Hamelnin pillinsoittaja

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Hamelnin pillinsoittaja.

Kirjoittanut Robert Browning
Suom. Jalmari Finne.


1.[muokkaa]

Hameln on pienoinen kaupunki
Samoilla tienoin kuin Hampuri.
Sen muuria etelässä
On leveä Weser kiertämässä.
Se seutuja muita on kauniimpi.
Vaan kerran entisaikaan,
Jo siitä taakse sadat vuodet jää,
Maanvaivan suuren seutu tää
Ties mistä saikaan.
Rotat!

2.[muokkaa]

Ne tappoi koiria, kissoja,
Ja kehdoissa pikku lapsia puri,
Ne söivät kaapeista juustoja,
Ja heittivät kokin kattilat nurin,
Ne kiskoivat pytystä suolakalat,
Ne naisten hameista haukkasi palat,
Ne miesten hattuja pesiksi käytti.
Ne vikisi kaikkialla,
Permannon päällä ja alla,
Sen seitsemän säveltä siinä käytti.

3.[muokkaa]

Lopulta asukkaita juoksi joukko
Kaupungin talolle, melun he nostaa
»Pormestari», huusivat, »meillä on houkko
Ja maistraatti samoin – heille saa ostaa
Nuo kaaput, mi päärmätyt kärpän on nahoin,
Ja antavat meille käydä näin pahoin.
Me aijomme teille tään julmasti kostaa.
Te luulette, päästyä ihraan ja ikään,
Että velvollisuutenne ei ole mikään.
Ei, herrat! Nyt päätänne vaivatkaatte,
Maanvaivasta pelastus tuumikaatte,
Tai muutoin te potkun pellolle saatte!»
Pormestari sekä maistraatti
Suu ammolla tätä kuunteli.

4.[muokkaa]

He koko tunnin tuumaili.
Pormestari viimein alkoi haastaa:
»Ma menen ja myyn tään kaapuni
Ja lähden karkuun koko maasta!
He käskevät päätä vaivaamaan,
Pää raukkaani raapin ainiaan.
En keinoa keksi mä kumminkaan.
Voi, mistä sen pyydyksen, pyydyksen saa!»
Juur’ kun hän sen sanoi, niin arvatkaa,
Miten käy, joku ovelle kolkuttaa.
»Herrajestas», kiljais hän, »mitä se on?»
(Hän siinä keskellä neuvoston,
Vaikk’ onkin niin lihava, päätänsä käänsi.)
»Vain mattohon joku kai raapaisi jalkaa?
Jos jokin vain hiiren tavoin äänsi,
Niin sydämein julmasti pompota alkaa!»

5.[muokkaa]

»Käy sisään!» huusi hän oveen päin.
Mies outo käy sisähän tervehtäin.
Hän pitkään kaapuun on puettuna,
Mi puoliks’ on keltainen, puoliksi puna.
Mies laiha on, varrelta perin hento,
On sinisiss’ silmissä välke vento,
Hiussuortuvat vaaleat, iho tumma,
Ei leuassa parran haiventa,
Ja ohuilla huulilla hymy kumma.
Ei kukaan häntä voi tuntea.
Kaikki silmät selällään tarkastavat,
Kuin laihalla miehell’ on sirot tavat.
Yks’ huudahti: »Sehän on vaarini isä,
On viimeinen tuomio, kohoavat
Jo kuolleet, aukeevi hautojen sisä!»

