Hanna: II luku
| I luku | II luku Hanna Kirjoittanut Minna Canth |
III luku |
Olikohan kaikilla muilla tytöillä onnellinen kotielämä? Semmoinen, ettei tarvinnut toisilta ihmisiltä mitään peittää eikä mitään salata. Taikka tiesivätkö ylipään maailmassa surua ja huolta olevankaan?
Sitä Hanna usein mietiskeli koulussa, kun hiljaisena seisoi syrjässä ja katseli iloisten toverein leikkiä. Ja siihen päätökseen hän aina tuli, ettei kellään muulla ollut mitään raskasta sydämellä. Hän oli ainoa. Miksikähän Jumala juuri hänelle oli sen pannut?
Kumma kyllä, siihen sentään aikaa myöten niinkun vähän tottui. Sattuipa joskus, että se vallan unohtuikin mielestä. Ja silloin oli Hanna iloisempi ja elävämpi kuin yksikään niistä toisista.
Niinpä kerrankin, kun laskiais-tiistaina olivat Kotkan kalliolla mäkeä laskemassa. Lyseolaiset sen retken panivat toimeen, ja hauskaa siellä oli. Ensin laskettiin mäkeä, että hurisi pari kolme tuntia peräkkäin ja sitten mentiin sisään tanssimaan. Välillä pojat aina lauloivat neliäänisesti ja se kuului niin ihmeen kauniilta.
Siellä Hanna ensi kerran näki Woldemarin. He tanssivat yhdessä franseesia ja vis-à-vis’nä oli heillä Olga ja Tirri. Niin kovin miellyttäviä poikia ne molemmat olivat, ja erittäinkin Woldemar. Sen Hanna franseesin lopetettua kuiskasi Olgalle salaa, muiden kuulematta. Mutta Olgan mielestä Tirri oli vielä parempi kuin Woldemar. Sitä ei Hanna voinut käsittää. Kyllähän Tirrikin, mutta Woldemar oli sentään ihan toista. Ei hänen rinnalleen voinut yksikään tulla.
Kauan jälkeenkinpäin Hanna muisteli tätä päivää. Kertoi yhä uudelleen mielessään kaikki, mitä Woldemar oli hänelle sanonut ja mitä hän Woldemarille. Näki hänen niin ilmeisesti elävänä edessään, ihaili hänen reipasta olentoaan, hänen komeata vartaloaan ja mustan kiiltäviä hiuksiaan. Enin kaikesta kuitenkin hänen kauniita, sinisiä silmiään, joiden katse oli jättänyt niin kummallisesti syvän vaikutuksen.
Näissä ajatuksissa Hannalta usein hetkeksi haihtui kaikki ikävyydet. Jos äidin surulliset kasvot tulivatkin esiin, olivat ne ikäänkuin hämärässä kaukaisuudessa, eivätkä sillä kertaa onnellisuuden tunnetta karkoittaneet.
Mutta pitemmäksi aikaa pääsi hän huolestaan vapaaksi seuraavana vuonna, kun heitä Olgan ja Betyn kanssa laitettiin maalle koko kesäksi. Lääkärin käskystä se tapahtui; he olivat kaikki kolme käyneet kalpeiksi ja heikoiksi paljosta istumisesta. Veren vähyys sanottiin heitä vaivaavan. Kun ei kenenkään vanhemmat olleet tilaisuudessa jättämään kaupunkia, löivät he tuumansa tukkoon ja päättivät lähettää tyttäret omille hoteilleen Jynkän Pölläkkään. Sen niminen oli eräs mökki siellä lähiseudussa, jossa asui tuttua ja luotettavaa väkeä.
Ja niinpä tytöt eräänä kauniina kesäkuun päivänä, vähää ennen Juhannusta, istuivat veneessä matkalla Jynkkään. Anna Sohvi, Pölläkän nuori, verevä tytär souti, vanha emäntä, Heta, piti perää. Aurinko paistoi ja Kallavesi heitä iloisesti tuuditteli. »Tuolla tulee suuri laine, tuolla, tuolla oikein vaahtopää.»
»Ei se meitä tavoita.»
»Tavoittaa, nyt, nyt.»
Hanna pidätti henkeään. Ylös keikahti vene, ja alas sitten taas. Hei, kuinka tämä oli hauskaa! Saaret ja niemekkeet ystävällisesti hymyilivät, ja tuonne etäälle ulottui avara selkä, niin kauas, niin kauas, ettei silmä rantoja eroittanut. Sinne he katsoivat. Tuuli olikin juuri sieltäpäin ja ilma virtasi heille vastaan täyteläisenä ja raittiina. Syvään sitä hengittivät; rinta paisui, voimaa ja rohkeutta siellä nousi. »Tuonne lähtään, tuonne!»
Mutta veneen kokka ei noille väljille vesille kääntynyt.
»Eihän tok’», sanoi Heta, »mihinkäs me sitten joutuisimme. Tuonne meidän on mentävä, tuonne noin.» Ja hän osoitti sormellaan saarien lomitse. »Sieltä pohjukasta tullaan sitten Jynkän lahteen.»
Kummallisen ruskea hipiä tuolla Hetalla. Ja niin pienet silmät, ettei näkynyt kuin välkkyvä viiva, konsa hän vaan nauroi. Mutta hyväntahtoinen hän tuntui olevan ja erinomaisen ystävällinen.
Anna Sohvi souti kuin tottunut ainakin. Vesi niin somasti molskahteli airojen ympärillä ja jälkeen jäi joka kerran vaahtoinen sohiseva pyörre. Valkeapohjainen karttuunihuivi oli pudonnut Anna Sohvin päästä alas kaulalle, keltainen tukka kimalteli auringonpaisteessa ja posket hohtivat tervettä punaa.
»Lauletaanpas vähäisen», sanoi Betty, jolla oli sangen hyvä ääni.
»Niin, tosiaankin. Mitä otetaan?»
»Kesäisen illan, esimerkiksi.»
»Se juuri. Anna ääntä, Betty.»
Betty hyräili miettivän näköisenä.
»E:stähän se alkaa?»
Niin muisteli Olgakin. Betty taas hyräili; jopa luuli löytäneensä e:n. Ja nyt aljettiin. Olga ja Hanna lauloivat ensimmäistä ääntä, Betty toista.
Ihanasti sointui laulu. Tyyneempänä lainehti järvi; tuulikaan ei enää varsin kovaa käynyt, kun oli päästy saarien suojaan. Vedet kantoivat äänet aina rantoihin saakka, josta taas heleänä kaikuna takaisin tulivat. Puut heiluttivat oksiaan, lehdet tärähtelivät, heinät ja kukkaiset nuokkuivat, kun he ohitse soutivat.
Anna Sohvi riemastui.
»Sepä vasta kaunista oli. Laulakaapas vieläkin.»
Ja tytöt lauloivat laulun toisensa jälkeen. Anna Sohvi katseli heitä oikein ihmeekseen. Niin hyvästi osasivat laulaa, vaikka vielä olivat noin nuoria. Ja taas hän uudelleen heitä katseli.
»Jokos näillä neitosilla sulhasia on?»
»Eihän nyt arvon!» Tytöt katsoivat toisiinsa, nauroivat ja kävivät hämilleen.
»Olettekos miten vanhoja?»
»Olga ja minä olemme täyttäneet kuusitoista. Betty on meitä kahta vuotta nuorempi.»
»Kuusitoista? Noo, ei sitten enää tarvitse kauan odottaa.»
»Hyvänen aika», – tytöt käänsivät punastuen päänsä pois. »Vielähän me käymme koulua.»
»Mitäs se estää, jos muuten kohdalle sattuu.»
»Eihän tämä Anna Sohvikaan ole kuin kahdeksantoista», sanoi Heta. »Ja syksyllä vaan aikoo jo viettää häitä.»
Suurella kunnioituksella tytöt katsoivat Anna Sohviin, joka loistavin silmin heille hymyili.
»Ja kaksi vuotta ennen hän sen jo olisi tehnyt, ellen minä pannut vastaan. Hupsu! Tietäiskö sitä nuorra olleensakaan, jos kuudentoista vanhana miehelle menisi. Ikään kuin ei siihen iloon vähemmällä ennättäisi.»
