Heräämiseni: 16. Tasa-arvoisuus

16. Tasa-arvoisuus.
Heräämiseni
Kirjoittanut Arvid Järnefelt

»Te tiedätte, että ne, jotka ovat asetetut kansain päämiehiksi, hallitsevat heitä, ja heidän ylimmäisillänsä on valta heidän ylitsensä. Mutta ei niin pidä oleman teidän keskenänne. Vaan joka teidän seassanne tahtoo suurin olla, se olkoon teidän palvelijanne; ja joka teistä tahtoo tulla ensimmäiseksi, hän olkoon kaikkein orja.» (Mark. 10:42-44).

»Kansain kuninkaat valitsevat heitä, ja joilla valta on heidän ylitsensä, ne kutsutaan armollisiksi herroiksi. Mutta ette te niin. Vaan joka teistä suurin on, se olkoon niinkuin nuorin; ja joka ylimmäinen on, se olkoon niinkuin se, joka palvelee. Sillä kumpi suurempi on, sekö joka aterioitsee, vai sekö, joka palvelee? Eikö se, joka aterioitsee? Mutta minä olen teidän keskellänno niinkuin se, joka palvelee.» (Luk. 22:25-27).

»Sittenkuin hän oli pessyt heidän jalkansa, ja vaatteensa ottanut, istui hän taas ja sanoi heille: Tiedättekö, mitä minä teille tehnyt olen? Te sanotte minun Mestariksi ja Herraksi, ja te sanotte oikein, sillä minä myös olen. Sentähden jos minä, joka olen Herra ja Mestari, olen teidän jalkanne pessyt, niin pitää myös teidänkin toinen toisenne jalat pesemän. Sillä minä annoin teille esikuvan, että te niin tekisitte, kuin minä tein teille. Totisesti, totisesti sanon minä teille: ei ole palvelija suurempi herraansa, eikä sanansaattaja suurempi kuin se, joka hänet lähetti.» (Joh. 13:12-16).

Jotkut sanovat:

»Myönnämme kyllä, että Kristuksen rakkaudenoppi, jos pääsisi ihmisten joukossa valtaan, voisi muodostaa maailman uudestaan; mutta me epäilemme, voiko se päästä valtaan meille käsitettävässä tulevaisuudessa. Sillä asia ei ole vielä sillä autettu, että kaikki ihmiset tietävät, että heidän pitäisi rakastaa vierasta niinkuin omaista. Muutos parempaan päin voi tulla kysymykseen vasta silloin, kuin kaikki ihmiset todella rakastavat vierasta niinkuin omaista.»

Tämä on nyt se tavallinen väite, jolla me koetamme vapautua meille asetetuista vaatimuksista. Me teemme kysymyksen koko maailmaa tarkoittavaksi, ja ilmaisemme sitten vaan surumme siitä, ettei tämä maailma voi uutta oppia sulattaa. Samassa me emme enää ole tietävinämmekään siitä, että vaatimus olisi ollut mitenkään meille personallisesti tarkoitettu.

Tässä ei ole ollenkaan kysymys mistään toimenpiteistä, joilla maailma opetettaisiin rakastamaan vieraita niinkuin omaisia. Tässä on kysymys yksistään siitä, ilmoittaako Jumala jokaiselle yksityiselle tahtonsa olevan semmoisen. Ja jos ilmoittaa, miten silloin tämän yksityisen on suhtautuminen maailmaan. Tässä on siis yksinomaan kysymys yksityisen suhteesta maailmaan, eikä ensinkään maailman muuttamisesta ensin meidän ihanteittemme mukaiseksi.

Tosin voi yksityinen omastakin puolestaan sanoa, että hän kyllä myöntää Jumalan tahdon olevan sellaisen, mutta että hän ei voi rakastaa kaikkia ihmisiä niinkuin omaisiaan ja paraita ystäviään, ja että mitäpä silloin siitä myöntämisestä kellekään olisi hyötyä.

Ja kuitenkin riippuu kaikki juuri siitä myöntämisestä.

Sillä jos minun onkin mahdoton heti oppia rakastamaan vieraita ihmisiä niinkuin omaisiani, niin minun ei ole mahdotonta heti luopua kaikesta siitä toiminnasta, jolla tieten tai tietämättä olen tätä Jumalan tahtoa polkenut. Minun on mahdollista, niinkauan kuin en vielä osaa kaikkia rakastaa, muuttaa elämäni niin, etten koko sen voimalla ja kärjellä nouse suoraan Jumalan tahtoa vastaan. Minun on mahdollista juuri ulkonaisessa suhteessani maailmaan asettua muiden ihmisten rinnalla sille kannalle, kuin olisimme saman Isän lapsia.

