Hanna: IV luku

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
III luku IV luku
Hanna
Kirjoittanut Minna Canth
V luku


Toisena pääsiäispäivänä läksi Hanna Edlan luokse, pyytämään sanakirjaa lainaksi. Sattui niin hyvin, että hän tapasi Woldemarin kadulla, jota hän juuri oli salaisesti toivonutkin. Kuljettiin yhtä matkaa eikä puhuttu ensin pitkään aikaan, ei niin sanaa. Alkoivat jo lähestyä Edlan kotia, kun Woldemar kysyi, oliko hän lukenut tuon kirjoituksen. Kyllä hän oli. Ja mitä siihen vastaisi? Hannan pää painui alas ja silmät kiintyivät maahan. Eihän ollenkaan ymmärtänyt mitä vastata. Eikä olisi saanut sanaa suustansa, ei vaikka.

Woldemar kävi levottomaksi. Kysyi, oliko näyttänyt kenellekään.

»Ei, mutta – –»

Hanna olisi mielellään tahtonut kertoa Olgalle. Olivathan luvanneet, etteivät koskaan toisiltaan salaisi mitään.

»Mutta? Sano pian, tuolla tulee Ines?»

»Mutta –»

Ei hän voinut enempää, täytyi jättää siihen. Olivatkin jo portilla ja Ines yhtyi heihin, hän oli myös Edlan luokse menossa. Woldemar otti heiltä jäähyväiset ja Hanna huomasi, että hänen katseensa oli surullinen. Hanna oli siitä vähän pahoillaan; heidän välinsä oli jäänyt epäselväksi ja se oli hänen syynsä.

Sitten hän ei nähnyt Woldemaria kokonaiseen viikkoon. Ei kokonaiseen viikkoon! Sunnuntaina pääsiäisen jälkeen hän ei voinut muuta ajatella kuin sitä kummaa. Kertausta heillä oli historiassa maanantaina ja kuudesta asti hän oli istunut kirja kädessä. Ei tahtonut oppia mitään, sillä mieli oli niin hajaantunut, taikka oikeammin, se kääntyi väkisen aina Woldemariin. Kello oli jo noin kahdentoista seuduissa; isällä oli vieraita, viini-karahviini oli viety sisään. Kaksi herraa kertoi Miina siellä olevan, Vaajasalon Sassa herra ja vallesmanni Dahlgren Kiuruvedeltä. Äiti luki Nordbergin postillaa ruokasalissa, kun isä tuli ilmoittamaan, että hän oli pyytänyt heitä jäämään päivälliselle. Ei se ihan hyvin sopinut äidin mielestä, heillä sattui sinä päivänä olemaan vähän liian yksinkertaista; vasikanpaistia tosin, mutta ei oikein kunnollista, olisi sietänyt olla paremmin juotettua, ja liemiruokana vaan veskunasoppaa, josta herrat tavallisesti eivät välitä. Mutta ehkä hän saisi jotain kolmatta lajia lisäksi, kun tuumaisi Marin kanssa. Äiti pani merkin postillaan ja läksi kyökkiin.

Vähän ajan päästä tuli isä uudelleen sille puolelle. Kutsui Hannaa saliin, vieraat halusivat kuulla soittoa. Hanna hiukan vastusteli, ei hän kehtaisi, kun ei osannut mitään. Mutta isä vaati ja hänen täytyi mennä. Hän soitti »La prière d’une Vierge». Herra Wiik tai »Sassa herra», joksi Vaajasalon isäntää kansan kesken yleisesti sanottiin, seisoi pianon alapäässä, hypisteli kellon vitjojaan ja katseli Hannaa, silmät puoliummessa. Posket hänellä olivat pulleat ja harmaan kalvakat, huulet paksut ja leuka lihava. Hannaan hän nyt niinkuin ennenkin teki vastenmielisen vaikutuksen. Mitä varten hänen vielä tarvitsi häntä katsella niin yhtämittaa. Se varsinkin kiusasi tällä haavaa. Olisi tahtonut kieltää, mutta eihän se käynyt laatuun. Pianoa hän siihen sijaan löi, että kielet paukahtelivat, eikä hän silmäluomiaan kertaakaan nostanut, ei harmistakaan.

Vallesmanni ja isä istuivat pöydän luona ja puhelivat kaiken aikaa. Kun Hanna oli lopettanut kiittivät häntä molemmat vieraat; Sassa herra sanoi hänen soittavan erinomaisen hyvin, olisi vaan halunnut kuulla vähän enemmän. Hanna ei osannut muuta, ja sitten hänellä oli niin paljon lukemista. Vaan isä ei antanut hänen mennä; soittakoon vielä, täytyi hänen toki osata kun monta vuotta oli ottanut tuntia. Ja uudelleen täytyi Hannan istua pianon eteen. Hän oli alkanut »Lieder ohne Worte», kun ovi aukeni ja Olga katsoi sisään. Nähtyään vieraat, vetääntyi hän takaisin etehiseen; mutta Hanna keskeytti soiton ja juoksi hänen luokseen.

