Hanna: V luku
| IV luku | V luku Hanna Kirjoittanut Minna Canth |
VI luku |
Koulu oli loppunut; toverit olivat sanoneet viimeiset jäähyväiset ja matkustaneet pois. Nekin, jotka kaupungista olivat, läksivät johonkin muuanne kesää viettämään, Ines ja Edla kauemmaksi, sukulaisten luokse, jossa aikoivat viipyä aina jouluun saakka. Olga taas toivoi tulevaksi vuodeksi pääsevänsä Helsinkiin; äidin hän jo oli saanut puolelleen, ja kun he yksissä tuumin isää houkuttelisivat, niin varmaan hän myöntyisi. Tuli vaan olla varovainen ja viisas, valmistaa ensin vähitellen ja sitten isän hyvällä tuulella ollessa äkkiä tehdä rynnäkkö. Sillä tavalla he aina menettelivät, kun tahtoivat jotain perille viedä, ja harvoinpa sattui, etteivät onnistuneet.
Hannallakin oli eräs salainen toivo, mutta ei hän vielä uskaltanut siitä vanhemmille mitään puhua. Eikä äidin suostuminen olisi häntä mihinkään auttanut, pikemmin vaan vahingoittanut. Jos äiti jotain puolusti, silloin isä aina pani vastaan, ja isästä se kumminkin riippui. Hän nimittäin haaveksi jotain elämän tehtävää, jotain semmoista, joka hyötyä ja siunausta tuottaisi. Opettajattaren toimi häntä eniten viehätti, ei tiennyt mitään muuta niin jaloa. Ihanassa unelmassa näki hän tulevaisuutensa, näki kuinka hän kasvatti lapsia hyviksi ihmisiksi, kuinka he toisiaan äärettömästi rakastivat, olivat aina yksissä, työssä ja vapaudessa, kävelivät metsässä, soutelivat järvellä, nauttivat luonnon kauneudesta ja ihailivat siinä Jumalan suuruutta. Ja hän piirsi jo paperille koulukartanon valmiiksi, uusi rakennus se oli, kaukana maalla, järven rannalla, ryytimaan ympäröimänä. Suuri koulusali, pieni kamari vieressä ja kamarin takana kyökki. Huonekalutkin hän asetteli kohdalleen, uutimet ikkunoihin, valkoiset käytävämatot maalaamattomalle lattialle ja tuoreet katajat uunin ympärille. Kaikki oli hohtavan puhdasta ja siistiä. Kyökissä hääri askareissaan hänen erinomainen palvelustyttönsä, Anna hänen nimensä oli; sielläkin vallitsi sama järjestys, uutta kaikki ja somaa, vaikka yksinkertaista. Ryytimaan hän myös penkitti ja laittoi. Siellä kasvoi mahdottoman paljon ruusuja ynnä muita kukkia, ja pensaita ja puita. Aurinko paistoi, järvi oli tyyni, ilma raikas, taivaasta lankesi juhlapäivän rauha yli koko seudun. Ja lasten vanhempia tuli hänen luokseen, vakavia, ymmärtäväisiä ihmisiä, jotka olivat sanomattoman hyväntahtoisia, hän puhui heille lasten kasvattamisesta, ja he kuuntelivat hartaasti. Oli vahva side, joka heitä yhdisti: rakkaus lapsiin. Ei hän sitä koskaan tullut ajatelleeksi, että välistä voisi olla rumakin sää, pimeä ja kolkko, jolloin tuuli vinkui, taivas uhkaavia kasvoja näytti ja järvi mustantympeänä kohisi. Eikä hän muistanut, että ryytimaa jonakuna vuodenaikana tuli olemaan surkeassa siivossa; maa märkänä, täynnä lakastuneita lehtiä ja viimeisten kasvien mädänneitä varsia, pensaat onnettoman tyhjät ja koivujen oksat siinä tilassa, jossa ne lasten kauhua herättävät. Muisti, että luonto elämää herättää, mutta unohti että se myöskin elämää hävittää. Kaikkian vähin hän voi kuvailla, että lapset saattaisivat olla pahankurisia ja huono-oppisia taikka tuottaa hänelle minkäänlaista surua, enemmän kuin sitäkään, että hän itse olisi joskus väsynyt, toivoton ja onnea kaipaava. Olisiko hän silloin niin nauttinutkaan näistä tuuleen rakentamista tuvistaan!
Siitä oli vaan kysymys, kuinka hän saisi nämä toteutumaan. Sanomalehdistä hän luki kaikki avonaiset virat ja ilmoitukset, joissa kotiopettajatarta haluttiin, paremman puutteessa nekin olisivat kelvanneet. Mutta aina ilmestyi kaksi estettä. Hän oli liian nuori ja häneltä puuttui tarpeellinen määrä oppia. Ei ne itse teossa olisi haitanneet, harras into ne kyllä olisi tasoittanut, mutta hän ei voinut suorittaa vaadittuja tutkintoja eikä lasten vanhemmat luottaisi häneen. Siinäpä se paha mutka juuri oli. Täytyisi saada isältä rahaa ja päästä jatkamaan joko Helsinkiin tai Jyväskylään. Mutta niin hän pelkäsi kieltoa, ettei koko kesänä rohjennut ottaa asiaa puheeksi.
Kerran hän jo, mitään äidillekään virkkamatta, kirjoitti erään ilmoituksen johdosta Dagbladetissa ja tarjoutui kotiopettajattareksi jollekin herrasperheelle maalla, liitti siihen otteen päästötodistuksestaan, joka oli sangen hyvä, ja mainitsi, että vaikka hänen taitonsa tosin ei ollut suuri, koska hän vaan oli tavallisen tyttökoulun läpikäynyt, niin hänen hyvä halunsa kumminkin opin puutteen korvaisi. Itse hän oli vakuutettu siitä, ettei hänen vertaistaan opettajatarta toista olisikaan, ja hän paloi halusta päästä sitä näyttämään. Mutta ne hyvät ihmiset, joille hän tarjoutui, eivät mahtaneet olla samaa mieltä, koska eivät edes vastanneet hänen kirjeesensä. Monta viikkoa Hanna turhaan odotti; oli suurimmassa jännityksessä varsinkin kaikki postipäivät, kunnes kiiltonappinen laukkuineen ilmestyi ja taas tyhjäksi teki hänen toiveensa.
Sitten hän jo kerran, kun istuttiin ruokasalissa ja juotiin iltapäiväkahvia, sanoi isälle, että hän oli päättänyt ruveta opettajattareksi ja pitäisi hänen senvuoksi päästä jatkamaan lukujaan. Mutta isä nauroi.
»Meinaatko sinä siis jäädä vanhaksi piiaksi?» hän kysyi.
Hanna punastui eikä virkkanut ensin mitään. Woldemar tuli hänen mieleensä kuin salaman isku. Mutta samaa päätä hänet sieltä karkoitettiin myös.
»Meinaan», sanoi hän.
Isä yhä enemmän nauroi.
»Elä, Hanna rukka, ole lapsellinen», lausui hän. »Mitä iloa sinä luulet opettajattarilla olevan? Paljon työtä ja vähän palkkaa. Muutamassa vuodessa ne kuihtuvat, poloiset, ja ovat sitten kuin haudasta nousseet haamut. Minulla oikein on paha olla, kuin tuommoinen sattuu vastaani tulemaan.»
Hannan mieli meni pahaksi; kyynelet alkoivat vieriä alas poskille.
»Ihmettä», sanoi isä. »Mikä sitä tyttöä vaivaa? Täällä häntä pidetään kodissa kuin kukkaa kämmenellä, saa olla ja elää melkein niinkuin itse tahtoo, eikä se kumminkaan kelpaa. On kaiketi kyllästynyt hyville päivilleen.»
Isä oli jo vähän suutuksissa. Hanna koetti pyyhkiä kyyneleitä pois, mutta niitä yhä runsaammin valui uusia sijaan.
»Kyllä isä on oikeassa», puuttui nyt äitikin puheesen, »siinä suhteessa kumminkin, ettei sinun terveytesi kestäisi. Sinä olet ilmankin jo niin heikko, Hannaseni.»
