Hämeen linnan esi- ja rakennushistoria:Suomen valloituksen alkuvaiheista

Häme ja hämäläiset itsenäisyytensä aikana.

Suomen valloituksen alkuvaiheista. Hämeen linnan esi- ja rakennushistoria Kirjoittanut Julius Ailio

Novgorodin ja Ruotsin taistelu Hämeestä Tuomas piispan viime vuosiin asti.

II. Suomen valloituksen alkuvaiheista.

Erityistä mielenkiintoa herättävä aika Hämeen historiassa on raja-aika pakanuuden ja kristinuskon välillä. Se on täynnä taistelua entisen elämänkäsityksen, vanhan heimokultuurin, yhteiskunnallisen riippumattomuuden ja valtiollisen vapauden puolesta. Sijalle tunkeutuu uusi uskonto, outo kultuuri ja vieras valtias. Vastakohta on suuri, jos ajattelemme esim. pakanallista uhrilehtoa ja korkeaharjaista Hattulan kirkkoa loistokkaine katolisine kirkkomenoineen ja latinalaisine messuineen, taikka korpeen piiloutuvaa hämäläistä Unikonlinnaan ja Vanajaveden partaalla kohoavaa ruotsalaista Hämeen linnaa rautaan puettuine sotureineen. Sellainen muutos oloissa edellyttää tuntuvaa väliaikaa, jonka kuluessa se on ehtinyt tapahtua, mutta tämä aika on melkein yhtäläisen hämärän peitossa kuin esihistoriallinenkin aika.

Olisi niin ollen turhaa koettaa kuvata Hämeen valloitusta ja sen valtalinnan perustamista yksin Hämettä koskevain, niukkain kirjallisten tietojen nojalla. Kuvasta tulisi tällöin karkeapiirteinen ja vaillinainen ensiluonnos. Selvemmäksi ja täydellisemmäksi tulee kuva sen sijaan, jos katsotaan kysymystä laajemmalla pohjalla, muun Suomen valloituksen yhteydessä.

Hämeen valloitus on pidettävä osana vuosisatoja kestäneestä Ruotsin ja Novgorodin välisestä taistelusta Suomen omistamisesta, tai vieläkin laajemmin katsoen, osana germaanilaisten ja slaavilaisten kansain kamppailusta Itämeren herruudesta ja itään päin johtaneista kauppateistä. Toisella puolella ottivat taisteluun osaa paitsi ruotsalaisia ja tanskalaisia, jotka kummatkin tavoittelivat Suomenlahden rannikoita, myös saksalaiset. Länsi-Saksan asutuksen liikamäärälle oli uuden Lybeckin perustaminen v. 1143 näyttänyt tien itään päin^[1]. Itämeren etelärannikolle suuntautui voimakas maataviljelevän väestön siirtolaisliike, joka oli pohjana kukoistaville Pohjois-Saksan kaupungeille ja skandinaavisen meriliikkeen siirtymiselle Gotlanin ylijohdosta Hansalle. Mainitun siirtolaisliikkeen ohella kävi toinen, kauppamiehistä muodostunut siirtolaisvirta, Lybeckistä suoraan meritse Viron- ja Liivinmaalle. Siihen liittyi vuosisadan loppupuolella katolinen lähetystyö, jolla kuitenkaan aluksi ei ollut pysyvää menestystä. Vuonna 1200 onnistui sitte Bremenistä kotoisin olevalle tuomioherralle Albertille vahvan ristijoukon keralla tunkeutua Väinäjoen suulle, ja pian sen jälkeen asetti hän piispan-istuimensa vasta perustettuun Riigaan ja muodosti valloituksen edistämiseksi Kalpaveljesten ritarikunnan.

Toisella taistelevalla puolella olivat Pohjois-Venäjän slaavilaiset valtiot, niiden etunenässä Novgorod, 11—12:nnen vuosisadan kuluessa suureen rikkauteen ja mahtavuuteen kohonnut kauppatasavalta^[2]. Sen mahti perustui vallankin kahteen seikkaan, nimittäin ensiksi venäläisväestön siirtymiseen pohjoista kohti, suomalaisten kansaheimojen asuma-alueelle. Tämä siirtyminen lienee alkanut jo ensimmäisen kristillisen vuosituhannen jälkipuoliskolla ja saanut vauhtia seuraavan vuosituhannen alkupuolella, turkkilaisheimojen tunkeutumisen johdosta Etelä-Venäjälle ja sikäläisten venäläisten pikkuruhtinaiden välillä vallinneen sotatilan takia, mistä seikoista oli seurauksena talonpoikain taloudellinen ahdinkotila. Toisena perusteena Novgorodin mahtavuuteen oli sen maantieteellinen asema isän ja lännen, pohjan ja etelän välisen kauppareitin varrella. Edullinen asema edisti Novgorodin kohoamista kauppavallaksi, jolle oli tärkeätä laajain alusmaiden hankkiminen ja ympäröiväin kansain pakottaminen veron-alaisuuteen, koska siten oli halvimmalla saatavissa vientitavaroita. Välttämätöntä lisäksi oli, että merenrannikolle, sekä Vienanmereen että Suomenlahteen johtavat vesitiet olivat häiritsemättä käytettävissä. Kauppapoliittisista syistä saa selityksensä keskiajan alkupuolen täyttävä taistelu novgorodilaisten ja saksalaisten välillä Virosta sekä novgorodilaisten ja ruotsalaisten välillä Nevanseudusta ynnä Suomesta.

