Hämeen linnan esi- ja rakennushistoria:Hämeen linnan asukkaista ja oloista

Hämeen linnan aseet ja muu kalusto

Hämeen linnan asukkaista ja oloista. Hämeen linnan esi- ja rakennushistoria Kirjoittanut Julius Ailio

Lähdeviittauksia ja lisähuomautuksia

XV. Hämeen linnan asukkaista ja oloista.

Keskiajalla ja uuden-ajan alkupuolella, jolloin linna oli sekä sotilas-asemana että maakunnan hallinnon ja veronkannon keskuksena, oli se lähes kaikessa maakuntansa vastakohtana. Linnassa vallitsi vilkas liike, monipuolinen toiminta, suhteellisen korkea kultuuri ja vierasmaalainen isännistö. Maakunnan rahvaan kesken oli elämä yksitoikkoista raatamista, köyhyys suuri ja kultuuri kehittymätöntä. Lisäksi vielä jyrkensi tätä vastakohtaa se enemmän tai vähemmän kireä väli, jonka luonnostaan täytyi vallita linnan ja läänin, linnanhaltian ja maakunnan väestön, hallitsevan ja hallittavain välillä. Koko yhteiskuntajärjestys oli sitä paitsi perin patriarkaalista ja henkilökohtaista sekä sen voimassapito niin ankariin ja kouraantuntuviin keinoihin nojautuvaa, että koko aika saa karkea- ja voimakaspiirteisen leiman.

Kokonaiskuvaa linnan asukkaista ja oloista tässä ei ole tarkoituksena antaa. Vain muutamat hajanaiset piirteet riittäkööt.

Ensimäisenä linnanväestä on mainittava linnanvouti, keskiaikana tavallisimmin jonkun lääniherran, sittemmin välittömästi kuninkaan käskettävä. Hän oli mahtava, vaikutusvaltainen herra, joka, niinkuin yleensä linnain voudit, sai jokseenkin omin päin käyttää varsin pitkälle ulottuvaa hallitusvaltaa. Maakunnan vouteja oli OLAUS MAGNUKSEN sanain mukaan monenlaisia^[1]. Oli toisia, jotka olivat «kuin auringonsäteitä, niin että kohtuus ja oikeus voivat saada suojaa valtakunnan joka kulmalla ja täysi turvallisuus vallitsi kaikkien kansanheimojen keskuudessa». Mutta oli myös sellaisia, jotka «ahneuden ja ilkeyden sokaisemina kiusasivat syyttömiä, suosivat rikoksellisia ja polkivat kaikkia lain ja oikeuden määräyksiä».

Pikemmin jälkimäiseen kuin edelliseen lajiin lienevät luettavat useimmat Suomen linnanvoudeista, varsinkin unionin rauhattomina aikoina, vieläpä uuden-ajan alussakin. Jommoinenkin parannus kyllä tapahtui Kustaa Vaasan hallituksen loppuaikana, jolloin m.m. linnanvoudit asetettiin valtion tarkastuksen alaisiksi. Voutien täytyi nyt veronkannoistaan ja kuluistaan vuosittain tehdä tili erityiselle virastolle. Kun petosta tai laittomuutta huomattiin tapahtuneen, pantiin vouti syytteeseen ja tuomittiin joskus hirteenkin.

Esimerkkejä linnanhaltijain mielivaltaisesta menettelystä ja talonpoikain turvattomasta asemasta on Hämeestäkin kylliksi tiedossa. Eräs Hauhon talonpojista oli kannellut valtionhoitaja Sten Sture vanhemmalle, että Hämeen linnan haltia Knut Posse oli anastanut häneltä sekä maata että irtainta omaisuutta. Kostoksi valituksesta Posse otatti kahdella palvelijallaan miehen kiinni, ja nämä rääkkäsivät vankiaan niin, että tämä heitti henkensä. Vainajan leski nosti v. 1479 kanteen Hauhon käräjillä, mutta kihlakunnan-oikeus vapautti Possen kaikesta vastuusta^[2].

Linnanvoudin mielivaltaa räikeästi kuvailee ja hänen isoseen ja leveään elämäänsä viittailee se valituskirja Erik Olavinpoika Stålarmin toiminnan johdosta, jonka Sääksmäen kihlakunnan talonpojat toimittivat Kustaa Vaasalle 1537:n tienoissa^[3], Oliko valituskirjasta, joka nähtävästi on tuntuvasti väritetty, mitään apua, ei ole tiedossa. Tiedetään ainoastaan, että kuningas vielä v. 1538 kuitissaan Erikin veronkannosta antaa tälle tunnustuksensa hyvin suoritetusta palveluksesta^[4], ja että Erik pysyi toimessaan 1540:een asti. Esitettäköön tässä muutamia otteita valituskirjasta.