»Tule kävelemään», kuiskasi Olga puoliääneen. »Ne odottavat meitä portilla.»

»Ketkä?»

»Woldemar ja Tirri.»

»Voi en minä pääse. Täytyy soittaa noille herroille,»

»Että sinä viitsit. Jätä heidät ja tule pois meidän matkaan.»

»En voi, en vaikka mikä olisi.»

»Sinulla on hauskempi heidän seurassaan, niin, tietysti. Hyvästi sitten!»

»Olga, elä mene, hyi, kuinka sinä olet paha.»

Hanna riensi jäljessä portaille.

»Olga, Olga!»

Mutta Olga vaan meni; yhden kerran katsoi vielä taakseen ja huusi puoli kiusalla, puoli leikillä:

»Kyllä sanon, mikä sinua estää tulemasta, kyllä sanon.»

Ja silloin hän jo katosi porttikäytävään. Hanna palasi sisään jotensakin nolona ja soitti herroille »Lieder ohne Worte».

Kun vieraat päivällisen jälkeen sanoivat jäähyväisiä, pyysi herra Wiik heitä seuraavana sunnuntaina Vaajasaloon; hän tulisi itse noutamaan. Sunnuntai kaiketi sopivin siinä suhteessa, että Hanna olisi vapaa koulusta.

Isä kohta hyväksyi kutsumuksen; äiti arveli, ettei hän ehkä voisi jättää kotia, sillä palvelijat tahtoivat mielellään olla ulkona sunnuntaisina. Hannalta ei erityisesti kysyttykään; seurasi niinkuin itsestään, että hän tuli mukaan, silloin kuin otettiin. Eikä hän uskaltanut panna vastaan, kun isä kerran niin määräsi.

Maanantaina Hanna kysyi Olgalta, mitä pojat olivat sanoneet, kun hän ei tullut kävelemään. Eivät olleet virkkaneet siihen mitään, kertoi Olga. Mutta heillä oli niin hauska; Ines oli haettu mukaan ja Puijon torniin olivat menneet, jossa lauloivat ja hyppivät ja keikkuivat monta tuntia. Ehkä siitä nyt syntyisi juttuja kaupungilla, mutta syntyköön vaan. Ihmiset saivat puhua mitä hyvänsä, he eivät välittäisi, ei tippaakaan. Ei tippaakaan, toisti Ines ja kehui sitten, kuinka Woldemar oli miellyttävä ja kuinka hänellä oli kauniit silmät. Hän oli ehdottomasti etevin kaikista tämän vuoden ylioppilas-kandidaateista. Muutkin sen myönsivät; Hanna kuunteli ja vaikeni.

Ei historian kertaus sinä päivänä käynyt oikein hyvin. Koko luokka oli vähäisen niinkuin väsynyt. Kevätilmako sen lienee vaikuttanut, vai muutenko voimat riutuivat näin lukuvuoden lopussa.

Ei nähnyt Hanna tälläkään viikolla Woldemaria, ei vilahdukseltakaan. Sunnuntaina, kenties, olisivat sattuneet jossakin yhteen, mutta silloin täytyi lähteä Vaajasaloon. Edellä puolenpäivän herra Wiik jo tuli heitä hakemaan. Kertoi äitinsä ja sisarensa odottavan heitä päivälliselle.

Hannalla oli hirveän suuri respekti tuota äitiä ja tuota sisarta, ja ylipäätään kaikkia vanhempia naisia kohtaan. Ne olivat niin järin nuhteettomia ja viisaita; tarkastivat heitä, taitamattomia tyttöparkoja tutkivalla katseella ja löysivät varmaan aina jotain moitittavaa. Pelvosta tulikin heidän seurassaan tavallista jäykemmäksi ja harvapuheisemmaksi. Nyt häntä erittäin ahdisti kun äiti vielä jäi kotiin, niinkuin oli uhannutkin; hänen kanssaan olisi sentään ollut kuin turvan takana.

Isä ajoi edellä toisessa hevosessa, Hanna ja herra Wiik seurasivat jäljessä. Keli oli huono, reki töyssähteli alituiseen kadulla. Varovaisuuden vuoksi piti herra Wiik käsivarttansa selkälaudalla ja Hanna koetti istua suorana ollakseen siitä kauempana; mutta joka kerran kuin hevonen tempasi vauhtia, nytkähti hän taaksepäin ja tunsi aina tuon vieraan käsivarren ympärillään. Kadunkulmassa kun käännettiin se tukevasti tarttui häneen kiinni vyötäisten kohdalta, sillä reki vähän luikui. Hannasta tuntui pahalta, hän väänsi päänsä syrjään ja katsoi toisaanne. Samassa näki hän Woldemarin, joka seisoi kadun reunassa, silmät kohtisuoraan heihin. Ei tervehtinyt; katsoi vaan. Eikö hän olisi tuntenut? Mutta sehän oli mahdotonta, koska he olivat aivan likellä ja siinä käänteessä juuri hiljempaa ajettiin. Hanna koetti katsoa taakseen, vaan Woldemar oli jo silloin kadonnut. Renki nykäisi ohjaksista ja hevonen vilisti eteenpäin.