Tämä taistelu oli samalla kilpailua kahden eri kultuuripiirin, länsi-europalais-katolisen ja bysantilaisvenäläisen maailman välillä. Siihen otti myös osaa, välillisesti tai välittömästi, silloinen ensimmäinen maailmanvalta, nimittäin roomalainen kirkko, jonka päämääränä oli laajentaa vaikutuspiiriään ja nähtävästi tätäkin tietä koettaa saada palautetuksi sen yhteydestä erkautunut kreikkalainen kirkkokunta uudelleen helmaansa, kuten HAUSMANN y.m. tutkijat ovat olettaneet^[3]. Länsimaisten kansain valloituspyrkimyksille antoi roomalaisen kirkon asetoveruus erityisen aatteellisen leiman, koskapa siten tavallaan päätarkoitukseksi tuli pyhän ristin levittäminen pakanain keskuuteen, ja koska osan-otto näihin ristiretkiin takasi syntien anteeksiannon ja autuuden yhtä hyvin kuin osallisuus pyhän haudan vapauttamiseksi tehtyihin retkiin.

Huomattava vielä on se oleellisesti erilainen valloitusjärjestelmä, jota kummallakin taholla noudatettiin, kukistettujen kansain koko olemukseen syvälle tunkeutuva oli saksalainen järjestelmä Itämeren maakunnissa. Sen tunnuksena oli hyvästi järjestetty lähetys- ja kultuurityö sekä kansallinen siirtolaispolitiikka. Maahan muutti pappeja, ritareita ja kauppiaita, joista tuli voimakas ja vieras yläluokka. Kirkkoja, luostareita, ritaritiloja ja kaupunkeja perustettiin valloituksen tueksi.

Samaa järjestelmää on ruotsalaisten puolelta koetettu sovelluttaa Suomeen. Voimasuhteet emämaan ja alusmaan välillä olivat kuitenkin toiset, ja ruotsalainen siirtolaisuus, talonpoikais-asutuksesta tässä puhumatta, oli luonnollisesti heikompaa. Sitä paitsi olivat Ruotsin poliittiset olot Suomen valloituksen ensi aikana vielä yleensä epävarkaita, joten hallituksen puolesta ei voitu tarpeeksi kiinnittää huomiota uuden voittomaan olojen järjestelyyn. Aluksi tämä on siten jäänyt etupäässä katoliselle kirkolle, jonka kantajoukko oli varmaankin eri maista hankittua. Sellaisen yhtenäisen valta-luokan syntyy kuin Liivinmaalla ei niin ollen Suomessa ole ollut edellytyksiä, joten valloituskaan ei pystynyt samassa määrässä rajoittamaan kansan vapautta. Siinä ehkä on selitys, miten Ruotsi keskiajalla kykeni hallitsemaan Suomea noin puolentoista-kymmenen suuremman ja pienemmän linnan avulla, kun sen sijaan keskiaikaisten linnain luku muinais-Liivinmaalla, s.o. nykyisellä Viron-, Liivin- ja kuurinmaalla, on kymmentä kertaa suurempi. Muistettava kuitenkin on, että täällä herruudesta kilpaili kaksi sisäistä mahtia, Riigan piispa ja Kalpaveljesten tai sittemmin Saksan ritarikunta, joiden oli varustauduttava myös toisiaan vastaan.

Slaavilainen valloitusjärjestelmä tyytyi, ensi sijassa kauppaetujaan silmälläpitäen, realiseen yliherruuteen, s.o. voitettujen kansain velvollisuuteen suoritaa veroja, kuin myös ottaa osaa emämaan sotaretkiin. Muuten se jätti alusmaan omiin oloihinsa. Kreikkalaiskatolinen käännytysinto heräsi saksalaisten ja ruotsalaisten erimerkin mukaan oikeastaan vasta silloin, kun joku alue oli luistamaisillaan pois käsistä, mutta syvemmälle kansanelämään se ei ulottunut^[4]. Eri puolilta uhatut kansat huomasivat kylläkin erotuksen eri valloitusjärjestelmäin välillä. Siten on helposti ymmärrettävissä, minkä vuoksi esim. virolaiset mieluummin turvautuivat venäläisiin tai ryhtyivät liittoihin näiden kanssa enemmän kuin pelättyjä saksalaisia vastaa.

Suomalaisten heimojen kohtalo tässä taistelussa oli ennakolta määrätty. Puolustautuminen aseiden ja kultuurin ylivoimaa vastaan oli ajan pitkään hyödytöntä. Eri heimojen maantieteellinen asema etupäässä tuli määräämään, minkä valloittajan alamaisuuteen kukin heimon piti taipua, ja mihin suuntaan heimon olot lähimmässä tulevaisuudessa alkoivat kehittyä.

