttämättömäksi ehdoksi valloituksen menestykselle. Hevosten kuljettamiseen senaikaiset monisoutuiset ja purjeillakin varustetut veneet tai laivat olivat kylliksi kantavia.
Itse valloituksen vaiheet ovat kokonaan arvelujen varassa, silla kronikain kertomuksiin tässä suhteessa ei ole ensinkään luottamista. Todenmukainen kylläkin on se käsitys, että hämäläiset tiesivät tai oikeammin arvasivat valloittajan saapuvan, ja että he olivat ryhtyneet valmistuksiin sen varalle. Mutta luulotteluna, jolle ei anna tukea edes riimikronikka, on pitäminen Erik Olain kertomusta, että hämäläiset olisivat olleet leiriytyneinä[13] juuri sinne, missä jaarli sotajoukkoineen laski rantaan, ja että he olisivat tulleet voitetuiksi yhdellä iskulla.
Todennäköisintä lienee, että jaarli ensiksi ryhtyi toimiin laivastonsa turvaamiseksi sekä lähimmän ympäristön valtaamiseksi. Jäikö hän rannikolle talvikelin tuloon asti, niinkuin IGNATIUS on arvellut, on mahdollista muttei varmaa. Kulku maita myöten sisä-Hämeeseen suIan aikanakin on varmaankin käynyt painsa valloittajalle, jos niiksi tuli. Vesitietä tuskin tarvitsee ajatella aijotunkaan. Kaikissa tapauksissa on jaarli vasta talvikelin aikana pääätehtävänsä sisämaassa suorittanut. Siellä on hän voinut valita sotilaalliseksi tukikohdakseen joko Hakoisten linnan tai sitte asettua väliaikaisesti linnoitettuun leiriin. Tunkeutuminen sisämaahan kohtasi arvatenkin vastustusta hämäläisten puolelta, mutta lopullisesti oli näiden vastarinta murrettava eri tahoille tehdyillä retkillä, saman taktiikan mukaan, jota saksalainen valloittaja Itämeren maakunnissa on noudattanut. Missään tapauksessa hämäläisten joukot eivätkä linnatkaan voineet pystyä kauvaa vastustamaan vihollisen paremmin järjestettyä sotavoimaa ja tehokkaampia aseita, kuten jalkajousia, heitto- ja piirityskoneita j.n.e.
Paaosa hämäläisistä arvatenkin tuIi, jollei juuri talven 1249—50 kestäessä, niin ainakin lähinnä seuraavina vuosina uudestaan pakotetuksi kasteeseen —ilman papiston ja piispan myötävaikutusta retkeä on aiheetonta ajatella — ja alistumaan Ruotsin ylivaltaan sekä tietysti myös veron-alaisuuteen. Kun sittemmin Iujamuurinen linna valloituksen turvaksi ja idän uhaksi ehti edes osittain kohota, ja kun maa oli tullut kristityillä miehitetyksi, voi kronikoitsija kylläkin syystä lausua Hämeestä niinkuin riimikronikan viimeiset sanat kuuIuvat: «Jag tror, att rytza konungen mistit».[14]



Viitteet[muokkaa]

  1. MU, I, s. 39, 40.
  2. Sam. paik. — Suomennoksen teossa on tri Einar Heikel ystävällisesti auttanut minua.
  3. Joh . Magnus, Swea och Götha krönika, Tukholma, 1620, s. 545.
  4. Sveriges historia, I (1877), s. 405.
  5. Ks. III luvun 19 viittausta.
  6. Joh. Messenius, Berättelse Om Finlands Handlingar (En Krönika, Med Svensk Rim beskrefwen), Turku, 1774. — Scandia Illustrata, X, 9.
  7. J. R. Aspelin, Korsholman linna ja lääni, s. 25 seur.
  8. Gabr. Rein, Finlands hist. I, s. 115-117. — De loco, qvo, arma Tavastis illaturus, appulerit Birgerus dux.
  9. Kirj. kuukausiehti, 1869, s. 274, 1870, s. 43, ja 1879, s. 175, 176.
  10. Ett ytterligare inlägg i frågan om Birger Jarls tåg emot Tavasterne, Hist. Ark., IX, s. 89 seur.
  11. Björneborgs stads historia, s. 7.
  12. R. Saxen, Finländska vattendragsnamn, Skr. utg. av Sv. Litt. sällsk. i Finl., s. 54 seur.
  13. Olain kayttamä latinalainen sanamuoto castra voi merkitä sekä linnoja että leiriä, mutta puheenaolevassa tapauksessa näyttää sillä tarkoitettavan yhdessä kohdassa olevaa varustusta, siis leiriä, eikä hajallaan olevia linnapaikkoja.
  14. (luvun loppuun) On toisinaan väitetty, että Birger jaarlin antama isku hämäläisille olisi ollut niin voimakas, etteivät he sen koommin olisi yrittäneetkään vapautua Ruotsin ja katolisen kirkon ylivallasta. Muistettakoon kuitenkin hämäläisten ja Turun piispan väliset riidat kymmenyksistä. Kun hämäläiset olivat 1200-luvun lopussa saaneet veronsa alennetuksi neljästä kolmeen oravannahkaan mieheltä, eivät he myöhemmin suostuneet korottamaan sitä entiselleen. Hauholaiset menivät niin pitkälle, elleivät kahteen vuoteen suorittaneet noita kolmeakaan nahkaa, minkä vuoksi he julistettiin kirkonkiroukseen. Vihdoin täytyi heidän taipua (1335:n vaiheilla). Samanlaista kapinoimista osottivat sääksmäkeläiset v. 1330 kieltäytyessään suorittamasta kymmenyksiä kirkolle. Tästäkin oli seurauksena, että niskoittelijat (niiden joukossa mainitaan sellaisia nimiä kuin Rapolan kuningas, Jutikkalan Mielikki y.m.) julistettiin pannaan. Paavikin sekautui asiaan, kehoittaen pannan-alaisia kuuliaisuuteen kirkkoa kohtaan (0. A. Forsström, Keskiajan historia, s. 171, 172, 253, ja V. Voionmaa, Keskiajan kansankapinat, Hist. aik., 1916, s. 373- 379).