Herra Wiik puhui kaikenlaista. Kyseli koulusta ja tovereista, ja luetteli ketkä tytöt hänen mielestään olivat kauniimpia. Yksi oli, joka kuitenkin vei voiton kaikista, mutta sen nimeä hän ei tahtonut mainita. Kysyi, eikö Hanna arvannut, ja Hanna sanoi »ei», vaikka hyvin tiesi Sassa herran häntä tarkoittavan. Hanna ei koko aikana voinut katsoa herra Wiikiä silmiin, sillä hän oli niin inhoittava. Epäselvä, mutta väkevä, fyysillinen vastenmielisyyden tunne pakoitti häntä painumaan reen toiseen laitaan, niin kauas kuin saattoi vaan, ja kun Sassa herra kumartui häntä kohti, tahtoi käsi väkisenkin työntää häntä pois, ja haluttipa melkein antaa häntä korvalle välistä. Mutta hän malttoi mielensä, rypisti otsaansa ainoastaan, puri hammasta ja aukaisi suunsa vaan silloin, kun lyhyt vastaus johonkin suoraan kysymykseen oli välttämätön. Matka oli pitkä ja kiusallinen. Keveämmin hän hengitti, kun vihdoinkin hevonen pysähtyi Vaajasalon pihalla paraatiportaiden eteen. Sassa hääri hänen ympärillään, auttoi häntä reestä ja otti etehisessä päällysvaatteet huostaansa. Saattoi häntä sitten komeaan saliin, jonka alaslasketut uutimet ja tummat tapetit tekivät puolipimeäksi. Peräseinä oli täynnä korkeita kasveja; huonekalut, jotka olivat asetetut ulommaksi lattialle tahalliseen säännöttömyyteen, näyttivät peloittavan ylpeiltä silkkipäällyksineen korkealle kohonevilla täytteillään. Salin ylhäinen isoisuus painoi Hannalta kaiken rohkeuden alas; hän tunsi itsensä nyt mitättömän pieneksi eikä halveksinut enää herra Wiikiä, joka liikkui luontevalla varmuudella tämän komeuden keskessä. Molemmilla sivuseinillä olivat kaksipuoleiset ovet auki toisiin huoneisiin, yhtä korskeasti sisustetut nekin. Neiti Wiik tuli hymyillen vastaan ja vei häntä pöydän luokse istumaan. Isä oli ennättänyt edeltä, Hanna kuuli hänen äänensä oikeanpuoleisesta huoneesta, jonne herra Wiik nyt meni, jättäen hänet vastaiseksi sisarensa huostaan. Hanna oli niin onneton siinä kun hän istui jäykkänä ja suorana tuolin reunalla, uskaltaen tuskin sormeakaan vapaasti liikuttaa. Levottomana laski hän itsekseen tuntimäärät siihen pelastavaan hetkeen, jolloin hän taas istuisi reessä, matkalla kotiin. Tuossa yhdeksän aikaan illalla otaksui hän sen viimeistään tapahtuvan. Jos lähtisi isä ennen; mutta ei hän sitä juuri uskaltanut toivoa. Kaiketi hän oli hyvin ikävä ja typerä neiti Wiikin mielestä, kun ei hänellä ollut mitään puhuttavaa; eikä hän keksinyt semmoista sopivaa, vaikka kuinka olisi päätänsä vaivannut. Saiko joskus sanan sanotuksi, kuului ääni vieraalta ja kankealta omiinkin korviin. Neiti Wiik alkoi keskustelua yhdestä ja toisesta aineesta, mutta aina se raukesi sikseen, kun Hanna vaan mykkänä kuunteli eikä virkkannut mitään. Kuvateoksia he vihdoin rupesivat katselemaan ja silloin Hannalle tuli vähän helpompi olla, sillä ajatukset kääntyivät muuanne ja tuo kiusaava kainous jäi taaemmaksi.

Mutta sitä tukalampaa oli taas päivällispöydässä, siihen kun paitse talonväkeä ilmestyi vielä pari vierasta herraa, molemmat kaupungin hienoimpia ja mahtavimpia, jotka olivat tulleet Vaajasaloon, ties’ milloin, ehkä jo edellisenä päivänä. Heidän ja neiti Wiik’in välillä syntyi kohta vilkasta sananvaihtoa eikä Hanna osannut muuta kuin ihmetellä, miten liukkaasti puhe sujui noilta seuraelämään tottuneilta maailman ihmisiltä. Ei hän ikinä oppisi, niin Hanna itsekseen päätti, eikä hän noin vapaata ja taitavaa käytöstapaa liioin pääsisi omistamaan. Että hänen jo täytyikin tulla aikaihmiseksi niin pian; olisi saanut edes olla lapsena ilmoisen ikänsä.