»Kun minulla olisi edes jotain tehtävää täällä kotona», sai Hanna hetken päästä sanotuksi.
»Sitäkö sinä vaan kaipaat. No, työtä aina löytyy; alotetaan huomenna Jussille paitoja. Poika onkin juuri tarpeessa.»
»Ja sitten, kun syksy tulee, sinä saat ruveta huvittelemaan, niinkuin muutkin nuoret tytöt», jatkoi isä, pudistaen poroa papyrossistaan. »Käydä tansseissa ja seuroissa, että opit tapoja.»
Tuo ei Hannaa ollenkaan haluttanut. Päätti itsekseen pysyä niistä pois, »uhallakin». Hän oli näet, surunsa ohella myöskin vähän vihoissaan, vaikkei sitä uskaltanut isälle näyttää. Äidille siihen sijaan illemmalla poruttiin. Kaikki muut tytöt lähetettiin kotoa pois ja vaan huvin vuoksi. Miks’ei sitten häntä, jolla oli totisempia tarkoituksia. Tahdottiin tehdä hänestä tanssinukkea vaan, mutta siksi hän ei rupeisi, ei sittenkään. Hän ei mene mihinkään seuroihin, eikä ole kenenkään kanssa, ei käy ulkona ollenkaan; istuu yhdessä kohden kotona aina, koska kerran tahdottiin.
»No, mutta Hanna», sanoi äiti vihdoin, »minä en sinua enää tunne».
Niin, Hanna oli itsekin kummastunut ja häpesi käytöstään. Noin hän oli puhunut hyvälle äidilleen. Ei hän enää sanaakaan virkkanut, itki vaan hiljaa nenäliinaansa.
»Et tiedä, lapsi kulta», jatkoi äiti, »kuinka kauan saat vanhempiasi pitää ja heidän luonaan olla. Ehkä vielä monta kertaa elämässä tahtoisit takaisin näitä päiviä.»
Hanna oli kovin muserrettu, sydän tahtoi pakahtua vallan. Äiti läksi huoneesta pois ja jätti hänet yksin.
Toisena aamuna oli Hanna nöyrempi ja pyysi kauniisti äidiltä Jussin paitavaatetta. Äiti, suopea niinkuin ennen, antoi kokonaisen pakan ja neuvoi häntä leikkaamaan. Eilisestä ei sen koomin mitään puhuttu. Hanna koetti olla ahkera. Aamusta iltaan hän istui ompelukoneen ääressä ja ensimmältä se tuntuikin sangen hauskalta. Mutta paitoja oli koko tusina, Hanna oli vielä tottumaton tähän työhön, ne valmistuivat hitaasti. Usein täytyi hänen purkaakin, kun oli neulonut hullusti. Ja hioja oli hirveän vaikea istuttaa, ei tahtonut mitenkään saada niitä kainalon alta hyvästi. Sitten häntä rupesi jo niin väsyttämäänkin; selkää kolotti ja hartioita, ja sydän-ala kävi kipeäksi. Lopulta täytyi hänen taas tulla siihen päätökseen, ettei käsityö häntä huvittanut, vaikka hän uskoa koetti itseään siihen pakoittaa. Sepä se juuri olikin pahinta, kun halu puuttui!
Koulut alkoivat syksyllä niinkuin ennenkin. Jäljelle jääneet toverit kulkivat kirjat kainalossa samaa katua, kääntyivät samasta ovesta sisään ja nousivat niitä samoja portaita ylös. Hanna seurasi heitä ajatuksillaan, siellä missä hän istui ompelukoneen luona. Hämyssä hän välistä meni kävelemään. Kirkonmäellä oli eräässä käytävässä penkki, johon koulukartano näkyi. Se oli hauska paikka, Hanna saattoi unohtua tuntimääriksi siihen istumaan. Ja silloin hän melkein aina itki, eikä tiennyt oikein, minkätähden hänellä oli paha mieli. Mutta koulun ikkunoita hänen täytyi katsella ja kuvitella itselleen opettajia ja oppilaita siellä sisässä. Kerran hän illalla pimeässä kulki ohitse monta kertaa, ja kun kaikki oli hiljaista, uskalsi hän mennä oven sisäpuolelle ja istahtaa portaille, seinän viereen. Sydän löi, hän pelkäsi jonkun tulevan, tuntui juuri kuin olisi pahanteossa ollut. Mutta koulu oli suljettu, johtajatar oleskeli suojassaan siellä ylhäällä, Hannaa ei kukaan nähnyt. Kauan hän viipyi, liikkumattomana istui ja nojautui kivistä muuria vasten. Viimein hänelle siinä äkkiä juohtui mieleen, että voisi hän ruveta itsekseen kertomaan vanhoja koulukirjoja. Olihan se hyvin tarpeellistakin, etteivät unohtuisi pois. Ja logiikan hän myös lukisi uudestaan; vaikk’ei se heitä edellisenä vuonna ollut vähääkään auttanut Kantia ja Hegeliä ymmärtämään.
Hän nousi seuraavana aamuna ylös kello viisi; luki ensin kolme tuntia yhtä mittaa ja rupesi sitten vasta ompelemaan. Jussin paidat olivat jo melkein valmiita. Päivällisen aikaan puuttui vaan napinreikiä muutamista. Ikkunan luona hän istui, että paremmin näkisi, sillä nyt alkoi jo vähän hämärtää ja hänen silmänsä olivat heikot. Kulmia pakoitti; aina väliin täytyi hänen luoda katseensa ikkunan kautta johonkin kaukaiseen kohtaan, siitä oli hän niille tuntenut ikäänkuin lepoa. Jussi heitteli palloa pihassa. Oli hän kuitenkin hauska poika kaikkine vikoineen, raikas, terve ja elävä. Kun hän ei vaan olisi ollut niin hirveän vallaton; äitikään ei tahtonut enää saada häntä tottelemaan. Ja mitäs hän siellä taaskin teki?
»Jussi, Jussi! Mamma, nyt hän kaasi vesitiinun maahan.»
»Voi, sitä poikaa.» Äiti laittoi Marin kutsumaan häntä sisään.
Jussi tuli; seisahtui oven suuhun ja oli vähän hämillään, hyvin vähän tosin.
»Mitä varten heitit vesitiinun kumoon?»
»Niin, kun se meni.»
»Ei suinkaan itsestään.»
»Pikkuisen vaan panin kallelleen ja sillä kertaa topsahti.»
»Aina sinä olet pahan teossa.»
Jussi ei siihen mitään, heilutteli vaan lakkiaan.
»Minkätähden ne pojat lienevätkin niin ilkeitä?» tuumaili Mari, joka toi iltapäiväkahvia sisään. »Ei tytöt sinnepäinkään.»
»Ilkeitä? Ole sinä vaiti.»
»No, Jussi!» Äiti sanoi sen painolla.
»Mitäs hän puhuu, kun ei tiedä. Tyhjää vouhkaa.»
»Niillä pitäisi olla ihan toisenlainen kuri», jatkoi vielä Mari, »antaisivat siellä koulussa edes vähän selkään, että oppisivat».
»Oho! Tulkootpas! Kyllä pojat silloin näyttävät. Ei ne anna itseään niin just’ piekseä.»
»Minkähän nuo tuolle taitaisivat?»
»Kysyvät, että mikäs se on koulun laki? Osaa ne tok’ sen verran puoliaan pitää. Ei ne ole niinkuin tytöt. Ne kait itkeä tillittäisivät: ui, ui, ui, ui, antaa rakas, kulta opettaja anteeksi, ui, ui, ui.»
»Jussi, oletkos siinä hiljaa.»
Ei äiti voinut olla ihan totinen, vaikka koetti.
Hanna ei tahtonut enää saada neulan silmään lankaa, oli liian pimeä.
»Jätä tuo», kehoitti äiti, »sinä turmelet silmäsi».
»Olisi pari napinreikää vielä.»
»Neulo ne ennemmin sitten lampun valolla. – Näetkös nyt, Jussi, kun Hanna on laittanut sinulle koko tusinan paitoja.»