Ensiksikin täytyy yksityisestä elämästäni kadota kaikki se, mikä on suorana esteenä tälle rakkaudelle. Mikä siinä on esteenä? Kaikki entiset pyrintöni; sillä ne ovat kaikki tarkoittaneet minun itseni saattamista muiden edelle. Minä olen toivonut ja hakenut itselleni edullista virkaa, ja olen ollut valmis kilpailemaan kaikkien muiden kanssa tämän viran saamisesta. Ainoastaan siinä tapauksessa, että minun oma veljeni olisi toivonut samaa virkaa, olisin minä luopunut kilpailusta. Mutta minunhan täytyy rakastaa vieraita niinkuin veljeäni. Onhan minun mahdoton rakastaa niitä, joiden edelle minä pyrin; sillä mahdoton on minun yhtaikaa sekä toivoa heille kaikkea menestystä että toivoa heidän joutuvan tappiolle. Koska en voi kilpailla veljeni kanssa, jota rakastan, niin en voi, noudattaen Isän tahtoa, kilpailla niidenkään kanssa, joita minun tulee rakastaa niinkuin veljiäni.

»Mutta, – sanotaan tähän taas, – melkein kaikkihan yhteiskunnallinen elämä edellyttää tällaista kilpailemista muiden kanssa; kaikki teollisuus edellyttää sitä, kaikki kauppa edellyttää sitä; jokainen kaupunki on elävä kuva siitä, kuinka keskinäinen kilpailu synnyttää edistystä ja uusia elämänmuotoja; ja katsoen inhimillistä elämää ja sen hyörinää ikäänkuin yläpuolelta sitä itseään, meidän täytyy nähdä, että oikeastaan ihmiset kilpaillessaan keskenään eivät tee muuta kuin kilpailevat yhteiskunnan tai yleisön tarpeiden palvelemisessa: paras viranhakijoista paraiten palvelee yhteiskuntaa, taitavin tehtailija tai kekseliäin kauppias paraiten palvelee yleisöä.»

Tämä ajatustapa onkin itse asiassa nykyisen kansantaloudellisen tieteilemisen pohjana. Tiedemiehet puhuvat tästä maailmanjärjestyksestä aivan niinkuin se olisi heidän oma keksimänsä järjestelmä. He selittävät sentähden peittelemättä ja avonaisesti, ettei ihmisen ole itseltänsä kysyminen, mitä toisten tarpeita siveellisyys häntä käskee palvelemaan, se on, mitä hän itse pitää muille hyödyllisenä, – vaan että hänen on ainoastaan tutkiminen, mistä palveluksesta enin maksetaan; sillä ainoastaan siten hän voi koota rikkauksia ja tulla yhteiskunnallisesti hyödylliseksi. Vaikka hän siis palvelisi esimerkiksi toisten tarvetta humaltumiseen, niin on se heidän mielestään siveellisesti yhdentekevää. Ja kaikki muutkin ihmiset, kun on kysymys uusista yhteiskunnallisista elämänmuodoista, vetoovat niinikään tähän kilpailun lakiin aivan niinkuin se olisi heidän oma säätämänsä, suurella vaivalla, vuosisataisilla ponnistuksilla ja kaiken mahdollisen ihmisviisauden avulla pystytetty laki, jolla he ovat perustaneet maailman onnen.

Ei mikään voi olla suurempi erehdys. Ihmiset eivät ole viisaudellaan ottaneet mitään osaa sen lain säätämiseen, jonka nojalla he itsekkäisimmissä puuhissaan tulevat sittenkin toinen toistaan palvelleeksi. Se on Jumalan taloutta. Siinä vaikuttaa se sama Jumala, joka osaa kääntää kaiken muunkin pahuutemme lopulta meidän parhaaksemme.

Jos me siis tahdomme puolustaa itsekkäisyyttämme sillä, että vetoamme kilpailun tuottamiin hyviin seurauksiin, niin on se samaa, kuin jos sanoisimme, että meidän on tekeminen pahaa, jotta Jumala voisi sen kääntää parhaaksemme.

Minun täytyy, jos tahdon Jumalan selvästi ilmoitettua tahtoa seurata, luopua kaikista pyrinnöistä, jotka edellyttävät kilpailua ja vahingon saattamista toisille.

Mutta sen yhteiskunnallisen toiminnan ala, jolla minä olin, tekee estettä Jumalan tahdon täyttämiselle vielä kahdesta muusta yleisestä syystä.

