Hanna: III luku

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
II luku III luku
Hanna
Kirjoittanut Minna Canth
IV luku


Ja sitten hän oli kotona taas. Omassa kamarissaan, johon äiti sillä välin oli antanut panna uudet tapetit seiniin ja uudet uutimet ikkunoihin. Se oli entinen lastenhuone, ruokasalin vieressä. Jussi poika majaili nyt pienessä suojuksessa etehisen toisella puolen, jota ennen oli kahverina käytetty.

Hauskaa oli maalla ollut, mutta hauskaa oli tulla kotiinkin jälleen. Turva, se oli heidän koiransa nimi, heilutteli ilosta häntäänsä ja hyppeli vasten. Kukat olivat sillä aikaa tavattomasti kasvaneet; kummako se, kun äiti niitä hoiti. Miina oli rukoustanut äidiltä parhaat Hannan kamariin ja ruukkujen ympärille hän oli laittanut sievän sievät paperikoristukset. Salin entiset käytävä-matot hän myöskin oli pannut lattiaan; ne olivat valkoiset punaisilla reunoilla ja tekivät huoneen hyvin iloisen näköiseksi. Jussi oli ongella, kun Hanna tuli kotiin, ja isä missä lienee ollut; ei äiti tiennyt, mutta siinä hän juuri vähää ennen oli lähtenyt.

Äiti oli voinut hyvin koko ajan ja Hannan mielestä hän näytti virkeämmältä. Vai lieneekö muuten hänen tulemastaan tuo loiste silmiin ilmestynyt. Päivällisiksi palasivat sitten kotiin isäkin ja Jussi; pojalla oli pieniä ahvenia tuohisessa ja hänellä oli tulinen kiire saada Maria heti niitä perkaamaan. Olipa se Jussikin kasvanut koko lailla ja tullut niin miehekkään näköiseksi. Päivettynyt oli hirveästi; käynyt niin ruskeaksi kuin mulatti juuri. Ja hiukset olivat lakin alapuolelta palaneet ihan valkeiksi. Saappaat veneessä kastuneet; äidille tuli hätä, kun hän niillä likasi kaikki ruokasalin matot. Poika sai istua sohvaan ja siihen hänelle tuotiin puhtaat, kuivat sukat ja toiset jalkineet.

»Niin, lystikö sinun oli?» hän kysyi Hannalta.

»Kovasti.»

»Sen arvaan. Ensi kesänä pitää minunkin päästä maalle koko lupa-ajaksi. Ei auta mikään. Mutta kauemmas minä tahdon, kuka niin lähellä viitsisi olla kuin Pölläkässä. Tuonne oikein sydänmaalle, Karjalaan.»

»Ehkä sinut pappa laskee», sanoi äiti, »jos luet ahkerasti, että pääset luokalta».

Jussi puri hammasta.

»Minulle aina pannaan ehtoja», hän sanoi.

Ja suu jäi pullolleen; mutta enempää hän ei virkkanut, sillä isä tuli samassa sisään. Hanna juoksi suoraapäätä hänelle kaulaan.

»Terveisiä, pappa, maalta.»

»Noo, johan sinä olet kotona.»

»Jo, ja nyt olen niin terve, etten varmaan koko vuonna lääkäriä kaipaa.»

»Soo, sepä hyvä.»

Isä istui pöytään ja niin teki Jussi myös. Hannakin seurasi esimerkkiä, samoin äiti, sitten kuin hän ensin oli käynyt kyökissä ja toimittanut ruoat sisään.

»Jeekeli sentään –»

»No, Jussi, kuka noin sanoo?»

»Mitä pahaa siinä, mamma? Eihän sillä pirua tarkoiteta.»

»Et sinä milloinkaan opi ihmisiksi puhumaan.»

Jussi ei kerennyt vastaamaan, sillä häneltä oli pudonnut paistin rasvaa pöytäliinalle ja työtä oli saada sitä veitsen kärjellä poiskaapituksi.

»Mutta mitä sinä yritit sanomaan?» kysyi isä.

»Niin että jeekeli sentään, kuinka tänä aamuna olisi tullut paljon kaloja, ellei lierot loppuneet kesken. Kävittekös te, Hanna, usein ongella siellä maalla?»

»Eihän me varsin usein. Välistä kumminkin.»

»Saittekos kaloja?»

»Aina vähän.»

»Mamma, minä olen nyt päättänyt, että rupeankin kalamieheksi.»

»Kaunista», hymyili isä. »Sitten minä saisin sanoa: poikani, kalamies.»

»Onpa se parempi kumminkin kuin renttu-herra, joka juo ja –»

»Jussi, syö nyt ja ole vaiti», sanoi äiti.

Isän oli otsa rypyssä ja Jussi himmeästi aavisti, että hän oli sanonut jotain tyhmää. Hanna kiiruhti puhumaan muista asioista.

»Betty osasi laittaa meille niin hyvää ruokaa. Pojatkin sitä kiittivät.»

»Ketkä pojat?»

Hanna hämmästyi ja lensi punaiseksi.

»Niin, mamma ei tiedäkään, että meillä oli vieraita, veljekset Stenberg ja Tirri. Viipyivät siellä muutamia päiviä.»

»Teidän luonanne?» kysyi isä kummastuneena.

»Niin.»

»Olitteko kutsuneet niitä?»

»Emme.»

»Ja ne lurjukset uskalsivat tulla; tiesivät varmaan hyvin, ettei teillä vanhempaa ihmistä ollut mukana. Kuinka rupesitte ottamaan heitä vastaan. Olisitte käskeneet pois.»

Hanna vaikeni ja katui kovin varomattomuuttaan. Mutta äiti tuli hänelle avuksi.

»Eikä tuo minusta niin vaarallista ollut; nuoret mielellään käyvät maalla kesänajalla, luultavasti eivät tulleet ajatelleeksikaan, että siinä mitään sopimatonta oli.»

Enempää ei asiasta puhuttu ja Hanna kiitti onneaan, kun pääsi niin vähällä. Epähuomiosta hän oli sen ilmaissut, mutta kaikki hyväksi vaan, sillä omatunto sai nyt olla rauhallinen.

Tuli syyskuun ensimmäinen päivä ja tytöt kerääntyivät kouluun; vihkot, kirjat ja taulut mukana kaikilla. Viime lukukauden todistus myös, varustettuna papan, mamman tai holhojan nimellä. Koulu surisi kuin mehiläispesä. Pulpettia avattiin ja suljettiin, tuolia väistettiin ja pöytiäkin siirrettiin paremmin kohdalleen. Valittiin paikkoja, sopimuksia tehtiin; se tärkeä asia oli saatava selville, kenen viereen istumaan pääsi. Ja ensi riviinkö, vai toiseen, vai tuonneko taakse, ihan viimeiseen. Kuinka halutti itsekutakin, kuinka ennätti ja kuinka jaksoi puoliaan pitää.

Yhdessä kohden ei paljon seisottu; mikä pyöri, mikä hyppi, mikä juoksi, mikä hitaammin liikkui. Opettajattaret arvokkaina kulkivat kiehuvien luokkien läpi, seisahtuivat, katselivat ympärilleen ja kehoittivat korotetulla äänellä hiljaisuuteen. Surina vähän taukosi ja häilyvä joukko asettui; mutta kohta kun opettajattaren selkä katosi toisesta ovesta, alkoi kaikki uudelleen entistä kiivaammin.