»Ovatko napit niin kiinni, etteivät heti pääse irti?»
»Pitäisi niiden olla.»
»Annas kun katson. Tuokaan ei kovin kauan kestä. Neulo ajoissa paremmin. Noin! Nyt se jo läksi.»
»Mitäs sinä revit ja kiskot. Saahan ne tuolla tavalla irti, vaikka olisivat kuinka lujassa.»
»Niidenpä pitää kestää, jos kovemminkin nykäisee.»
»Jussi», sanoi äiti, »kuinka sinä kehtaat, Hanna rukka sinun tähtesi on niin paljon vaivaa nähnyt ja sinä vaan komentelet.»
»Mutta onkos parempi, että kohta tippuvat kaikki napit pois?»
Jussi oli topakkata. Katsoi järkähtämättä äitiä silmiin, vahvasti vakuutettuna siitä, että oikeus oli hänen puolellaan. Sitten painoi hän lakin päähänsä ja meni ulos.
Joitakuita aikoja, ehkä noin pari viikkoa, Hanna uskollisesti nousi aamuisilla varhain lukemaan. Historian hän oli päässyt läpi ja saksan kieliopin. Mutta siihen se myöskin jäi. Into laimeni vähitellen eikä hän jaksanut enää. Olkoon, ajatteli hän ja rupesi nukkumaan pitempään, meni välistä aina kahdeksaan. Ja kumma se oli, kuinka pian siihen tottui. Ensimmältä vaan oli vähän tunnon vaivoja, erinomattainkin, kun kuuli Jussin äänen ruokasalista.
Poika, näet, yhä vielä, vanhan tavan mukaan, varusti itsensä vahvalla aamiaisella, ennenkuin kouluun läksi.
»Eihän sitä kukaan syömättä elä», sanoi hän usein ja jatkoi: »paitsi tytöt; mutta nepä sitten ovatkin semmoisia kräpyjä.»
Ja tosi oli, ettei Hannalle ruoka paljon maittanut; enimmiten hän söi vaan pikkuruisen ja senkin pakosta äidille mieliksi. Äiti oli hyvin huolissaan siitä, että hän päivä päivältä kävi yhä kalpeammaksi ja heikommaksi. Ajatteli usein kysyä lääkäriltä neuvoa, mutta se kuitenkin jäi tekemättä, kun Hanna pani vastaan, väittäen ettei häntä vaivannut niin mikään. Äiti antoi hänen maata aamuisilla niin pitkään, kuin vaan halutti; varoitti vielä palvelijoitakin häntä herättämästä. Kun Hanna lausui katumusta siitä, että oli nukkunut liiaksi, lohdutti häntä äiti. Olihan se edes hyvä, että hän sai unta, siitä hän ehkä sentään vahvistuisi. Ja koska se rupesi aina makeammalle maistamaan, ei Hanna enää huolinut olla millänsäkään, vaikka niinkin sattui, että hän kymmenen aikaan vielä oli sängyssä. Silloin hän jo piti kahdeksaa vallan varhaisena; kun yhdeksältä nousi, katsoi hän täyttäneensä kaikki mahdolliset velvollisuudet.
Mutta siltä se aina tuntui, ettei hän ollut tarpeeksi asti nukkunut. Nouseminen oli niin vaikeata, niin kovin vaikeata. Eikä siitä lopultakaan olisi mitään tullut, ellei Miina, äidin kiellosta huolimatta, olisi yhtenään hoputtanut ja ajellut häntä ylös, että pääsi huonetta siistimään. Usein teki vähän mieli suuttua häneen, mutta ei viitsinyt sentään, kun hän muuten oli niin hyvä; passaili häntä niin paljon kuin ikänä voi ja oli valmis menemään vaikka tuleen hänen tähtensä. Hanna pitikin Miinasta paljon enemmän kuin Marista. Hän oli hyväluontoisempi ja tyynempi. Mari sitä vastaan oli kiivasta sorttia ja tohahti vähän väliä ylös kuin tuuliaispää. Miina rukka usein sai itkeä hänen käsissään. Siitäkö syystä hän lieneekin viime aikoina käynyt niin alakuloiseksi, hän joka ennen oli iloinen ja huoleton kuin taivaan lintu. Hannan kävi häntä sääli. Kerran hän iltaisella istui ja katseli, kun Miina laittoi vuodetta; huomasi silloin kuinka kummallisesti tämä oli kasvoiltaan muuttunut viime aikoina.
»Miina, mikä teitä vaivaa?» kysyi hän, »ette varmaankaan ole terve.»
Miina lensi punaiseksi.
»Kuinka niin?» hän kysyi.
»Te näytätte niin kovasti huonolta.»
»Eikös mitä.»
»Ihan totta. Hyvänen aika, teidän pitää mennä tohtoriin. Jahkas minä puhun mammalle.»
»Ette saa puhua mitään, enhän minä ole kipeä.»
»Mikäs teillä sitten on? – Miina kulta, sanokaa minulle.»
Hanna meni hänen luokseen ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.
»Sanokaa nyt!»
Miina heittäytyi poikkiteloin sängyn yli, kätki kasvonsa tyynyyn ja puhkesi valtavaan itkuun. Eikä hän virkkanut sanaakaan, vaikka Hanna kuinka olisi houkutellut. Hanna lopulta jo itki mukaan, vaan ei auttanut sekään.
»Onko joku ollut teille paha? Sen verran voitte kumminkin ilmoittaa. Ehkä Mari?» kysyi Hanna vielä.
»Eikä ole.»
Hän nousi, lakkasi itkemästä ja työnsi Hannan hiljaa luotaan. Enempää puhumatta laittoi hän vuoteen valmiiksi, toimitti muut askareet kaikki huoneissa ja läksi sitten toisiin töihin.
Hanna jäi yksin. Kynttilä paloi pöydällä, hänen silmänsä menivät liekkiin. Katseli tuota mustaa, käyrää sydäntä ja sen tulipunaista nenää, joka valon reunasta pisti ulos. Ei hän mitään ajatellut, katseli vaan. Mutta silloin tuli kärpänen siihen lentäen; kierteli ensin ja surisi; topsahti sitten äkkiä tuleen. Tyhmä raukka, mikä oli! Siinä se nyt makasi kuolleena, kärventyneenä tulikuumassa steariinissa. Hanna otti sen neulannupulla kynttilästä pois ja viskasi nurkkaan.
Paljon Hanna muuten mieltyi oleskelemaan kyökissä tähän aikaan. Oli hauskaa katsella, kun tytöt siellä häärivät töissään, varsinkin kun ne astioita pesivät. Se kävi niin tottuneesti; Mari tiskapytyssä niitä ensin rievun kanssa hankasi, huuhtoi sitten toisessa vedessä, tulikuumassa ja puhtaassa, josta narisevina otti ne ylös ja laski kumoon pöydälle. Siitä ne vuorotellen joutuivat Miinan käsiin, pyyheliinalla hangattaviksi. Kaikki kävi kuin tuulessa, mutta puhdasta jälkeä kumminkin tuli eikä kolahtanut rikki paljon milloinkaan.
Sen ohessa aina juteltiin yhtä ja toista. Asioita kerrottiin, muun muassa semmoisia, joita Hanna ei koskaan ennen ollut kuullut. Eikä hän tahtonut ensin käsittää kaikkea, eikä uskoa, niin outoa ja niin pahaa se oli, jota varsinkin Mari puhui. Miina enimmiten oli hiljaisempi silloin, ei virkkanut mitään sinne eikä tänne. Kun Hanna tinkasi häntä myöntämään, ettei se ollut totta, mitä Mari sanoi, vältti hän vastata suoraan ja koetti päästä sillä, ettei hän muka tiennyt. Välistä oli Hanna kauheassa tuskassa näistä kaikista, jotka tällä tavalla lykättiin hänen sieluunsa; mihin hintaan hyvänsä hän olisi tahtonut kuulla niitä valheiksi vakuutettavan; mutta ei ollut ketään, jolta hän olisi kysynyt. Äidille ei hän kehdannut mitään puhua, eikä uskaltanut, sillä äiti varmaan olisi häntä nuhdellut, kun hän semmoisia palvelijain kanssa puhui. Monasti päättikin hän pysyä kyökistä pois, mutta kun kovin ikävä tuli, eikä äidinkään kanssa aina riittänyt puhumista, meni hän sinne taas. Sitä paitse siellä oli niin vapaata, melkein kuin ennen toverein seurassa, sai empimättä sanoa mitä kulloinkin päähän pisti, vaikk’ei se sitten ollutkaan erittäin viisasta eikä ylevää.