Ensimmäinen on se, että pyrkiessäni eteenpäin virka-uralla, minun menestykseni tulee riippuvaksi joko yksityisestä henkilöstä tai henkilöryhmästä. Ja riippuvaisuus synnyttää luonnon pakosta erityisen suhteen minun ja heidän välillensä. Jos tämä suhde ei ole puhdasta liehakoimista, niin se on vaan tavallista suosiontavoittelemista. Mutta jollei se ole sitäkään, niin se voi olla salattua vihaa pakotetun ulkonaisen kohteliaisuuden alla. Ei missään tapauksessa tätä suhdetta määrää vapaa veljesrakkaus, joka ei voi perustua muuhun kuin tietoon, että olemme syntyisin samasta Isästä. Minun on mahdoton rakastaa tämmöisellä vapaalla rakkaudella niitä, joiden suosiosta yhteiskunnallinen menestymiseni riippuu. Minun rakkauteni täytyy tulla riippuvaksi tästä suosiosta, ja se sammuu heti kun suosio kääntyy minusta pois tai joku nimitys tapahtuu minun ohitseni.

Toinen syy on se, että yhteiskunnallinen asema antaa minulle itselleni vallan ja ylemmyyden niiden ihmisten yli, joiden päälliköksi minä tulen. Sillä tämä minun valtani estää minua vapaasti suhtautumasta niihin, jotka ovat sen alaisia. Minä tosin voin syyttää tästä heitä itseään, koska he itse pitävät minua ylempiarvoisenaan ja ovat valmiit minua kumartamaan ja matelemaan edessäni; minä en voi siis parhaalla tahdollanikaan laskeutua täydellisesti heidän vertaisekseen. Mutta samalla pelkään itse, että jos laskeutuisin, he ymmärtäisivät minut väärin ja alkaisivat tuttavallisesti taputella minua olalle. Jos esimerkiksi vahtimestarimme, jonka tehtävänä on muun muassa auttaa päällystakkia ylleni, menettelisi näin, niin ei se olisi suinkaan omiansa minussa herättämään ystävyyden ja veljeyden tunteita häntä kohtaan. – Sen vuoksi minun on mahdoton rakastaa vapaalla, Jumalan tahtoon perustuvalla veljesrakkaudella niitä, joita minun täytyy pitää arvolleni sopivan välimatkan päässä itsestäni, olkoon tämä välimatka sitten vaikka kuinkakin lyhyt ja tuntumaton.

Heräämiseni kautta olin näin ihan aavistamattani ja kokonaan toista tietä tullut takaisin keskelle nuoruuteni ensimmäistä ja minulle läheisintä aatetta, – tasa-arvoisuutta kaikkien ihmisten välillä.

Mutta kuinka toisellainen, kuinka paljon syvempi ja totisempi oli nyt tämä aate. Se ei ollut minun, se oli Jumalan.

Kaikki entiset yhdenvertaisuuden haaveeni, kaikki ajatukset, jotka olivat tarkoittaneet yhteiskunnan vastaista kehittämistä tasa-arvoa kohden, kaikki tieteelliset teoriiani, joilla olin oppinut näkemään sekä entisyyden historiassa tätä kehitystä että vastaisuudessa tämän kehityksen tietä, – se kaikki kadotti arvonsa. Minä olin noilla aatteillani, luottamuksellani yhteiskunnan edistykseen, uskollani sen tulevaisuuteen vaan oppinut miedosti ja silmät ummessa arvostelemaan yhteiskunnan nykyisyyttä. Ja tätä minä olin tehnyt omaksi edukseni. Sillä minähän olin ollut nuoruuteni aatteelle uskoton; olin täysin voimin antautunut yhteiskunnallisen aseman ja vallan tavoittelemiseen ja pyrkinyt aineelliseen varakkuuteen. Jos varhaisimmassa nuoruudessani, jolloin minulla ei ollut mitään asemaa eikä mitään rahoja, minun olikin oikeus hyökätä juuri yhteiskunnan nykyisyyden kimppuun ja julistaa kaikki siinä kelvottomaksi, niin tämmöinen menettely kävi yhä mahdottomammaksi mitä enemmän asemaa ja rahaa minulla joko alkoi olla taikka oli toivo vastaisuudessa saada. Jokainen olisi voinut sanoa minulle, että parasta olisi ensin ajatella omia virheitänsä ja sitten vasta korjata toisten. Sentähden minun tuli hyvin tärkeäksi ummistaa silmäni yhteiskunnalliselle nykyisyydelle, niinkuin ummistin omalleni. Tiesinhän minä, että ne elivät ja hengittivät paraikaa ne huono-osaiset, joilla usein oli nälkä ja kylmä eikä mitään toiveita; tiesin, että ne päivä päivältä kärsivät yhä samaa aineellista puutetta ja samaa henkistä pimeyttä. Samalla minä myöskin tiesin, että itse yhä kartutin varojani ja tietojani, söin hyvin, pukeusin lämpimästi ja asuin mukavasti, ja jos tulin itseäni työllä rasittaneeksi minulla oli aina tilaisuus virkistyksiin ja huvituksiin. Mutta minä selitin, että sekä edellinen että jälkimäinen tosiasia oli seuraus pitkällisestä historiallisesta kehityksestä. Minä tahdoin kyllä tutkia tätä kehitystä, miettiä sen syitä, ehdotella lakeja ja yleisiä toimenpiteitä epäkohdan poistamiseksi. Mutta minä olin karttuvan ijän ja opin perustuksella yhä selvemmin ymmärtävinäni, että syyt eriarvoisuuteen ihmisten välillä olivat liian syvällä, liian kaukana entisyydessä, että niitä olisi voinut yhtäkkiä korjata.