Iltapuoleen tuli vieraita kaupungista, herroja ja naisia, neiti Munsterhjelm muiden muassa. Riemulla ne ajoivat pihaan, sisarukset menivät kumpikin ulos portaille heitä vastaan. Hanna sai tilaisuuden lähestyä isää ja kuiskaten kysyä häneltä, eivätkö jo kohta lähtisi pois. Mutta isä sanoi, ettei toki vielä, pitihän heidän nyt olla siellä vähän aikaa, kun kerran olivat tulleet. Hanna yritti mainita jotakin läksyistä, vaan se hämmentyi siihen, kun vieraat samassa iloisella pauhinalla tulvailivat etehisten. Naurua ja puhetta kaikui salin painavaan jylhyyteen. Heillä oli ollut äärettömän hauska matka, mutta vähän kylmä, ja nyt heidän täytyi heti tanssia, että lämpeneisivät. Neiti Munsterhjelm, joka ensiksi oli saanut päältään, juoksi suoraan pianon luokse ja soitti loistavan valssin: parittain tanssivat muut jäljessä sisään sen mukaan kun naiset olivat valmiit. Ympäri huonetta lensivät, Sassa siirsi muutamia huonekaluja tieltä pois ja tuli pyytämään Hannaa, joka istui puoleksi piilossa kahden korkean kasvin takana. Pariin kertaan kierrettiin sali, sitten vetääntyi Hanna takaisin soppeensa ja Sassa meni kumartamaan muille. Kahvia ja punssia tarjottiin, lasia kalisteltiin ja vietiin huulille, taas tanssittiin ja naurettiin, leikkipuheita sateli, ilo nousi aina korkeammalle. Hannaa pyydettiin soittamaan polkkaa; hän vähin vastusteli, pelkäsi ettei osaisi pitää hyvää tahtia; mutta neiti Wiik väkisen vei häntä pianolle. Se kävi mainiosti; kaikki tanssivat ja hän sai jatkaa, siksi kuin lopulta jo halusivat lomaa, jolloin hänelle oikealta ja vasemmalta kiitollisuutta osoitettiin. Neiti Wiik taputteli olkapäitä, herrat joivat hänen maljaansa ja neiti Munsterhjelm nyykäytti päätä suosiollisesti hymyillen.

Hanna meni jälleen entiseen paikkaansa, loi ohikäyden silmänsä herrojen huoneesen ja näki pelipöydän olevan esillä. Hän huokasi, sillä nyt hän varmaan tiesi, ettei isä hevillä malttaisi kotiin lähteä. Omiin mietteihinsä hän sai vaipua, siellä missä istui kasvien takana, pieni, hiljainen koulutyttö. Muut hänet pian unohtivat, ei tahallaan, mutta huomaamattomuudesta. He olivat omassa maailmassaan ja nauttivat seuraelämän hurmaavaa iloa; Hanna ei kuulunut heihin, ei sulanut tähän henkeen, liukahti sen vuoksi yksin erilleen. Eikä häntä kukaan muistanut kaivata, herra Wiik sen kenties olisi tehnyt, mutta hän oli kiintynyt pelipöytään toisessa huoneessa.

Sieltä kasvien takaa hän katseli muita ja neiti Munsterhjelmiin varsinkin hänen silmänsä kiintyivät. Kuinka hän oli miellyttävä, hieno ja samalla vapaa käytöksessään, pieninkin liike niin pehmeä ja viehättävä. Ei ollut kukaan niin kauniskaan kuin hän, Silmät loistivat ja huulet melkein aina olivat suloisessa hymyssä. Jotain arvokasta hänellä oli ruumiin koko asennossa, erinomattain siinä tavassa, jolla hän kantoi päätään. Semmoiseksi, kun voisi tulla! Hanna ei voinut silmiään hänestä kääntää, niin ihastunut hän oli. Joka kerran, kun neiti Munsterhjelm lähestyi sitä nurkkaa, jossa hän istui, rupesi sydän lyömään, hän ikäänkuin odotti jotain. Mutta neiti Munsterhjelm meni ohitse, eikä nähnyt häntä ollenkaan.

Totitarjotinta vietiin salin läpi herrojen huoneesen. Hanna seurasi sitä pelvolla ja nyt hänen koko huomionsa kääntyi sinne. Avonaisesta ovesta hän näki, kuinka ne panivat sokuria lasiin, kaasivat kuumaa vettä päälle ja hämmentivät lusikalla. Sitten karahviinista konjakkia. Mitä, jos isä joisi itsensä humalaan!