Erik Olavinpojalla on, niin kertovat valittajat, käräjillä käydessään mukanaan 150 ratsua, joille heidän on tehtävä risutalleja. He saavat sittekin aina sakkoja siitä, etteivät tallit ole muka tarpeeksi hyvästi laitettuja. Niinikään on Erik Olavinpojalla ja hänen seurueellaan aina matkassaan 50 koiraa, jotka kuluttavat enemmän ruokaa, lihaa, silavaa ja kalaa kuin kaikki hänen huovinsa. Hän revittää kuoliaiksi talonpoikain metsäkoirat, etteivät talonpojat saisi kaataa näätiä, ilveksiä, hirviä, karhuja, ahmoja y.m. lisäksi on hän kieltänyt 40 markan sakon uhalla pitämästä metsässä satimia otuksia varten, joiden nahkoja talonpoikain täytyy suorittaa veroina, sillä Erik sanoo koirainsa juoksevan satimiin.

Eri haaroilla muissa linnalääneissä oleville ystävilleen on Erik Olavinpoika mainitun kirjelmän mukaan antelias, lahjoitellen heille hevosia, vieläpä vapaat rehutkin kuninkaan heinä- ynnä kauravaroista, ja lisäten siten talonpoikain verotaakkaa. Yhtä antelias hän on Hämeen läänin knaapeille, sitoakseen heidät ystävikseen ja saadakseen heidät pitämään hänen puoltaan.

Linnalla on voudilla lukuisia härkiä, lehmiä, vuohia, lampaita, juoksija- y.m. hevosia ja varsoja, joita ruokitaan linnan heinillä ja kauroilla. Talonpojat sanovat omin silmin nähneensä, että siellä hänellä on useampia ja parempia sikoja ynnä porsaita kuin kuninkaallisella majesteetilla. Niitä syötetään kuninkaan ohrilla, mutta, jottei viljan kulutus tulisi tileissä näkymään, on vouti teettänyt neljännestä isomman veronkantovakan kuin entinen.

Kiialan kartanossa (Porvoon lähellä) on Erik Olavinpojalla kaikkiaan 160 lypsylehmää, 80 paria härkiä, 300 lammasta, 200 valkoista vuohta ja pukkia sekä lisäksi nuorta karjaa. Ne kaikki hän on väkipakolla ostattanut puolesta hinnasta talonpojilta, osaksi Loimaan pitäjästä, sanoen ostojen tapahtuvan kuninkaallisen majesteetin puolesta. Karjasta onkin osa viety linnan karjakartanoihin, siellä talven yli elätettäväksi. Mutta keväällä, uuden ruohon noustua, on se ajettu alas Kiialaan.

Niinikään ostattaa vouti puolesta hinnasta talonpoikain turkisnahat, sanoen niiden tulevan kuninkaalle. Valittajat väittävät kuitenkin nähneensä, kuinka nahoista vuosin ja päivin linnassa ommellaan ja laitellaan kalliita pukuja ja vuoreja, jotka sitte viedään Kiialaan.

Myöskin pakottaa Erik Olavinpoika talonpoikia juomaan olutta, jonka hän ottaa kuninkaan kellarista nimismiesten taloista. Maksuksi vaatii hän oluttynnyriä kohti neljä leiviskää ohria ja neljä humalia. Jokaisen raukan on maksettava, olipa hän sitte juonut tai ei. Ohran kantomiehet ottavat vielä omaksi edukseen ohria enemmän kuin määrä on.

Monenmoiset syytökset veronkannossa ja muiden suoritettavain vaatimisessa harjoitetuista kiskomisista ja väärinkäytöksistä jääkööt tässä mainitsematta. Erik Olavinpoika ei ollut ainoa, johon syytökset kohdistuivat, vaan lisäksi myös linnankirjuriin, alivoutiin, karjakartanonvoutiin y.m.

Sanainsa mukaan valittajat eivät tahdo veron vähennystä, jos vain kaikki tulisi heidän herralleen ja kuninkaalleen, jonka tehtävänä on puolustaa heitä venäläisiä ja pakanoita ja pahansuopia vastaan. He väittävät Erik Olavinpojan aikana köyhtyneensä niin, että on enemmän kuin tuhat talonpoikaa, joilla ei ole sikaa, ei lehmää eikä yhtäkään mullikkaa, ja että kahdella tai kolmella aina on yhteinen hevonen. Ja he pyytävät jumalan tähden toista käskynhaltiaa Hämeen linnaan, jottei Erik Olavinpoika saisi heille enempää turmiota tuottaa.

«Rakas armollinen herra», lausuvat valittajat kirjeensä lopussa, «auttakoon meitä taivaan jumala, Hämeen linnassa ei vielä kukaan ole ollut niin suuressa määrässä syypää kuin Erik Olavinpoika kaikenlaiseen vahinkoon ja turmioon sekä ilkeisiin juoniin, jotka eivät tule Teidän armonne eivätkä kruunun hyväksi, vaan kaikki tarkoittavat hänen omaa voittoaan, sen jumala tietäköön, ja sen me Teidän armonne korkeavaltaiseen huomaan ijankaikkisesti jätämme sekä elämämme että sielumme nimessä».