Kerran sattui niin, että hän kaasi vettä juomalasiin, joka oli kyökin pöydällä, ja joi, huomaamatta, että sitä ennenkin oli käytetty. Mari kun näki, sieppasi lasin hänen kädestään.
»Elkää juoko, se on herrojen lasi. Minä ikään toin pappanne kamarista ja siellä oli vieraita.»
»Mitä pahaa siinä, jos herrojen lasista juo?»
»Hyvänen aika, vielä te kysytte.»
Ja nyt seurasi kauheita kertomuksia tarttuvista taudeista ja kuinka viattomat usein onnettoman sattuman kautta tulevat saastutetuiksi.
Pöyristellen Hanna kuunteli. Hän oli jo ennättänyt juoda, mitä jos häneen tarttui! Tuskan hiki nousi hänelle otsaan, ei hän tahtonut saada sanaa suusta.
»Luuleeko Mari? Kun minä join –?»
»Ettäkö tarttuu? Niin, enhän minä tiedä, mutta elkää sitä vastedes enää tehkö.»
»Koska se näyttäytyy, jos minussa jo on?»
»No, kai parin viikon sisään.»
Parin viikon! Niinkö kauan hänen piti epätiedossa kulkea. Kuinka hän sitä kestäisi! Hanna koetti krakistamalla puhdistaa kurkkuaan, koko illan hän ryki, mutta mitä enemmän ryki, sitä kuivemmaksi ja karkeammaksi se kävi. Kohta herättyään hän seuraavana aamuna tunnusteli kaulaansa ja huomasi kauhistuksella, että siellä jo oli kipua. Koski vähän, kun nieli, ja kielen juuri tuntui hellältä. Suurimmassa sielun vaivassa hän nousi ylös ja puki päälleen. Tohtoriin, tohtoriin, siinä hänen ainoa ajatuksensa.
»Mamma», sanoi hän äidille, joka tuli ruokasalista hänen huoneesensa, »minun pitää mennä kiiruusti tohtoriin, minun on kaulani kipeä».
»Oikeinko pahasti?»
Äiti katsoi häneen kummastuen, Hanna ei tavallisesti mielellään tohtoriin kääntynyt, vaikka oli kovemminkin sairas.
»Kyllä jotenkin.» Hän nieli ja painoi sormellaan leuan alle. »Koskee se, minun täytyy heti lähteä.»
»Mutta ei hän ota vastaan, ennenkuin tunnin päästä.»
»Mitä se tekee. Saahan tohtorin luokse mennä yölläkin, kun kova hätä on.»
Äitiä taas kummastutti. Hän haki lusikan ja katsoi Hannaa kaulaan, vaan ei nähnyt mitään erinomaista; ei se punoittanut eikä ollut turvoksissa. Mutta sinne pisti, väitti Hanna. Malttoi hän sitten kumminkin odottaa, siksi kuin vastaanottotunti alkoi.
Rauhoitettuna hän tohtorin luota vähän päästä palasi, resehti kädessä. Kaulassa ei ollut mitään vikaa; hän oli vaan heikko ja arkahermoinen, oli tohtori sanonut. Rautaa ja mitä muuta lienee antanut; »Bromkalium», hän luki receptistä. Äiti tunsi sen rohdon, samaa juuri oli hänkin saanut, kun sydäntykytys häntä vaivasi. Se oli siihen aikaan, kun isä ensi kertoja tuli pahemmin liikutettuna kotiin ja oli kohtuuton moitteissaan ja vaatimuksissaan, niinkuin hän semmoisessa tilassa sittemmin aina oli. Äiti ei enää koettanut salata näitä asioita Hannalta, hän ne kumminkin aavisti, yhtähyvin saattoi sitten kaikkikin kertoa. Vaikka ei sentään likimainkaan kaikkea; oli jotakin raskasta sydämen pohjalla, joka makasi siellä kuin kivi, eikä koskaan huulille noussut.
Yksitoikkoisesti ja hitaasti kuluivat päivät. Syksyiset rämehet alkoivat; sadetta ja lokaa lakkaamatta, pilveä ja sumua, tuulta, myrskyä. Puut seisoivat paljaina ulkona, pihlajoissa vaan muutamia surkastuneita marjarypäleitä roikkui. Kallaveden aallot ajelivat mustantympeinä toisiaan ja kohisivat vaahtoisina kiviseen rantaan. Metsä vinkui, järvi huokaili, luonto valitti. Harmaata ja väritöntä oli kaikkialla; päivät pimeät, kaksi hämärää vaan vastakkain. Ihmiset vetääntyivät kotinurkkiin; panivat iltaisilla aikaiseen maata, nukkuivat myöhään aamuun, puhuivat vähemmän vielä kuin ennen, murjottivat ja olivat ikäviä. Muun ilon puutteessa syötiin vahvasti tukevaa, karkeata ruokaa; siitä mieli kävi yhä raskaammaksi samoin kuin ruumiskin. Eihän oikeastaan tiennyt mitä tehdä, ja senpätähden ei tehtykään paljon mitään. Katsottiin ulos ikkunasta, tuommoisella kärttyisellä, tyytymättömällä katseella, otsa vähän rypyssä, harmaat silmät uniset ja elottomat, nenän juuri hiukan ylöspäin ja ylähuuli mutkassa.
Sanottiin: »yhä siellä vaan sataa». Vastattiin: »no; yhä vaan», ja siihen keskustelu päättyi.
Rouvat ostivat paljon lihoja, koska se tavara nyt oli huokeammillaan, ja suuret tiinut täpötäyteen he niitä suolasivat talven varaksi. Taikka piiat ne oikeastaan suolasivat, rouvat vaan käskivät ja katsoivat, että se tuli tehdyksi. Mutta heillä on tapana sanoa, ja melkeinpä täydellä vakuutuksella: minä suolasin, minulla oli pyykki, minä leivoin, minä keitin, minä laitoin, vaikk’eivät itse olisi pikku sormeaankaan niissä toimissa liikuttaneet. Se, näet, kuuluu niin hyvältä ja siinähän pääasia. Pikkukaupungeissa varsinkin rouvat elävät »vaan kodille». Eivät he sekaannu yleisiin asioihin, sillä se olisi epänaisellista. Kun aika tulee pitkäksi, ja se tapahtuu miltei joka päivä, pannaan käsityö laukkuun, määrätään kyökkipiialle, mitä puoliseksi laitetaan ja mennään sitten jonkun tuttavan luokse, jossa kolme neljä tuntia kuluu, ettei tiedäkään. Hämmästyksellä vasta huomaa, kun kellon viisari osoittaa päivällistunnin olevan käsissä; kiireesti kootaan laukkuun taas neulat, langat, sakset, sormistimet ynnä kaikki muut tavarat, ja pikaiset jäähyväiset otettua riennetään nopein askelin kotiin, ettei mies ennätä tuskastua odottaessaan. Muuten heillä ei mitään tunnon vaivoja voi olla, sillä he eivät ole laiskoina istuneet; käsityötä he ovat saaneet niin kosolta tehdyksi, ettei varmaan kotona olisi enempää tullut. Ja sitten heillä on ollut niin hauska, on saanut kuulla niin paljon uutta kaikenmoista. Pormestarissa oli hiljakkoin pidetty herrakestit ja annettu hirveän yksinkertaista ruokaa illalliseksi; ei kuin kolmea tai neljää lajia lämmintä ja viinapöydässä tuskin muuta kuin piirakaista ja a la daube’a. Oli se kumma, että ne kehtasivat. Sitten tiedettiin myös kertoa, että viime tanssiaisissa oli franseesissa ollut kolmekymmentä kahdeksan paria, eli kahta vaille neljäkymmentä. Premièr’illä kymmenen paria rivissään ja secundilla yhdeksän. Eikä luutnantti Limon enää näyttänyt olleen neiti Galéniin ollenkaan ihastunut; kaksi polkkaa oli vaan tanssinut hänen kanssaan ja yhden valssin. Ja neiti Galén oli näyttänyt hyvin masentuneelta, erittäinkin kun luutnantti Limon vielä lisäksi oli osoittanut suurta kohteliaisuutta neiti Strömille. Monta muuta seikkaa oli heillä puheen alla ollut; niin oli esimerkiksi nostettu kysymys siitä, kuinka tulisi pukeutua niihin pitoihin, joita tiedettiin överstissä valmistettavan kuvernööriä varten. Ei sillä, että kukaan läsnäolijoista luuli tulevansa kutsutuksi, mutta saattoihan asiasta yhtäkaikki keskustella. Ja siihen päätökseen oli tultu, että herrojen oli mentävä hännystakissa, naisten silkissä. Puvun erityiskohdat tietysti riippuivat itsekunkin omasta mielestä ja hyvästä aistista.