Tuo ajatus sai veren jähmettymään hänen suonissaan. Mitä sanoisivat nuo kaikki, hän näki jo selvästi heidän kauhistuksensa. Ja millä lailla saisi hän isää hallituksi; entä sitten kotimatka! Yhä tuskallisemmaksi hän tuli. Koetti taas katsoa herrojen huoneesen, mutta isä istui syrjässä, ettei voinut häntä nähdä. Äänen kuuli. Eikö se ollut käheä ja eikö hän jo puhunut sopertamalla? Hannaa melkein pyörrytti, ei tiennyt mitä tehdä, oli aivan kuin tunnottomana. Silmät mustenivat, korvissa suhisi. Sitten hän äkkiä syöksyi ylös ja meni suoraa päätä neiti Wiikin luokse. Hän voi pahoin, oli sairas ja tahtoi kotiin. Jos neiti Wiik olisi hyvä ja pyytäisi veljeään sanomaan isälle. Täytyisi heti päästä lähtemään, hän muuten tukehtuisi. Naiset hämmästyivät. He hiljenivät kaikki ja kokoontuivat hänen ympärilleen. Eikö olisi parempi, että hän panisi vähäksi aikaa levolle sivuhuoneesen, ehkä se menisi pian ohitse, arveli neiti Wiik. Mutta Hanna ei ottanut kuullakseenkaan, kotiin vaan pyrki; neiti Wiik kutsui veljeään kynnykselle ja kertoi hänelle siinä kuiskaamalla asian. Herra Mellin kuuli, nousi kohta pelipöydästä ja jätti kortit toiselle. Sassa ja hän tulivat kiiruusti salin poikki Hannaa katsomaan; isä koetteli hänen kättään, se oli kylmä ja jäykkä. Joku muisto heräsi; hän pyysi Sassaa toimittamaan hevosta valjaisiin. Naisista joka ikinen tarjosi apuaan, mikä toi vettä, mikä viiniä. Hannalle tuo ystävällisyys teki hyvää; hän rupesi jo muutenkin tointumaan ja katui vähän sitä häiriötä ja levottomuutta, minkä hän oli matkaansaanut, sillä isä olikin vielä aivan selvä. Kotiin hän sentään halusi yhä varovaisuuden vuoksi, eikä siitä syystä huolinut ilmoittaa, että pahoinvointi oli melkein ohitse.

Kaikki osoittivat hänelle suurta hyväntahtoisuutta; Sassa haki etehisessä päällysvaatteet esiin, auttoi häntä ja tuli lakittomin päin pihalle peittelemään häntä rekeen. Hanna pyysi sydämessään anteeksi, että oli tullessa halunnut antaa hänelle korvapuustin. Kuski sivalsi hevosta piiskalla ja Hanna tunsi itsensä onnelliseksi, aivan kuin olisi vankeudesta vapaaksi päässyt; päätti pyhästi, ettei hän milloinkaan enää Vaajasaloon tulisi.

Isä piti hänestä hyvää huolta, kysyi kuinka hän voi, oliko jo parempi. Kyllä hän oli. Hanna ei uskaltanut sanoa, ettei häntä enää vaivannut mikään, että hän jo oli ihan terve; pelkäsi, että isä mahdollisesti katuisi pikaista poislähtöä, hyvässä lykyssä antaisi vielä kääntää hevosen takaisin.

Ilma oli leuto, mutta taivas kuitenkin tähdessä. Jäällä oli liukas keli, hevosen kaviot kopisivat juostessa ja heittivät aina väliin pieniä jääsirpaleita rekeen. Ympäristöä ei avaralta näkynyt, noin pari syltä tai kolme vaan, sitten peittyi kaikki hämärään. Hanna nojautui taakse ja loi silmänsä ylös avaruutta kohden, katseli tähtiä ja ajatteli niitä suurina taivaankappaleina, jotka äärettömyydessä määrättyä rataansa kiersivät. Ajatus pyrki tunkeumaan kauas, pyrki käsittämään rajattomuutta ajassa ja paikassa, mutta väsyi pian ja palasi takaisin omaan maapalloon ja siihen pieneen kohtaan, jossa he kolme pientä ihmistä yhdessä ajoivat Kallaveden selkää. Kuski moiskahutti suullaan hevoselle, isä hengitti raskaasti, hän oli nukkunut; reki luisti eteenpäin ja jää ratisi jalaksien alla. Hannan ajatukset kääntyivät Woldemariin...

Seuraavana päivänä hän astui hyvin hitaasti kouluun mennessä ja ehkä vielä hitaammin sieltä palatessa. Pysähtyikin väliin, tähystellen katua eteen ja taakse, joka kulmassa hän viivähti hiukan, että sai kaikki neljä suuntaa tarkastetuksi. Ei näkynyt, ei kuulunut etsittyä missään. Kukkatorin viimeisessä käänteessä hän seisahtui puhelemaan toverien kanssa, joista hänen tässä piti erota. Pisti toisen jalkansa lirisevään ojaan ja katseli, kuinka vesi huuhteli kalossista likaa pois. Sitten silmät taas lensivät ympäri oikeaan ja vasempaan. Turha toivo, hän ei tullut. Toverit sanoivat jäähyväiset ja erkanivat. Ei auttanut muu kuin lähteä kotiin. Allapäin pahoillamielin hän astui lyhyen, jäljellä olevan matkan. Mikä Woldemaria vaivasi? Oliko hän kipeä?