6.[muokkaa]

Mies astuvi neuvospöydän luo
Ja lausuvi; »Herrat, mulla tuo
On salainen taika, ja avulla sen
Voin loihtia eläimet kaikki maan päällä
Mi matelee, ui tai juoksee täällä
Mun jälestä käymään, jos tahdotten.
On minulla erikoisalana aivan
Ne, jotka tuo kansoille tuskan ja vaivan,
Sisilisko, sammakko, käärme ja hiiri.
Mua pillinsoittajaks’ mainii maan piiri.»
(Ja silloin he näki, kaulassaan
Punakeltaisess’ nauhass’, mi pukuaan,
Näin värinsä puolesta vastas, hän
Tuota pilliä näytti pitävän.
Ja sormensa leikki, kuin tahtoisi koittaa
Heti paikalla tuota pilliä soittaa,
Mi kieppui päällä tuon pitkän puvun,
Mi kuosi on aivan entis-suvun.)
»Niin», sanoi hän, »vaikka oon halpa mies,
Tartaarian khaani arvoni ties,
Kesäkuulla ma hänet hiiristä säästin;
Ja Aasian puolella Nizamin
Ma jättiläislepakkoin vallasta päästin;
Niin teidänkin kaupungin saattaisin
Ma hiiristä päästää, jos tuhannen
Saan kultarahaa ma palkaksen.»
»Viis tuhatta saatte!» pormestari
Niin riemuiten huusi ja maistraatti.

7.[muokkaa]

Pillinsoittaja kadulle asettuin
Ensin pilliä katseli hymysuin,
Kuin tietäen, mimmoisen unen taikaan
Hän kaikki soitolla painumaan saikaan;
Ja sitten hän supisti suutansa
Ja pilliä alkoi hän soitella.
Sai silmänsä sinisen välkkeen syvän
Kuin kynttilään osuissa suolanjyvän;
Kun kolme vain säveltä loihti huuli,
Niin etäältä armeijan tulevan kuuli,
Ja kohina tuli jo lähemmäksi,
Ja pauhu se kasvoi vain räikeemmäksi,
Joka talosta rottia kadulle läksi.
Tuli suuret ja pienet, vahvat ja heikot,
Tuli ruskeat, mustat ja harmaat veikot,
Ikäloputkin jumpit, lyhyenlännät,
Tuli hienoviiksiset, paksuhännät,
Tuli enot ja serkut, äidit ja isät,
Tuli tusinalukuiset perheenlisät,
Ja veljet ja siskot ja sukukansa,
Ne soittajaa seurasi innoissansa.
Katu kadulta soittaja edeltä kulki
Ja tanssivat hiiret ne kujat sulki.
Jo lopulta Weserin rantaan he saikin,
Sinne sukelsi hiiret ja kuolivat kaikin.
Vain yksi uljasna Caesarin lailla
Ui virrasta yli ja Hiirien mailla
(Niin aikakirjoissa mainitaan)
Hän joutui toisille kertomaan:
»Heti ensi sävelen kuulla kun sain,
Se oli kuin kuorintaa omenain,
Kuin joku kypsät omenat kantais,
Ja ne omenapainimen sisähän pantais,
Joku maustepurkkeihin tekisi loven,
Joku ruokakammioon avaisi oven,
Kalaöljypulloista korkit aukeis,
Voipyttyjen kannet raolle laukeis,
Ja oli kuin äänen suloisen kuulis,
(Niin kauniisti harpun ei psalttarin luulis
Iki-ilmoisna soivan): Nyt riemuitaan,
Koko maailma on ruokakammio vaan!
Saa haistaa, maistaa, nyt syökää, juokaa,
On suurus-, päivä- ja iltaruokaa!
Ja juuri kun sokerikakku suuri,
Jo jäähtynyt, eessä on silmäini juuri
Niin keltaisna kuin on aurinko aivan
Ja huutaa: ’Minuhun reikä kaiva!’
– Olin virrassa keskellä vaaran ja vaivan!»

8.[muokkaa]

Nyt kelloja soitti niin kaupungin väki,
Että tapulin aivan huojuvan näki;
Pormestari huusi: »Keppejä myötä,
Nyt rikomme pesät, joka kolon ma tukin,
Saa nikkarit, rakennusmestarit työtä,
Ja siitä pitävi huolta kukin,
Että hiiristä jäljetkin katoo!» – Silloin
Pillinsoittaja torille tuli, – »Milloin
Ma palkkani saan, tuhat kultarahaa?»