Herrat ne taas elivät omaa elämäänsä, naisten seurasta mieluimmin erillään. Jos sattumalta joskus joutuivat heidän pariinsa, oli tilansa kiusallisen tukala. Täytyi koettaa noudattaa seuraelämän tapoja, ja kun niihin oli tottumaton, kävi se vaikeaksi. Ei tiennyt oikein, kuinka istua, kuinka olla; mitä puhua, missä ja millä tavalla pitää käsiään. Ja niin siinä hikoili ja puhkaili, että se vasta hirveätä. Muuttui sitten vielä jäykäksi ja kankeaksi kuin puuhevonen. Oliko ihme, jos karkasi sivuhuoneesen, niin pian kuin suinkin tilaisuus ilmestyi ja helpoitetulla mielellä ensin lasia kallisti, sitten tupakkaan tarttui.
Ikävä tahtoi muuten herroille tulla pikkukaupungin ahtaissa oloissa, erinomattain juuri niille, joiden halu ensimmältä korkeammalle pyrki. Ei heitä huvittanut nuo päivän vähäiset tapaukset, joista naiset saivat tarpeeksi asti sielun ravintoa, ja sieltä, ahjopaikasta, jossa elämä hulmuaa ja kuohuu, he olivat viskatut kauas syrjään. Päivä toisen perästä meni vanhaa tasaista jonoaan, ei ollut mitään, joka jännitti mieltä, tai kiinnitti ajatusta. Hiljaisessa, matelevassa elämässä tuntui kuin henki olisi surkastunut mitättömän pieneksi ja näköalan rajat supistumistaan supistuneet. Tunteetkin tylsyivät ja mieli raukeni. Muuttui melkein koneeksi, joka määrätyllä ajalla mekaanillisesti toimitti määrätyn työn. Voimat sitten vähitellen nuutuivat, jos vielä joskus tilaisuutta virkeämpään harrastukseen olisi ilmestynytkin, ei enää viitsinyt, eikä jaksanut, eikä välittänyt. Tuli n.s. vanhoillaolijaksi ja murisi, kun kuuli jonkun henkilön jossakin paikassa suloista rauhaa häiritsevän uusilla aatteilla tai muilla semmoisilla turhilla maailman parannuspuuhilla. He tyytyivät jo, kun saivat iltaisella vistipöydän ääressä istua, totilasi edessä, kortit kädessä.
Palvelijoilla siihen sijaan on syksy melkein hauskin aika vuodesta. Köyrin tuloa odotetaan, suuret pyykit pestään, kellarit, aitat, kaikki paikat siivotaan ja puhdistetaan. Sitten tulee toivottu vapaa- eli kissaviikko, jolloin vietetään häitä, tanssissa käydään, vaatteita korjataan ja uusia neulotaan, jos palkasta on sen verran jäljellä, että jaksaa ainetta ostaa.
Seitsemän tai kahdeksan päivää tuota riemuaikaa kestää, jolloin aamusta iltaan saa olla vapaana, tehdä mitä itse tahtoo, mennä mihin haluttaa, olla ja elää juuri niinkuin lystää. Ei sanoin kertoa voi, kuinka tästä lyhyestä lomaviikosta nauttii se, joka vuodet umpeen sillä välin toisen orjana on ja leivän tähden hetki hetkeltä muiden käskyjä tekee. Ja kuinka raskasta on, kun tuo kultainen aika loppuu ja lähteä täytyy taloonsa taas uutta vuotta alkamaan. Mennään tavan mukaan illalla vasta ja hyvin myöhään, ettei vuosi pitkäksi tulisi, se on vanha taika, jota aina tarkoin noudatetaan.
Hannan kotona pestiin köyri-pyykkiä. Niiralan Leena oli apuna; aamusta varhain he olivat Marin kanssa olleet täydessä touhussa alhaalla tuvassa. Miina toimitti askareita, ja äiti kokoili vielä viimeisiä, enimmiten puolipitoisia, vaatteita nyyttiin, jota sitten lähetti Hannan viemään pyykkäreille. Kyökin läpi mennessä pyysi Miina häntä samalla käskemään aamiaisille; ja kiireesti heidän oli tuleminen, perunat muuten jäähtyivät.
Pihaan saakka kuului tuvasta hieromisen jyske, veden läiske ja tulen rätinä pyykkipadan alta, sillä ovi oli porstuaan auki. Ylinnä kaikesta kohosi kuitenkin Leenan ja Marin suuret äänet, taukoamattomassa pälinässä.
Hanna pyyhkieli jalkojaan havuihin portaiden edessä.
»Tokko sillä Miinalla on paikkaa ensi vuodeksi?» kuului Leena kysyvän.
»Eikä ole. Enkä usko, että kykeneisikään, sanokaa minua valehtelijaksi.»
»Ooho? Niinkö sen on hullusti asiat.»
»Antaahan olla, ajan kulua. Mutta kyllä minä vaan niin ennustan.»
»No, kukahan tuon on narrannut?»
Mari ei kerinnyt vastaamaan. Hanna tuli sisään.
»Yhäkö sieltä vaan kannetaan», hän sanoi nähdessään Hannan nyytin.
»Karttuu pyykkiä», lausui Leena. »Pianpa näitä on yhtä paljon kuin Linteenissäkin tässä toisella viikolla.»
»Siellähän rouva kuuluu taas saaneen pieniä?» jatkoi Mari.
»Saihan se eilen.»
»Voi raukkaa! Monesko tuo jo onkaan?»
»Lieneekö kymmenes.»
»Herran tähden! Vai kymmenes. Eikä ne mahda siihen loppua, onhan se rouva vielä nuori ihminen.»
»Mutta niin hirmuisen riutunut jo ja huono. Tokko vironnee siitä enää elämäänkään.»
»Voi, synti sentään! Ja kun muistaa, kuinka ihana sekin rouva oli tyttönä ollessaan. Kukoistava ja terve kuin ruusunnuppu. Sen minä teille sanon, Hanna neiti, elkää ikinä menkö naimiseen. Elkää olko niin hullu. Ajatelkaas, saada lapsia, joka toinen vuosi, taikka hyvästä lykystä joka ikinen, ja imettää niitä sillä välin. Eihän sitä kestä mikään. Toista on olla itsekseen. Ei itke lapset ympärillä, eikä komenna mies.»
»Niin, ja kuinka sitä on huolettomat päivät sentään naimattomalla aviovaimon suhteen. Ei tiedä maailman murheista mitään. Mutta ihme kumma se on; sinne sitä vaan pitää pyrkiä yhtäkaikki jokaisen: Ei auta, vaikka kyllä selvään näkee, mikä edessä on. ’Luonto se tikan pojan puuhun vetää’, sanoo sananlasku.»