Sitävastoin ymmärsin nyt, että nämä »syyt» olivat minussa, ja että niiden korjaaminen äkkiä tai vähitellen oli todellakin aivan minun omassa vallassani.

Kun ymmärsin, mitä on tasa-arvo Isän tahtona, – tasa-arvo; joka perustuu siihen, että me olemme saman Isän lapsia, niin minun täytyi hämmästyä, kuinka kaukana juuri minä olin totuudesta. Kummallisella sokeudella olin tähän asti, valittaessani ihmisten välillä olevaa eriarvoisuutta, jättänyt ottamatta lukuun itseäni. Kun nyt käännyin itseeni, kohtasi minua täällä se odottomaton ilmiö, että, vaikka kuvailin olevani yhdenvertaisuuden lämpimin puoltaja, löysin kaikki esteet, jotka tekivät yhdenvertaisuuden mahdottomaksi ihmisten välillä, juuri itsessäsi. Minähän itse pyrin pois kaikesta tasa-arvoisuudesta, kun kilpailin muiden kanssa päästäkseni heidän edelleen. Minähän itse, huolimatta ylpeistä teoriioista, olin valmis kumartamaan esimieheltäni suosiota ja mieltymystä. Ja minä itse katsoin välttämättömäksi pitää alaisiani tarpeellisen välimatkan päässä. – Minähän itse, joka tein työtä silloin kuin tahdoin ja sen verran kuin tahdoin ja niiden aatteiden hyviksi kuin tahdoin, – palvelutin itseäni palkkaväellä, jotka tekivät työtä kaksitoista tuntia päivässä ilman mitään vaihtelua tai vapautta työssä ja semmoisesta paikasta, että juuri hengissä pysyivät. Suutarit, räätälit, ajurit, kyyppärit, vahtimestarit, torimyöjät, kadunlakasijat, – kaikkien näiden työ ei tarkoittanut muuta, kuin tehdä mahdolliseksi minun mukavuuttani ja vapauttani. – Ja vihdoin, omassa kodissanikin minä palvelutin itseäni palkatuilla palvelijoilla, joiden kanssa en olisi saattanut syödä samassa pöydässä enkä olisi voinut pakottaa itseäni kävelemään rinnakkain julkisella kadulla.

Nyt minulla ei ollut mitään keinoa, jolla olisin voinut selittää olemattomaksi tai edes lieventää tätä ristiriitaisuutta »olevien olojen» ja Isän tahdon välillä. En voinut epäillä, että minun oli juuri itsestäni hävittäminen tämä inhimillisen eriarvoisuuden perustus, ja tunnustaminen ei ainoastaan ajatuksissa vaan teossa veljikseni ja sisarikseni ne henkilöt, joiden tehtävänä oli minua palvella kantamalla ruokaa eteeni pöytään, korjaamalla jälkiäni, valmistamalla minulle saappaita, vaatteita ja niin edespäin.

Enkä olisi koskaan ennen, kuin nyt, voinut aavistaa, että herrasmaisuus oli todella siihen määrään syöpynyt koko minun olentooni, – minuun, joka olin pitänyt itseäni läpitsensä »kansanvaltaisena» ja »vapaamielisenä».