Ensimmäisinä menettivät itäsuomalaiset heimot itsenäisyytensä. Suomen valloituksen saa sanoa alkaneen karjalaisten alistamisesta viimeistään 11:nnen vuosisadan loppupuolella. Jo ”Nestorin kronikassa ” – oikeastaan Laurentiuksen kronikassa, jonka perustana varhaisempaan aikaan nähden ovat 1100-luvun alkuun päättyvät Nestorin tiedot – luetellaan venäläisille veroa maksavain kansain joukossa m.m. tshuudit, joilla tarkoitetaan karjalaisia, inkeriläisiä, vatjalaisia ja virolaisia, kuin myös jäämit eli hämäläiset. Kahden viimemainitun heimon veron-alaisuus on tuskin kuitenkaan voinut olla vakinaista (ks. seur. Lukua), mutta niin on sen sijaan epäilemättä ollut edellisten laita. Laatokan ja Nevan seutujen on näet varhain täytynyt kuulu Novgorodin vaikutuspiiriin. Olhavan suulle esim. oli jo 1114 rakennettu Laatokan kivilinna^[5] – ja vähän myöhemmällä ajjalla ovat karjalasiet ja vatjalaiset venäläisten aikakirjan mukaan varmaan kuuluneet Novgorodin allan alaisuuteen^[6] . Kun esim. hämäläiset v. 1142 olivat tehneet retken Novgorodin alueelle, kävivät karjalaiset seuraavana vuonna kostoretkellä Hämeessä, siis Novgorodin puolesta. Ja kun hämäläiset v. 1148 menivät sotajoukkoineen vatjalasten maahan, tuli Novgorod, siitä tiedon saatuaan, jälkimmäisten avuksi. Vatjanmaa oli niinmuodoin, samoin kuin Karjala ja Inkerikin, Novgorodin alus- eli suojelusmaata.

Lounais-Suomen valoituksen alkuunpano on katsottu tapahtuneen Erik Pyhän ja piispa Henrikin retkellä v. 1157 (kuv. 25). Tässä on turhaa tarkasteltavaksi ottaa, tehtiinkö retki vuonna 1150, 1154, 1155 vaiko 1157^[7], tai oliko se ollekaan Erik Kuninkaan toimeenpanema, mikä on tgahdottu kokonaan kieltää^[8]. Joka tapauksessa näyttää Suomeen 1100-luvun puolivaiheilla tehdyn joku retki, jolla laskettiin Ruotsin vallalle ja katoliselle kirkolle perusta Suomessa.

Sellaista retkeä edellyttää m.m. sitoumus, joka on arvatenkin 1100-luvun puolivaiheilla syntyneessä Gotlannin lain liitteessä. Sen mukaan oli gotlantilaisten seurattava Ruotsin kuningasta sotaretkelle seitsemällä laivalla, kuitenkin ainoastaan paakanakansoja vastaan, tai sitte suoritettava sovittu rahasumma^[9]. Huomiota ansaitsevia ovat myös ne vihollisuudet Ruotsin ja Novgorodin välillä, joista venäläiset aikakauskirjat tähän aikaan tietävät ensi kertaa mainita, vaikkakaan ensimmäisiä ne eivät suinkaan olleet. Ruotsalaisten ilmoitetaan Novgorodin alueelle tehneen retken sekä v. 1142 että 1164 useille kymmenillä laivoilla. Edellisellä retkellä, joka oli tähdätty kauppiaita vastaan, oli kertomuksen mukaan ruhtinas ja piispakin muassa. Viimemainitun osanotosta voisi päättää, että retken tarkoituksena m.m. oli Novgorodin alaisten Laatokan seudun suomalaisten kastaminen. Kummallakin kerralla olisi retke päättynyt huonosti.

N’m’t hyökkäykset osottavat, että valloitusretki Suomeen oli sekä mahdollinen että varsin todennäköinen, koska pysyvät tukikohdan hankkiminen siellä luonnollisesti teki ruotsalaisten aseman edulliseksi Novgorodiin nähden. Vuoden 1164 retkestä on arveltu, että Novgorodista ensiksi olisi tehty hyökkäys ruotsalaisia vastaan niiden asettumisen johdosta Lounais-Suomeen^[10]. Novgorodilaisten kiihtymys olisi aivan luonnollista, heidän nähdessään Suomenlahteen ulottuvain alueittensa ja sinne johtavain kauppateittensä tulevan entistä lähempää uhatuksi. Vain täten ovat käsittävissä heidän taholtaan Lounais-Suomeen jopa Ruotsiinkin tehdyt myöhemmätkin retket.

Parhaana todistuksena Lounas-Suomeen 1150-luvun vaiheilla tehdystä valloitus- ja ristiretkestä on paavi Alexander III:nnen kirje v:lta 1171 tai 1172 Upsala arkkipiispalle^[11]. Kirjeestä päättäen oli katolisella kirkolla tai ruotsalaisilla silloin Suomessa ainakin sellainen asema, että suomalaiset vihollisen uhatessa turvautuivat heidän apuunsa, vaikkakin he vihollisen poistuessa hylkäsivät saarnaajansa ja opettajansa sekä vainosivat näitä. Suomalaisilla ei olisi tietenkään ollut kirkon tai ruotsalaisten puolelta turvaa saatavissa, ellei sitä ennen ”ristiretkeä” todellakin olisi tehty.