Hanna seisoi luona ja katseli, kuinka ne hieroa jytkyttelivät kukin punkkansa ääressä. Vesi roiski ympäri, saippuavaahto kuohui ja kuuma höyry nousi pesijäin kasvoille, jotka hikisinä hohtivat varista ja vaivasta. Kyynäspäihin saakka olivat hihat käärityt ylös ja tumman punertavina muokkailivat turpeat kädet vaatteita kuumassa lipeässä. Ilma oli harmaa ja höyryinen, ikkunat vetiset. Avonaisesta ovesta tuli polville kylmää. Likaiset vaatteet olivat läjässä perempänä lattialla, ja pöydälle oli pinottu kertaalleen hierotuita ja sitten kokoon väännetyitä korkeaan kasaan.
»Eikö se Miina vielä anna meille aamiaista siellä?» kysyi Mari.
»Ah niin, minä unohdin. Menkää pian, ettei perunat jäähdy.»
»Oletteko täällä sen aikaa, ettei tupa jää yksin?»
»Kyllä.»
He kuivasivat kätensä vyötäisistä riippuviin pyyheliinoihin ja lähtivät ulos toinen toisensa jäljessä, molemmilla hameet kahden puolen ylähällä. Oven lykkäsivät kiinni mennessään ja tupaan jäi eloton hiljaisuus. Muuripadasta vaan kuului pienenlainen porina. Hanna siirtyi sen ääreen ja katseli, kuinka vesikuplat nousivat pohjalta ylös pinnalle ja siinä hajosivat. Kellertävän harmaata vaahtoa kerääntyi padan reunalle, mutta keskellä pulppusi vesi ja sakeana kohosi höyry kattoa kohden. Kädet ristissä seisoi Hanna ja seurasi tätä kiehuntaa silmillään, mutta epäselvästi, kuin hämärässä unessa vaan. Hän oli väsynyt, maailma oli hänen mielestään kauhea ja elämä rumuutta täynnä. Ei hän tiennyt, mitä nuo sanat Miinasta merkitsivät, mutta varma hän oli siitä, että saisi taas jotain kamalan kamalaa kuulla, jos kysyisi. Päätti olla kysymättä.
Iloisella melulla tulivat pyykkärit vihdoin ja viimein takaisin aamiaiselta; Hanna oli jo arvellut, ettei siitä syömisestä ikinä loppua tulisikaan, niin kauan he viipyivät.
»Sulhasiannehan te karkoitatte, kun vesipataa kiehutatte», sanoi Leena; otti kiulun, ammensi padasta vettä punkkaansa, ja kantoi kylmää sijaan. Hanna yritti lähtemään.
»Arvatkaas, kuka vieras siellä on pappanne luona», sanoi Mari.
»Se Vaajasalon herra taitaa teistä tykätä», lausui Leena, »niinpä minä olen sitä vähän kuullut huhuiltavan».
»Elkää ottako Sassaa», varoitti Mari, »sillä on jo monta rouvaa entistä».
»Tuolla Miina juosta hynttyyttää tänne», sanoi Leena, joka oli sattunut kääntämään kasvonsa ikkunaan päin. »Katsopas!» Hän iski silmää Marille.
»No, olenko minä oikeassa, vai kuinka?»
»Ei uskoisi; niin siivolta ja hiljaiselta, kuin se ruoja näyttää.»
»Tyyneessä vedessä kalat kutevat.»
He hieroivat taas, että punkat jytisivät. Miina huohatti sisään.
»Pappanne kutsuu. Siellä on Sassa herra. Taitaa hakea teitä ajelemaan.»
»En minä tule. Sano papalle, että minä en tule.»
Hanna palasi takaisin muuripadan luo ja päätti jäädä tupaan, siksi kuin Vaajasalon herra lähtisi pois. Miina vastusteli, hän ei olisi uskaltanut viedä semmoista sanaa; mutta hänen täytyi viimein, kun Hanna ei antanut myöten.
Taas katsoivat pyykkärit ikkunasta Miinan jälkeen, nauroivat ja silmäilivät toisiaan.
»Ei se pitkälle enää menekään. Hyvä, kun pääsee köyriin.»
Hanna jo ymmärsi. Mutta hän ei uskonut, hän suuttui Miinan puolesta, veri lensi kasvoille ja sydän rupesi lyömään. Kiivaita sanoja hän lausui vedet silmissä; mutta ne hänelle vaan nauroivat, ja samassa tuli Miina uudelleen tupaan.
»Joutukaa, neiti, pappanne muuten –»
Hän pysähtyi äkkiä; huomasi että hänestä juuri oli puhuttu. Koetti vielä soperrella jotain, mutta hämmentyi yhä enemmän, kun kaikki niin kummasti häneen katsoivat. Viimein hän pyörähytti ympäri lähteäkseen pois; mutta siinä oli likaämpäri luona, hän kompastui ja kaatui. Ämpäri meni kumoon, vesi hurahti pitkin lattiata ja Miinan päälle. Hän koetti nousta: ei päässyt, siihen jäi.
Leena ja Mari taukosivat hieromasta, ja katsoivat häneen, siellä kuin hän makasi kuraisella lattialla pitkin pituuttaan. Selkä kumarassa he molemmat seisoivat, nojautuen käsiinsä, jotka punkan pohjaan vaatetta painoivat.
»Taisi käydä hullusti?» sanoi Mari.
Miina pyrki ylös taas, mutta ei onnistunut. Takaisin hän putosi vaikeroiden. Mari puristi käsistään veden punkkaan ja hieroi loput kupeihinsa.
»Tule, Leena», hän sanoi, »nostetaan tuo poloinen edes vaatteille tuonne».
Leena tarttui jalkoihin, Mari hartioihin ja niin he yhdessä häntä raahasivat perälle vaatekasaa kohden. Hanna väistyi kauemmaksi.
»Tulkaa tasoittamaan noita vaatteita, Hanna neiti», rukoili Mari.
Mutta Hanna seisoi jäykkänä muuria vasten, ei liikuttanut jäsentäkään. Kun hän ei tullut, työnsi Mari jalallaan niitä vähän kokoon; sitten laskivat he kuormansa alas. Miina tarttui molemmin käsin penkin jalkaan, joka oli siinä likellä; hänellä oli kovat tuskat.
»Mihin sinua koskee?» kysyi Mari. Mutta hän ei vastannut. Hetken perästä näytti hänellä olevan helpompaa; ei hän sittenkään mitään puhunut, itki vaan hiljaa.
Leena ja Mari katsoivat nyt vakavasti toisiinsa.
»Kuule», sanoi Leena, »kuinka sinun on asiasi? Eiköhän pitäisi hankkia sijaa johonkin?»
Ei sanaakaan tullut huulilta, mutta huokauksia nousi povesta, syviä, raskaita ja vaikeroivia.
Hanna yhä seisoi paikassaan ja katseli häntä, joka tuossa alhaalla likaisten vaatteiden päällä vaivoissaan väänteli itseään. Ja hänen silmissään asui kylmä inho, säälimätön ylenkatse. Ei armahtavaisuuden tunne hivaltanutkaan elämää tuntemattomaan sydämeen.
»Rouvaa täytyy kutsua», sanoi Mari, kun Miinan tuskat taas lisääntyivät siihen määrään, että hänen kätensä rutisivat penkin jalkaa puristaessa.
Hanna läksi ylös sanaa viemään. Äiti oli puurokattilaa hämmentämässä ja kummasteli, mihinkä Miina jäi. Hanna lyhyesti kertoi hänelle tapaturman ja kapustaan tarttuen, pyysi hän äitiä menemään alas. Rupesi voimainsa takaa hämmentämään, ensin oikealla kädellä ja kun se väsyi, niin vasemmalla. Sitten oikealla taas, sitten vasemmalla, ja viimein molemmilla; eikä tahtonut enää mitenkään jaksaa. Kuuma puro roiski ja poltti milloin käsivarsia, milloin silmiä; höyry nousi varina hänen kasvoilleen, jotka ilmankin hehkuivat kuin tulessa. Nyt hän jo uupui tykkänään, ei saanut kapustaa oikein pohjaan painetuksi eikä liikkumaan paljon ollenkaan, vaikka kuinka olisi koettanut. Vielä vähemmin hän kykeni nostamaan kattilaa tulelta, niin suuri kuin se oli.