Sotilas-asemana on linnalla ollut merkityksensä sekä ulkoisten vihollisten varalle että maakunnan sisäisen hallinnon ja järjestyksen voimassapitämiseksi. Eri aikoina on tämä merkitys poliittisten olojen mukaan ollut eri suuruinen. Se on perustunut, paitsi linnan puolustuskuntoon, siihen suurempaan tai vähempään määrään miehistöä, joka kunakin aikana on ollut linnaan sijoitettuna.

Linnanmiehistönä keskiajalla ja uuden-ajan alkupuolella olivat 1) asemiehet (svennit), jotka olivat joko aatelisnuorukaisia vapaaehtoisia linnan palveluksessa, harjaantuakseen soturin ammattiin ja valtion palvelukseen — tai palkattuja parempisukuisia, kaikki yhdellä tai useammalla hevosella varustettuja; 2) asemiesten palvelijat eli rengit; 3) huovit eli tavalliset soturit. Näiden lisäksi tuli keskiajan lopulta asti pyssymiehet ja niiden palvelijat (edellisiä oli esim. v. 1559 vain 45).

Kuinka suuri miehistön lukumäärä oli keskiajan alkupuolella, jolta tietoja puuttuu, voidaan arvioida sen nojalla, mikä se oli keskiajan lopussa ja uuden-ajan alussa. Keskiajan lopulta on muuan tieto. Kun linnanpäällikkö Aake Tott v. 1509 oli saanut tietää tanskalaisten tulleen Otto Rudin johdolla ryöstämään Turkua, lähti hän Hämeen linnasta 60 miehen keralla, estääkseen vihollista tunkeutumasta sisämaahan, mutta kääntyi takaisin, kun matkalla sai kuulla, että vihollinen oli lähtenyt tiehensä^[5]. On tosin mahdollista, että Tott oli lisännyt joukkoaan maakunnasta hankituilla ratsumiehillä. Mutta sittekin voi linnan vakinaisen miehistön olettaa hänen aikanaan puoleksi sadaksi mieheksi.

Näillä vaiheilla, pikemmin enemmän kuin vähemmän, on miehistöä ollut uuden-ajan alkupuolella. Edellä mainitussa sääksmäkeläisten valituskirjassa mainitaan, ettei linnalla ruokittu 40 hevosta enempää. Eikä siellä liene ollut tallitilaakaan suuremmalle lukumäärälle, sillä talleja mainitaan vain kaksi, joista toisessa oli ilmoituksen mukaan parikymmentä pilttuuta. Mutta Ojoisten karjakartanohan oli aivan lähellä. Joka tapauksessa oli esim. v. 1549 asemiehillä palkkaa 15 hevosta varten, ja huoveja oli samana vuonna 39. Vuonna 1559 oli asemiehiä ja niiden palvelijoita 60:n vaiheilla^[6], Joku osa miehistöstä on varmaankin ollut ilman hevosia.

Kun vakinaisen miehistön tarve linnan alkuaikana on katsottava vähintään yhtä suureksi kuin keskiajan lopussa ja uuden-ajan alussa, saanee päättää miehistöä linnan alkuaikana olleen puolisen sataa. Vertailun vuoksi mainittakoon pari esimerkkiä läheisistä maista. Brandenburgin linnassa oli v. 1437, mikä vuosi vielä kuului sen kireään aikaan, 40 ritaria ja 28 palvelijaa, lukuunottamatta yksityisten ritarien palvelijoita^[7]. Kalmarin linnassa oli 1500-luvun alussa 100-120 miestä puolustusväkeä^[8].

Sodan aikoina on Hämeen linnan miehistö luonnollisesti ollut tavallista suurempi. Uhkaavan sodan johdosta kehotti Kustaa Vaasa v. 1542 linnan voutia Isak Baneria ottamaan samoilla ehdoilla kuin ampujiakin oli palkattu, kelvollisia huoveja tai muita nuoria miehiä, joilla oli halua varustautua hyvällä haarniskalla ja hevosella, sekä myös maasotilaita, joille olisi palkasta annettava vähän etukäteen. Näin tulisi tapahtua ilman viivytystä, koska venäläiset hyökkäsivät maahan, ja koska oli aika, että linnat olivat hyvin turvatut; sen vuoksi voudin oli vahvistettava väkeään niin paljon kuin suinkin sekä otettava niin runsaasti huoveja ja maasotilaita kuin saada voi. Jos vouti katsoisi tarpeelliseksi, olisi hänellä valta lisäksi käskeä osaa Hämeenläänin rälssistä väkineen tulemaan linnaan, varsinkin siitä syystä, että kuningas oli kutsunut pois saksalaiset maasotilaansa, jotka Hämeen linnassa kauvan olivat linnaleirissä olleet^[9].