Anna Sohvi se vaan nauroi ja kuunteli. Näki selvään, ettei äidin puhe häntä ollenkaan säikyttänyt.
Tyttöjen silmissä hän oli käynyt merkilliseksi henkilöksi. Tarkkaan he katselivat häntä ja ihmettelivät. Niin nuori ja nyt jo kihloissa! Ei hän ollut ruma. Hyvin nätti suu, punaiset huulet ja valkoiset hampaat. Veitikkamaiset, iloiset silmät. Kahdeksantoista vuoden vanha? Ja syksyllä jo –? Minkähänlainen tuo sulhanen oli? Lieneekö kuinka kovasti häneen rakastunut? Kylläpä tulee hauska nähdä heitä yhdessä. – Herranen aika, sentään: kihloissa kahdeksantoista vanhana! Jos hekin jo kahden vuoden päästä –? Eihän toki – hyi! Semmoista ei voinut ajatellakaan. Anna Sohvi oli heitä paljon suurempi ja vanterampi. Oikeastaan olisi luullut häntä koko joukon vanhemmaksi. Mutta eivät hekään sentään niin aivan lapsia olleet enää. Kuusitoista vuotta – ensi kesänä seitsemäntoista ja sitten vuoden päästä saman ikäisiä, kuin Anna Sohvi nyt. Ja entä jos kumminkin silloin –? Toinen tai toinen. Oliko se niin mahdotonta? Kuinka omituista ajatella. Että kahden vuoden päästä saattaisivat jo olla kihloissa – ja sitten – aih, mitäs nyt semmoisia.
Vene töyttäsi rantaan. Eväsvakat ja vaatenyytit nostettiin maalle. Virstan verran oli astuttava metsäpolkua, ennenkuin perille tultiin.
»Mitähän, jos riisuuntuisimme paljain jaloin?»
»Tosiaankin!»
Kiville istuttiin rannalla; yks’ kaks’ olivat sukat ja kengät jaloista pois. Ne työnnettiin nyyttien sisään ja sitten koeteltiin astua.
»Ui, ui, ui, pistää, pistää.»
»Ei se mitään», kehoitti Anna Sohvi, »pian siihen tottuu».
Tytöt katselivat mielihyvällä valkoisia jalkojaan, joiden hohdetta hienot, siniset suonet vaan lisäsivät.
»Ja tiedättekös, mitä vielä teemme?» Betty oli oikein vallattomalla tuulella.
»Nooh?» Olga ja Hanna odottivat silmät pyöreinä uutta ehdotusta.
»Leningit otamme pois päältä ja kävelemme alushameessa.»
»Oletkos hullu?»
»Betty, mitä ihmettä sinä –»
»No, entä sitten? Kuka meitä täällä näkee.»
»Saattaisi joku herra olla metsästämässä, esimerkiksi. Ja yhtäkkiä töytätä esiin pensaista, ettemme huomaisikaan. Hyvä Jumala, ajatteles, mihinkä joutuisimme?»
»Metsästämässä? Kyllä kai. Mitä luulette, emäntä? Käyvätkö ne täällä metsästämässä?»
»Eihän toki. Kiellettyä se on Rauhalahden maalla. Riisukaa vaan leningit pois, jos mieli tekee. Ei täällä ole ristin sielua koko matkalla.»
Ja tytöt riisuivat. Mitähän mamma tästä sanoisi, arveli Hanna avattuaan napit ja vetäen käsivarsia hihoista. Mutta eipä se häntä sentään suuresti huolettanut.
Paidat, pitsireunaiset, hienot, kuultivat lumivalkoisina suolivyölle saakka. Ja jalatkin kun näkyivät nyt aina puolisääreen lyhkäisten alushameiden alta. Ei, mutta tämähän oli hirveätä.
»Mitähän, jos kaupungin kadulla kävelisimme näin?»
»Ihmiset pyörtyisivät varmaan.»
»Ja meitä vietäisiin Niuvanniemeen.»
Kuinka kummallista olla näin vapaana, näin rajattoman vapaana!
Heta ja Anna Sohvi olivat valmiina. Korennoissa he kantoivat olkapäillä kakskorvaista vakkaa ja suurta vaatenyyttiä. Tytöt ottivat laukkuja ja muita pienempiä kannettavia. Lähdettiin. Polku vei kahden korkean vuoren väliltä lehdikkometsään. Arastellen hyppivät tytöt edeltä. Risut repivät verisiä naarmuja heidän jalkoihinsa. Parkaisivat silloin aina hiukan, mutta nauroivat kohta taas. Tämä oli kuitenkin niin hauskaa, niin äärettömästi hauskaa.
Aurinko paistoi ja linnut visertelivät. Oli eräs, joka niin somasti pani. Tytöt arvelivat sitä leivoseksi, mutta Heta sanoi, ettei se ollut kuin raunioruntti. Varikset he kyllä tunsivat, ne kun niin rumasti rääkkyivät. Ja harakat myös. Mutta noita pienempiä oli niin vaikea eroittaa toisistaan. Näyttivät juuri yhtä suurilta kaikki ja yhden värisiäkin ne olivat.
Maassa sirkat sirisivät.
»Mutta jos täällä on sammakoita, taikka sisiliskoja, taikka käärmeitä.» Olga katseli arasti nurmea eikä tahtonut uskaltaa astua eteenpäin.
»Huiui! Mihinkähän minä poljin? Tuntui niin kylmältä, eikö liene ollut sisilisko.»
Hanna hyppäsi kivelle. Seisahtuivat kaikki kolme ja jäivät odottamaan Hetaa ja Anna Sohvia.
»Emäntä, kuulkaa, onko täällä käärmeitä?»
»Eihän noista ole tiedetty näillä seuduin.»
»Entä sisiliskoja?»
»Ei ole niitäkään.»
Mentiin eteenpäin ja tultiin pian perille. Metsä loppui, niityn ja ruispellon takaa näkyi Pölläkän mökki. Tyttöjen mielestä se oli niin sievä, niin kovasti sievä. Pistettiin pensaiden takana leningit päälle ja lähdettiin sitten ruispellon pientaretta myöten kartanolle.
Vasemmalle oli heillä ensiksikin kota, johon sivumennen täytyi vilkaista sisään. Semmoinen soma laitos. Eihän tuossa ollut oikeita seiniä edes eikä kattoa minkäänlaista. Pyöreitä puita vaan pystytetty vinoon toisiaan vasten. Keskellä kotaa oli tulisija ja suuri musta pata, joka riippui koukussa. Permantona ei ollut kuin kova maa, harmaa ja nokinen.
Yhdellä sivulla oli kumminkin hirsinen seinä ja siinä ovi.
»Saunako tuolla takana?»
»Sauna», kuului Anna Sohvin vastaus.
»Siellä kylvömme joskus», päätti Betty.
»Käyhän se laatuun.»
»Tulkaa jo pois», kehoitti Heta ja tytöt tottelivat. Mutta silmät yhä vilkkuivat ympäri.
Kanoja eikös ollut tarhassa, tuolla? Komea kukko, monta kanaa ja poikasia hirmuinen joukko. Niitähän piti kaiken mokomin tarkemmin katsoa.
»Tipo, tipo, tipo, tipo! Yks’, kaks’, kolme, neljä, viis’ – lueppas Betty, montako poikasta niitä on», kehoitti Hanna.
»Voi, eihän niistä saa selvää, kun eivät pysy paikoillaan. Näettekös, tuolla yhdellä on siipienkin alla moniaita. Tipo, tipo, hellanen aika, kuinka ne ovat nättiä, tipo, tipo!»
»Lähtekää nyt sisään», huusi Anna Sohvi porstuan kynnykseltä.
Niin, minkähän näköistä siellä oli? Mentiin portaille. Kamarin ovi porstuassa oli selki seljallaan. Ja huone tyttöjen tulemaan koristettu kuin parhaasen juhlaan ikään. Nurkissa komeita pihlajia, tuomen oksia seinänraoissa ja havuja lattialla. Ikkunassa oli valkoiset uutimet ja laudalla kukkiva verenpisara. Se oli istutettu tuohiseen, ei saviruukkuun, niinkuin kaupungissa oli tapana. Oikealla seinällä oli sänky, vasemmalla penkki, ikkunan alla pöytä ja sen kahden puolen tuolit; siinä huoneen koko sisustus. Tytöt katselivat ihastuneina ympärilleen ja Anna Sohvi oli tyytyväinen.