Niinkauan kuin oli kysymys vaan myöntämisestä, että minun velvollisuuteni oli asettua tasa-arvoiselle kannalle noiden ihmisten kanssa, oli kaikki selvää ja luonnollista. Mutta kun sitten teossa koetin palvella omaa palvelijatani, niin minun piti pakottamalla pakottaa itseäni siihen, aivan kuin johonkin kuulumattomaan nöyrtymiseen, ja kun minä sain itseni pakotetuksi, niin olin siitä ilonen kuin lapsi jostakin urotyöstä! – Tai kun käskin itseni kovan pyryn aikana kadulle lunta luomaan ja siellä tapasin erään tuttavan taiteilijan, hämmennyin minä ja punastuin hänen edessään kuin olisi hän tavannut minua missä sopimattomassa paikassa tahansa.

Erittäin kuvaavana tässä suhteessa täytyy minun mainita vielä seuraava yritykseni.

Niiden veljieni joukosta, joiden herrana olin tottunut itseäni pitämään, tuntuivat minusta suutarit olevan kauimpana minusta. Tunnustan, että kun ajattelin itseni laskeutuvaksi johonkin heikäläiseen työverstaasen pimeässä kivijalan alustassa, istuakseni heidän viereensä ja oppiakseni heidän käsityötänsä, niin tuntui kuin olisi vastaani lämähtänyt ylipääsemätön mahdottomuuden muuri. Tuhannet vastasyyt tunkivat päähäni: Sehän olisi ihan turhaa; mitä sillä voittaisin; – järjellinen työnjako; – ihmiskunnalle on enemmän hyötyä minusta, jos kirjoitan, kuin jos valmistan saappaita; – suutarit käsittäisivät minut väärin ja nauraisivat selkäni takana; muut ihmiset selittäisivät käytökseni jonkinlaiseksi omituisuuden tavoitteluksi, sanoisivat, että tahdon matkia Tolstoita, ja niin edespäin. Mutta minulla oli niin selvänä ja niin kirkkaana tieto siitä, että olin oikealla tiellä, että heti ymmärsin kaikki nuo vastasyyt tekosyiksi ja tunsin, että jos olisin antanut niiden vaikuttaa, olisin tieten tahtoin luopunut totuudesta. Mitä mahdottomammalta minusta tuntui, sitä selvemmäksi minulle kävi, että minun täytyi astua tämä askel ja voittaa kaikki vastenmielisyys. Tämä omituinen ristiriitaisuus vaan selvensi minulle, kuinka kauas olin jo eksynyt totuudesta.

Kun olin päätökseni tehnyt, menin heti erääseen kenkäkauppaan, jonka isännälle olin tuttu vanhana ostajana. Tässä kohtasi minua ensimmäinen koetus. Miten esittäisin asiani suutarimestarille, joka ei tietysti aavistanut mitään! Mitä hän ajattelisi minusta, kun saisi kuulla omituisen pyyntöni! – Ja niin vahva oli minussa vielä luomani kuva entisestä itsestäni, etten voinut pakottaa itseäni sanomaan suoraan, että tahdon oppia suutarintyötä. Minä koetin puhuessa peittää hämmennystäni ja käytin semmoista puhetapaa ja äänenpainoa, jolla luulin onnistuneeni säilyttää hänessä rikkomattomana sen kuvan, mikä hänellä, katsoen yhteiskunnalliseen arvooni, olisi pitänyt minusta olla. Sillä hän ei ällistynyt. Sanoin hänelle, että muka halusin läheisesti tutustua kaupunkilaisen käsityöläisluokan oloihin ja elämäntapoihin, ja että senvuoksi tahdoin jonkun aikaa olla läsnä heidän työverstaassaan, ja tehdessäni työtä yhdessä heidän kanssansa, keskustella ja kysellä kaikkea, mikä heitä koskee. Suutarimestari pitikin tuumaani järkevänä, enkä minä nähtävästi pudonnut hänen silmissään vakavien herraskansalaisten rivistä.

Mutta kohtalo määräsi minulle uuden koetuksen tämän näin keskeneräisen sijaan. – Suutarimestari ilmoitti, että niin mielellään kuin hän muuten suostuisikin pyyntööni, oli se hänelle mahdoton verstaassa vallitsevan ahtauden takia. Ja neuvoi puolestaan erään toisen luo, jolla olisi sijaa enemmän.