Erikin retki ei ollut ensimmäinen Ruotsin puolelta Suomeen tehty sotainen yritys, sillä jo edellisillä vuosisadoilla oli sieltä useasti lähtenyt retkikuntia, joiden tarkoituksena oli kaupanteko sekä ryöstäminen ja hävittäminen tai sitte uhkaveron ottaminen. Ensimmäinen käännytystoimi se ei myöskään liene ollut, sillä jo edellisiin retkikuntiin oli luultavasti liittynyt ristinsaarnaajia, jääden sitte Suomeen opettamaan ja kastamaan. Kun tiedämme, että esim. Uplantiin ja Gotlantiin kristinusko oli sangen levinneenä jo 11:nnellä vuosisadalla, niin kuin esim. riimukivet usein kristillisine kirjoituksineen ja kirkkorakennukset (Gotlannin romaanilaiset, pystyrakenteiset kirkot, n.s. stavkyrkor) näyttävät, on arvattava Lounais-Suomessakin olleen kristittyjä ennen valloituksen aikaa.

Siihen viittaavana ilmiönä saa pitää paitsi kristillisiä hautaustapoja esim. Hakostaron muinaislinnassa Uskelassa. Tämä poikkeaa tavallisista, ilman liiteainetta rakennetuista muinaislinnoistamme siinä, että sen suojavallin perusta on muurattu kalkin avulla, vierekkäin asetetuista kiviriveistä. Hauskan vertauskohdan mainitulle uudelle rakennustekniikalle tarjoavat vanhan Lybeckin kivirakennusten perustukset^[12]. Hakostaron linnan isäkysymys on parasta toistaiseksi jättää avoimeksi. Mutta todennäköisesti on mainitun rakennustavan siirtyminen Lounais-Suomeen tapahtunut joko munkkien tai paikkakunnan kristittyjen välityksellä. Muuten on meilläkin, samoin kuin Ruotsissa, etenkin kauppiaiden oletettava olleen kristinuskon ja samalla keskiajan kultuurin ensimäisiä levittäjien.

Ristiretken jälkeen tänne jääneen piispa Henrikin päätehtävänä oli kirkollistenolojen järjestely ja käännytystyön johto. Ajan tavan mukaan oli hänellä epäilemättä apunaan aseellisia joukkoja. Koko hänen toimintaansa ohjasi nähtävästi sama voimakas käännytys-into ja rautainen ankaruus kuin esim. Riigan Albert piispaa. Siten on ymmärrettävissä Henrikin jo toisena toimivuotenaan kärsimä marttyyrikuolema, jonka johdosta katolinen kirkko on tehnyt hänestä pyhimyksen. Rauhallisena uskon apostolina olisi hän varmaankin saanut kauvemmin vaikuttaa. Lallin surma-iskun on katolinen legenda kuvannut yksityisistä vaikuttimista johtuvaksi kostoteoksi, mutta ehkäpä onkin Lallin isku annettu suomalaisten taistelussa vapautensa ja itsenäisyytensä puolesta piispan joukkoja vastaan.

Itse valloituksen ja kääntymyksen vaiheita tässä ei ole tilaisuutta ryhtyä käsittelemään. Lisättäköön vain, että sen edistyminen oli kyllä taattua, sittenkun Suomi 1170-luvun alusta joutui^[13], niin kuin viime ajan tutkimus on näyttänyt, paavin kirkkopolitiikan välittömään vaikutuspiiriin.

Sen sijaan on paikallaan, vasta käsiteltäväin Hämeen keskiaikaisen linnain syntyä ja historiallista merkitystä paremmin ymmärtääksemme, lyhyesti tarkastaa valloitusta senaikaisten linnan kannalta. Onhan luonnollista, että lähinnä juuri Lounais-Suomen linnoista on suhteessa tai toisessa saatavana johtoa Hämeen kristillisten linnain rakennushistorian selvittelylle.

Varhaisimmat keskiaikaiset linnan Lounais-Suomessa, Liedon Vanhalinna ja linnoitettu Koroisten niemi Aurajoen ja Vähäjoen yhtymäkohdalla, sijaitsevat Aurajoen varrella. Tänne on perustettu myös maan vanha pääkaupunki tuomiokirkkoineen ja piispanistuimineen. Aura suuta on lisäksi pidetty jo esihistoriallisena kauppapaikkana ja puheenaolevan seudun liikekeskuksena. On siten luonnollista olettaa, niin kuin yleensä on tehty, että valloittaja on juuri Auran seutuun suunnannut ensi iskunsa sekä sinne rakentanut turvaksi uudelle alusmaalleen ja sen hallinnolle ensimäiset varustuksensa.