»Näinhän meillä on pienet paikat», hän puhui, »ja vaillinaista kaikin puolin. Mutta ehkä hänessä toimeen tullaan yhtähyvin.»
Selvästi näkyi, ettei hän sitä epäillytkään.
Tyttöjen teki mieli mennä tupaa katsomaan.
»Mutta siellä on miehiä», muistutti Olga. »Ilkiämmekö mennä paljain jaloin?»
»No mitä se tekee, tulkaa vaan pois», tuumaili Anna Sohvi.
»Ei, ei, pannaan jalkaan ensin», sanoivat sekä Hanna että Olga.
Betty ei välittänyt; hänen mielestään heillä oli semmoiset jalat, ettei niitä hävetä tarvinnut. Menivät sitten sävyisästi tupaan, porstuan toisella puolen. Kolme, neljä miestä siellä istui penkillä. Kaikilla lakit päässä, piiput hampaissa. Lakit he kumminkin ottivat pois ja laskivat ne viereensä penkille, kun tytöt sisään tulivat. Yksi miehistä kutoi verkkoa pöydän päässä, toinen ei mitään tehnyt, istui vaan; samoin kolmas ja neljäs. Kuka noista nyt lienee ollut sulhanen? Eiköhän tuo, joka oli kauniin. Kumma, ettei Anna Sohvi häntä puhutellut, ei edes katsonut häneen. Kuinka hän niin?
Eräs noin kymmenvuotias poika-veitikka oli lukevinaan, vaikk’ei lukenutkaan; silmät tuon tuostakin kirjan yli tyttöihin vilkkuivat. Nämä menivät kaikki kolme rinnan penkille istumaan tuvan toiseen päähän. Ujostelivat vähän miehiä, kun nuo eivät mitään virkkaneet, silloin tällöin vaan salavihkaa heitä sivultapäin tarkastivat. Heta seisoi takan ääressä; hänellä oli kahvipannu tulella.
Jopa hoksasi Betty kankaan tuvan perä-nurkassa. Ja heti hän kapusi ylös laudalle, painoi polkusen alas, työnsi toisella kädellä kaidetta taaksepäin ja viskasi toisella sukkulaisen juoksemaan. Niin se meni, että hurahti toiseen päähän. Ei muuta kuin pari läiskähdystä kaiteella, sitten polkunen alas ja uudelleen sama temppu.
»Betty, Betty», varoitti Olga, »sinä turmelet kankaan».
»Antaa hänen kutoa», sanoi Heta, »ei se siitä pahene».
Ja Betty oikein innostui. Hän oli tunnettu erinomaisen käytännölliseksi ja toimeliaaksi tytöksi.
Hanna meni rukin luokse ja alkoi tehdä käämiä. Polki ensin kainostellen ja arasti, mutta sitten vähitellen yhä tiukemmin. Rukki surisi ja käämi käämin perästä valmistui. Kaikki oli niin uutta ja niin hauskaa. Tähän työhön ei ikipäivinä kyllästyisi.
Heta tarjosi heille kahvia. Miehet olivat alkaneet jutella keskenään ja tytöt kuuntelivat molemmin korvin. Mikä lienee tullut Rissalan isännälle, kun sitä ei kuulunut takaisin kaupungista. Toissa päivänä meni, eikä pitänyt viipyä kuin muutaman tunnin. Emäntä oli tänä päivänä lähtenyt hakemaan. Oli pelännyt, että kun sillä oli rahoja siellä nostettavana, niin eikö liene vaan joutunut veijarien seuraan ja juominkiin. Semmoista oli sille ennenkin tapahtunut. Kerran oli hukannut viisikymmentä markkaa humalapäissään eikä tiennyt ei kuolemakseen, mihinkä ne olivat joutuneet.
Näin puhelivat miehet ja tytöt kummastelivat. Ei Hanna kuitenkaan erittäin; se vaan muistutti häntä jostakin ja herätti poveen tuskallisen tunteen; mutta hän painoi sen takaisin ja käänsi ajatukset toisaanne.
Anna Sohvi oli laittanut heille päivällistä ja kattanut pöydän kamariin. Nyt hän posket hohtavina ja suu makeassa hymyssä ilmestyi tuvan ovelle ja kutsui heitä ruoalle. Mentiin miehissä, tai paremmin naisissa, sillä tytöthän ne vaan menivätkin.
Pöytä oli nostettu keskelle lattiaa. Sitä peitti sileäksi kaulattu, valkoinen liina. Talrikit olivat asetetut kolmelle eri reunalle ja niiden yläpuolelle veitset ja kahvelit; veitsi oikealle puolelle, kahveli vasemmalle ja veitsen pää oli pistetty kahvelin keskimmäisen ja ylimmäisen piikin väliin. Niistä taas ylempänä oli valkoiset puulusikat, alaspäin, varret oikeaan. Ja pöydän keskellä, mikä paljous siinä oli ruokia. Kori täpösen täynnä nuorta rukiista leipää, kukkurainen asetti tuoretta, vastakirnuttua voita, talrikillinen paistettua kalaa, toisella talrikilla höyryävä, pyöreä pannurieska ja keskellä kaikkia näitä herkkuja mahdottoman suuri viilipytty.
Tytöt eivät ruoan paljoutta peljästyneet, vaan kävivät sen kimppuun urhoollisella mielihalulla. Eikä sitä usko kukaan, miten hyvälle se maistui. Pannurieska oikein suli suussa. Tähän saakka olivat niin hartaasti syöneet, etteivät joutuneet mitään puhumaan. Mutta nyt Betty tahtoi Anna Sohvilta tietää, kuinka tätä tämmöistä rieskaa laitettiin. Ja Anna-Sohvi kertoi juurta jaksaen. Viiliin se oli tehty ohrajauhoista ja mannaryyniä oli pantu sekaan, että tuli murakampaa. Voita sieti runsaanlaisesti. Ei siinä suurempaa konstia ollut, mutta eivätpäs vaan kaikki saaneet syntymään. Milloin polttivat, milloin laittoivat taikinan liian sakeaksi, milloin taas tekivät jonkun muun vian. Mutta Anna Sohvilta se aina lykästi. Niin oli Rauhalandenkin tohtorinna sanonut, ettei hän vielä tässä maailmassa ollut niin hyvää pannurieskaa syönyt, kuin mitä Anna Sohvi heille tarjosi, kerran kun olivat vieraineen lystäilemässä täälläpäin. Ja Anna Sohvi oikein loisti iloisesta ylpeydestä sitä muistellessaan.
Tytöt söivät aikalailla ja Anna Sohvi pani sen merkille salaisella mielihyväliä. Kaiketi aikoi hän siitä Aarolleenkin kerskailla. Toiset palaset kun vielä ottivat, vaikka olivat niin suuria. Häpeä sanoa, mutta Bettyä ihan jo röyhtäytti, ja sille hän vaan nauroi. Kaikki kävi laatuun näin maalla, mikä kaupungissa olisi kauhean sopimattomaksi nähty. Viilipiimään he sitten rieskan syötyä ryhtyivät ja pian syntyi pytyn reunaan kolme kaarevaa aukkoa. Paksu kermainen päällys tarttui lusikkaan ja lusikasta suupieliin ja huuliin. Kuinka lienee käynyt, mutta sai sitä Betty nenän päähänkin pikkuisen. Sille he ilveilivät ensin, mutta sitten Betty haki vaatevakasta pyyheliinan, josta kaikki kolme tempasi itselleen nurkan, ja puhtaiksi hangattiin nyt yhtaikaa suut. Niin meheviksi ja pehmeiksi olivat huulet kermasta ja rasvaisesta rieskasta käyneet, että heidän toden totta teki mieli suudella toisiaan, vaikka se tällä kertaa jäi sikseen, kun Anna Sohvi seisoi siinä luona ja katseli. Ruotsin kielellä he siitä keskenään puhuivat, ettei Anna Sohvi ymmärtäisi.