Ennen lähtöäni käänsin vielä puheen toisaanne, johonkin leikilliseen aineeseen, siten kokonaan silittääkseni mahdollisen häiriön hänen minua koskevassa ajatusjuoksussaan. – Ja sittenkin tuntui minusta kuin olisi hänen silmäyksensä seurannut minua vielä ovessa mennessäni ja arvostellut: hm, eikö tuo siis olekaan niitä! Ja etäisyys hänestä minuun ikäänkuin lyheni; hän varmaan piti nyt minua lähempänä vertaisenaan, jonka kanssa sopii käyttäytyä tuttavallisemmin. Tunsin selässäni hänen myhähdyksensä, ja se tuotti minulle todellista kärsimystä.

Mutta tämä tunteeni ei nyt enää ollut semmoinen, etten olisi voinut asettua sen ulkopuolelle ja arvostella sitä. Päinvastoin se juuri selvitti minulle, että minä paraikaa taistelin koko entistä olemustani vastaan, että minä olin pala palalta hävittämässä tuota kuvaa, joka oli ollut entisen elämäni perustus. Kadulla ensimmäinen raikas tuulahdus puhalsi mieleni puhtaaksi ja totuus oli taas minulle kirkkaana kuin valo itse.

Viipymättä läksin toisen suutarimestarin luo. Ja hänelle sain sanotuksi yksinkertaisesti ja suoraan, että tahdon oppia suutarintyötä, ja pyysin päästä hänen verstaaseensa. Ehdot hän sai määrätä niinkuin itse tahtoi. Hän tosin kummasteli pyyntöäni, mutta ei pannut vastaan.

Kuitenkin vielä täälläkin tahdoin edes vähän parsia rikki revittyä kuvaani ja lisäsin sittenkuin olimme sopineet ehdoista, että tarkoitukseni oli samalla oppia tuntemaan työväen oloja.

– Jaa, jaa, tietysti, kyllä ymmärrän, herra on vissiin kirjailija taikka niin –?

Minä ajattelin, että varsinainen koetus alkaa kumminkin vasta tuolla verstaassa ja että siis on yhdentekevää vaikka tämä täällä jäisikin väärään käsitykseen.

Hän oli heti valmis, auttoi minulta päällystakin ja saattoi minut verstaaseeensa.

Se oli pienen- ja pimeänlainen huone, jossa ensi katsaukselta näytti vallitsevan epäjärjestys ja likaisuus. Valo tuli ylhäältä, kivijalan soikeista ikkunoista. Ilma oli huoneessa tukahuttavan lämmin.

Kaikki miehet ja pojat lakkasivat heti naputtelemasta ja koputtelemasta tekeleitään, kun näkivät minut, jonka isäntä nyt toi heidän eteensä.

– Tämä herra tässä – sanoi hän heille ikäänkuin esitellen minua, – tahtoo oppia suutarin työtä. Tiironen siirtyy tänne lähemmäs Tourusta ja Sarén vähän sinnemmäs Pakkalan viereen! – komensi hän.

– Herra on niin hyvä, – sanoi hän sitten minulle kohteliaasti kumartaen ja osoittaen istumaan matalalle pallille, joka työnnettiin Tiirosen ja Sarénin väliin, ja katosi samassa omalle puolelleen puotiin.

Minä istuin osoitetulle pallille.

Suutarit ryhtyivät sanaakaan sanomatta työhönsä ja syntyi kummallinen, järjetön äänettömyys, jonka kuluessa he vaan silloin tällöin katsahtelivat toisiinsa lyhyillä, kysyvillä silmäyksillä, välttäen tyystin kohtaamasta minun katsettani.

Olin kuin kuumilla hiilillä. Tukalampaa asemaa lienenkö koskaan tuntenut.

Mutta samalla tiesin horjumattoman varmasti, että juuri näin pitikin olla, – että tämä vaan oli kärkeensä kehittynyt taistelu sitä entistä olemusta vastaan, jonka olin ajatuksissani jo hylännyt, ja että minun asiani oli nyt vaan voittaa. – –

Vihdoin aloin keskustella heidän kanssaan. Ja he tarttuivat siihen kuumeentapaisesti, aivan kuin hekin olisivat vaan hakeneet tilaisuutta päästäkseen vaikeasta asemasta. Pian olimme tuttavia ja pahin kankeus oli murrettu. Heidän huomiolla ja ystävyydellä ei tuntunut rajoja olevan. Enkä tiedä, kuka olisi voinut hienotunteisemmin varoa, etten minä vaan olisi epäillyt heidän minulle nauravan.