Samalla mainittakoon, että suuren venäläissodan aikana linnassa myös oli saksalaisia palkkasotureita, joita Sten Sture vanhempi v. 1497 käski kiireesti lähettämään avukseen, koska maa muka voi tulla toimeen ilman niitäkin^[10].

Usein oli linnalla sodan aikoina linnaleiriin majoitettuna verattain suuria joukkoja, kuten esim. v. 1562, jolloin Suomen korkein hallitusmies Gustaf Fincke siellä tarkasti 214 raskasvarusteista ratsumiestä^[11] ja v. 1578, jolloin siellä oli leirissä enintään 183 ratsumiestä^[12].

Puolustusmiehistön lisäksi oli linnalla runsaslukuinen virka- eli palveluskunta, osaksi hallinnollisia, suurimmaksi osaksi kuitenkin taloudellisia toimia varten. Tärkeimmät palveluskunnasta olivat: talonvouti (redesven), linnankeittäjä (borg- eli borgarkock), kellarimestari (källarsven), juomanpanija, portinvartija, kankaanvanuttaja (vantmakare; linnalla oli Valkeakoskella oma vanutusmyllynsä, joka mainitaan v. 1539 nimeltä «stamp aff wåldherqvarnen»), räätäli, suutari ja seppä, sekä naisväkeä fatabuurinhoitaja ynnä leipoja. Varsin laajat ja vastuunalaiset tehtävät, jotenkin samanlaiset kuin nykyisellä kartanon pehtoorilla, oli talonvoudilla: hänen tuli valvoa taloutta yleensä, yksinpä kynttiläin jakamista, pitää huolta ruokavarain riittämisestä, ajo- y.m. kulkuneuvojen kunnossapidosta j.n.e.^[13]. Linnankeittäjällä oli huolenaan ruoanlaitto ja kellarimestarilla ruoka-ja juomakellari. Portinvartija piti silmällä ulkoporttia ja välitti pääsyä linnaan.

Muutamia virkailijoita oli toisinaan useampiakin. Lisäksi oli paitsi voudilla ja kirjurilla, useilla palvelusmiehilläkin toisin ajoin apulaisensa, jopa kaksikin. Näitä mainitaan esim. alivoudin renki, talonvoudin renki, alikeittäjä ja keittäjänrenki, keittäjäpoika («kåchpåichen»), kellarimestarin renki, kankaanvanuttajan renki, suutarin renki y.m. Yleensä oli linnalla vielä monenlaisia ammattilaisiakin. Niinpä oli niitä vuonna 1565, jolloin «virkamiehiä» oli 34, m.m. seuraavat: 1 puuseppä, 1 pyssyseppä, 2 tynnyrintekijää, 1 satulamaakari, 1 kalkinpolttaja, 1 kalkinkolari, 1 tiilenlyöjä, 3 muuraria, 4 muurarinrenkiä sekä 1 lasimestari. Lähivuosilta voidaan mainita lisäksi nahkuri, parkitsija, kattilaseppä, kanuunanvalaja, kengittäjä, pillinsoittaja (pipare), kehrääjätär y.m.

Alimpana asteena linnan henkilökunnassa oli palkkaväki. Sen ja «virkamiesten» välinen raja oli muuten epämääräinen. Palkkaväkeen kuului esim. kalastajia, teurastaja, leipoja, mylläri (myllyjä mainitaan kuninkaanmylly Mäskälässä ja toinen Valkeakoskella; lähimmälle myllylle olivat myllykyydit 1539 vuoden tilien mukaan hattulalaisten osalla), paja-, härkä-, varsa-, y.m. renkejä, kutojatar sekä fatabuuri-, navetta-, sika-, hanhi- y.m. piikoja.

Linnanväen kokonaismäärästä mainittakoon pari esimerkkiä uuden-ajan alkupuolelta. Vuonna 1552 oli linnanpöydässä aterioivia (nimittäin linnanvouti, hänen lähimpänsä, «virkamiehet», ampujat ja ampujain palvelijat ynnä huovit) 137 henkeä ja palkkaväenpöydässä 37 tai yhteensä 174 henkeä^[14]. Vuonna 1559 oli linnassa^[15]:

«hoviväkeä» (asemiehiä, kirjuri, kappalainen y.m.) 22

ampujia 4

asemiesten palvelijoita 47

maasotureita 24

«virkamiehiä» 20

naisväkeä 9

pikkurenkejä 6

tallirenkejä 21

palkkaväkeä 20

karjakartanonväkeä 20

karjarenkejä 7

lammasrenkejä 2

Yhteensä 202

Viimemainitusta lukumäärästä on vähennettävä kolme viimeistä karjakartanon osalle luettavaa ryhmää sekä maasoturit (Iandsknecktar), jotka eivät säännöllisesti linnanväkeen kuuluneet, joten jälelle jää 149 henkeä. Eri vuosina vaihteli henkilökunta sekä lukumäärältään että kokoonpanoItaan melkoisesti, mutta yleensä sitä näyttää uuden-ajan alkupuolella olleen joukon toista sataa, eikä tästä lukumäärästä liene sanottavasti tinkimisen varaa keskiajankaan suhteen.