Korkeimmalla luokalla oli kuitenkin vähemmän hälinää. Eihän heidän sopinut, kun olivat jo suuria, täytyi pienemmille näyttää hyvää esimerkkiä; eikä heitä toki haluttanutkaan.

Yksitoista heitä enää oli jäljellä kahdestakymmenestä viidestä; mihin lienevät vuosien kuluessa riponneet. Mutta toverihenki oli heidän luokalla aina ollut verrattoman hyvä; ei toisilla sinnepäinkään. Semmoista yksimielisyyttä kuin heidän välillä sai etsiä; tuskin sitä vaan lyseollakaan löytyi, vaikka pojat niin kerskuivat. Oliko vielä koskaan luokalta mitään kerrottu? Tai olivatko koskaan kannelleet toistensa päälle? Kaikki he yhdessä olivat kestäneet, myrskyt ja päivänpaisteet; kun jotain tapahtui, ei syyllistä annettu ilmi, vaan luokka otti kokonaisuudessaan siitä vastatakseen. Eikä toverista sallittu pahaa puhuttavan, ei koulussa eikä koulun ulkopuolella. Vielä vähemmän oli juoruja tai riitoja heidän kesken milloinkaan syntynyt.

Ja viimeistä lukuvuottaan he nyt alkoivat; eroisivat sitten, hajautuisivat sinne, tänne. Miksi muuttuisi kohtalo itsekunkin? Mitä toisi tulevaisuus heille mukanaan? Eihän tiennyt; se vaan oli varma: vaikk’eivät tuon koomin näkisi toisiaan, eivät he kuitenkaan unhottaisi eivätkä vieraantuisi. Elinkautinen side heitä yhdisti, vahvempi kuin mikään maailmassa; ei aika eikä paikka sitä kulumaan saisi. Semmoisia rakkaita muistoja kuin heillä tuskin vielä tätä ennen oli ihmisillä ollut, tuskin vastedeskään tuli olemaan. Kun katseli noita toisia – –

»Pois täältä!»

Ines se oli, joka hyppäsi alas pöydältä, jossa hän oli istunut, ja meni töyttäämään ovesta takaisin erästä alemman luokan tyttöä, joka uskalsi pistää päänsä sisään.

»Koettakaapas tulla», hän lisäsi ja sulki oven toisen nenän edessä.

Kun hän oli kiivennyt takaisin pöydälleen, jatkettiin keskustelua.

Eikö heidän pitäisi päättää tavata toisiaan muutamien vuosien kuluttua? Määräisivät ajan ja paikan; esimerkiksi kymmenen vuotta juuri siitä päivästä ja Puijon tornilla he yhtyisivät. Yleinen riemastus ehdoitukseen; käden lyönnillä liitto vahvistettiin, ja muistomerkiksi he teettäisivät hopeiset rahat, joihin antaisivat piirtää ristin, ankkurin ja sydämen ynnä molemmat vuosiluvut. Koulusta menisivät suoraan kultaseppään; mutta asia oli pidettävä salassa, ei hievahdettaisi kenellekään mitään. Varottava oli erinomattain, ettei alemman luokan tytöt saisi siitä vihiä.

»Tulee joku, tulee – –»

Kaikki töyttäsivät huutaen ovelle.

»Ettekö te anna meidän olla rauhassa täällä? – Taivas, johtajatar!»

Tytöt siirtyivät hämmästyneinä pois ja johtajatar tuli hymyillen sisään.

Hän määräsi heille läksyt huomiseksi omissa aineissaan, jakeli muutamia ohjeita ja meni taas. Ines hiipi jäljessä, tirkisti vieläkö hän oli likiseudulla ja painoi hiljaa oven kiinni. Sitten hän hyppäsi ylös entiselle paikalleen, ja vapaus oli uudelleen yleinen. Puhetta riitti; yksi tiesi yhtä, toinen toista. Joku kertoi, että lyseolaiset pitivät itseään heitä viisaampina, ja sekös harmitti. Päätettiin lukea tänä vuonna, niin että! Ja sitten he olivat sanoneet, ettei naisen intelligenssi olisi yhtä suuri kuin miehen. Vaikka se oli paljon suurempi, ihan vissiin, paaljon, paljon suurempi! Nähtiinhän selvästi pikkulasten kouluissa, joissa oli sekä poikia että tyttöjä. Aina tytöt etevämpiä, aina, aina! Ja nyt he oikein koettaisivat. Kun saisivat jotain semmoista ainetta, jota lyseolla ei ollenkaan luettu. Esimerkiksi filosofiaa. Niin, niin filosofiaa!

He hyppelivät ilosta ja taputtelivat käsiään. Ja he tarttuivat toisiinsa kiinni ja syleilivät ja suutelivat. Filosofiaa, filosofiaa! Voi, kuinka he sitten tulisivat viisaiksi, kuinka koko maailma heitä ihmettelisi, ja kuinka poikien kävisi kateeksi. He raukat, kun eivät filosofiasta mitään tienneet. Jäljelle jäisivät, jäljelle, ihan armotta!

Mutta, – niin, nyt sieti taas miettiä. Kuka heille opettaisi? Pastori Järveläkö? Hän kait, eikös se juuri sopinut uskontotuntiin? Missä hän viipyi, kun ei jo tullut heille läksyjä antamaan?

Mentiin katsomaan, mutta samassa hän juuri ilmestyikin, herttaisena, ystävällisenä niinkuin konsanaan ennen. Kaikki asettuivat paikoilleen; tuolinsa takana seisoi itsekukin siivona ja tasaisena, aivan kuin heidän ikäisilleen sopivaa olikin. Silmistä vaan vilkkui jotain muuta. Vilkkui tuo sisällinen, vallaton, huimapäinen nuoruuden ilo, tuo luontaisten tunteiden riemastus, joka pyrki vapaasti uhkumaan, vastoin kaikkia säädyllisyyden määräämiä sääntöjä. Mutta he painoivat sen väkisen alas; politiikki vaati, että olisivat oikein hiljaa, että pastori heihin mielistyisi. Betty kumminkin äkkiä hoksasi, että jonkun pitäisi nyt esittää asiaa. Hän kuiskasi sen hiljaa naapurilleen, naapuri eteenpäin toisille. Pian se yleisesti tiedettiin. Mutta kuka heistä puhuisi, kuka? Toinen nykäisi toistaan, kyynäspäät liikkuivat ynnä jalat.

»Sano sinä!»

»Ei, ei, sano sinä!»

»En minä, en vaikka.»

Pastori selaili kirjan lehtiä. Huomasi jotain olevan mielissä, jota aiottiin ilmoille. Katsahti hän pilanpäin silmälasien yli luokkaan ja näki, kuinka vilkkaasti tytöt ajatuksia vaihtoivat keskenään, lähempää kuiskaamalla, kauempaa merkeillä, silmäin iskulla, sormien liikkeillä ja tuhansilla muilla keinoilla. Hän uppoontui kirjaansa taas ja odotti, mitä tuleman piti.

Ja tytöt puolestaan olivat jo selvillä. Ines suoristui, otti vakavan muodon ja rykäisi.

»Me pyytäisimme, että – jos pastori olisi niin hyvä – – ja opettaisi meille filosofiaa.»

Pastori laski kirjan pöydälle, korjasi silmälasiaan ja katsoi ylös.

»Filosofiaa! Vai niin! Vai filosofiaa te tahtoisitte lukea?»