Heti ruoan jälkeen mentiin uimaan. Se tosin oli terveysopin sääntöjä vastaan, mutta mitäpä he näistä säännöistä tiesivät. Tuskin olivat koskaan kuulleet, että maailmassa jotain semmoista löytyi kuin terveysoppi. Ilman pienintäkään epäilyä siis juoksujalkaa rantaan, vaatteet kilvassa päältä pois ja sitten järveen! Mutainen oli pohja ja sameata vesi, mutta ei se paljon haitannut. Mentiin syvemmälle, siellä oli puhtaampaa. Uitiin ja melskottiin, kiruttiin ja naurettiin eikä tultu ylös ennenkuin huulet olivat sinisinä ja hampaat suussa kalisivat.
Mentiin nyt metsään kävelemään ja kaikki he siellä etsivät ja valitsivat itselleen omat lempipaikat. Ne raivattiin risuista ja kivistä puhtaiksi ja siinäpä aika kuluikin myöhään iltaan saakka.
Lehmät olivat jo kotona, kun he taas kartanolle saapuivat. Neljä lypsävää, kaksi hiehoa. Ei ollut yksikään vihainen, huoletta saivat mennä luokse. Lehmien nimet olivat: Mansikki, Torstikki, Kultaruusu ja Punakorva. Hiehojen: Mulju ja Omena. Tytöt kohta nimittivät itselleen yhden kukin, Olga otti Kultaruusun, Hanna Mansikin ja Betty tyytyi vihdoin Torstikkiin, sitten kun ensin vähän aikaa oli Olgan kanssa Kultaruususta riidellyt.
Sitä Anna Sohvi parastaikaa lypsi. Maito hurisemalla juoksi raintaan ja vaahtoeli korkealle ylös. Betyn teki kovasti mieli koettaa eikö hänkin osaisi, ja Anna Sohvi sen halusta soi. Betty kyykistyi lehmän vatsan alle, asetti rainnan nojalle polviaan vasten, niinkuin Anna Sohvillakin oli ollut ja nyt hän urhoollisesti ryhtyi toimeen. Hirvitti vähän, kun se venyi niin pitkälle ja tuntui niin oudolta kouraan se tuo, josta maitoa lähti. Eikä tullut ei pisaraakaan, vaikka kuinka olisi vetänyt. Hän koetti toista, kolmatta, neljättä, ei sittenkään.
»Ööh», murisi lehmä, huiskasi hännällään ja nosti jalkaa. Betty peljästyi, että oli vähällä kaataa koko rainnan; mutta Anna Sohvi häntä rohkaisi, neuvoi heruttelemaan ja tarttumaan kovemmin kiinni. Niin hän teki, ja nyt mikä ilo! Jo sirisi hieno, valkoinen maito-säde alas. Ja kerran alkuun päästyä se kävi kuin mestarilta. Ei sihutellut enää, kohisi vallan kovaa ja vaahtosi – vaahtosi ihan toden teolla, vaikka ei niin paljoa kuin Anna Sohvin käsissä.
Olga ja Hanna seisoivat luona, katselivat ja ihmettelivät. Eipä ollut ilman, ettei heidänkin tehnyt mieli. Mutta heiltä puuttui molemmilta rohkeutta. Kuinka se Betty raahti niin kauhean kovaa pusertaa. Uiui, uiui, eikö siihen raukkaan koskenut? Eivät he toki voisi, ei vaikka mikä.
Bettykin jo taukosi, kun ei lähtenyt enää maitoa. Nousi ylös, suoristi selkänsä ja pani kädet puuskaan. Loi silmät toisiin ja odotti, että heidän piti jotakin sanoa. Tunnustaa kumminkin hänen etevyytensä. Mimmoisia raukkoja ne olivat, nuo. Kun eivät uskaltaneet lehmän kylkeäkään taputtaa muuta kuin kaukaa kurottamalla vaan.
»Ohho!» Betty meni ja tarttui molemmin käsin sen kaulaan kiinni. Hyväili sitä ja hemmotteli: »piikani, piikani, oma Kultaruusuni, so, soh! Itikatko ne kiusaavat? Ajetaan pois, ajetaan.» Lehmä vastasi: »ööh!»
Näin se ensimmäinen päivä kului. Seuraavana järjestettiin talous. Betty vapaaehtoisesti otti kaikki Marthan huolet ja toiset siihen suostuivat ilman ehtoja. Kiittivät vaan, kun pääsivät ja olivat mielissään.
Saivat tytöt kerran elää niinkuin itse tahtoivat ja siitä he myös osasivat nauttia. Leijailivat ulkona päivät päätään, valvoivat iltasilla välistä päivän nousuun saakka, kulkivat paljain jaloin ja muutenkin tavattoman helpossa vaateasussa. Hylkäsivätpä tykkänään erään pukimen, jota paitse miehet eivät koskaan voi esiintyä. Heistä, näet, oli paljon vilpoisempi niin. Ja paha kertoa, paha kertomattakin olla, mutta mitäs tekivät Olga ja Hanna eräänä iltana, kun tiesivät, että kaikki muut nukkuivat. Silloinkin juttelivat niin pitkään, etteivät sitten enää saaneet unta. Rupesi heitä viimein hiukasemaan. Täytyi nousta ylös hakemaan ruokaa. Pöytäkaappiin oli Betty aamiaista varten tallentanut kolme keitettyä munaa, jotka jäivät illallispöydästä. Ne he ryöstivät ynnä leipää, jota siellä myöskin oli. Hiljaa liikkuivat kuin hiiret, ettei Betty heräisi. Sillä Betty oli tullut kovin tarkaksi ruoan suhteen; sanoi sitä kuluvan niin hirveän paljon. Kummako se! He söivät kaikki kuin metsämiehet.
Eivät uskaltaneet ruveta sisässä munia särkemään eikä kovaa leipää nakertelemaan, vaan läksivät ulos portaille. Ja läksivät varsin tahallaan juuri niinkuin olivat paljaalla paidallaan. Hyvä isä sentään, jos nyt joku näkisi! Mutta eipä nähnyt, ei kukaan, paitsi Jumalan ihana, vapaa luonto. Eikä se heitä vähääkään siitä soimannut.
Kun olivat ruokansa lopettaneet, pisti heidän päähänsä mennä vielä soutelemaankin, aina vaan samassa asussa. Järvi oli ihmeen kaunis, tyyni aivan ja kirkas kuin peili. Kuka tietää, milloin he olisivat malttaneet pois tulla, ellei ruvennut jo vähäisen vilustamaan. Ei se muuten olisi haitannut, mutta pelkäsivät ehkä sairastuvansa. Ja silloin olisi heidän iloisesta maalla-olostaan tullut surkea loppu.
Seuraavana aamuna Olga ja Hanna vielä vetivät makeata unta, kun Betty nosti suuren metelin. Rosvoja oli käynyt, munat oli viety kaapista ja leipääkin oli hävinnyt. Betyn silmät olivat pyöreänä kauhusta. Olga ja Hanna koettivat näyttää kummastusta. Mutta huulien ympärillä somasti hytkähteli ja Betty sen pian älysi.
»Ettehän vaan te? Kyllä olette, minä sen näen silmistännekin. Malttakaas!»
Hän sieppasi vitsan luudasta ja rupesi aika lailla hosumaan tyttöjen sääriä. Huutaen, parkuen nämä ylös sängystä ja yksissä voimin Betty-raukan kimppuun, että saivat hänen armottomasta kädestään vitsan pois.
Noin viikkokauden kuluttua rupesi elämä muodostumaan vähän toisenlaiseksi. Olga, näet, oli ottanut koko joukon romaaneja mukaansa ja niihin hän nyt kiintyi eikä välittänyt enää muusta maailmasta mitään. Toisia se harmitti, he nuhtelivat häntä, tekivät kiusaa, eivätkä antaneet hänelle rauhaa. Välistä koettivat kätkeäkin hänen kirjojaan. Mutta silloin keksi Olga keinon. Pujahti salavihkaa aina metsään semmoiseen paikkaan, josta ne muut eivät häntä löytäneet ja viipyi siellä siksi kuin nälkä vihdoin ajoi kotiin. Betty tästä monta kertaa suuttui oikein toden-perään, erinomattain kun hän oli laittanut jotain hyvää päivälliseksi, eikä Olgaa kuulunut syömään ennenkuin kaikki oli joko jäähtynyt tai kuivanut. Ei se sitten enää, tietysti, ollut minkään makuista.