Tosin on väitetty, että piispan-istuin aluksi olisi sijainnut Nousiaisissa, ja että Erikin ja Henrikin retki olisi tehty etupäässä tähän seutuun^[14]. Väitteen tueksi on tuotu eri seikkoja, kuten että Nousiaisissa olisi ollut ensimäinen piispankirkko, koskapa piispa Henrik tuli tänne haudatuksi. Tämä seikka saa kuitenkin selityksensä edellytyksestä, että Nousiainen on ensimmäisiä kristinuskoon kääntyneitä pitäjiä seudulla. Piispa Henrik sai hautansa sinne, koska siellä jo hänen kuollessaan varmaankin oli kirkkorakennus.

On myöskin huomautettu, että esihistoriallisten kalmistolöytöjen mukaan Nousiainen Auran seutuun verrattuna olisi muodostanut erityisen asutuskeskuksen, ja ettei Aurajoen varrelta ole tullut esille esihistorialliseen kauppapaikkaan viittaavia löytöjä^[15]. Tällaisten päätelmien teosta varottavat jo sellaiset uudet löytöpaikat kuin Auran varrella hiljakkoin paljastettu Ristimäen kalmisto, joka on rikkaimpia maassamme ensi vuosituhannen loppuosalta^[16]. Ja esihistoriallisilta satama- ynnä markkinapaikoilta ei juuri löytöjä ole odotettavakaan. Erityisesti on kumminkin huomioon-otettava se seikka, ettei Nousiaisista tunneta keskiaikaisia linnanjäännöksiä ensinkään.

Aina on valloittajan ensimäisiä tehtäviä, asevoimalla vallattuaan jonkun alueen, vaikkapa vain väliaikaisen linnoituksen perustaminen voittonsa turvaamiseksi. Kun esim. Tanskan kuningas Valdemar II v. 11219 teki retkensä Rääveliin ja oli valloittanut sekä hävittänyt virolaisten linnan, alkoi hän rakennuttaa uutta linnaa pakanallisen linnan paikalle tai viereen^[17]. Kun sama kuningas v. 1222 teki retken Saarenmaalle, palasi hän kotiinsa vasta sitte kun oli kiireesti linnan muurit valmiiksi saanut^[18]. Ja kun Saksaan ritarikunta v. 1276 tai 1277 valtasi osaan n.s. Puolan Liivinmaata, ryhdyttiin armeijan turvissa muuraamaan Väinänlinnaa (Dünaburgia), joka sitte heti sai kestaa moniviikkoisen piirityksen liettualaisten puolelta^[19].

Ruotsalaisen valloituksen Lounais-Suomessa ei ole katsottava olleen poikkeuksena yllämainitusta säännöstä, vallankin kun alituinen hyökkäysten vaara epäilemättä oli olemassa sekä suomalaisten ja hämäläisten että novgorodilaisten jopa tanskalaistenkin puolelta. Ei ollut edes piispan henki turvassa, niin kuin Henrikin kohtalo osotti.

Ainoa paikka, jolla vieläkin esiintyy todennäköisesti valloituksen ensi ajalle kuuluvia rakennusjäännöksiä, on Vanhalinna Liedossa. Se on RINTEEN tutkimuksen mukaan^[20] alkuaan pakanuuden aikainen vuorilinna, vuoden juurella, loivimmalla puolella olevine kivivalleineen. Näiden sisäpuolella on suorakulmainen, myöskin ilman kalkkia ja tiiliä tehty mutta rakenteeltaan edellisiä valleja kehittyneempi suojamuuri (oikeastaan vain sellaisen perusta). Vuoren laella on paljastettu osaksi tiilisen, kalkilla liitetyn kehämuurin pohjaa ynnä kaksi huonetta käsittäneen puisen asuinrakennuksen jätteitä. Muut mainitut rakennusjäännökset, paitsi ensiksi mainittuja kivivalleja, Rinne on lukenut 1100-luvun loppupuolelle. Pakanuuden aikainen linna olisi hänen mielestään tullut täydennetyksi uusilla sekä esi- että päälinnan varustuksilla ja asuinrakennuksella vasta ”aikana, jolloin Varsinais-Suomi mahtoi olla valloittajan varmoja pääalueita”. Linnan tarkoituksena olisi ollut suojella Nousiaisista Koroisiin siirrettyä ruotsalaista hallintokeskustaa ja piispankirkkoa maan puolelta uhanneiden hämäläisten hyökkäyksiä vastaa.

Tämän johdosta on kysyttävä, miksikä vasta 1100-luvun lopussa olisi tarvittu pelätä hämäläisten hyökkäyksiä, ja miksikä nämät aijemmin olisivat jättäneet nuoren kristillisen yhteiskunnan rauhaan, niin ilman linnan tarjoamaa turvaa. Käsittämätöntä myös on, ettei rannikon puolelta olisi tarvinnut pelätä hämäläisvaaraa, puhumattakaan ulkoisista vihollisista, etupäässä novgorodilaisista.