Hänen suunsa meni hymyyn, noin ikäänkuin vastoin tahtoaan. Ja katse oli vähän kummallinen. Eivät tytöt oikein varmasti tienneet päättää, mitä ne merkitsivät. Mutta Ines ei hämmästynyt.

»Se on meidän yleinen toivomme.»

Ja hän katsoi ympärilleen, saadakseen puolta.

»On, on. Meidän yleinen toivomme», kaikui joka suusta.

»Hyvä!» lausui pastori. »Sopii juuri minunkin programmiini.»

Mikä ilo! Tytöt katsoivat toisiinsa. Ei tahtonut enää kukaan voida hillitä itseään. Toinen puristi toisen käsivartta; puristi innossaan vähän liiankin kovaa. Koski; pieni tukahdutettu parkahdus ja käsivarsi temmattiin pois. Ja sitten naurettiin; koeteltiin näpistää takaisin. Mutta, tss! Hiljaa! Pastori puhui.

»Otamme sitten filosofiaa uskonnon ohessa. Sen perustukselle. Käyhän se vallan hyvin!»

Hän piti vähän lomaa joka lauseen välillä. Tyttöjen huulet olivat niin makeassa hymyssä, etteivät varmaan pavut olisi suussa pysyneet. Pastori oli ihan totinen. Ei hän leikkiä laskenut.

»Kristinopissa kumminkin parhaat elämänohjeet löytyvät ja tukevimmat moraaliset totuudet. Niille kun rakentaa, ei hukkaan joudu.»

Koko luokka kuunteli nyt hartaasti. Mutta pastori ei enää jatkanut, vaan näytti heille seuraavan päivän oppimäärän. Katkismus heillä oli luettavana tänä vuonna. Ja ensimmäisestä käskystä oli aljettava.

Tytöt malttoivat tuskin katsoa. Mitä he tuosta; vanhaa ja tavallista. Odottivat, että pastori määräisi jotain siitä toisesta aineesta, filosofiasta. Mutta pastori ei ollut tietääkseenkään. Pani vaan rauhallisesti kirjan kiinni ja teki lähtöä. Tytöille tuli hätä.

Entä filosofia? Mikä oppikirja siihen? Suhina kävi yli koko luokan, ja Betty viimein lausui kysymyksen ääneen.

»Oppikirja?» sanoi pastori, ja huulille ilmestyi tuo äskeinen epäiltävä hymy. »Mitäs me oppikirjalla? Ajattelemme itse. Koetamme, emmekö pääse ominpäin selville.»

Tytöt taas silmäilivät toisiaan. Olivat vähän noloja.

»Emme luota muihin», jatkoi pastori, »veisivät meitä pian harhaan».

»Mutta vihkoja? Toisimmeko niitä mukaan?»

»Ei vihkojakaan. Filosofiassa tarvitaan vaan järkeä; hyvää, luontaista järkeä ja ajatuskykyä; ei mitään muuta. Vihkot ja kirjat ihan hyödyttömiä.»

Pastori nyökkäsi päätä, myhähti ja läksi. Tytöt jäivät hiukan ymmälle. Kuinka he voisivat kotona valmistaa? Ilman kirjoja, ilman muistoonpanoja? Ja niin vaikea aine, tunnillako he sitä vaan oppisivat? Ei tullut mitään, pastori luotti heihin liian paljon. Mutta eikö hän ollut taaskin hyvä, tuo pastori? Oli, oli, niin ihmeen hyvä! Hänen vertaistaan ei missään, ei koko maailmassa. He rakastivat häntä kaikki äärettömästi, niin juuri: ääääärettömästi he rakastivat pastoria, ääääärettömästi!

Koettelivat kilvan, kuka pitemmältä osasi vetää äätä, se ehdottomasti suurinta rakkautta osoitti. Kaikki yksitoista huusivat äätä, ja kauas huuto kaikui toisiin luokkiin. Mutta sitä he eivät muistaneet; innoissaan he unohtivat kokonaan arvonsakin korkeimman luokan oppilaina. Toisiaan vasten he seisoivat ympyrässä, suut seljallaan, ja äätä he vaan yhteen ääneen venyttivät. Ei kukaan kuullut, kun ovi aukeni.

»So, so, tytöt!»

»Ääääääää – –»

»Hiljaa! hiljaa!

»Äääääää – – –»

»Hiljaa!»

Käsiään löi opettajatar yhteen. Se ääni viimeinkin kajahti tyttöjen korviin. Tuli äkkinäinen hiljaisuus juuri kuin salama olisi huoneesen iskenyt. Suut menivät kiinni ja päät painuivat alas. Mutta helpolla he pääsivät, pienen nuhdesaarnan vaan saivat, eikä sen enempää.

Kotiin tultuaan meni Hanna isän kirjastoa tarkastamaan. Filosofia, näet, pyöri mielessä. Löysi Kantin »Kritik der reinen Vernunft» ja Hegelin teoksia myös. Ne hän otti haltuunsa; tiesi arvon sen verran, että noita molempia juuri luettiin. Hän katseli niitä ja meni sitten aarteineen Edlan luokse. Yhdessä kun lukisivat, niin ymmärtäisivät paremmin.

Edla oli pahalla tuulella; veljet olivat häntä suututtaneet. Hän kun koulusta tultuaan oli heille kertonut, että tyttökoulun korkeimmalla luokalla tänä vuonna otettaisiin filosofiaa, ne ilkiöt olivat ruvenneet nauramaan ja pilkkaamaan. Hekö filosofiaa, muka! Jotka eivät osanneet ajatella ollenkaan. Eikä heitä edes opetettukaan ajattelemaan, sillä heille se oli tarpeetonta. He poloiset olivat vaan miehiä varten luodut; nuorina iloksi ja huviksi, vanhempina palvelijoiksi; vaikkei heitä ihan sillä nimellä sanottu, etteivät olisi pahoillaan. Mutta kumma, kun eivät sitä ymmärtäneet. Todisti juuri, kuinka vähän he pystyivät itsenäisesti mitään arvostelemaan. Antoivat miesten vaan vetää itseään nenästä, ja pitivät kaikki totena, mitä heille uskoteltiin. Ei, toisenlaisia kouluja heille olisi laitettu, jos heistä oikein järkeviä ihmisiä olisi aiottu. Matematiikkaa opetettu enemmän ja logiikkaa. Mutta he tuskin tiesivät, mitä logiikka olikaan. Ja kun Edla sitten ei todella tiennytkään, he hyvin mahdikkaasti selittävät, että logiikka juuri oli ajatusoppia, ettei ilman sitä kukaan osannut oikein johdonmukaisesti tulla premissistä päätökseen, ei sanalla sanoen osannut ajatella.

Ei Edla tahtonut voida sitä unhottaa. Kauan aikaa Hanna sai puhua ja näytellä kirjojaan, ennenkuin hänen huomionsa niihin viimeinkin kiintyi. Mutta kun niin pitkälle oli päästy, heräsi myöskin jo mielihalu. He alkaisivat kohta; Kantin teos otettiin ensimmäiseksi esille. Sepä kumma, etteivät siitä selvää saisi. Rautaisella tahdolla he tarttuivat työhön, ja jonkun verran matkaa luettiin hyvällä luottamuksella. Mutta sitten alkoi jo hiukan epäillyttää. Aivoissa tuntui niin kummalliselta, kun koettivat ajatuksella oikein seurata ja ymmärtää. Se oli se logiikan puute. Jos heidän pitäisikin lukea sitä ensin ja sitten vasta näitä?