Betty miltei itki, niin se häntä vihaksi pisti. Eikä auttanut, että Olga söi enemmän kuin milloinkaan ja vakuutti Betyn laittavan parasta ruokaa maailmassa. Hän leppyi vasta, kun Olga lupasi jättää lukemisen vähemmälle, jonka lupauksen tämä tavallisesti jo seuraavana päivänä unhotti.
Hanna puolestaan ei kauan surrut Olgan eriseurallisuutta, sillä hänessä yhtäkkiä heräsi kummallinen halu oleskelemaan metsässä aivan yksin. Kuunteli siellä lintujen laulua, katseli pilvien kulkua, ei ajatellut paljon mitään, nautti vaan, nautti, oli onnellinen ja rakasti. Nautti elämästä, rakasti luontoa; eikä luontoa ainoastaan, ihmisiä myös ja eläimiä ja Jumalaa ja koko maailmaa. Puut, pensaat, ruohot, kukkaset, ne olivat ystäviä kaikki, herttaisia, suloisia ystäviä. Ne hymyilivät hänelle, iloitsivat olemisestaan niinkuin hänkin, puhuivat kieltä, jota ei korva kuullut, jota ei ajatus käsittänyt, vaan jota sydän tunsi. Kaukana erään niemen nenässä oli hänen rakkain lempipaikkansa. Siellä hän istui usein tuntikaudet, eikä tietänyt ajan kulusta mitään. Järvi lainehti edessä, kaukana toisella puolen vei kapea salmi väljemmille vesille, oikeaan oli pieni, hauska mökki peltojen keskellä. Ihanan ihana oli näköala. Kuva painui syvälle hänen mieleensä. Mutta sanoin ei hän osannut selittää, mitä povessa liikkui eikä hän muille siitä lainkaan puhunut.
Hiljaisena, tyyneenä Hanna tavallisesti palasi näiltä retkiltään. Kun toiset kysyivät, missä hän oli ollut, mitä tehnyt, millä kumman lailla oli saanut aikansa kulumaan, ei hän muuta kuin hymyili. Betty ei voinut kylläksi ihmetellä. Olga vei edes kirjoja mukaansa, joita luki, mutta Hannalla kun ei ollut kirjoja, ei käsityötä, ei kerrassa mitään. Nukkuiko hän siellä, vai mitä kummaa? Vastausta ei tullut, hymyilyä vaan. Betty vihdoin herkesi kyselemästä ja rupesi siihen sijaan kertomaan, mitä kaikkia hän oli toimitellut. Ne eivät vähiä olleet. Milloin oli hän kirnunnut voita, milloin kutonut kangasta, milloin vienyt hevosia hakaan ja ajanut seljasta, milloin ollut talonväen mukana heinässä ja milloin mitäkin.
Loppupuolella kesää meni isäntä kerran Anna Sohvin kanssa nuotalle. Hanna pääsi matkaan, sai istua veneen kokassa. Aaro ja pikku Erkka olivat menneet edeltä toisessa veneessä. Kalapaikkaan oli jotenkin pitkältä; ennenkuin nuotta oli vedetty ja kotiapäin päästiin soutamaan, oli jo myöhäinen yö. Mutta niin kaunis, niin kaunis, ettei Hanna sitä ikinä voinut unhottaa. Kuu paistoi ja hopean hohtavana kimalteli järvi. Rannikot tekivät ympärille pimeän monimutkaisen reunan; eikä kuulunut liikettä, ei ääntä, ei hiiskahdusta mistään. Lähellä ja kaukana yhtä hiljaista, yhtä tyyntä. Airojen tahdinmukainen polske ja veneet, jotka tasaista suuntaansa kulkivat, olivat ainoat elonmerkit. Ei puhuttu sanaakaan pitkään aikaan. Hanna nojasi veneen laitaa vasten; katseli vuoron järveä, vuoron taivasta. Ei jäsentä hievahtanut, huokuikin hiljaa, ihan hiljaa vaan. Ja toivoi, että kestäisi tätä hyvin kauan, iänkaiken vaikka. Yön juhlallisuus lienee vaikuttanut isäntäänkin, joka istui perässä. Hän alkoi laulun: »O Jumalan karitsa, joka pois otat maailman synnit, Armahda meidän päällemme.» Vakavasti ja hartaasti hän lauloi. Ääniväreet aaltoilivat veden ylitse kauas hiljaisia tienoita kohti. Anna Sohvi herkesi soutamasta; toinenkin venhe pysähtyi. Vasta sitten kuin viimeinen sävel oli kajahtanut, he taas jatkoivat matkaa.
Hanna oli niin valtavassa mielentilassa, että sydän vavahteli ja koko ruumis. Koetti hillitä; ei voinut. Painui kokkaan alas ja joutui toiseen maailmaan; ei tiennyt mihin eikä huolinut sitä selville saadakaan. Isännän rauhalliseen puheesen hän vihdoin heräsi.
»Mikähän se liikkuu, tuolla rannalla?» He olivat jo kotia lähellä.
Anna Sohvi taukosi soutamasta ja kääntyi katsomaan taakseen. Hannakin koetti teroittaa silmiään.
»Ihmisiäkö siellä on, vai elukoita?» kysyi isäntä vielä.
»Eikö liene», alkoi Anna Sohvi, mutta Hanna keskeytti huudahtaen:
»Olga ja Betty!»
Ne ne olivatkin. Mitä kummaa ne taas näin myöhään siellä keikkuivat.
Anna Sohvi veti kiivaammin airoja; vesi oikein sohisi kokkaa vasten. Tultiin rantaan. Olga ja Betty tarttuivat veneen laitoihin ja auttoivat heitä maalle.
»Pian, pian, Hanna, meillä on uutisia.»
»Vieraita, kuules, vieraita on tullut. Mutta arvaa keitä.»
»Nuoria herroja! Ajatteles, nuoria herroja!»
»Niin, nuoria herroja, kolme kappaletta. Woldemar, Tirri ja Alfred.»
»Hs, hiljaa, Betty, etteivät kuule. He nukkuvat tuolla aitassa.»
»Hyvänen aika!» Ei Hanna osannut mitään muuta.
Hiipien menivät tytöt aitan ohitse ja pujahtivat kamariinsa. Vasta siellä pääsi puhe oikein irroilleen.
»Hanna kulta, sano, mitä me nyt teemme?» tutkisteli Olga.
»Kunko olemme ilman förkeliä.»
»Niin, herran tähden, kolme nuorta tyttöä.»
»Eikös Olga ole ihan hassu?» kysyi Betty. »Juuri kuin tuosta maailma nurin kääntyisi. Minusta vaan on hauskaa, että tulivat.»
»Kyllä minustakin, mutta –»
»Mutta mitä ihmiset siitä sanovat?» keskeytti Olga. »Meidän maineemme on mennyt.»
»Joutavia! Tarvitseeko kenenkään tietää. Pidetään salassa», neuvoi Betty.
»Se olisi ainoa», arveli Olga.
»Sanoisimme mammoille vaan», ehdoitti Hanna.
»Mutta pojat itse», muistutti Olga. »He varmaan kertovat.»
»Me kiellämme.»
»Kuka sen tekee meistä? Sinäkö Betty?»
»Minä.»
»No, niin.» Olga vähän mietti. »Jokohan uskallamme?»
»Mikäs siinä», sanoi Betty. Hanna yhtyi häneen ja niin oli asia päätetty.
Aamulla jotenkin varhain ajeli Betty heitä ylös. Huone oli saatava siistiksi ja aamiainen pöytään. Pojat olivat jo ongella.
»Minkähän leningin minä panen?» kysyi Hanna toisilta.
»Ota sininen, se kaunistaa sinua», sanoi Olga, joka peilin edessä laitteli hiuksiaan. Poltteli niitä maronki-neulalla.
Hanna jäi sitä katselemaan.
»Anna, minä käherrän sinunkin hiuksesi», ehdoitti Olga.
»En minä.»
Kyllä Hannan teki vähän mieli, mutta hän ei kehdannut, kun niitä ei koskaan tätä ennen oltu käherretty.
»Hyvä ihme, ettekö te vielä ole puettuina?»
Betty tuli touhussa tuvan puolelta ja kantoi talrikkia koko kasan käsivarrellaan.