Paitsi ruokaa oli linnanväellä rahapalkkaa kunkin toimen ja arvon mukaan. Vuonna 1549 oli palkkauslista seuraava (huom. rahan ostovoima silloin oli 11 kertaa suurempi kuin nykyään)^[16]:

Asemiehet.

Vouti Isak Niilonpoika . . . . . . . 40 mk

Sama viittä hevosta ja varustusta varten . . . . . . . 150 mk

Henrik Jaakonpoika kolmea hevosta varten . . . . . . . 90 mk

Antti Juhonpoika kahta hevosta varten . . . . . . . 60 mk

Sipi Henrikinpoika kolmea hevosta varten . . . . . . . 90 mk

kolme miestä, kullakin yksi hevonen, kutakin kohti . . . . . . . 30 mk

Linnankirjuri Simo . . . . . . . 30 mk

Huovit; 39 miestä,kukin . . . . . . . 16 mk

«Virkamiehet».

keittäjä, kellarimestari, portinvartija, talonvouti, seppä, suutari, kanuunanvalaja, fatabuurinhoitaja y.m., kukin . . . . . . . 16 mk

Palkkarengit.

juomanpanija, vartija, teurastaja, 2 karjakartanon miestä, kukin . . . . . . . 4 mk

10 renkiä, kukin . . . . . . . 3 mk

renki . . . . . . . 2½ mk

Palkkanaiset.

3 naista, kukin . . . . . . . 4 mk

1 nainen . . . . . . . 3 mk

10 naista, kukin . . . . . . . 2½ mk

Kaikkien virkailijain ja kappalaisen palkkaa ei ole mainittu.

Kappalaisella oli v. 1565 vapaa ruoka ympäri vuoden, rahapalkkaa 30, olutrahaa 16 markkaa ja lisäksi 4 puntaa (1 punta = 4 nyk. tynnyriä) viljaa siitä, että hän yksinään piti jumalanpalvelusta sekä suomen- että ruotsinkielellä^[17]. Seuraavalla kappalaisella oli palkka toisin järjestetty. Vaaterahaa oli v. 1552 virkailijoilla 12 markkaa henkeä kohti ja voudilla 20 markkaa^[18] Palkkaväelle ynnä muillekin mainitsevat tilit silloin tällöin vaatteiksi jaetun palttinaa, sarkaa, jopa muitakin kankaita, kuten brabanttilaista, friesiläistä j.n.e. Nahkavaatteista, tallukoista (ludna skor), kaksi- ja yksipohjaisista kengistä, saappaista y.m. on niinikään usein puhe 1500-luvun tileissä.

Linna on joissakin määrin saanut korvata nykyisiä vaivaistalojakin, sillä sen asukkaiden joukossa mainitaan toisinaan kaikenlaisia avuttomia, kuten halvattuja, linnanköyhiä, eläkkeen nauttijoita y.m. Niinpä Juhana III myönsi esim. eräälle miehelle, jolta sotalaivalla olivat jalat ammutut, ruoan ja vaatteet koko elinajaksi. Vanha lasimestari oli saapa saman hallitsijan määräyksestä linnalla ruokaa ja olutta koko ikänsä ynnä 16 markkaa vuosittain^[19]. Lassi räätäli, joka oli Paavali Juustenin keralla ollut vangittuna Venäjällä ja siellä menettänyt vaatteensa ja tavaransa, sai kerta kaikkiaan 16 tynnyriä rukiita^[20]

Lisäksi on linna aikain kuluessa ollut vankilana. Täällä sai pitkän ajan viettää m.m. hollantilainen oppinut Jacobus Tipotius, jonka Juhana III oli antanut vangita, ja tänne täytyi kerran, tosin vastahakoisesti, sulkea «torniin ja vankilaan» muuan soturipäällikkökin^[21]. Aikaisemmin oli vankien lukumäärä vähäpätöinen (1561 mainitaan 10, m.m. saksalaisnimisiä aatelismiehiä, ehkä Itämeren maakunnista). Uuden-ajan kuluessa lukumäärä kohoaa, ollen esim. 1700-luvun loppupuolella joitakin kymmeniä ja v. 1808 76. — Linnan läheisyydessä, nykyisessä kaupunginpuistossa pantiin täytäntöön kuolemantuomiot, joita ei kuitenkaan tilikirjoissa mainita muuta kuin poikkeuksena.