Edla puikahti veljien huoneesen, sillä ne eivät tällä haavaa olleet kotona. Kirjahyllylle hän meni suoraapäätä ja löysi kun löysikin sieltä logiikan oppikirjan. Ohkainen, pieni kirja se oli. Pyh, tuo nyt olisi päässä yks’kaks!

Mutta kotona ei sitä uskaltanut ruveta lukemaan. Veljet ehkä tulisivat ja älyäisivät. Päätettiin mennä Väinölänniemelle; siellä he rauhassa saisivat oikein jauhaa. Selailivat kirjan läpi, ja olivat hyvillään, kun se oli niin lyhyt. Viikossa varmaankin ennättäisivät loppuun. Ja nyt lähdettiin.

Ilma oli kaunis. Syksyisen auringon raukeat säteet loivat valoa ja varjoa metsien kiuhtaavaan kirjavuuteen. Mentiin niemen nenään, kalliolle, sinne jossa valkoinen laivamerkki seisoi pystyssä. Istuttiin; ja uskoa siinä taottiin logiikan johdantoa lause lauseelta. Päähän meni; kuinkas sitten. Olivatpa he koulun etevimpiä tyttöjä. Kuulustelivat lopulta toisiaan, ja niin he osasivat kuin vettä molemmat. Saattoivat nyt hyvällä omallatunnolla levähtää ja katsella järveä ja saaria ympärillään.

Askeleita kuului takana; kalliolla ylempänä seisoi Lavonius, nuori etevä lyseolainen kahdeksannelta luokalta. Edla pisti kirjan sadenuttunsa alle piiloon.

Mitäkö täällä tekivät? Ei juuri mitään, ilman vaan istuivat, kun oli kaunis ilma. Hän tuli alas heidän luokseen ja heittäytyi maahan kyljelleen. Josko pelkäsivät muurahaisia? Kyllä vähän; mutta eihän niitä tässä varsin paljon ollutkaan, tuolla etempänä niillä oli keko. Olivatko lukeneet muurahaisista? Sepä kysymys. Tottahan nyt; viime vuonna jo, neljännellä luokalla. Ja tunsivat? Tietysti, kuinkas muuten. Latinalainen nimi, formica rufa, suuri pää, katkonaiset antennit, kapea thorax, suuri abdomen.

Tytöt ylpeillen katsoivat häneen. Niinkö luuli, ettei muut osanneet mitään, paitse lyseolaiset?

»Entäs vielä?»

No, eivät he juuri enempää. Niiden yhteiselämästä, eivätkö siitä mitään tietäneet? Kyllä; niitä on uroksia, naaraksia ja työntekijöitä, ja ne elävät keoissa.

Mutta Lavonius heille kertoi koko joukon uutta.

Niillä on kehittyneet hajuelimet, hän sanoi, joiden kautta puhelevat keskenään, ne hoitavat erästä hyönteistä, Aphis, syöttävät ja lypsävät sitä aivan kuin me ihmiset lehmää, ja työmuurahaiset ne pesän rakentavat, hankkivat ruoan ja vaalivat koteloita, kantaen niitä lämpimällä säällä keon pinnalle päivän paisteesen ja kylmällä taas alas suojaisiin paikkoihin.

Tytöt kuuntelivat tätä kaikkea ja rupesivat seuraamaan noita pieniä eläviä ympärillä, joista monet hinasivat eteenpäin mahdottoman suurta taakkaa. Teki mieli nähdä kekoakin; mentiin luokse ja kaikki kolme kumartuivat katselemaan kiehuvaa rikkaläjää. Lavonius pisti kepin keskelle kekoa, ja muurahaisille tuli siitä hirveä hätä. Rajulla vihalla ne ryntäsivät kepin kimppuun, ja antoivat varmaan hajuelimillään sanan toisilleen, koska pitkien matkojen päässä tulinen kiire syntyi.

»Darwin sanoo», jatkoi nyt Lavonius, »että muurahaisten aivot ovat kummallisinta ainetta maailmassa, koko rakennus on vaan pieni mikroskoopillinen hermosolmu, ja kuitenkin ne ovat niin viisaita».

»Darwin? Kuka on Darwin?» kysyi Hanna hiljaa Edlalta, sillä Lavonius tarkasteli nyt muutamia muurahaisia vähän matkan päässä heistä.

»En tiedä», vastasi Edla yhtä hiljaa. »Mutta elä huoli; kysytään huomenna maisterilta.»

Lavonius tuli vielä takaisin Darwiniin ja puhui jostain kehitysteoriasta, joka tytöille oli niin vierasta, etteivät saaneet siitä yhtä selvää. Mutta he olivat varoillaan; eivät virkkaneet sanaakaan, ettei heidän tietämättömyytensä tulisi ilmi. Kovasti teki mieli kysellä ja urkkia, sillä se oli niin hauskaa kaikki, että värähteli oikein hermoissa. Ylpeys kuitenkin esti; ei he toki näyttäisi tyhmyyttään, ei sittenkään.

He kulkivat kotiapäin ja Lavonius astui reippaasti rinnalla. Kepillään hän pitkin matkaa huiski pieniä kiviä tieltä, että lensivät kauas pois, toiselle ja toiselle sivulle. Ja hän jatkoi puhettaan yhä enenevällä innolla:

»Darwinin kehitysoppi on niin suuri voitto ihmiskunnalle, ettei vielä sen vertaista ole ollut. Se kerrassa repäisi halki verhon silmien edestä ja avasi äärettömät näköalat joka haaralle. Tästäpäin sitä mennään eteenpäin, varmoilla askeleilla ja voitonriemulla. Luonnontutkijat käyvät edellä ja näyttävät tietä; muut tulevat jäljessä.»

Hän pysähtyi; oli korkealla pilvissä älynnyt lintuparven, joka teki muuttoa eteläänpäin. Niitä seurasi hän silmillään niinkauan kuin voi. Tytöt odottivat. Viimein, kun lintuja ei enää eroittanut, kääntyi hän pitkittämään matkaa. Mutta huokaus pääsi hänen rinnastaan, sanattomana hän kulki nyt, ja alaspäin hän katseli; eikä häilynyt enää keppi niin voimakkaasti kuin äsken.

Jäljellä he kuitenkin olivat monessa aineessa; siihen päätökseen tytöt tulivat Lavoniusesta erottuaan. Mutta oliko se heidän syynsä. Miksei opetettu paremmin. Nyt he panisivat maisterin tiukalle; eivät antaisi hänelle rauhaa, ennenkuin oli selittänyt heille kaiken tuon, josta Lavonius niin innostuneena heille puhui.

Näin lukuvuosi alkoi. Ja päivä meni, toinen tuli. Koulussa käytiin, läksyt luettiin ja säännöllisesti tehtävät täytettiin. Eikä ikävästä mitään tiedetty. Tunnit menivät kuin siivillä, ja lomahetkillä oli niin paljon puhuttavaa. Opettajat pitivät heistä, sillä heillä oli palava tiedon halu.

Nyt viimeisenä vuotena se oikein puhkesi kuin kuorestaan ja kasvoi kiihkeäksi ehkä juuri siitä syystä, ettei jäljellä ollut kuin lyhyt aika sen tyydyttämiseksi.