Mutta Marin askeleet onneksi kuuluivat samassa portailta.
»Piispa on käynyt puurossa!» huusi hän kohta, temmattuaan oven auki ja kerran nenäänsä vedettyä.
Hanna ei voinut sille mitään. Alakuloisena hän seisoi vieressä ja katseli, kun Mari tempasi kattilan syrjään ja tukki reiän.
»Hyvä puuro pilalla; semmoinen vahinko», porusi Mari. »Ei teistä ole tänne kyökkiin.»
Hannaa tuo vähän harmitti, mutta ei hän rohjennut itseään puolustaa, kun juuri oli suurta kunnottomuutta osoittanut.
Mari tuoksutteli päälleen nuttua ja huivia. Hanna kysyi, mihin hänen oli mentävä.
»Vossikkaa hakemaan ensinnäkin», sanoi Mari. »Miina viedään Leenan kotiin. Ja sitten minun vielä pitää hankkia sinne kätilö, rouvan tahdosta, juuri kuin ei välttäisi joku vanha akka, mokomalle.»
Mari oli äkeissään, kun heidän pyykkinsä keskeytyi. Siitä vielä pihalla mennessäänkin riiteli, mutta kadulla hän hiljeni epäselvään murinaan.
Äiti tuli ylös, hyvin vakavan näköisenä. Ei hän mitään puhunut; mahtoi olla pahoillaan siitä, että Hanna oli sattunut tuon kaiken näkemään. Hanna yritti juuri kertomaan onnettomuudesta puuron kanssa, kun isä aukaisi sisäovea, ja kysyi, minkätähden Hanna niin kauan antoi odottaa itseään. Sassa pyysi häntä ajelemaan ja hevonen seisoi portilla.
Hanna ei tahtonut, ei millään ehdolla, oli itsepäinen vastustaessaan, vaikk’ei tiennyt tuoda esiin minkäänlaista syytä. Äitikin pyysi häntä menemään; oli epäkohteliasta kieltää, kun hän jo oli niin kauan odottanut. Isä suuttui viimein.
»Sinä olet käynyt niin kummalliseksi, ettei sinua enää saa tottelemaan. Lapsena olit ihan toisenlainen. Sinua on pidetty liian helpolla.»
Sitä sanoessaan hän loi nuhtelevan katseen äitiin. Tämä taas koetti houkutella Hannaa.
»Mene edes tervehtimään ja kiittämään», sanoi hän.
Mutta Hanna ei sitäkään tahtonut. Ja kun isä kovemmalla äänellä tiuskasi ja uhkasi viedä hänet väkisen, ellei hyvä puhe auttanut, puhkesi Hanna itkemään. Nyt katsoi äiti parhaaksi jättää hänet rauhaan.
»Ehkei hän ole oikein terve», sanoi hän, »en voi muuta ymmärtää. Minä tulen pyytämään anteeksi hänen puolestaan.»
Ja äiti viskasi esiliinan edestään pois, silitti kahden käden hiuksia otsaltaan ja läksi isän jäljessä sisään. Isän oli otsa rypyssä ja jotain hän vielä sanoi vihaisella äänellä mennessään, mutta Hanna ei kuullut, mitä se oli. Hän itki hartaasti, oikein sydämen pohjasta, itki koko päivän siksi kuin uupui vallan. Iltaisella hän sitten makasi seljallaan kamarinsa sohvalla ja tuijotti kattoon. Ja siihen päätökseen hän tuli, ettei tässä maailmassa ollut mitään iloa, eikä mitään hyvää, miehet varsinkin olivat kauhean pahoja ja naiset myös. Mitä varten oli äitikin lähettänyt Miinalle ruokaa ja liinavaatteita, lakanoita ja mitä kaikkea siinä lienee ollut, tuommoiselle huonolle ihmiselle. Ja kun hän muisti syleilleensä Miinaa vielä hiljan ja olleensa hänelle viimeiseen asti niin ystävällinen, rupesi hän uudestaan itkemään ja tunsi, että häntä oli petetty, että hän tietämättänsä oli koskenut johonkin saastaiseen ja tahrannut itseään. Sitten hän tuli ajatelleeksi, että äidilläkin oli kaksi lasta, ja pani sen yhteyteen niiden tietojen kanssa, joita hän Marilta oli saanut. Poveen nousi silloin raivon tapainen inho ja kauhu, vihasta olisi hän tahtonut murtaa kaikki, taikka ylenkatseesta heittää luotaan kauas pois. Oli kuin jok’ainoa side hänen ja maailman välillä olisi katkennut. Eikä hän enää koskaan tahtoisi mihinkään yhteyteen sen kanssa tulla. Miksi ei ollut tässä maassa luostaria, semmoiseen olisi hän heti paennut ja siellä yksinäisyydessä rauhan löytänyt.
Nyt juohtui hänen mieleensä, kuinka hän kerran lapsena ollessaan makasi vatsallaan eräällä sillalla ja katseli alas kuohuvaan koskeen. Ja kun hänelle oli sanottu, että kaikki, jotka lapsena kuolevat, pääsevät taivaasen, oli hän ajatellut hypätä alas. Mitä kauemmin hän tuota kohinaa kuunteli ja silmillään vaahtoavaa pyörrettä seurasi, sitä enemmän se häntä puoleensa veti. Hetken tuskaa vaan, ja sitten hän heräisi ijäiseen iloon, näkisi Jumalan ja kaikki pyhät silmästä silmään. Päätös alkoi vakaantua hänessä; hän nousi ylös, katsoi kerran taivasta kohden ja yritti heittäytymään. Mutta siinä äkkiä juohtui hänen mieleensä, että itsemurha oli kauhea synti, ettei hän ehkä ennättäisikään koskessa enää katumusta tehdä, vaan kuolisi ja joutuisi kadotukseen. Kädet putosivat alas, kauhistus valtasi hänen sielunsa; hän kääntyi ja juoksi pois, minkä ennätti. Eikä hän moneen aikaan sen jälkeen uskaltanut koskea lähelle mennä. Kuinka hän silloin oli yksinkertainen, kun ei asettunut sillalle niin, että vahingossa olisi keikahtanut koskeen. Vai olisikohan sekin itsemurhaksi luettu?
Muisti hän vielä muutakin lapsuudestaan. Koulussa oli neljännen käskyn johdosta selitetty, että Jumala kaikkian enin rakasti niitä, jotka hän lapsena kutsui luokseen. Ja hän oli polvillaan rukoillut, itkenyt ja rukoillut, ei muiden nähden, mutta yksikseen, että Jumala rakastaisi häntäkin ja ottaisi hänet maailmasta pois, ettei hän vajoisi syntiin ja eksyisi oikealta tieltä, niinkuin suurin osa ihmisistä teki. Aina kun hän sitten tunsi vähän kipua, päänkivistystä, tai jotain muuta, ihastui hän ja luuli, että nyt Jumala hänen rukouksensa täyttäisi. Vaan ohitse se taas meni, ja elämään hän jäi...
Hannan nyyhkytykst harvenivat; silmät painuivat umpeen, hän nukkui. Kun heräsi, oli sydänyö ja pilkkoisten pimeä. Hän haki tikkuja, vaan ei löytänyt. Riisui sitten pimeässä päältään ja haparoitsi sänkyyn, jossa pian uudelleen vaipui unen suloiseen helmaan.
Raukenivat tästä lähtein päivät raukenemistaan. Ei ollut mitään toivottavaa, eikä mitään odotettavaa. Hiljakseen vieri aika eteenpäin, yksitoikkoista, väsyttävää kulkua. Kaikki oli tyhjää, onttoa, elotonta. Eikä ollut juuri mitään erityistä tehtävää; ei muuta kuin olla vaan ja antaa päivän tulla, toisen mennä.