»Pian, laittakaa itsenne pois täältä, että Anna Sohvi pääsee lakaisemaan. Minulla on muikut paistettuina ja uusia perunoita tulella.»
»Mitäs päivälliseksi saadaan?» kysyi Hanna.
»Muna-sekoitusta, viilipiimää, ja ohkaisia pannukaakkuja. Kelpaako?»
»Miks’ei.»
»Vallan hyvin», arveli Olga. »Kas niin, nyt minä olen valmis.»
»Minä myös.»
»Saatte sitten mennä ulos vähäksi aikaa, ettette ole tiellä.»
Ei, ulos eivät tahtoneet; siellä olivat pojat. Tupaan menivät ennemmin. Katsoivat ikkunasta, joka oli rantaan päin, mutta vetääntyivät samassa takaisin, sillä pojat juuri tulivat ylös kartanolle kaikki kolme, onkivavat kädessä.
Kummallinen kainous tapasi Hannaa yhtäkkiä. Täytyi mennä penkille istumaan, kauas, peränurkkaan aivan. Eikä hän nyt liikkuisi paikaltaan, ei vaikka mikä olisi. Ei voisi, jos tahtoisikin, siltä ne jalat tuntuivat.
Tuollahan jo ilmestyivät ovessa, loistavina ja iloisina kuin päivän säteet. Woldemar varsinkin, joka edeltä tuli. Olga meni taitavasti puoliväliin lattiata heitä vastaan, kätteli ja sanoi hyvää huomenta. Kai Hannankin pitäisi, mutta, voi herra, kuinka se oli vaikeata. Pari askelta sai otetuksi, kun pojat ennättivät luokse. Tervehtivät ja – mitä lienevät sanoneet, ei Hanna kuullut. Kun sydän löi niin hirveästi ja poskia poltti kuin tulessa. Ei olisi voinut katsoa heitä silmiin, ei vaikka! Kiitti, kun pääsi takaisin entiseen paikkaansa.
Sinne tulivat lähelle istumaan muutkin. Olga alkoi keskustelua, vapaasti ja tottuneesti, ihan kuin suuri ihminen, ja niinkuin hän oli romaaneissa lukenut. Kumma, että hän osasi. Mahtoi olla luonnossa. Ei Hanna suinkaan oppisi, ei ikinä. Hyvänen aika! Tällä hetkellä hän vaan ei saisi sanaakaan suustansa. Mutta eipä sitä tarvittukaan. Olga kyllä piti puhetta vireillä. Eikä pojat häneen enää katsoneetkaan.
Varmaan hän oli heidän mielestään typerä ja mitätön. Oikea nolla. Ja ruma, onnettomasti ruma. Kylläpä hän sen tiesi itsekin. Ja nyt heräsi äkkiä semmoinen halu päästä pois metsään aivan yksin, niemen nenään, sinne kauas, jossa laineet loiskien tulivat rantaan. Mutta hän ei millään tavalla kehdannut lähteä astumaan lattian yli, ne olisivat kaikki silloin katsoneet häneen. Kiusaantui sitten ennemmin siinä, missä oli.
Woldemar kääntyi nyt Hannaan, sillä Olga oli joutunut kiistaan Tirrin kanssa.
»Onko teistä ollut hauska maalla?»
»On.»
»Ehk’ette enää tahtoisikaan kaupunkiin takaisin?»
»En.»
Hanna ei oikein tiennyt, mitä vastasi, eikä uskaltanut katsoa ylös, vaan kierteli uskoa paperikäämiä polveaan vasten. Onneksi oli hän sattunut saamaan sen käsiinsä. Mutta kyllä hän sittenkin tunsi, että Woldemarin silmät olivat kiinni hänen kasvoissaan Ja siitä hän niin kävi hämilleen, että puristi käämin yhteen myttyyn sormiensa välissä.
Betty tuli samassa kutsumaan heitä ruoalle, ja ne muut menivät kohta. Hanna jättääntyi tahallaan vähän jälkeen, ettei tarvinnut kulkea siinä poikien edellä.
Anna Sohvin peili riippui seinällä ikkunan lähellä. Täytyi katsoa, olivatko hiukset hyvästi. Oikeastaan hän siihen salavihkaa tahtoi silmäillä kasvojansa. Ja mielihyvällä hän huomasi, etteivät ne sentään olleetkaan niin rumat. Posket hohtivat ja silmät loistivat. Paremman näköinen hän oli kuin koskaan ennen, tai olisikohan Anna Sohvin peili kaunistanut? Tuo lamaava ujous syystä tai toisesta nyt vähän antaantui ja jotakuinkin rohkeana hän jo läksi muiden luokse kamariin.
Aamiaisten jäljestä mentiin vesille. Siellä tyttöjen yhteisen päätöksen mukaan piti Betyn tuoman esiin tuo tärkeä ehdoitus pojille. Woldemar istui perään, Alfred ja Tirri soutivat, tytöt istuivat veneen keskellä.
Oltiin alussa vähän juhlallisia. Olga ja Hanna tuon tuostakin loivat silmänsä Bettyyn, jonka vakava katse osoitti hänen hyvin tietävän, mikä painava tehtävä hänellä oli edessä.
Rykäsi hän siis hiljaisen hetken päästä ja alkoi näin:
»Meillä on teille eräs pyyntö.»
Poikien huomio oli vireillä. Alfred ja Tirri taukosivat soutamasta. Olga ja Hanna katsoivat syrjään.
»Jota teidän tulee täyttää», jatkoi Betty. »Lupaatteko kunniasanalla?»
»Jos vaan voimme.»
»Kyllä te voitte.»
Pieni pysähdys. Pojat odottivat. Hanna silmäili järveä veneen laidan ylitse ja selaili kädellään vedessä.
»Mitä se koskisi?» kysyi Woldemar.
»Sitä, ettette yhdellekään ihmiselle kertoisi täällä käynnistänne. Ei vahingossakaan. Lupaatteko sen?»
»Lupaamme.»
Pojat kävivät totisiksi. He rupesivat aavistamaan, että olivat saattaneet tytöt ehkä pahaankin pulaan tänne tulollaan.
Olga otti nyt puhuakseen.
»Te tiedätte, kuinka arka nuoren tytön maine on. Se usein riippuu hiuskarvan nenässä.»
He sen tiesivät. Mutta heidän suhteensa saisivat olla huolettomat. Eivät he kenellekään hiiskuisi sanaakaan.
Tytöt luottivat siihen, ja se oli oikein merkillistä, kuinka tämä yhteinen salaisuus heitä liitti toisiinsa. Paljon suurempi tuttavallisuus alkoi kohta välillä. Oltiin järvellä aina siksi, kuin Betyn täytyi lähteä päivällispuuhiin. Laulettiin, puheltiin ja naurettiin. Jälkeen puolisen juostiin hippasilla ja leikittiin »lainaa tulta». Sitten illempana, kun Anna Sohvi sulhasineen ja pikku Erkka tulivat mukaan, tanssittiin piirihyppyä ja sitä kesti myöhäiseen yöhön asti. Oli niin hauskaa, niin hauskaa, ettei ennen milloinkaan. Kuinka paljon tytöillä riitti puhumista, kun pääsivät kamariinsa! Varsinkin Olgalla ja Hannalla; Betty sai niinkuin tavallisesti pikemmin unesta kiinni, hän kun makasikin yksinään eri sängyssä. Mutta toiset valvoivat kauan. Käsitysten, kaulatusten he olivat vuoteellaan, poski vasten poskea. Ja kuiskaten he siinä toivat esiin sydämen salaisimpia tunteita. Ei Hanna sentään ihan kaikkia, jotain hän tahtoi itselläänkin pitää. Mutta Olga kertoi uskollisesti joka sanan, minkä Tirri oli hänelle sanonut ja minkä hän Tirrille. Ja sitten hän tunnusti rakastavansa Tirriä semmoisella äärettömän suurella rakkaudella, jota kestäisi vielä haudan tuollakin puolen, iankaikkisuuteen asti. Hannaa tuo oikein liikutti; hän puristi Olgaa hellästi rintaansa vasten. Ja he päättivät pysyä ystävinä aina, niinkauan kuin elivät. Pitivät toisistaan sanomattoman paljon, sanomattoman paljon. Syleilyllä ja suutelulla sen yhä uudelleen vahvistivat.