9.[muokkaa]

Tuhat kultarahaa! Pormestari
Hän suuttui ja samaten maistraatti.
Eihän maistraatti säästänyt juhlina
Ei viiniä valkoista, punaista;
Jos puoletkaan summasta tuosta käyttäis,
Niin kellarin suurimman tynnyrin täyttäis.
Ja saisko nyt summan sellaisen
Maankulkija kirjavakaapuinen!
»Tää asia», lausui viitaten rantaa kohti,
»On päätetty, veteen se johti.
Nuo hiiret hukkuivat toden perään,
Mi kerran on kuollut, ei elohon herää.
Me emme ketäkään sentään kiellä
Sulle jotakin antamast’ hyvällä miellä,
Vaikka rahoja panisi sinulle taskuun;
Mutta kultarahat ei kuulu laskuun,
Sa perustat vaatimuksesi kaskuun.
Vaan mielet on meillä anteliaat.
Tuhat kultarahaa! Viiskymmentä saat.»

10.[muokkaa]

Pillinsoittaja suuttui jo heille:
»En tingi! En aikaa voi tuhlata teille!
Oon luvannut saapua illan tullen
Bagdaadiin, siellä on luvannut mullen
Pääkokki keitoksen, kuollut kun on
Alta kaliifin keittiön permannon
Kaikki skorppioonit sukupuuttohon.
Hän kauppaamme riko ei vähintäkään.
Mut teille en alenna äyriäkään!
Jos kerran mun sisuni pahaksi suuttuu,
Niin pillini äänikin toiseksi muuttuu.»
»Häh!» ärjäs pormestari, »suvaitse en
Mua pantavan rinnalle kokkien.
Mua pilkkaako mokoma roistokuono,
Jolla pieni on pilli ja pukukin huono?
Sua emme pelkää. Luritat
Vain pilliäs, kunnekka halkeat!»

11.[muokkaa]

Hän kadulle astuvi jällehen
Ja huulille pillinsä nostaen,
Tuon, joka on laadittu taikojen mukaan,
Ja kolme hän säveltä loihtivi, joita
Niin armaita, kauneita ainoo ei soita,
Ei puhalla maailmassa soittaja kukaan.
Ja kuuluvi kohina, loitolla tohina,
Ja iloisten äänien heleä sohina,
Avojalkojen lätinä, puukenkien rätinä,
Pikku käsien läike ja kielien räike,
Kuin kanat, kun niille jyviä heittää,
Niin lapset nyt tulvien kadut peittää.
Ne saapuvat juoksujalassa,
On siinä tyttöjä, poikia,
Joilla poskiss’ on puna ja tukassa kulta,
Kuin helmiä hampaat ja silmissä tulta,
Mikä ihana naurun ja huutojen helke!

12.[muokkaa]