Saattanee myöskin mainita sanasen ylhäisten käynneistä linnassa. Keskiajalta puuttuu näitä koskevia tietoja, vaikka olettaa sopii, että moni sen aikuisista mahtajoista, joilla linna aikanaan oli läänityksenä, poikkesi sinne ainakin käymäseltään. Aikakauden lopulta on mainittava valtionhoitaja Sten Sture nuoremman käynti linnassa 29 p. syysk. 1512^[22]. Uudella-ajalla on Juhana herttua ensimäinen huomattavampi henkilö, jonka tiedetään linnalla käyneen. Hän viipyi siellä elokuun loppupuolella v. 1556 kaksi viikkoa saattueensa kanssa, johon kuului m. m. tallimestari, kyökkimestari, kyökkikirjuri, rumpali, saunamies ja huoveja sekä 55 hevosta. Herttuan olosta tietävät tilit vain sikäli kuin linnalta annettiin ravintoaineita ynnä muita tarpeita, aina kuittia vastaan. Niinpä on herttuan kyökkikirjuri kuitannut m.m. kolme vehnäkaakkua ja kaksi sämpylää sekä rinkeleitä — kaikki herkkuja, jotka tavallisissa oloissa olivat harvinaisia linnalla. Herttuan tallimestari on kuitannut m.m. seitsemän tynnyriä olutta^[23].

Seuraavalla vuosisadalla poikkesi Kustaa Aadolf kahdesti linnaan. Ensi kerralla, 19-24 p:nä maaliskuuta 1614, saapui hän Tornion ja Korsholman kautta sekä matkusti Hämeen linnasta Turkuun^[24]. Toisen kerran vieraili hän linnassa kuningatar Maria Eleonoran kanssa 14 p. maalisk. 1626 paluumatkalla Itämeren maakunnista Merenkurkun poikki Ruotsiin. Pietari Brahe kävi linnassa ainakin pari kertaa (1637 1639)^[25]. Vuonna 1654 tiedetään Karl Filipin, Södermanlannin, Neriken ja Wermlannin herttuan, palanneen Porvoon, Mäntsälän, Hämeenlinnan ja Kemin kautta Ruotsiin. Sata vuotta myöhemmin oli kuningas Adolf Fredrik Suomen matkallaan m.m. Hämeenlinnan vieraana. Linnalla ollessaan (7 p. heinäk. 1752) oli hän pahoitellut «Birger jaarlin kuvan» häviämistä^[26] sekä tarkastellut linnan puolustuslaitoksia. Kustaa III ulotti hallitsijakäyntinsä Suomessa myös Hämeenlinnaan. Hän saapui 12 p. kesäk. 1783 Parolan kentälle, jonne Suomen sotajoukot oli kutsuttu koolle, ja käsivartensa taittumisen takia viipyi Hämeenlinnassa — arvatenkin linnankomentajan luona — kaksi viikkoa^[27].

Taloudelliset olot sellaisessa suurkartanossa kuin Hämeen linna oli 1600-luvulle asti, tarjoavat mitä rikkaimman ja kirjavimman kuvan, josta tässä esitettäköön joitakin ääriviivoja.

Katsaus keittiön y.m. tileihin antaa käsityksen silloisen ruokalistan kokoonpanosta. Leipää oli monenmoista: ruis-, ohra- ja vehnäleipää, hapanta ja rievää, herrain- ja väenleipää. Maitoa ja voita ei puuttunut. Leikeruokia oli suolaista savustettua lohta (spikelax), kapahaukia (Finska geddor), hauenmahoja, silakoita (saatiin verona), maksa-, veri- ja lihamakkaroita, häränkieliä, savustettuja lampaan- ja häränruhoja y.m. Liemiruo'ista mainitaan hernerokka silavan kanssa ja kalakeitto, jota, samoin kuin tuoretta kalaa yleensä, oli alituisesti. Liharuokia oli tavallisten lajien lisäksi hanhen- y.m, linnunpaistia (eräänä vuonna mainitaan syödyn 1,365 lintua, ja kuninkaan riistansylttääjäkin kävi joskus lintuja säilyttämässä hovia varten). Vihanneksia saatiin linnan ryytitarhasta (mainitaan v. 1611). Juomista oli tavallisin olut, jota oli useampia lajeja: herrain-, voudin-, väen y.m. olutta (joku laji niistä oli etikalla happamaksi tehtyä). Joskus tapaa tileissä valituksia siitä, että linnan virkailijat pyrkivät juomaan parempaa olutlajia, kuin heille arvonsa mukaan tuleva oli. Niinpä mainitaan kerran, että alivouti ja kirjuri olivat juoneet svennien olutta ja svennipalvelijat voudinolutta. Viinaa poltettiin nähtävästi säännöllisesti. Viiniäkin oli linnan kellarissa, mutta sitä tarjottiin vain vieraille ja sairaille. Kerrankin (1600-luvulla) oli linnanherra vieraineen juonut aamin (= 60 kannua) viiniä, vieläpä pannut sekä viinin että siihen sekotetut höysteet linnan laskuun (tätä vastaan teehtiin tileihin muistutus, joten linnanherra jäi velkaa 30 talaria). Joku sairas oli yksinään nauttinut aamillisen viiniä, mutta minkä ajan kuluessa, siitä vaikenevat lähteet.