Kääntyi sitten puhe taaskin poikiin. Tekivät heistä kaikenmoisia havaintoja todistaakseen, kuinka hyviä he olivat. Reippaita, iloisia, eteviä, kauniita. Niin, heidän vertaisiaan ei varmaan löytynyt koko maailmassa. Ei ainakaan Tirrin, päätti Olga. Kyllä Hanna toki piti Woldemarista vielä enemmän, mutta ei hän sentään virkkanut mitään. Olgalle olisi tullut paha mieli. Täytyi hänen kumminkin puhua Woldemarista, kiitellä häntä ja mainita tuon tuostakin hänen nimeään; sillä se oli niin kaunis. Ihmetteli itsekseen, eikö se hänen suussaan soinut toisella lailla kuin mikään muu nimi, ja eikö Olga sitä huomannut. Mutta hänen ajatuksensa mahtoivat olla niin kokonaan Tirrin luona, ettei hän joutanut semmoisia merkille panemaan.
Päivä valkeni, ennenkuin tytöt herkesivät juttelemasta. Sen jälkeenkin vielä, vaikka silmät jo olivat ummessa, kaikui Hannan mielessä yhä: »Woldemar, Woldemar, Woldemar.» Hän käänsi päänsä pois, ettei Olga kuulisi, jos ne vahingossa sattuisi pujahtamaan hänen huuliltaan. Sitten huoletta jatkoi:
»Woldemar, Woldemar, Woldemar.» – Pysähdys. Uni yritti tapaamaan. Mutta valpastui hän vielä uudelleen hiukan. Ja taas:
»Woldemar, Woldemar, Woldemar ... Wol-de-mar ... Wol-de-mar...» Siihen vaipui.
Tuli toinen päivä, se oli yhtä iloinen ja hauska. Meni kuin siivillä. Samoin kolmas. Mutta neljännen päivän aamuna tapahtui jotakin erinomaista, joka matkaansai suuren muutoksen. Betty ei tiennyt mistään; hän oli siksi yötä mennyt Anna Sohvin aittaan, että saisi kärpäsiltä rauhassa nukkua. Ja sitten hän makasi pitempään kuin tavallista, sillä monen illan valvominen peräkkäin oli häntä uuvuttanut.
Olga ja Hanna olivat juuri nousseet ja istuivat molemmat ikkunan luona. Hanna neuloi pitsiä leninkinsä kaulukseen, Olga puki jalkaansa. Ihmettelivät, ettei heille kahvia tuotu. Kello varmaankin oli jo kahdeksan, koska Aaro tuli pellolta päin. Siihen aikaan perheelle annettiin aamiaista tuvan puolella.
Taivas näytti olevan pilvessä; jokohan ilma muuttuisi sateiseksi? Olga veti uutimet paremmin syrjään ja molemmat kallistuivat likemmäksi ikkunaa, tarkastaakseen taivaan rantaa. Mutta kuinka he peljästyivät! Kun samassa juuri pojat juoksevat ohitse ja vilkaisevat ylös. Heillä arvon oli aamuhameet päällä, mutta itse nuo kelvottomat olivat paitahioillaan ja paljain jaloin. Sillä lailla ilkesivät heille näyttääntyä. Ja – uskalsivat! Se oli todella anteeksi-antamatonta. Uimaan he arvatenkin vilistivät, mutta oliko pakko mennä heidän ikkunansa alaitse, kosk’eivät kerran viitsineet oikein päällensä panna? Mahtoivat kiertää tuolta, niityn ja peltojen takaa. Olga oli hirveästi harmissaan.
»Luuletkos, Hanna, että olisivat noin tehneet neiti Munsterhjelm’ille esimerkiksi?»
»Voi, enhän minä tiedä», huokaili Hanna.
»Taikka Emma Hartman’ille? Eivät olisi, siitä saat olla varma. Mutta he eivät pidä meitä missään arvossa. Niin, siinäpä se juuri on: he eivät pidä meitä arvossa. Minä sitä eilen jo epäilin, kun Woldemar pyöritti sinua ringissä niin kovasti, että olit vähällä kaatua.»
»Olisit minulle sanonut silloin heti. Kun minä en semmoisia ymmärrä.»
Hannalle jo vedet nousivat silmiin; sydän oli täynnä tuskaa.
Olga vaikeni ja mietti. Sanoi sitten:
»Hullusti, että annoimme heidän jäädä tänne, vaikka tiesimme, kuinka se oli sopimatonta. Nyt saamme pitää tämmöistä hyvänämme. Ihan vaan oma syymme.»
»Emmekö voi sitä millään parantaa?»
»Tiedän minä yhden keinon. Rupeamme oikein totisiksi ja jyrkiksi heitä kohtaan, että ymmärtävät pysyä jonkun verran loitompana. Näytetään herroille, tokko tunnemme, mikä käy laatuun, mikä ei. Taikka saavatko meitä kohdella, niin vaan kuin tahtovat.»
»Olga kulta, en minä osaa. Enkä jaksakaan, pääni on kipeä. Menen ennemmin Anna Sohvin aittaan pitkälleni ja olen siellä koko päivän.»
»Ja jättäisit minut yksin heidän kanssaan. Kaunista! Tiedät hyvin, ettei Betystä ole mitään apua tässä.»
»Ei minustakaan. Ei, ei minustakaan.»
»Täytyy koettaa, Hannaseni. Herkeä ensiksikin itkemästä ja vala silmiäsi vedellä, etteivät veristä.»
Hanna kohta työtä käskettyä.
»Kas niin», sanoi Olga, »hyvä on. Pää pystyyn nyt vaan ja selkä suoraksi, että näytät yhtä ylpeältä kuin neiti Munsterhjelm.»
»Ei se käy, kun minä en ole niin pitkäkään.»
»Ja kohtele heitä kylmästi. Elä katso niihin lainkaan.»
»En, en. Voi, kun menisivät jo pois.»
Ovelle koputettiin.
»Päästäkää sisään», kuului Betyn ääni ulkopuolelta. »Ooho! Joko te olette täydessä asussa?»
Hän toi kahvin pöydälle ja tytöt istuivat ympärille juomaan.
»Ollaankos huonolla tuulella, vai?»
»Ei suinkaan.»
Olga iski salavihkaa Hannalle silmää; ei huolinut ruveta kertomaan Betylle koko asiasta mitään.
Betty oli semmoinen lapsi, ettei hän kumminkaan olisi ymmärtänyt.
»Ehkä menemme tupaan, Hanna.»
»Ah, niin!» juohtui Betylle mieleen. »Siellä näkyi olevan marjankauppias. Saattaisitte juuri ostaa päivälliseksi.»
Olga pysähtyi tuvan oven suuhun, jossa pieni tyttö seisoi marjatuohinen kädessä. Hanna pakeni perälle, sillä hän oli porstuan yli tullessaan kuullut poikien äänet pihalta. Meni ihan perimpään soppeen, kangaspuiden taakse. Sieltä tuskin häntä huomasivatkaan. Iloisina ja reippaina tulivat pojat sisään. Hiukset sileiksi kammattuina, kiilsivät märkyydestä ja ihon tuoreus osoitti heidän hiljan käyneen järvessä. Olivat aivan kuin ennen; eivät aavistaneet mitään pahaa. Olga seisoi puoleksi selin ja puheli taukoomatta tytön kanssa. Ei luonut vahingossakaan silmiään poikiin, jotka kärsivällisesti odottivat syrjässä, sanoakseen hänelle hyvää huomenta. Vihdoin viimein hän kääntyi. Mutta semmoinen kiire hänellä oli viemään marjoja Anna Sohvin haltuun, ettei hän joutunut heihin paljon katsomaankaan. Pikkuisen vaan sivumennen nyykäytti päätään.
Woldemarin silmät kiersivät tupaa siksi kuin tarkastavina pysähtyivät kangaspuiden taakse.
»Hanna, sielläkö sinä olet?»
He olivat kaikki edellisenä päivänä tulleet sinuiksi keskenään.
Ennenkuin Hanna kerkesi mitään vastata, oli Woldemar jo hänen luonaan. Pujotteli kangaspuiden ja penkin väliltä ihan likelle, sinne viereen. Ei Hanna päässyt enää mihinkään, sillä seinä oli takana ja toisella sivulla, edessä taas kangaspuut. Huomasi, kuinka Olga katsoi häneen syrjästä, vähän niinkuin moittien. Mutta hyvänen aika, oliko se hänen syynsä?