Päivä meni, toinen tuli. Koulussa käytiin, läksyjä luettiin. Kyllä kaduilla aina oli ihmisiä, lyseolaisia ja muita, vaan sitä ainoata ei näkynyt. Kerran Hanna noin sivumennen kysyi tovereilta, olivatko häntä tavanneet. Eivät olleet; kandidaatit kuuluivat juuri niinä aikoina kiusaantuvan hirveässä työssä, yhden aineen kun saivat tenteeratuksi, tuli toinen. Woldemarilta oli ylipäätään käynyt hyvin, sen Olga tiesi. Ja sitten hän jo eräänä päivänä kertoi kohdanneensakin häntä. Olivat puhuneet Hannasta, mutta Olga ei tahtonut ilmoittaa mitä. Hanna sai kauan häntä kiusata ja viimein se sitten tuli ulos. Woldemar oli sanonut, ettei hän enää ollenkaan pitänyt Hannasta. Oli luullut hänestä vallan toista, mutta oppinut vasta hiljan häntä paremmin tuntemaan. Kun Olga oli koettanut Hannaa puolustaa, hän vaan oli nauranut ivallisesti ja sanonut jotain niin pahaa, ettei Olga sitä mitenkään kertoisi, ei vaikka Hanna kuinka pyytäisi.

Mutta Hanna ei pyytänytkään, hän oli kuullut tarpeeksi. Huulet puristuivat kokoon, sydäntä vihlaisi pahasti, mutta sanaakaan virkkamatta meni hän puittimiensa luokse. Käsityötunti alkoi.

Illalla sitten kotona, kun kaikki jo nukkuivat, istui Hanna yksin huoneessaan. Liikkumattomana hän istui ja tuijotti raskaasti eteensä. Kello napsutti seinällä, viisari verkalleen siirtyi, muuta ääntä ei kuulunut huoneessa eikä koko talossa. Kauan hän oli tuossa istunut osoittamatta mitään elonmerkkiä. Kynttilä paloi loppuun, valkea leimahti vielä piipusta ylös muutaman kerran, porahti ja sammui. Hän heräsi kuin unesta. Raapasi tikulla tulta ja sytytti uuden kynttilän. Seisoi siinä hetken väsyneenä ja pyyhki käsivarrella hiuksia ylös. Valittava huokaus nousi syvältä hänen rinnastaan. Sitten kädet ristissä seisoi hiljaa taas. Silmät sattuivat paperiin, joka oli hänen edessään. Sanat »sinun Woldemarisi» irvistivät siellä häntä vastaan. Hän otti paperin, vei kulman siitä kynttilän tuleen ja viskasi sen palavana uuniin. Katseli, miten valkea käärmeen tavoin kiersi ensin reunat ympäri, sitten rehahtavalla ilolla otti kaikkityyni valtaansa. Viimeiseksi hän vielä luki sanat: »elämä on koulu», mutta pian nekin hävisivät liekin sisään. Kun tuli sammui, oli jäljellä vaan hieno, musta levy, joka keveästi häilyi harmaalla tuhalla.

Lukukausi kallistui loppuaan kohden, aika läheni, jolloin erotodistukset koulusta annettaisiin, ja toverit toisistaan hajaantuisivat, yksi sinne, toinen tänne. Ikävällä mielellä he siitä olivat useimmat. Tänä vuonna heissä vasta oli herännyt tiedon halu ja järki oli ruvennut asioita käsittämään. Kiihkeällä innolla he pyrkivät oppiaineissa eteenpäin, tunnit menivät kuin siivillä. Ja nyt se juuri loppuisi, loppuisi koko ijäksi! Eikä heillä olisi enää tuota hauskaa toverielämää, eivät näkisi toisiaan ehkä pitkään aikaan. Se niin kummalliselta tuntui, ettei sitä voinut ajatellakaan. Mutta varma vaan oli, että eivät he koskaan toisiaan unhottaisi, ei koskaan.

Noin puoli kuukautta ennen tutkintoa oli rippikoulu, jota viidennen luokan tytöt kävivät kaikki, samoin kuin ylioppilaskandidaatitkin useimmat, Woldemar niiden joukossa. Hanna ei sen jälkeen ollut häntä nähnyt. Yhden ainoan kerran hän yritti tulemaan vastaan, mutta Hanna kun huomasi, kääntyi äkkiä toiselle kadulle. Voimiaan täytyi hänen silloin ponnistaa, ettei horjahtanut kumoon, niin hervottomat hänen jalkansa olivat.