Linnan talous nojautui, paitsi maakunnan suorittamiin kaikenluontoisiin veroihin, Ojoisten, HätiIän ja Saaristen karjakartanoihin, jotka kaikki mainitaan heti ensimäisissä tileissä. Karjakartanoiden suuruudesta antaa käsityksen kotieläinten määrä, joka tosin eri aikoina vaihteli melkoisesti. Vuonna 1547 oli kaikissa näissä kartanoissa karjaa yhteensä seuraavat määrät^[28]: härkiä 103, sonneja 6, lehmiä 301, nuorta karjaa 74, vasikoita 43, lampaita 642, karitsoja 51, pukkeja 5, vuohia 23, kilejä 16, sikoja 72, porsaita 55, hanhia 16 ja kanoja 12. Hevosia oli: oriita 4, työhevosia 2, tammoja 39, orivarsoja 18 ja tammavarsoja 17. Selvästi kuvastaa luettelo Kustaa Vaasan toimeenpanemaa suunnitelmallista karjan ja hevosten kasvatusta.

Ajankuvana mainittakoon, että melkein joka vuosi kaatoivat tai repivät karhut ja sudet milloin enemmän, milloin vähemmän eri laatuisia eläimiä (näiden saamia haavoja paranneltiin suolalla ja ihralla). Vuonna 1579 mainitaan kaatuneen kaikenlaista karjaa kokonaista 400 kpl., m.m. 40 lammasta, joista ei jäänyt villaakaan jälelle. Laidunmaat olivat laajoja ja metsät sankkoja, joissa petoeläimillä oli oivalliset tyyssijansa. Hevoset saivat olla kesälaitumilla penikulmain päässä, esim. Hauhon metsissä ja Padasjoella, jossa Havailan ja Hirvisalon saarilla kuninkaallisen majesteetin tammat vuotuisesti olivat käymässä. Hevoset merkittiin poltinraudalla, jotta ne voitiin erottaa maakunnan hevosista. Osa metsänpetojen tuhoista on kuitenkin epäilemättä vain väärinkäytösten peittämiseksi keksittyjä.

Taloudellisesti tärkeä oli lisäksi kalastus. Läheisemmistä vesistä saatiin jokapäiväiseksi ravinnoksi runsaasti tuoretta kalaa. Kaukaisemmista vesistä saatu saalis säilytettiin suolattuna ja kuivattuna talvivaroiksi. Riittipä kaloja vielä lähetettäväksi Tukholmaankin. Pyyntiä harjoitettiin (1500-luvulla), paitsi linnan pohjois- ja eteläpuolella olevissa salmissa, Järvisten järvessä, Lehijärven joessa, Valkeakoskessa Sääksmäellä (lohia), Valkeakoskessa Asikkalassa, Vääksyssä Hollolassa (ankeriaita), Ankkapurhassa (Ankaporassa) Kymin suupuolella (lohia) sekä Äeksessä ja Konekoskessa Rautalammilla «Pohjanmaalla» eli Norbottenissa (siikoja, säynäviä, lahnoja, haukia ja särkiä). Pyyntineuvoina mainitaan ahraimia, mertoja, rysiä, verkkoja, nuottia, lanoja (linnalla vanhan sillan lähellä, Aeksessä ja Konekoskessa), haaveja, lohikirstu y.m. Yksistään linnan lähellä on esim. v. 1565 pyydetty 2 nuotalla, 4 verkolla, 15 rysällä, 20 katiskalla ja 30 merralla^[29]. Vuonna 1572 mainitaan linnalla olleen 27 siikaverkkoa, 10 lahnaverkkoa, 8 haukiverkkoa, 6 haavia, 2 nuottaa, 30 rysää ja 15 mertaa; näistä osa oli kuitenkin kaukaisempia vesiä varten aijottu^[30] Neljä vuotta myöhemmin laitettiin 55 haukinuottaa, 20 lahnanuottaa (jokainen 15 sylen pituinen) ja 6 haavia. «Pohjanmaata» varten tehtiin samana vuonna 86 syitä nuottaa ja 5 lanaa sekä Vääksyyn ankeriaan pyyntiä varten 18 rysää^[31].

Metsänotuksia, turkis- tai riistaeläimiä, joita linnalle tuli suurin määrin veroina, ei näytä linnan omasta puolesta pyydystetyn. Mutta niiden runsaus tarjosi varmaankin kadehdittavia tilaisuuksia linnanvoudille ja hänen seurueelleen metsästykseen, joka olikin ainoita huvituksia monella suuremmasta maailmasta tänne syrjäiseen maakuntalinnaan siirtyneellä linnanherralla. Niinpä kutsui Aake Tott, joka ei näytä Hämeen linnassa oikein viihtyneen, Sten Sture nuorempaa metsästysretkelle, luvaten samalla lahjaksi kaksi oritta, joiden vertaisia ei ollut koko Suomenmaassa^[32]. Ja ennen mainittu Erik Olavinpoika Stålarm näyttää olleen aivan intohimoinen metsämies, niinkuin voi päättää sääksmäkeläisten valituskirjan ilmoituksista.