Jos yllämainittu ikämääritys Vanhanlinnan myöhempiin osiin nähden pitäisi paikkansa, ja jos strategisiin näkökohtiin vähänkään kiinnitetään huomiota, olisi johdonmukaista lykätä valloituksen alkamista vasta 1100-luvun lopuun. Kun tähän ei kuitenkaan ole syytä, on puheenaoleva ikämääräys asetettava epäilyksen alaiseksi. Epäluotettavan vaikutuksen vaikutuksen tekee jo se seikka, että rakennusjäännöksistä, s.o. muinaistieteellisestä aineistosta, on tahdottu puristaa tiukempia todistuksia kuin ne itse asiassa voivat antaa. Linnan rakennus-ajan määrääminen itse rakennusten tai niiden jäännösten nojalla parin kymmenen vuoden tai neljännesvuosisadan tarkkuudella on mahdollista vain erityisen suotuisissa poikkeustapauksissa. Vuosilukumääräykset kuuluvat historiantutkimukselle, jolla on ajalleen tunnettuja asiakirjatietoja käytettävänään, eivätkä muinaistieteelle.

Lähemmin tarkastellaksemme Vanhanlinnan rakennus-osia, on ensinnäkin huomattava esilinnan suorakulmainen suojamuuri. Se eroaa vain pienikivisen perustuksensa, huolellisemman kivilimityksensä ja usein säännöllisten kiviensä puolesta pakanuuden aikaisista linnavalleista sekä osottaa varmaankin muiden maiden keskiaikaisten kivirakennusten jäljittelyä. Ainoatakaan syytä siltä ei ole pitää suojamuuria vasta 1100-luvun viimeisillä vuosikymmenillä syntyneenä. Esikuvaksi kelpaavia muuratuita kivirakennuksia esiintyi Itämeren maissa ainakin satakunta vuotta varhaisemmin. Mahdollista onkin, että suojamuuri kuvastaa samalta taholta tullutta vaikutusta kuin edellä mainittu Hakaostaron muinaislinna. Painava asianhaara lisäksi on, että muurin rakentamiseen ei ole käytetty kalkkia, minkä seikan voi katsoa osottavan varhaisempaa rakennus-aikaa kuin Hakostaron linnan rakenne. Suoramuurien alta on ilmitullut esineitä ja savella pohjattu tulisija, jotka kuuluvat pakanuuden ajan lopulla, mutta joiden ikä ei ole sen tarkemmin määrättävissä^[21].

Linnan tärkeimmän osan, päälinnan kehämuurin iästä RINNE on esim. tiilien laadun nojalla päätellyt, ettei kehämuuri voi olla ainakaan 1100-luvun viimeistä neljännestä vanhempi^[22]. Tiilien valmistus ei tietenkään näin varhaisena aikana tapahtunut normaalimittain mukaan eikä edes suuremmissa erissä, vaan on niiden koon samoin kuin hieta- ja saviaineksen laadunkin täytynyt suuressa määrässä olla kaikenmoisten satunnaisuuksien vallassa. Otettakoon esimerkki Liivinmaalta Treydenin linnasta, joka on rakennettu 1200-luvun alkupuolella. Linnan päätornissa samassa tiilirivissä on tiiliä, joiden aines on hienoa ja tasalaatuista, ja toisia, jotka sisältävät karkeata soraa ja sormenpään kokoisia kiviä. Tiilien koko on toinen kuin esim. Riigan tuomiokirkossa, jonka muuraustyö on jotenkin samaan aikaan alullepantu^[23]. Olisi kummaa, jos tiilien valmistus Suomessa varhaiskeskiajalla sottaisi sellaista lainmukaisuutta, että tiilien ikä olisi neljännesvuosisadan tarkkuudella määrättävissä.

Kun tiilentekotaidon saa katsoa Ruotsissa olleen tunnettuna Suomen valloituksen alkaessa – Lybeckissä se oli tunnettuna vuosisadan alkupuoliskolla – voi puheenaolevan kehämuurin katsoa johtuvan valloituksen ensi ajalta.

Samoin on laita asuinrakennusten jäännöstenkin. Niissä ei esiinny sellaisia teknillisiä, kansatieteellisiä, eikä muitakaan piirteitä, jotka oikeuttaisivat rajoittamaan rakennuksen ikää 1100-luvun lopulle. Löytöesineet kuuluvat saman sataluvun jälkipuoliskolle ja seuraavan alkupuolelle, mutta ne osottavat luonnollisesti vain käyttö- eikä rakennus-aikaa.

Todennäköistä on, että ristiretkeläiset pakanain Vanhanlinnan valloitettuaan heti ryhtyivät sitä parantamaan oman, korkeammalle kehittyneen rakennus- ja linnoitustekniikkansa vaatimuksia vastaavalla tavalla, rakentaen vuoren laelle uudet muurit kuin myös puisen rakennuksen. Tuskin ollenkaan luultavaa on, että he olisivat pitemmäksi ajaksi tyytyneet primitiivisen, tilapäiseksi pakolinnaksi aijotun suomalaislinnan tarjoamaan turvaan.