Marikin oli köyristä lähtenyt talosta pois, ja uudet palvelijat nyt kyökissä hääräsivät. Niistä kyökkipiika oli karhakkaa laatua; ei hän sallinut kenenkään töihinsä sekaantua. Tuskinpa uskalsi enää äitikään hellan luokse mennä, vielä vähemmin Hanna. Pian sai kuulla, jos yritti, ettei hänen paikkansa ollut kyökissä, pysyköön siellä omassa huoneessaan.
Eikä Hanna hyvin halunnutkaan heidän tielleen mennä. Ompelutyö kädessä hän istui aamusta iltaan, päivät pitkin. Ei se suuresti edistynyt, sillä kädet vajosivat tuon tuostakin alas helmaan ja unohtuivat sinne tuntimääriksi. Mutta eipä hän saisikaan työllä rasittaa itseään, sen oli lääkäri sanonut. Voimat häneltä sittenkin menivät menemistään, kolme satsia hän jo oli nauttinut noita samoja rohtoja, vaan ei niistä vielä ainakaan tuntunut apua olevan.
Viikkokausiin hän ei usein käynyt portista ulkona. Ei jaksanut, eikä tehnyt mieli. Kerran kun Jussi läksi luistelemaan ja kehui olevan hyvän jään, meni Hannakin koettamaan. Mutta hänelle tuli melkein heti kylmä, jo ennenkuin hän ehti luistimiakaan jalkaansa panna. Ja sitten hän uupui melkein kohta ja kaatui vähän väliä. Eikä ollut tuttuja yhtään koko jäällä, kaikki outoja vaan. Herrat kun luistivat ohitse, katsoivat aina häneen. Ei tuo hauskaa ollut; kiitti kun pääsi pois. Eikä hän sen koomin enää mennyt.
Jussi kaikessa vallattomuudessaan sittenkin oli ainoana virkistyksenä. Kun hän tulla tohahti koulusta kotiin, oli kuin raitis tuulen puuska olisi puhaltanut sisään. Mutta vähän hän malttoi yhdessä kohden istua, tuskin muulloin kuin ruokapöydässä. Eikä hän paljon Hannan seurassa viihtynyt, sillä tytöt olivat hänen mielestään niin ikäviä. Pojat, ne vasta toista. Semmoisia mestareita olleti, kuin heidän luokalla, sai hakea! Poliisikin niitä pelkäsi, ettei uskaltanut henkeä vetää, vaikka pojat kuinka härnäsivät.
Erään kerran oli päivä taas kuoleman raukea ja niin onnettoman pitkä, ettei luullut loppua tulevankaan. Oli hämärä; Hanna istui ikkunan ääressä käsitöineen, paremmin nähdäkseen. Ulkona pyrytti ja tuuli vinkui nurkissa. Ei kadullakaan kulkenut juuri ketään. Joku koulupoika vaan, kirjat kainalossa ja nutun kaulus pystyssä, taikka palvelustyttö, joka terhakasti vuovasi eteenpäin, vaikka pieksikin kova vastatuuli helmoja säärien ympäri.
Hanna meni katsomaan, oliko Jussi kotona. Sielläpä poika arvon istui nyt kamarissaan. Tikapuuhun vuoli poikkipuuta, hän oli telmätessään katkaissut yhden ja pelkäsi isää. Ei pelännyt juuri, mutta toraa välttääkseen tahtoi laittaa kumminkin. Hanna pyysi häntä kertomaan jotain hauskaa ja Jussi lupasi, jos vaan odottaisi hetken. Hanna istui kärsivällisenä pöydän luokse; kun Jussi oli työnsä lopettanut, sytytti hän papyrossin ja laittoi itsensä mukavaan asemaan toiselle tuolille.
»Poltatko sinä, Jussi?» kysyi Hanna nuhdellen.
»Poltan», vastasi toinen tyyneesti ja kiikkui tuolissaan.
»Ai, ai, mitä pappa sanoo!»
»Ei mitään, kun ei tiedä.»
»Kerropas nyt se hauska.»
»Kyllä. Arvaa, mitä tapahtui koululla tänään!»
»Noh?»
»Mutta muista, ettet niin sanaa siitä hiisku, et mammallekaan.»
»En, en.»
»Kun pojat tekivät Pollelle semmoiset tepposet, – tiedäthän sinä, ketä me Polleksi sanomme?»
»Tiedän.»
»Niin, kun oli asetettu ongen koukku langan nenään ja se pantiin juoksemaan katosta alas juuri opettajan tuolin kohdalle. Pojat toisesta päästä pitivät kiinni ja sitten kun sihattiin ja ongittiin, eikä ukko paha aavistanut mitään vaaraa, ennenkuin peruukki yks kaks lentää sävähytti ylös kattoon. Voi, helkkuna, kuinka Polle hämmästyi. Näes, näinikään hän jäi tuijottamaan näin, suulaki tällä tavalla. Ja sitten kun se klanipää hyppäsi ylös tuolilta ihan raivosta ja suoraa päätä töyttäsi rehtorin luokse.»
Hän taukosi ja veti hymyillen pitkän savun. Hanna hämmästyi heidän rohkeuttaan eikä osannut muuta kuin päivitellä. Mutta vähän päästä Jussi jatkoi miehevällä välinpitämättömyydellä:
»Niin, siitä tietysti tulee ankara tutkinto.»
»Kuka sen teki, Jussi?»
»Sitä ei sanota. Koettakoot ottaa selvän, jos saavat. Näytetään onko pojissa yksimielisyyttä ja toverihenkeä.»
»Ethän vaan ollut sinä, Jussi?»
»En sano.»
»Sen verran voit kumminkin ilmaista.»
»En, en vaikka. Elä pyydäkään.»
»Jussi, Jussi, sinä varmaan olit mukana. Ja nyt sinut eroitetaan koulusta.»
»Kas niin, etköhän jo rupea itkemään. Tuommoinen sinä aina olet. Ei sinulle pitäisi koskaan mitään kertoa.»
»Enhän minä itke.» Hanna hieroi silmiään ja koetti näyttää urhoolliselta. »Mutta jos sinut eroitetaan koulusta?»
»Elä hätäile, ei ole vielä eroitettu. Eikä se niin pian tapahdukaan.»
Hän sammutti papyrossin pään ja viskasi sen sylkilaatikkoon.
»Pitää lähteä tästä vähän tuumittelemaan toverien kanssa.»
Jussi otti lakkinsa ja meni; Hanna palasi kamariinsa.
Levottomana hän seuraavana iltana odotti Jussia kotiin. Lyseolla oli ollut lupa, ja kello kuudesta oli tutkinto alkanut opettajakunnan koossaollessa. Pojat olivat kaiken päivää olleet touhakassa; Jussin luona toveria juoksi yhtämittaa, mentiin ja tultiin, ankaran totisia oltiin ja tärkeitä keskusteluita pidettiin. Ovi aina tarkasti suljettiin kiinni, ja katsottiin, ettei ollut kuuntelioita takana. Jotain erinomaista oli kysymyksessä, sen syrjästä katsoja helposti olisi huomannut.
Mutta kukaan ei pannut sitä merkille, paitsi Hanna. Hänen mielensä seurasi heitä lakkaamatta suurimmalla jännityksellä, varsinkin nyt, tutkinnon aikana. Ja hartaasti hän toivoi, ettei opettajat mitään saisi ilmi.
Tuossa yhdentoista seuduissa Jussi viimeinkin tulla kopisteli portaita ylös. Vihainen hän oli; paiskasi lakkinsa pöydälle, että mustepullo kaatui. Hannan täytyi pelastaa kirjat ja muut tavarat, ennenkuin ehtivät tärvääntyä, sillä aikaa kun Jussi intoili. Peijuonit, nuo opettajat! Niin kavalasti olivat heidät solminneet. Ja pojat, tolvanat, antoivat vetää itseään nenästä muutamat. Kaikki oli tullut ilmi, kymmenen sai arestia ja koko luokka vähennetyn käytöksen. Noo, kaks siitä, arveli hän sitten kumminkin lopuksi ja sytytti papyrossin. Siihen se juttu päättyi.