Tottelevaisia he myöskin olivat ylipäätään. »Koulun maine» oli heillä omantunnon asiana, sillä johtajatar yhtenään heitä muistutti sen tärkeydestä. Säädyllisiä heidän tuli olla, ei juosta eikä pauhata, hiljaa vaan puhua. Lyseon pihasta ja torilta vapaahetkinä aina kuului hirveä melu; pojille tuo kävi laatuun, mutta tytöille ei. Välistä kumminkin valtasi heidät rajaton halu tekemään jotain tavatonta, jotain semmoista, joka koko kaupungin panisi pyörälle, jos tiedoksi tulisi. Elämän voima uhkui povissa ja pyrki vapaaksi kaikista siteistä. Luokalla useinkin pieniä luvattomia temppuja tapahtui, mutta ne eivät olleet juuri vaarallista laatua eikä ne myöskään ilmi tulleet. Mutta kerran sattui kumman kummaa. Semmoista, jota varmaan ei koskaan maailmassa ollut ennen tapahtunut, eikä luultavasti vastedeskään tulisi tapahtumaan. Sillä se oli niin hirveätä. Ei siitä uskaltanut puhua kuin hiljaa lukittujen ovien takana. Jos se vaan tulisi tiedoksi, he olisivat onnettomia. Ja heidän koko elämänsä olisi sillä kertaa menetetty.

Asia oli tämä. Heillä oli lukuseura. Lauantai-iltoina se oli koolla, vuoronperään itsekunkin luona. Erään kerran he oikein herkesivät vallattomiksi. Inesin luona silloin olivat, eikä tullut luvusta paljon mitään. Nauroivat niin hirveästi kaiken aikaa ja vehkeilivät. Betty ja Ines hyppivät harakkaa, ja narrasivat viimein toisiakin samaan ilveilyyn. Ei se kuitenkaan vielä mitään, mutta sitten! Heidän piti lähteä pois, oli jo sangen myöhäistä. Kello löi yhtätoista. Kuu paistoi, taivas oli kirkas, maa jäässä. Ines saattoi heitä portaille. Siinä he sen keksivät. Ei sitä jäljestäpäin enää saatu selville, ken sen ensin julki lausui, mutta yksimieliset he kohta olivat; ei pannut kukaan vastaan. Lähtisivät juoksemaan kilpaa kaupungin kaduille! Joka kulmassa pysähdys, kunnes kaikki olivat ennättäneet kohdalle ja sitten taas uusi rynnästys seuraavaan kulmaan. Tuumasta toimeen! Ines palasi etehiseen ottamaan nuttua ja hattua, hänkin tahtoi olla mukana. Kaduilla ei näkynyt ristinsielua; ikkunat olivat pimeät, uutimet edessä; koko kaupunki nukkui vanhurskaan rauhallista unta. Yön syvässä hiljaisuudessa vaan pienet pahantekijät olivat valloillaan. Ensimmäisestä kulmasta he alkoivat; suunta määrättiin ja hiljaisuuteen kehoitettiin. Ei saanut nauraa eikä kovaa puhua. Ja keveästi piti juosta, ettei maa liian paljon tömissyt.

»Yks’, kaks’, kolme!»

Voi, herra, sitä vauhtia! Helmat hulmusivat ja liehuivat; jalat nousivat ja laskivat. Ines ja Betty ensimmäisiksi ennättivät perille. Mutta pian joutuivat muutkin. Sydäntään painoivat kaikki molemmin käsin ja läähättivät. Ja nauraa heidän myöskin täytyi, olisivat menehtyneet muuten. Hiljaa, hiljaa vaan! Joka ikinen varoitti toisia, mutta nauroi kuitenkin samalla itse. Sitten uudistettiin leikki, ja uudistettiin monta kertaa. Hauskaa se oli, selittämättömän hauskaa. Päättivät kiertää koko kaupungin näin.

Ei ollut enää monta katua jäljellä, kaikki näytti käyvän hyvin. Ei vaaraa minkäänlaista. Ei tullut kissaakaan vastaan. Eikä liikkunut poliisia millään haaralla. Mutta silloin se tapahtui, se kauhea, joka äkkiä lopetti heidän ilonsa. Seinän varjossa erään kadun kulmassa seisoi kaksi herraa; eivätkä tytöt huomanneet heitä, ennenkuin olivat ihan kohdalla. Ja juuri silloin he olivat kaikkien rajuimmat. Herrat tulivat heitä aivan lähelle palavat papyrossit huulten välissä ja koettivat katsoa heitä silmiin. Eivätkä he tyhmeliinit hoksanneet edes heti lähteä pakoon, kun niin säikähtivät. Varmaan nuo herrat tunsivat heidät koulutytöiksi, ja nyt he kertoisivat koko jutun, ja heidän maineensa ja koulun maine! Ja mitä heille siitä seuraisikaan? Mitä sanovat opettajat, kun saavat tietää? Heidät erotetaan koulusta, ja siitä tulee iänikuinen häpeä.

Tätä kaikkea he tuskassaan puhuivat keskenään, astuessaan hiljaa ja tasaisesti tuosta onnettomasta kulmasta pois. Ja mitä enemmän he pahoja aavistuksiaan toisilleen ilmoittivat, sitä enemmän heidän pelkonsa kasvoi ja sitä tukalammaksi kävi mieliala. Hirveätä kun vielä piti erota; olisivat saaneet edes olla yhdessä, aina siksi kuin lähestyi heitä tuo odotettu myrsky.

Jännitetyllä mielellä he tästä illasta saakka joka päivä tutkivat johtajattaren kasvoja. Ja konsa niissä vaan totisuutta ilmestyi tavallista enemmän, he jo luulivat kaikki olevan ilmi. Silloin he aina pysyivät koossa, oli juuri kuin turvallisempaa niin. Ja tuli mitä tuli, yhdessä he sen kestäisivät.

Mutta päiviä meni, jopa viikkojakin. Eikä vielä erinomaisempaa kuulunut. Olisivatko nuo herrat kumminkin olleet niin jaloja, että pitivät heidän tekonsa salassa? Eivät tunteneet edes heitä, että joskus maailmassa olisivat voineet heille kiitollisuuttaan osoittaa. Aikaa voittaen heidän pelkonsa asettui ja he uskalsivat vähin erin ruveta toivomaan, ettei koko jutusta sen enempää tulisikaan.

Woldemaria ei Hanna syksyn kuluessa tavannut paljon muuta kuin sen, minkä kadulla näki. Kouluun mennessä ja koulusta palatessa hän usein sattui tulemaan vastaan. Ja vaikka se oli kovasti hauskaa ja vaikka Hanna tunsi kaipausta kun joskus päivä meni, ettei häntä kuulunutkaan, säikähti hän kuitenkin joka kerran kun kaukaa hänet huomasi. Jalat olivat kuin poikkilyödyt, sydän tykytti ja veri lensi kasvoille. Täytyi ponnistaa kaikki voimat, saattaakseen jotenkin taitavasti lähestyä ja kulkea ohitse. Mutta jäljestäpäin oli sitten kuitenkin niin iloista mielessä.

Eräänä aamuna Hannan kielioppi oli kateissa. Ei löytänyt, vaikka kuinka olisi hakenut. Jussi istui ruokasalissa aamiaisella; kuuli kyllä, että Hanna hääri huoneessaan edestakaisin ja tuskitteli itsekseen, sillä ovi oli auki. Mutta ei hän tullut kysyneeksi syytä, hän vaan söi. Vihdoin Hanna tuli kynnykselle ja kysyi:

»Oletko, Jussi, vienyt minun kielioppini?»