Vanhalinna ei kuitenkaan parannettunakaan voinut vastata valloittajan strategisia eikä hallinnollisia tarkoituksia. Sotilasasemana ja hallituksen edustajan asuinpaikkana se kyllä meni mukiin, mutta kirkon edustaja, piispa, ei saanut kanonisen lain mukaan vakinaisesti asia linnoissa eikä maakylissä, vaan sen sijaan täytyi hänen asettua väkirikkaille paikoille^[24]. Kun vaadittua asuinpaikkaa ei ollut koko valloitetulla alueella, oli tarkoitusta varten perustettava sellainen, s.o. kauppala tai kaupunki. Paikaksi valittiin Koroisten niemi, jolla oli kauppaliikkeen ja hallinnon keskustalle edullinen maantieteellinen asema, ja joka helposti voitiin tehdä puolustuskuntoiseksi niemen juurelle kaivetun syvän haudan ja siitä luodun maavallin sekä ylt’ympäri kiertävän paaluvarustuksen avulla. Mainittava on, että samankaltaisia linnoituksia ovat Upsalan tuomiokirkolle kuulunut Gaddaborgin linnan Gestriklandissa ja vanhan Lybeckin linna^[25]. Koroisissa suoritettujen kaivauksien tuloksista valitettavasti ei toistaiseksi ole juuri muita tietoja kuin että siellä on 1100-luvulla sijainnut piispankirkko ja myöhemmin kivisiä piispan asunnoita.

Maamme ensimmäisen ”pääkaupungin” Koroisten Turun synty olisi niinmuodoin asetettava välittömään yhteyteen sikäläisen kirkollisen hallinnon järjestelyn kanssa. Se edellyttää määrättyä suunnitelmaa, johtavaa kättä ja hallitsevaa tahtoa. Aiheeton on arvelu, että Koroisten kauppala olisi syntynyt ristiretkeä seuranneiden kauppiaiden kasautumisesta, ja että niemen linnoittaminen olisi heidän alotteestaan tapahtunut^[26]. Vain harvoissa tapauksissa ovat keskiajan kaupungit itsestään syntyneet sinne, missä liikeolot olivat erittäin vilkkaita, niin kuin uudempi Saksan kaupunkitutkimus on osottanut. Tavallisemmin olivat ne joko maallisten tai hengellisten ruhtinaiden perustamia. Maan valtias kutsui erityisen toimimiehen locatorin, mittamaan aluetta, jonka katsottiin soveltuvan kaupunkipaikaksi, ja hankkimaan porvareita, joille suotiin useita erikoisoikeiksia, kuten omat markkinat, oma oikeus, oma raha j.n.e. ^[27] Näin on syntynyt esim. Hampuri ja Riiga, ja sama lienee Koroisten Turun syntyhistoria.

Tuettyä on, että Koroisten Turkua jo v:n 1200 vaiheilla alettiin siirtää sopivammalle paikalle, lähemmäksi merta ja joen suuta^[28]. Täällä kohoavan nykyisen Turun ja uuden piispankirkon eli tuomiokirkon on oletettava olleen ehkäpä maavallilla ja sille pystytetyllä paaluvarustuksella suojattu vihollisten hyökkäyksiltä, sekä meren puolella lisäksi erityisellä linnalla turvattu. Nykyisen Turunlinnan vanhin osa, sen merenpuoleinen torni, joka alkuaan näyttää seisoneen vapaana sen ympäri kiertävän kehämuurin keskellä, voikin olla rakennettu jo 1200-luvun alkupuoliskolla, mihin aikaan sen romaanilaiset piirteet viittaavat. Puoliväliin samaa satalukua päättyvät Vanhanlinnan löydöt, mistä päättäen linnan tehtävä silloin on päättynyt^[29].

Kun Lounais-Suomessa valloitus vähitellen vakaantui ja pukeutui järjestyneihin muotoihin, saattoi se helpommin levittää rajojaan sekä Hämettä että Satakuntaa kohti. Samalla yrittivät ruotsalaiset levittää valtaansa myös Suomenlahden eteläpuolelle. Kuvaavana esimerkkinä Ruotsin valloituspolitiikasta on mainittava kuningas Johan I Sverkerinpojan retki v. 1220 Viroon, jossa Tanska juuri oli ehtinyt saada jaalansijan^[30], ja jota saksalaisten valloitus-alueen rajat jo koskettivat. Ruotsalaiset ottivat haltuunsa vastapäätä Saarenmaata olevan Liholan (Lealin) linnan, kiersivät ympäri maakuntaa, opettaen, kastaen ja kirkkoja rakentaen. Yritys loppui nolosti. Kuninkaan mentyä tulivat vielä itsenäisen saarenmaalaiset suurin joukoin, piirittivät linnaa ja tuhosivat lähes koko linnanväen (ilmoituksen mukaan 500 miestä). Itä-Göötanmaan herttua Kaarle jaarli ja kuninkaan kansleri, Linkopingin piispa Kaarle m.m. saivat taistelussa surmansa ^[31].

Ajan kuvana ansainnee tulla mainituksi myös muuan aikaisempi, piispa Meinhardin alkuunpanema, kuurilaisia vastaan tähdätty retki, jolla osallisina oli Itä-Göötanmaan herttua, jaarli Birger I, ja saksalaisia ynnä gotlantilaisia. Myrsky ajoi kuitenkin retkikunnan Viron rannikolle, jossa he astuivat maihin ja hävittivät seutua. Herttua otti asukkailta veroa, vaikka he olivat keskusteluissa kasteen vastaanottamisesta^[32].