Toverien kanssa hän vältti mainita Woldemarin nimeä ja kun muut hänestä puhuivat, joka usein tapahtui, näytti siltä kun Hanna ei olisi kuunnellut. Ja nyt he koko viikon tulivat olemaan samassa huoneessa, näkemään toisiaan joka päivä!

Hanna ei katsonut sinnepäin, ei vahingossakaan. Teroitti silmänsä rovastiin ja piti varalla, ettei ainoakaan sana hänen huuliltaan korvien ohi luiskahtanut. Ja ajatuksiaan hän myöskin koetti hallita; mutta yhtähyvin hän aina tiesi säntilleen kohdan, missä Woldemar istui, ja tunsi hänen läsnäolonsa joka hetki elävästi sielussaan. Se väkisenkin häiritsi häntä ja esti täydellistä antaumista uskonnollisten liikutusten valtaan. Siitä hänelle syntyi polttavia tunnonvaivoja, varsinkin viimeisinä päivinä, kun rovasti heille niin kauniisti puhui ja muut tytöt kaikki kauheasti itkivät. Kyllä hänkin itki, mutta ei niin hartaasti kuin olisi pitänyt, eikä niin paljon kuin toiset, Olga esimerkiksi ja Ines. Kuinka ne olivat onnellisia hänen mielestään ja kuinka mahtoi Jumala olla heille suosiollinen. Hanna luki ahkerasti rukouskirjoja ja saarnoja, makasi kädet ristissä kaiket yöt, että Jumala antaisi hänelle anteeksi kovan, paatuneen sydämen ja pehmittäisi sen, tekisi sen lumivalkeaksi.

Päivää ennen vannottamista oli Olga saanut selvän armonosoituksen ylhäältä. Hän seisoi avonaisen ikkunan luona kamarissaan ja itki. Silloin pääskynen lensi sisään, kiersi hänen päänsä ympäri ja pujahti ulos taas. Ja hän kertoi siitä riemuten toisille; Hanna rukoili, että Jumala antaisi hänellekin merkin, se olisi häntä suuresti lohduttanut. Mutta turha oli hänen toivonsa, ei hän saanut ulkonaista eikä sisällistä todistusta Jumalan mielisuosiosta. Ja kuitenkin oli hän viimeisen yönseudun itkenyt, valvonut ja rukoillut yhtä mittaa.

Kun he sitten olivat alttarin ympärillä ja vannoivat uskossa lujana pysyä elämänsä loppuun saakka, tunsi Hanna olevansa kelvottomin kaikista, ei mahdollinen mihinkään. Muut olivat Jumalaa likempänä, hän seisoi yksin taaimpana, kaukana heistä; sai iloita, jos löysi sen verran armoa, ettei tänä tärkeänä hetkenä tykkänään heitetty pois kaikkivaltiaan kasvojen edestä. Urut soivat, seurakunta alkoi lukkarin johdolla virren: »Jesu ystävän on paras.» Rovasti antoi heille merkin langeta polvillensa. Tytöt itkivät melkein ääneen, mutta Hanna vaan vapisi. Virren sävelet täyttivät koko avaran kirkon; ehkä seurakunnan esirukoukset jotain vaikuttaisivat heidän hyväkseen, hänenkin, joka huonoin oli. Hanna tunsi harrasta kiitollisuutta kaikkia noita rakkaita ihmisiä kohtaan, jotka istuivat penkeissä ja hänen puolestaan Jumalaa lähestyivät. Äitikin oli siellä ja isä. Hiukan turvallisempana hän uudelleen uskalsi kääntää sielunsa ylös korkeimman tykö, sulautuen palavaan rukoukseen. Sälyttäköön hän, kaikkivaltias, ristin kuormaa hänelle elämässä kannettavaksi, lähettäköön suruja ja murheita, mutta elköön häntä hyljätkö. Lapsekseen ottakoon, tukekoon, auttakoon. Jumalaa hän tahtoi palvella ja uskollinen olla aina kuolemaan saakka.

Oli niin juhlallista seuraavana aamuna. Aikaiseen Hanna jo istui valkoisessa puvussaan ja luki virsikirjasta kaikki rukoukset syntein anteeksi saamisesta ja ne, jotka herran ehtoollista koskivat. Isä ja äiti tulivat myöskin ripille, molemmat olivat mustissa vaatteissa. Aamiaista ei syöty, juotiin vaan kahvia leivän kanssa. Totisia olivat kaikki, äiti luki, isä käveli, eikä puhunut paljon mitään. Kasvoissa oli tuo puhdas ja sileä kuulle, joka saippuan ja partaveitsen jäljet ilmoittaa. Kellot pamahtivat soimaan, nyt oli lähdettävä.