Jyrkkä mullistus linnan oloissa tapahtui silloin kuin siviili-j a sotilas-asiain hallinto erotettiin toisistaan. Linnasta tuli tämän jälkeen yksinomaan sotilaallinen asema. Vanhat, keskiajalta säilyneet elämänmuodot saivat väistyä uusien tieltä. Linnan talous tuli toisille perusteille. Kirjava virka- ja palvelusmiehistö kävi tarpeettomaksi. Ja kun muutos pantiin toimeen Ruotsin suuruuden aikana, jolloin Suomen linnain sotilaallinen merkitys muutenkin oli mitätön, hiljeni linnan elämä kokonaan. Tosin mainitaan linnalla esim. 1662, paitsi komentajaa, luutnantti, aliupseeri ja 30 miestä. Mutta miehet näyttävät olleen tänne komennettuina korjaustöihin vähää ennen sattuneen palon jälkeen.

Seuraavalla vuosisadalla, isonvihan jälkeen, sai linnan sotilaselämä uutta vauhtia, sitte seuraavalla vuosisadalla lopullisesti murtuakseen. Vuonna 1742 oli linnassa puolustusväkeä, niinkuin jo ennen on mainittu, kaikkiaan 289 miestä, siitä tykki- ja linnoitusväkeä 35 miestä ja upseereja 9^[33]. Venäjän sodan jälkeen, Limnellin käydessä linnassa (v. 1748), oli miehistön lukumäärä toista sataa ^[34]. Hülphersin käydessä vähän myöhemmin, oli linnankomentajalla vain 50 miestä komppaniastaan ja Hämeen rykmentistä sekä 12 miestä tykkiväkeä. Muu osa komppaniaa oli ruoduilla ympäristössä, ottaen vuoron mukaan osaa vahdintekoon linnassa^[35]. Vuonna 1780 oli linnanväkeä 184 miestä^[36] ja v. 1802 yksi sekä 1808 kaksi komppaniaa tykkiväkeä^[37].

Suomen sodan alussa, ensi päivinä maaliskuuta 1808, tyhjennettiin linna kiireesti, Ruotsin armeijan peräytyessä Hämeenlinnan seudusta. Linnassa säilytetyt 76 vankia jätettiin jälelle yhden vahtimestarin vartioittavina. Sen vuoksi pyydettiin kaupungin maistraattia lähettämään kuusi luotettavaa ja rehellistä, sauvoilla varustettua miestä vahtimestarin avuksi. Kun vangit olivat «miltei alastomina», oli heidän käytettäväkseen annettava sotaväen jättämiä vaatteita^[38].

Viitteet

1. Historia om de nordiska folken, II, s. 90, 91.
2. Arv. Handl., V, s. 85 seur.
3. Arv. Handl., IX, s. 20 seur. — Ks. K. Grotenfelt, Suomen historia usko puhd. aikakaudella, s. 72, alamuist.
4. Arv. Handl., V, s. 372.r.
5. Grönbl. Källor, s. 441.
6. VA, 3709: 19 ja 3869: 1.
7. C. Steinbrecht, Preussen zur Zeit der Landmeister, s. 106 seur.
8. H. Hildebrand, Sven. medelt., II, s. 818.
9. Arv. Hanld., VI, s. 215.
10. Arv. Hanld., I, s. 180.
11. M. G. Schybergson, Finl. hist., 1 painos, s. 302.
12. VA, 4153.
13. Hildebrand, Sveriges medeltid, II, s. 265.
14. VA, 3742: 9.
15. VA, 3869: 1.
16. VA, 3709: 19.
17. VA, 3990: 2 seur. , 3991: 23.
18. VA, 3741: 19.
19. VA, 4099: 19, 20.
20. VA, 4130: 64.
21. VA, 4298: 3, 31 y.m.
22. O. A. Forsström, Keskiajan hist., s. 479
23. VA, 3797: 5 seur.
24. Vaaranen, Urk., IV, s. 242, 243.
25. Schybergson, Finl. hist., I, s. 444, 447.
26. Leinb. Bidr., II, s. 129..- Schybergson, Finl. hist., II, 167.
27. Viim. main. teos, s. 239.
28. VA, 3694: 32 seur.
29. VA, 3990: 9.
30. VA, 4082: 44.
31. VA, 4130: 70.
32. Grönbl. Källor, s. 581.
33. K. E. F. Ignatius, Tavastehus slotts öfvergång år 1742, Hist. Ark., XVIII, s. 250.
34. De Tavastia, II, s. 8.
35. Leinb., Bidr., II, s. 129.
36. Sama julkaisu, IV, s. 92.
37. Sama julkaisu, IV, s. 112. — Sv. Generalstaben, Sveriges krig åren 1808-09, f, s. 294.
38. K. O. Lindeqvist, Hämeen linnan oloista sotavuosina 1808-09, s. 5, Hämeenl. lys. vuosikert. 1902.