Mutta minä tiesin joka sanan mukana, ettei minun taisteluni vielä ollut lopussa. Selvästi tunsin, kuinka minä pelastuakseni koetin luoda heihin uuden kuvan itsestäni, jota he olisivat voineet ymmärtää ja asettaa tarpeellisen korkealle. Minulla oli ikäänkuin kiire antaa heille käsitys itsestäni. Tuntui niinkuin ei olisi ollut minkä päällä seisoa, ennenkuin heillä oli käsitys minusta. Sentähden minulla olikin hyvin paljon puhumista heille itsestäni ja ajatuksistani. Panin nimenomaan merkille, että tämä välttämätön tarve saada pian määrätyksi, mitä minä olin siinä uudessa maailmassa, jossa minulla ei vielä mitään kuvaa itsestäni ollut, olisi voinut antaa oman suuntansa koko minun vastaiselle kehitykselleni. Kuinka hyvin ymmärrän niitä nuoria, sivistyneestä luokasta lähteneitä »sosialistejä», jotka luopuvat entisistä elämäntavoista, antautuvat rahvaan sekaan ja koettavat omistaa sen elämäntapoja! Täällä he juuri tavallisesti eksyvätkin. He ovat luopuvinaan entisestä kuvasta, jossa ovat eläneet, mutta he samalla luovat uuden: he esiintyvät omituisissa puvuissa, he muuttavat käyntitapansa, rupeavat syljeskelemään, puhuvat luonnottomalla äänenpainolla ja lausuvat heille itselleen vieraita ajatuksia. Ja he ihmettelevät, ettei se totuus, jota he niin suurella ponnistuksella ovat koettaneet toteuttaa, annakaan heidän sydämelleen sitä rauhaa ja sitä tyydytystä, jota he olivat odottaneet. Päinvastoin heistä tuntuu kuin olisivat he rikkirevityt ja kaikkien jättämät: toverinsa he ovat itse hylänneet, yläluokka nauraa heille heidän selkänsä takana ja alaluokka ei ota uskoakseen sitä, mitä he koettavat vakuuttaa, vaan pysyy yhä sitkeästi omissa tuumissaan. Mutta kuinka hän voisikaan jäädä kokonaisuudeksi, kun hän entisen yhden kuvan sijaan nyt elää kahdessa ja kolmessakin: alaluokalle hänen pitäisi esiintyä heikäläisenä rahvaanmiehenä, tovereille yhteiskunnallisena uudistajana, ja yläluokalle jonkinlaisena intressanttina ilmiönä! Ja sentähden, jos hänen kärsimyksensä eivät jaksa viedä häntä Jumalan luo, hän tavallisesti palaa entiseen yhteiskuntaluokkaansa, ja, melkein jonkinlaisesta kostontunteesta julistaen valheeksi kaikki, mihin oli pyrkinyt, antautuu suuremmalla vauhdilla, kuin ennen, yläluokan elämäntapaan ja on valmis puhtaalla omallatunnolla ottamaan jälleen osaa sen sortoon ja väärinkäytöksiin.

Mahdotonta on ilman Jumalaa kokonaan vapautua entisestä kuvasta.

Mahdotonta on myöskin, ilman Jumalaa, olla luomatta uutta kuvaa samassa kuin entisestä vapautui.

Sillä jos ei riipu Jumalasta, niin ei voi muuta kuin riippua ihmisistä ja olla siis heidän käsityksensä orja.

Mahdotonta on minun siis pysyväisesti asettua oikealle tasa-arvoisuuden kannalle niiden ihmisten suhteen, joita olen pitänyt luonnollisina palvelijoinani, ellen ajattele Jumalaa meidän välillämme yhdistävänä siteenä, isänä samoille veljille.

Mutta jos ajattelen Jumalaa, niin en enää voi pitää yrityksiäni heitä lähestymään minään urotyönä. Minun täytyy päinvastoin vaan hävetä, että olen ollenkaan voinut pitää itseäni parempana ja arvollisempana heitä, – hävetä sitä, että minulla voi edes syntyä urotyön ajatus, vaikka kysymys ei ole ollut muusta, kuin tunnustaa Isän edessä, että minä en ole ylempi enkä etuoikeutettu oman veljeni rinnalla.

Tässä valossa minulle muuttuvat yhä epäselvemmiksi ne syyt, jotka ennen olivat tekevinään eriarvoisuuden meidän välillämme niin luonnolliseksi.