Rippilapsille oli sijaa säilytetty ensimmäisissä penkeissä alttarin luona, pojille oikeaan, tytöille vasempaan. Kirkonpalvelija osoitti heille paikat ja sulki penkkien ovet heidän jälkeensä. Hiljaisuus vallitsi kirkossa, joskus kuului joku puoleksi tukahdutettu rykiminen, joskus taas myöhempään tulevien hiipiviä askeleita. Kun tytöt olivat siunanneet itsensä, lukivat he virsikirjaa ja katselivat toisin ajoin alttaritaulua, joka kuvasi Kristusta ristinpuussa, sillä välin kuin jumalanpalveluksen alkamista odottivat. Levollisempia he olivat ensimmältä kumminkin; silloin ainoastaan sävähtivät kun pappi alttarille tuli, kantaen kädessään hopeista astiaa, jonka päällä oli purppuranpunainen, kultaompeleilla koristettu peite. Jännityksellä he myöskin katselivat, kun hän kaasi viinin karahviinistä kalkkiastiaan, josta sitten heille tarjottaisiin. Mutta kun pappi saarnan jälkeen alkoi messun, silloin rivit painuivat alas, kasvot peittyivät nenäliinoihin, hartiat nousivat ja laskivat; nyyhkytykset ja tärisevät huokaukset yhtyivät urkujen hiljennettyyn soittoon ja papin ynnä lukkarin vuorolauluun. Pojat sitä vastaan istuivat kuin kynttilät penkissään ja tuijottivat vakavina kohtisuoraan eteensä. Ei heitä semmoiset huolet vaivanneet kuin tyttöjä, eivätkä he oikein ymmärtäneet heidän rajatonta mielenliikutustaan. Toisia se harmitti ja vaivasi, toiset taas puoli ivalla, puoli säälillä sitä vaarinottivat. Olivat ne tytöt sentään vähän kummallisia!

Tytöt puolestaan myöskin ihmettelivät poikia. Koko rippikoulu-ajalla he eivät kertaakaan itkeneet; vähän totisempia olivat muutamat, ja välttivät ne sentään kaikkikin vallatonta leikkipuhetta. Mutta katuvaista mieltä, tuskaa, nöyryyttä, pelkoa ja parantumisen halua ei heissä paljon huomannut. Juuri viimeisenä päivänä, heti sen jälkeen kun rovasti heille niin liikuttavasti puhui, tiuskasi erään koulutoverin veli: »mene hiiteen», kun sisar hänelle hiljaa jotain sanoi. Tytöt sen kuulivat ja kauhistuivat. Minkä kirouksen hän, poloinen, vetäisi ylitsensä, kun oli noin paatunut. Ja vähän he sivumennen sen ohessa itsekseen arvelivat, että olivatkohan pojat yhtä otolliset herran ehtoolliselle menemään kuin he, ja oliko Jumala heille suosiollinen, vaikka noin kylmäkiskoisia olivat ja jäykkiä. Jotain ansiota he sentään salaisesti ja puoleksi tietämättänsä toivoivat vuodattamista kyyneleistään.

Mutta tällä hetkellä ei semmoisille ajatuksille vähääkään sijaa löytynyt. Väristen he painoivat otsaa kirkon penkkiin jännitetyssä odotuksessa. Ja nyt lukkari alkoi urkujen säestämänä: »O Jumalan pyhä karitsa!» Ylös he nousivat kaikki, valkeiden karitsain kaltaiset hekin, ja huojuvin askelin, epäilyksen ja toivon vaiheilla, he joukossa alttarin eteen pyrkivät. Ei Hanna nähnyt mitään, sakeaan sumuun peittyivät esineet hänen edessään. Mutta langetessaan polvilleen siellä pyhimmän paikan luona, täytti yksi ainoa tunne hänen sielunsa, Jumalan läsnäolon tunne. Kaikki muu katosi, ihmiset ympärillä, kirkko ja koko maailma iloineen, suruineen; hän tiesi vaan olevansa likellä Jumalaa, sai vakuutuksen siitä, että hän oli löytänyt armon ja otettiin lapsena vastaan. Mikä suloinen lepo, mikä taivaallinen autuus! Viini, jonka hän nautti, kiersi ympäri ruumiin, kuin virvoittava elämän neste. Kaikki nousivat; ei hän vielä olisi tahtonut, tässä oli niin hyvä olla. Kuolla kun olisi saanut, siirtyä pois, siinä juuri, maan tomusta ijäiseen valoon. Askel ei pitkältä tuntunut, mutta ei hänen sallittu sitä ottaa; palautua täytyi vielä tämän todellisen, jokapäiväisen elämän rajoitettuun piiriin.

Hyvä päivällinen odotti heitä kotona. Pöytä oli valmiiksi katettu, kun kirkosta tulivat; Jussi seisoi luona ja katseli sitä tyytyväisenä. Heilläkin oli nälkä, paastoomisen jälkeen tuntui tyhjältä sisässä. Istuttiin siis pöytään, salvetit pantiin leuan alle ja rohkeasti käytiin ruokaan kiinni.