Toisella puolen on huomattava tanskalaisten yritykset saada jalansijaa Suomessa. Niinpä on RUUTHin tutkimuksen mukaan varsin luultavaa, että piispa Absalonin alkuunpanosta tänne tehtiin pari retkeä, vuosina 1191, 1202 ja 1210^[33]. Retkien voi katsoa kohdistuneen Uudenmaan hämäläisrannikolle, jonne ruotsalaiset siihen aikaan tuskin vielä olivat ehtineet, ja joka sijaitse vastapäätä Viroa, tanskalaisten varhain tavoittelemaan maata.. pysyvää merkitystä retkillä ei kuitenkaan ole ollut, eikä niiltä liene muita muistomerkkejäkään olemassa kuin luultavasti Tanskan aikaiseksi katsottava Porvoon linna (ks. VII lukua).

Viitteet

1. Hans Witte, Besiedlung des Ostens and Hanse.
2. Pail v. d. Osten-Sacken, Der erste Kempf des Deutxchen Orden gegen die Russen, RIga-Mittel., XX, 1910…., s. 87 – 124. – Th. H. Pantenius, Geschichte Russalands, 1908.
3. R. Hausmannin kirjoitus Aleksander Nevskystä, Hertzog-Plittin Realencyklopëdie dür protest. Theologie une Kirche, 3 painos. – Paul Rohrbach, Die Schlacht auf dem Eise, Preussische Jahrbücher, 70, s. 220 seur.
4. Osten-Sacken, main. Kirjoitus.
5. Th. Schiemann, Russland, Polen und Livland, I, s. 182.
6. MU, 1, s. 10.
7. K. Grotenfeelt, Milloin tehtiin pyhän Eerikin ristiretki Suomeen, Hist. Ark. XIX, s. 223—231.
8. K. Stjerna, Erik den Helige.
9. MU, I, s. 10.
10. MU, I, s. 10, 12. – G. Rein, Föreläsningar öfver Finalnds historia, s. 94, 96.
11. MU, I, s. 12, 13.
12. J. Rinne, Suomen keskiaikaiset mäkilinnat, s. 58—60.
13. J. Jaakkolan esitelmä Historiallisessa yhdistyksessä lokak. 1915.
14. G. rein, main, teos, s. 93, 108. – J. Rinne, main teos, s. 255.
15. J. Rinne, main. Teos, s.255, 256.
16. A. M. Tallgren, Ristimäki gravfält i St Karins, FM, 1915 s. 46 seur.
17. Henrik Lättiläinen, main. Käännös, s.250. – E. v. Nottbeck ja W. Neumann, Geschicte und Kunstdenkmälerr der Stadt Reval, II, s. 3.
18. Henrik Lättiläinen, main käännös, s. 303.
19. W Neumann, Der Stadtplan als Geschichtliche Urkunde, Riga-Mitteil., Xxi, s. 84 seur.
20. Mäkilinnat, s.72 seur., 201 seur. Ja 252 seur.
21. Rinne olettaa tätä savella pohjattua tulensijaa käytetyn saviesineiden valmistamisessa tai muussa sellaisessa teknillisessä toimessa (Mäkilinant, s. 205). Mikään seikka ei kuiteenkaan osota, että saviteoksia olisi linnassa valmistettu. Tällaisia arinoita tavataan muuten sen aikuisissa asunnoissa, esim. Vanhassa Laatokassa, mutta kuinkahan käytännöllisiä ne olivat saviteosten polttamiseen?
22. Mäkilinnat, s. 220, 221.
23. Treydenin linnan vanhimmassa osassa on tiilen pituus 32,5—33, leveys 14—15 ja vahvuus 8—9,5 sm. Riian tuomiokirkon tiilten koko on 29x14x9 sm (W. neumann, Der Dom su St. Marien in Riga, s. 6). Brandenburgin tuomiokirkon tiilten koko jotenkin samaan aikaan on 26—27,5x12—13x8—8,5 (ks. Mäkilinnat, s. 198).
24. W. Neumann, Das mittelalterliche Riga,, s. 1.
25. C. F.Wiberg, Om Gestriklands fornborgar, Sv. Fornminnesf. Tidskr., I, s. 46. – Rinne, Makilinnat, s.58.
26. Rinne, sam. Teos, s. 257.
27. W. Neumann, Der Stadplan als geschichtliche Urkunde.
28. J. W. Ruuth, Åbo stads historia undes medeltiden, I, s. 3 seur.
29. Rinne, Mäkilinnat, s. 128.
30. Esim. W. Neumann, Riga und Reval, s. 78.
31. Henrik Lättiläinen, mainittu käännös, s. 278—279 .
32. Sama teos, s. 11.
33. J. W. Ruuth, Paavi Innocentius III:n ”Ex tuarum” kirjeestä, Hist. Ark., XXII, I,6 ja Tanskal. Retkistä Suomeen v. 1191 ja 1202, Suom. Tiedeakat. Esitelmät ja pöytäkirjat, 1910, I, s.1 seur., ja 1910, II, s. 57 seur.