Pormestari, maistraatti mykkänään
Nyt seisovi jäykkinä tykkänään,
Ei taida he huutaa, ei liikkua,
Lapslauman ohitse kulkeissa,
Vaan silmillä seuraavat pitkin matkaa
Kun soittaja edemmäs kulkunsa jatkaa.
Pormestari kuinka pelkäsi kovin,
Ja värisi maistraatin herrojen povi,
Kun soittaja johti pääkadulta
Päin Weserin virran rantoja
Heidän lapsensa kaikki suoraan näin,
Vaan eteläst’ kääntyi hän läntehen päin.
Ja suoraan Koppelburg-kunnasta kohti.
Hän sinne kaikki lapsoset johti.
Sen nähtyä mielet on hyvillään:
»Hän ylitse kunnaan ei pääsekään!
Hänen täytyvi soittonsa heittää kohta,
Ja silloin saa lapsemme kotihin johtaa.»
Vaan päästyä kunnaan äärehen,
Helo portti aukeni sivusta sen,
Kuin luolahan, josta ei tietänyt kukaan.
Sinne, soittaja meni ja lapset vei mukaan.
Kun heidät ol’ ottanut kunnahan povi,
Niin lukkohon laukesi kaunis ovi.
Ma sanoinko kaikki? Ei! Yksi jäi sieltä.
Hän rampana ontuen eksyi tieltä.
Viel’ vuosien päästä, te hulluuttansa
Kai nauratte, lausui murheissansa:
»Niin ikävä on, kun toverit läksi.
En unhoita, että jäin köyhemmäksi,
En kaikkea nää, mitä nähdä he saa,
Sitä kaunista, joka tuon vuoren täyttää,
Tuo soittaja kertoi, ett’ ihana maa
On vieressä kaupungin, meille sen näyttää,
Siell’ lähtehet loiskuu, puut hedelmöivät,
Ja kukkaset loistoa säkenöivät,
Ja kaikki on outoa, uutta vielä,
Varpus riikinkukkoa kauniimp’ on siellä,
Ja koirat on paremmat koiria meidän,
Ei piikkiä mehiläisillä heidän,
Ja siivet on loistavat ratsuilla.
Ja juuri kun aloin uskoa,
Että kipeä jalkani voittasi vaivan,
Niin soitto se silloin vaikeni aivan.
Jäin kunnaan vierelle itkemään
Näin vasten mieltäni yksinään.
Saan rampana käydä, en saakaan juosta,
En enää kuulla seudusta tuosta!»

13.[muokkaa]

Voi Hameln parka sua!
Niin monelle mielehen tullut lie,
Että sangen on vaikea taivaan tie,
Sinne varsinkin rikkaan on mentävä
Kuin kameelin neulan silmästä.
Pormestari lähetti kaikkialle
Nyt viestit, ne pillinsoittajalle
Sai luvata kultaa ja hopeaa
Niin paljon kuin hän vain haluaa,
Jos vain hän palata takaisin voisi
Ja heidän lapsensa kotia toisi.
Vaan turhaksi näki he kaiken vaivan,
Oli lapset ja soittaja kateessa aivan.
He laativat lain, joka säätää sen,
Että sanansa pitävi jokainen,
Ei mitään lupauksista muuta,
»Niin ettei syntyisi turmio uus,
kuin kuudeskolmatta kesäkuuta
Tuhat kolmesataa seitsemänkymmentä kuus.»
Ja jotta tää tapaus pysyisi julki,
Niin katu, jota nuo lapsoset kulki,
Pillinsoittajan kaduksi ristittiin –
Jos joku vain pilliä soitti, niin
Hältä kaikki ansio riistettiin –
Ja kadun juhlaista tunnelmaa
Ei mitkään kapakat häiritä saa.
Luo luolan pylvään pystytti väki,
Siihen kirjoitettuna tarinan näki,
Ja kirkon ikkunass’ tarina sama
On kaupungin isien maalauttama,
Se kertoo kuin lapset hävisi pois.
Sen kuvan tänäänkin nähdä vois.
Ma unohdin mainita tarinassa,
Että kaukana Transsylvaaniassa
On vierasta kansaa, jolla on tavat
Ja puvut toisista eroavat.
Kun niitä kummeksi naapurikansa,
He kertoivat esivanhempansa
Maan alta tyrmästä paenneen,
He sinne vietihin vankeuteen
Jo aikoja suurena parvena
Hamelnin kaupungin kaduilta.
Vaan kuinka ja miten, on satua.

14.[muokkaa]

Niin, sinä ja minä, nyt sopimuksen
Me teemmehän kanssa jokaisen,
Että meille jos tekevät palveluksen
Ja jotain me lupaamme, täytämme sen!


Lähde: Lausunto-ohjelmaa. 1920. Kaunoluvun opetusta ja esitystä varten koonnut Onni Savola. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.