Woldemar sanoi hyvää huomenta ja tarjosi hänelle kättä. Saattoiko Hanna muuta kuin antaa hänelle omansa. Eikä hän sille mitä voinut, että Woldemar siihen niin tukevasti tarttui ja piti kauemmin kiinni, kuin tarpeellista oli. Eikä sillekään, että veri taas lensi poskille ja kuumensi ohauksia. Muistipa hän nyt kumminkin neiti Munsterhjelm’iä, suoristi selkänsä ja nosti pystyyn päänsä, joka vahingossa oli painunut niin alas, että leuka kosketti rintaa. Mutta kun hän samassa loi silmänsä ylös, kohtasi häntä semmoinen lämmin ja luottava katse, että se tuntui syvälle sydämeen saakka, ja sulatti kerrassa kaiken ylpeyden, jonka hän vaivalla oli saanut kokoon.
»Hanna, tule pois sieltä», lausui Olga tuvan toisesta päästä.
Woldemarin täytyi väistyä edestä ja yhdessä he nyt tulivat muiden luokse.
Olga katseli ikkunasta ulos eikä puhunut mitään. Hanna istui häntä lähelle, otti nuppineulan rinnastaan ja piirteli sillä pöytään.
»Mitäs hauskaa me tänään keksisimme?» kysyi Woldemar.
»Lähdetään ongelle», ehdoitti Tirri.
»Suostutteko, tytöt?»
Woldemar sai vähän odottaa vastausta.
»Minua ei haluta», sanoi Olga viimein, kääntämättä päätään.
Hanna kiusaantui. Hän painoi kovemmin neulaa ja teki syviä naarmuja pöytään, joka onneksi oli maalaamaton.
Pojat katsoivat toisiinsa. Nyt ei kaikki ollut oikein päin. Syntyi pieni hiljaisuus. Woldemar koetti uudestaan.
»Jotain muuta sitten. Menemmekö kävelemään?»
Ei Olga ollut kuulevinaan. Hannan oli hirmuisen paha olla. Pureskeli esiliinansa kulmaa; rutisti ja kasteli sen aivan märäksi. Olisi niin mielellään sanonut jotain ystävällistä, vaan ei uskaltanut Olgalta.
Anna Sohvi ilmoitti aamiaisen olevan pöydässä.
»Herrat ovat niin hyvät», sanoi Olga ja nousi.
Ei, mutta mitäs tämä merkitsi? Mistä tuo äkkinäinen muutos? »Herrat», sanoi hän niin kylmästi kuin olisivat ventovieraita olleet.
Woldemar kohosi ylös, pisti kädet housun taskuihin, nytkäytti päätä taakse, ja rypisti otsaa; Tirri nolostui ja loi silmänsä alas; Alfred oli kuin elävä kysymysmerkki.
Aamiaista syötiin jokseenkin juhlallisessa äänettömyydessä. Betty arveli, että ukkonen mahtoi olla ilmassa, koska tuntui niin rasittavalta.
Ruoan jälkeen menivät pojat ulos ja pitivät pienen neuvottelun. Olga ja Hanna panivat sen molemmat merkille. Sitten tulivat kaikki kolme, Woldemar etupäässä, ja sanoivat jäähyväiset. Olivat viivytelleet liian kauan; heidän olisi jo aikoja ennen pitänyt lähteä.
Betty vastusteli. Mikä heille nyt oli päähän pistänyt, kun eivät eilen vielä mitään puhuneet poismenostaan. Ja mihinkä heillä oikeastaan oli kiire. Eivätkö voisi viipyä muutamia päiviä siellä maalla ja nauttia lupa-ajasta. Parin viikon päästähän tuo pitkä lukuvuosi taas alkaisi.
Mutta he eivät voineet viipyä, ei millään ehdolla. Olgalle antoivat ensiksi kättä; hän ei sanonut heille mitään muuta kuin »hyvästi». Lieneekö sentään lisännyt: »ei kestä», tai jotain sinnepäin, kun he kiittivät. Yhtä vähäpuheinen oli Hanna, vaikka hänen katseessaan olisivat voineet lukea pienen arastelevan anteeksi-pyynnön, jos olisivat parempia ihmistuntijoita olleet.
Betty tahtoi ainakin lähteä heitä saattamaan, tuonne metsänrinteesen saakka, ehkä vähän kauemmaksikin. Olga ja Hanna jäivät kamariin, mutta ikkunasta he katsoivat heidän jälkeensä. Hannan sydäntä kivisti, eikä Olgankaan ihan terve ollut. Mutta hän oli täydellisesti vakuutettu siitä, että he olivat täyttäneet tärkeän velvollisuuden, ja se vähän lohdutti.
Päivä rupesi niin pitkäksi, ettei tahtonut loppua tullakaan. Hanna sai äkkiä hirveän koti-ikävän; äitiä ja isää ja Jussia, palvelijoita, kissaa, koiraa, kamariansa ja koko kotikartanoa hän muisteli kipeällä kaipauksella. Eikä auttanut, vaikka hän meni lempi-paikkaansakin, niemen nenään, jossa ennen aina tunsi itsensä onnelliseksi. Olipa vaan rauhattomampaa vielä siellä yksinäisyydessä, ja takaisin hän kiiruhti heti toisten luokse. Olgan kirjan otti käteensä ja koetti lukea, mutta pois täytyi panna, kovin oli kuiva. Ei ollut mikään mielelle käypää, ei kerrassa mikään.
Betty oli äreä ja riiteli. Ruokavarat olivat lopussa, kissa oli syönyt kerman, maito oli hapantunut. Eikä häntä enää haluttanut koko talouden hoito, oli saanut mokomasta jo ihan kylläkseen. Ja Betty loikoili nurmella, selki seljallaan, kädet ristissä pään alla, huolien viis’ siitä, tuliko sinä päivänä puolista, tai ei.
Olgalla ei enää ollut lukemista. Kaikki kirjat hän oli laskenut läpi, muutamat kahteenkin kertaan. Neulomiseen hän myös oli väsynyt ja ilma oli ruma, ettei voinut kävellä ulkona. Oikeastaan hän ei tiennyt, minkätähden he vielä viipyivät maalla, kun kotona oli niin paljon tekemistä; koulukin pian alkaisi, sitä varten tuli toimittaa yhtä ja toista. Laittaa vaatteet kuntoon, koota vihkot ja kirjat, järjestää kukat, joita olivat maalla ollessaan vähin keränneet ja paljon muutakin. Kyllä Olgan mielestä heidän jo välttämättä pitäisi muuttaa kaupunkiin.
Ihan samaa arvelivat Betty ja Hanna. Ruvettiin heti panemaan tavaroita kokoon ja talonväelle ilmoitettiin, että aikomus oli lähteä jo huomispäivänä pois. Tuvan puolella olivat kaikki siitä niin pahoillaan, että tyttöjä oikein liikutti. Anna Sohvi miltei itkenyt. Olivat tottuneet heihin, tulisi kovin ikävä. Niin herttaisia ja rakkaita he olivat kaikki kolme ja niin ihmeen hyväluontoisia. Ylpeitäkään eivät olleet, ei pikkuistakaan, pitivät heitä aivan kuin vertaisiaan. Ei ollut koko kaupungissa niin hyviä herrasneitiä, siitä sai olla varma.
Isäntä siihen lopetti, sytytti piippunsa ja jäi totiseksi. Hetalle vedet nousivat silmiin, mutta hän kääntyi selin ja hämmensi hierimellä jauhoja puuro-pataan. Erkkakin oli mietteissään; kenenkähän kanssa hän nyt juoksisi hippasilla tästä lähtein. Anna Sohvi teki käämiä, pyöritti kiivaasti rukkia ja pyyhki vähän väliä nenäänsä esiliinan helmaan.
Tytöt istuivat rinnan sillä penkillä, joka oli pöydän edessä. Hiljaisia he olivat ja vakavia; ikävää oli erota noista ystävällisistä ihmisistä; mutta halu kotiin sai kuitenkin voiton. Ja niin päätettiin sitten, että Heta ja Anna Sohvi aamulla varhain lähtisivät heitä viemään.