»Olen.»

Hän katsoi rauhallisesti Hannaan.

»Missä se on? Sano pian!»

Jussi vähän mietti ja nieli alas mitä oli purrut.

»Taisi jäädä kouluun.»

»Hyvänen aika! Nyt en voi lukea läksyjäni.»

»Lähetä lainaamaan.»

»Kun kello jo on niin paljon.»

»Asuuhan Olga tässä likellä.»

Mutta Olga tulikin samassa juosten portaita ylös ja etehisen kautta suoraan ruokasaliin.

»Hanna, minulla on uutisia. Hyvää huomenta!»

Jussin läsnäolo nähtävästi häiritsi.

»Tule kamariisi.»

Sinne mentiin.

»Enkö minä saisi kuulla?» kysyi Jussi pöydän takaa.

»Ei, ei, meillä on salaisuuksia.»

Ovi painettiin kiinni ja kuiskaten nyt Olga kertoi, kuinka hän illalla oli tavannut Tirriä ja kuinka Tirri oli hänelle uskonut, että Woldemar pitää Hannasta, ja varoittanut, ettei hän sitä Hannalle ilmoittaisi. Ja hän oli luvannut, vaan ei voinutkaan pitää sanaansa, täytyi heti tulla kertomaan, kun se oli niin kovasti hauskaa. Mutta Hanna ei saisi olla tietävinään koko asiasta, Tirri varmaan suuttuisi iäksi, jos saisi kuulla.

Ei Hanna tietysti mitään sanoisi. Mutta, voi kuinka hän punastui ja kuinka hän ujosteli ja oli onnellinen samalla. Kielioppi unohtui siihen paikkaan. Mentiin yhdessä kouluun. Päivä paistoi kirkkaasti, yöllä oli satanut lunta, mutta se oli nuoskeana maassa; ja puolittain jo sulana; räystäät juoksivat. Hannan rinta kohosi; sydän vaati avarampaa tilaa, sillä uudet tunteet sen täyttivät. Kukan nuppu kuin aukeaa, se verholehdet painaa alas ja vapaasti silloin kehittyvät kaikki luonnon antamat rikkaudet. Vaikka Hanna tunnilla oli vähän hajamielinen, kävi häneltä kuitenkin hyvin; kumma kyllä, vastaukset tulivat kuin itsestään. Ja kaikki aineet tuntuivat nyt hauskoilta; nekin, jotka ennen hänen mielestään olivat hirveän ikäviä, niinkuin maantiede, esimerkiksi. Pastori Järvelä antoi heille tavan mukaan paljon ajattelemisen aihetta. Erimielisyyttä ja pitkiä väittelyjä syntyi tunnin jälkeen tyttöjen kesken ja vaikutti sen, että he sitä kiihkeämmin seuraavaa tuntia odottivat saadakseen kuulla, kuinka pastori asian selitti. Uskonto oli muuttunut heille ikäänkuin sielun luonnonhistoriaksi ja elämän korkeimpien totuuksien lähteeksi. Epäilystä ei syntynyt minkäänlaista, sillä he luottivat sokeasti opettajaansa eikä heidän lapsellinen järkensä ristiriitaisuuksia huomannut.

Kevätpuoleen karttui töitä suuressa määrässä; käsityöt ja piirustukset olivat valmistettavat tutkintoa varten. Hannalla oli sohvatyyny ommeltavana; se oli kiinnitetty jaloilla seisoviin puittimiin, ja sen vuoksi hankala kuljettaa väliajoiksi kotiin. Kiire tapasi siis häntä erittäinkin, sillä muut kaikki olivat pitkin vuotta saaneet käyttää pieniä joutohetkiään iltasilla koulutyön ompelemiseen. Mutta pääsiäisluvaksi kannettiin Hannankin puittimet kotiin, ja nyt tuli hänen olla ahkera, ei auttanut juhlapäiviäkään jouten viettää. Synnin välttämiseksi hän asetti niin, että pyhinä luki, piirusti ja kirjoitti, arkipäivinä ompeli tyynyänsä. Kihlatuorstaina hän nousi jo neljältä ja istui melkein yhtä mittaa koko päivän puittimiensa ääressä. Rintaan koski, sillä hänen täytyi nojata kovaa puuta vasten, ulottuakseen kohdalle, selkä oli myöskin aivan katketa vinossa istumisesta. Vaan ei hän sittenkään malttanut lopettaa. Voimisteli hiukan ja heittäytyi hetkeksi lattialle pitkin pituuttaan, kun jostakin oli kuullut sen olevan terveellistä. Nousi taas ja alkoi uudelleen. Kello oli kuusi, kyllä hän vielä pari tuntia jaksaisi.

Mutta samalla tuli Jussi suurella touhinalla kyökin kautta sisään.

»Hanna, mene ottamaan vieraita vastaan. Joudu!»

»Keitä vieraita?»

»Woldemar ja Tirri siellä tulevat.»

»Valehtelet.» Hanna lensi punaiseksi ja pudotti neulan.

»No, kies’ avita.»

»Hyi, sinua.»

»Mitäs sinä et usko. Kuule, soittavat jo.»

Hanna meni avaamaan, ja toden totta, nehän ne olivat. Hanna niin hämmästyi, ettei osannut sanoa paljon mitään. Niiasi, vaikka olisi pitänyt vaan nyökäyttää päätä. Sillä niin he koulussa olivat päättäneet, ettei heidän enää sopinut niiata, ei varsinkaan lyseolaisille, kun olivat jo suuria. Hoksasi hän kumminkin sitten pyytää heitä sisään saliin. Ja nyt hän sai kuulla asian. Lyseolaiset aikoivat panna toimeen hankiaisretken Kemilänmäelle seuraavana lauantaina ja he olivat tulleet kutsumaan Hannaa mukaan. Kylläpä se olisi ollut hauskaa, oikein ihmeen hauskaa, mutta – työt, työt! Ei hän voinut lähteä, ei mitenkään. Woldemar kävi totiseksi. Tahtoi tietää mitkä ne työt olivat, ja Hanna luetteli. Woldemar tarjoutui kirjoittamaan hänen aineensa, vaan Hanna arveli, ettei tuo kävisi laatuun. Kumminkin hän lopulta myönsi, kun pojat häntä houkuttelivat ja vakuuttivat sen heillä olevan hyvin tavallista, että toinen auttoi toista. Mutta sitten hän taas sai uusia epäilyksiä. Ainekirjoitus oli pitkäperjantain osalle, lauantaina hänen piti ommella. Tuumaili sinne tänne mitenkä asettaisi, kun pitkäperjantaina ei käynyt tekeminen käsityötä; sai viimein selville. Valvoisi ensi yön aamuun saakka, ja nukkuisi sitten huomenna vaikka koko päivän. No niin, nyt oltiin tyytyväisiä. Pojat läksivät ja vakuuttivat Hannan kaiken mokomin olemaan lauantai-aamuna kello täsmälleen viisi lyseon nurkalla. Sinne oli päätetty kokoontua.

Kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä ja Hanna vääntänyt avaimen ympäri, jäi hän miettimään. Ensi kerran Woldemar heillä kävi, miltä lienee hänestä näyttänyt? Pianon päällä oli ollut pölyä; Hannaa se kauheasti harmitti. Poikien siellä ollessa hän siitä niin kiusaantui, ettei sanoa voi. Mutta ehkeivät he huomanneet, kun istuivat syrjin. Minkä vaikutuksen mahtoi muuten heidän salinsa vieraasen tehdä? Hän meni kynnykselle tutkimaan. Olihan se sievä. Kasvit tuolla perällä, uutimet ikkunoissa, taulut seinillä ja huonekalut, pöytä lamppuineen ja korukirjoineen, kaikki oli somaa ja kaunista, siitä kynnykseltä katsoen varsinkin. Kun tuo onneton piano vaan ei olisi sattunut olemaan pölyinen. Hanna meni hakemaan riepua kyökistä.

»Miina kun ei ole tänäpäivänä pyyhkinyt pölyjä salissa.»

»Olenpahan. Ihan vissisti olen.»

»Koska pianon päällys on ihan harmaa.»

»No, sitä on karttunut päivän kuluessa, mutta kyllä minä aamulla pyyhin.»

Ei Hanna siihen mitään; otti vaan rievun käteensä ja meni.

Lauantaina, huhtikuun 2 päivänä, herätti Miina suostumuksen mukaan Hannan kello 4 aikaan aamulla. Kertoi, ettei hanki ollenkaan kannattanut, ulkona oli ihan suoja ja räystäät tippuivat. Hanna arveli, kuinka tehdä. Ei tiennyt, aikoivatko mennä yhtäkaikki ja kävellä maantietä, vai lykkäisivätkö toiseksi päiväksi. Olga tuli samassa häntä hakemaan ja yhdessä he päättivät lähteä ainakin katsomaan lyseon nurkalle.

Siellä jo oli koolla joukko tyttöjä ja poikia, vaikka kello vielä oli neljännestä vailla. Ilo loisti kaikkien kasvoista, eikä se seikka vähääkään mieliä masentanut, että hiukan pisarteli. Kelkat olivat mukana ja kun tornin kello löi viisi, lähti retkikunta liikkeelle. Kuljettiin sitä katua, joka vei ylös pappilaan päin ja Kemilän mäelle.

Kaupunki vielä oli hiljaisena, aamu-untaan ihmiset nukkuivat. Muutamista piipuista ensimmäiset savupatsaat pyrkivät nousemaan, mutta lyötiin kohta alas, sillä ilma oli sumuinen ja sakea. Kyökeissä vääntääntyi joku piioista ylös, istuen vuoteellaan, kynsi päätään ja koetti saada turpeita silmiään auki. Nousi sitten lattialle seisomaan, pidellen toisella kyynäspäällään pientä alushametta kiinni, ettei se päässyt putoamaan, haukoitteli, ja meni vihdoin hoiperrellen unenpöpperössä pistämään tulta hellaan. Kun oli saanut sen syttymään ja laittanut kahvipannun reiälle, kiirehti hän takaisin sänkyyn peitteen alle, mielissään että vielä sai vetää vähän unta, siksi kuin pannu rupeisi kiehumaan.

Eräässä rakennuksessa likellä tulliporttia oli vinnikamari, jossa asui lyseolaisia. Näistä oli yksi köyhyyden tähden jäänyt huviretkestä pois. Kun toverit läksivät, ei hän enää saanut unta, vaan valvoi ja ajatteli tämän maailman monia pahoja mutkia. Kuuli sitten iloisia ääniä kadulta ja hyppäsi ikkunaan. Nosti valkoisen uutimen syrjää ja katseli uteliaana lähestyvää joukkoa; vaan samassa sattui Ines luomaan silmänsä ylös ja säikähtyen vetäisi hän pörröisen päänsä takaisin, pudottaen uutimen nurkan äkkiä paikoilleen.

Olga ja Hanna kävelivät rinnan; Woldemar liittyi heihin kohta alussa ja pian Tirrinkin askelet osuivat kohdalle. Woldemar kertoi Hannalle, että hän jo oli kirjoittanut tuon aineen, mutta vasta takaisin tullessa hän sen antaisi. Eikä Hanna saisi virkkaa siitä kenellekään mitään, ei parhaalle ystävälleenkään, ja Hanna lupasi. He puhuivat puoliääneen; Olga ja Tirri olivat silloin muissa asioissa, eivätkä kuulleet tästä mitään.

Perille tultua laskettiin ensin mäkeä ja mentiin sitten tupaan, jossa suuri, valkoisella liinalla katettu kahvipöytä odotti. Jokainen otti kupin, tytöt luonnollisesti ensin; ja sillävälin kuin he joivat, lauloivat pojat neliäänisesti. Maalaisia kerääntyi tuvan ovelle, joka oli jätetty auki. Oli siinä muiden ohessa pieni, iloinen kerjäläispoika, mahdottoman suuressa sarkanutussa, jota keskiruumiin kohdalla vyö piti vähän koossa. Hän niin nautti laulusta, että suu oli makeasta seljallaan ja silmät kiilsivät päässä kuin kaksi kultaista käkeä. Kysyi, eikö annettaisi hänen laulaa. Siihen suostuttiin, ja poika vietiin keskelle tuvan lattiaa, jossa hänen ympärilleen kokoontuivat kaikki herrat ja naiset. Ja poika pisti peukalot vyön alle kupeiden kohdalla, nojautui vasemmalle jalalle ja ojensi oikean, risasaappaisen ulos lyödäkseen sillä tahtia. Näin hän lauloi:

”Meri oli tyyni kun rannalta läksin,
Ja huh, hah, hei, kun rannalta läksin,
Vaan selällä nousi tuuli,
Vaan selällä nousi tuuli.”
”Eikä tällä pojalla suruja ollut,
Ja huh, hah, hei, ja suruja ollut
Tähän päivään asti.
Ja tähän päivään asti.”

Värsy seurasi värsyn jälkeen, eikä tahtonut niistä loppua tullakaan. Kimakalla äänellä poika nuottia veti; harras oli ja totinen, vaikka ympärillä naurettiin. Ei se pikkuistakaan hämmentänyt, että kaikki häneen katsoivat, ja viis välitti hän siitä, että likaiset ryysyt häntä verhosivat, muita siistit, vartavasten tehdyt vaatteet.

Toinen kuppi vielä juotiin kahvia, sitten aljettiin piirihyppy. Sattumalta, ihan sattumalta tulivat Woldemar ja Hanna toistensa viereen, kun he molemmat olivat sillä rajalla, jossa poikien ja tyttöjen puoli piiristä yhtyi. Hannan käsi mahtui niin hyvin Woldemarin käteen; oli juuri kuin siihen luotu, ja Hanna toivoi sydämessään, ettei kukaan ottaisi häntä eikä Woldemaria piiriin. Laulettiin: »Koska neitoset häitä pitää, kuka sulhanen olla saa», ja tultiin sille kohdalle, jossa oli sanat: »sinua minä rakastan». Woldemarin silmät silloin etsivät Hannan silmiä ja käsi lujasti puristi kättä. Sähköinen virta samassa hetkessä Hannan ruumiin kiersi, veri kuohahti ylös aina otsaan saakka, sydän löi ja suonet paisuivat. Hän lakkasi kuin naulaan laulamasta, toisten äänet kaukaisena huminana kohisivat hänen korvissaan. Piiri ja pyörivät parit, tupa ja kansa, joka oven suussa seisoi, kaikki katosi kuin sumuun. Tiesi vaan, että hänen kätensä oli Woldemarin kädessä, että Woldemarin silmät olivat kiinnitetyt hänen kasvoihinsa. Ja semmoinen autuaallinen tunne hänet valtasi, aivan jos taivaan portit äkkiä olisivat auenneet eteen.

Kuinka kauan tätä lienee kestänyt, ei hän siitä oikein selvillä ollut jäljestäpäin, mutta sillä lailla se loppui, että Olga otti Woldemarin piiriin. Ei Hanna siitä vähääkään kiitollinen ollut Olgalle, päinvastoin; kun Olga hetken päästä tuli hänen luokseen ja iloisesti kuiskasi jotain hänen korvaansa, ei hän ollut kuulevinaan eikä vastannut mitään. Vaikka pian tuo pikkuinen harmi sentään haihtui, sillä hän oli niin äärettömän onnellinen.

Pitkään siellä viivyttiin, vasta kahdentoista aikaan tehtiin lähtöä kotiin. Ei ollut enää sumun merkkiäkään; päivä paistoi, lumi suli ja virtana lorisi vesi tienvieressä. Hannan helmat kastuivat korkealle ja likaantuivat, mutta hän ei sitä huomannut. Rinnakkäin he taaskin kulkivat Woldemarin kanssa tuommoisessa hiljaisessa äänettömyydessä, joka puhuu niin paljon. Oli tultu sillalle mäen alla, sinne, jossa koski kohisi ja jonka toisella puolen tie erosi ylös pappilaan. Seisottiin vähän aikaa siinä ja katseltiin veden hulmuavaa liikettä. Pieniä poikia leikitteli myllyn takana, mutta niitä he eivät nähneet. Pojat huhuilivat, Woldemar luuli sitä käen kukunnaksi ja kysyi: »käki harmaa, sanos varmaan, kuinka monta vuotta naimatonna käyn?» Ja käki vastasi kolme. Sitten Woldemar kehoitti Hannaakin kysymään; hän nauroi ja kävi hämilleen, mutta totteli kuitenkin. Taas tuli vastaukseksi kolme. Jotain nämä molemmat ajattelivat yhtä haavaa, vaikka eivät siitä mitään puhuneet. Välttivätpä vielä katsoakin toisiinsa.

Kaupungissa erosi kukin omalle haaralleen, mutta Woldemar meni Hannaa saattamaan. Portilla hän jäähyväisiä ottaessaan antoi kokoon käärityn paperin hänelle käteen.

»Tässä on tuo aine. Elä näytä kenellekään.»

Hän katsoi vähän kummasti sitä antaessaan, nosti sitten lakkia uudelleen ja kääntyi menemään. Hanna pisti kiireesti paperin taskuunsa, aavisti melkein, ettei se pelkkä aine ollut. Vähän levottomana nousi hän portaita ylös; pelkäsi mitä äidin piti sanoa, kun olivat viipyneet niin kauan. Entä helmat, nyt vasta hän älysi, kuinka pahaan siivoon ne olivat tulleet.

»No, viimeinkin!» Isä seisoi ruokasalissa, kun Hanna tuli sisään; hän katsoi kelloaan. »Onko tämä hankiaisilla oloa; puolipäivään asti. Eikä se sovi, että koulupojat ja koulutytöt tuommoisia retkiä tekevät. Oliko teillä edes vanhempaa ihmistä siellä mukana?»

»Oli, neiti Öller.»

»Neiti, mitä se semmoinen velvoittaa. Miks’ette pyytäneet jotakin rouvaa?»

»Hän on jo vanha. Varmaan neljänkymmenen.»

»Vaikka.»

Ei Hanna virkkanut enää mitään. Arveli itsekseen, ettei se hänen asiansa ollut, vaan niiden, jotka panivat retken toimeen. Mutta olisiko isä ottanut sitä korviinsa tällä haavaa, vihainen kun oli. Nyt tuli äitikin sisään kyökistä.

»Lapsi kulta, katsoppas helmojasi. Paras leninkisi, ihan turmiolla.»

Niin, kyllä Hanna itsekin oli pahoillaan, mutta minkä hän sille enää voi. Päätti vastedes paremmin varoittaa. Kovaksi onneksi isän huomio oli herännyt; hän loi niihin tarkastavan katseen. Ja seurasi sitä saarna, jommoista Hanna tuskin ennen oli kuullut. Täysikasvanut tyttö, eikä pitänyt enemmän huolta vaatteistaan. Sai tästä lähtein itse ruveta niitä hankkimaan; hän, isä, ei antaisi enää penniäkään. Ei ihmettä, että Jussi, joka oli poika, repi ja likasi, mutta Hanna! Pitäisi häneltä toki voitaman vaatia hiukan tarkkuutta jo. Viimeinen kerta se oli, kun hän pääsi lyseolaisten huviin, pankoon mieleensä. Ei ollut pyytämistäkään vastedes.

Hanna kuunteli ja vaikeni. Ehkä olisi hän hyvinkin masentunut näistä ankarista nuhteista, varsinkin kun isä puhui niin kovalla äänellä ja niin vihaisesti häneen katsoi, mutta nyt oli taskussa jotain, joka piti toivoa yllä. Mielipahan takana piili halu päästä lukemaan Woldemarin kirjoitusta. Siihen tuli hänelle tilaisuutta, kun äiti lopettaakseen isän torumisen, kehoitti häntä menemään kamariinsa hametta muuttamaan. Niin pian kuin oli saanut oven kiinni jälkeensä, istui hän pöydän viereen ja otti paperin esiin. Silmät sattuivat ensin allekirjoitukseen. »Sinun Woldemarisi.»

Hannan posket paloivat kuin tulessa. Eikä posket ainoastaan, vaan kaulakin ja ohavukset ja otsa. Hän luki kirjoituksen alusta loppuun, luki uudestaan taas, ja vielä kerran ja monta monituista kertaa. Jo osasi sen ulkoa aivan.

”Jo vaipunut ol’ sydämeni toivo, –
Kuin yö ol’ mielen’ synkeä ja musta
Ja tunnon aallot epäilyksen jäissä!
Mä tulin luokses – poskes punastuivat! –
Se oli lempen’ armas aamurusko!
Ja toivo sydämessän’ heräs jälleen.
Ja säde kirkas säihkyi silmistäsi! –
Se oli lempen’ ensi päivänkoitto!
Ja pimeys sydämestäni haihtui.
Sä sanan yhden virkoit ainokaisen! –
Ja lemmen päivä kohos kokonansa!
Ja nietokset mun sydämessän’ suli.”

Kun hän sitten nousi ylös, loistivat hänen silmänsä, koko huone loisti, se oli täynnä onnea ja autuutta. Muutettuaan toisen puvun, istui hän puittimiensa ääreen ikkunan luona. Katsahti ulos kadulle; siellä aurinko paistoi ja taivas oli kirkas, eikä vielä koskaan ennen auringon valo niin ihana ollut, eikä taivaan kirkkaus niin heleä. Iloa ja toivoa säteili häntä vastaan, minne vaan silmänsä loi. Ja tuolla Woldemar! Hän kulki ohitse, katsoi sisään ja nosti lakkia. Hanna seurasi häntä ikkunasta kadun kulmaan saakka, josta kääntyi ja katosi, tarttui sitten neulaan ja ompeli tyynyynsä ruusuja niin kauniita, punaisia sekä valkoisia ja viheriöitä lehtiä niiden väliin.