Pääsyy oli ollut se, että yksinkertaisesti olin sivistyneempi heitä. Mutta Jumalan edessä, kuten sanoin, juuri tämä tosiasia käski minua poistamaan kaiken eriarvoisuuden minun ja muiden välillä. Sillä minun sivistykseni ei vaikuttanut, että olisin ollut heitä arvokkaampi siveellisessä suhteessa. Siis juuri siinä, missä erilaisuus olisi oikeuttanut eriarvoisuuden, ei erilaisuutta ollut olemassa, tai jos oli, niin ei ainakaan minun edukseni. Minä en tosin tavallisesti puheessa käyttänyt rumia enkä raakoja sanoja, mutta minä tiedän, että ajatukseni ja useat tekoni eivät suinkaan olleet puhtaampia kuin heidän. Minä join hienompia juomia ja käytin siihen tarkoitukseen pimeämpää vuorokauden aikaa ja paikkoja, joista rähinä ei kuulunut kadulle, – mutta minä tiedän, etten minä suinkaan juonut vähemmän enkä kuluttanut siihen vähemmän aikaa.

Mutta jos ei tämä siveellinen puoli sivistyksestäni – ja missä muussa puolessa sivistyksen merkitys olisi – ollenkaan saa tulla kysymykseen, niin voin minä eriarvoisuuteni perustaa vaan siihen, että minulla on tietoja, joita heillä ei ole, ja että minä näiden tietojen perustuksella pystyn semmoiseen työhön, johon he eivät pysty. Minä tiedän kumminkin, ettei tämä suurempi tieto ja taito suinkaan perustu siihen, että olisin ollut heitä henkisesti etevämpi, vaan yksistään siihen, että vanhemmillani on ollut varoja minua kouluttaa, jota vastoin heillä ei ole ollut mitään varoja siihen tarkoitukseen käytettävänä. Minulla itselläni ei siis ole ollut tässä asiassa mitään osaa näyteltävänä. Ainoastaan siinä tapauksessa saattaisin minäkin tulla vaa’assa jotakin merkitsemään, jos voisin todistaa, että minun työni on kysynyt suurempia ponnistuksia, suurempaa kestäväisyyttä ja väsymättömyyttä, kuin heidän. Mutta jos minä tässä suhteessa ajattelen ketä tahansa minun ijässäni olevaa työmiestä ja hänen kaksitoistatuntista työpäiväänsä, niin en voi muuta kuin hävetä. En ole tehnyt enemmän työtä kuin he, en edes niinkään paljon.

Alan joutua yhä pahemmin ymmälle.

Sekö oikeuttaisi minun eriarvoisuuteni, että minä tehdessäni työtä teen »henkistä» työtä? Vai sekö, että minun työni olisi ihmiskunnalle hyödyllisempää kuin heidän? – Mutta eihän mikään työ voi olla hyödyllisempää, kuin se työ, mikä on ihmiskunnalle välttämätön. Ja heidän työnsä on epäilemättä välttämätön, koskemme voi tulla toimeen saappaitta, vaatteitta ja niin edespäin. – Vai sekö, että minun työni olisi vaikeampaa? Mutta eihän se ole vaikeampaa, koska minä sen voin suorittaa käyttämällä vähänkin tarkkuutta ja ajatuskykyä. Kuka hyvänsä heistä, joka olisi samalla tavalla koulutettu, voisi tehdä minun työtäni, ja ehkä vielä paljoa paremmin. Sekö vihdoin olisi antanut minulle suuremman arvon heidän rinnallaan, että minä olin heitä kauniimpi, että minulla oli sileämpi ja hienompi iho, että minulla oli aina puhdas kaulus ja sirotekoiset vaatteet? Mutta nämä kaikki edut olivat minulla senvuoksi, että heidän yksinomaiseksi tehtäväkseen oli joutunut kaikki ruumiillinen työ ja minulle oli valmistettu tilaisuus siitä kokonaan vapautua. Minun kauneuteni, ihoni hienous ja käytökseni somuus oli etuoikeuksia, joita voin nauttia vaan sillä ehdolla, että heiltä nämät edut olivat riistetyt. Ja mitä minun puhtauteeni tulee, niin ei sekään ollut minun ansioni. Huomasinhan verstaassa enemmän kuin yhden kerran, etten ajan pitkään huolinut noudattaa tuskin niinkään suurta siisteyttä kuin he. Miksi minä olin siis verstaan ulkopuolella niin paljoa siistimmän ja puhtaamman näköinen? Siksi, että minä ostin suurimman osan siisteyttäni rahalla, ja sitä he eivät voineet tehdä. Sillä jos kaikki ne kädet, jotka korjasivat tupakintuhkaa pöydältäni ja tomua huoneestani, – jotka kiillottivat saappaani, harjasivat vaatteeni, silittivät kaulukseni, keritsivät tukkani, leikkasivat partani ja kähersivät viikseni, olisivat kieltäneet minulta palveluksensa, – luulen minä, että aivan pian olisin ollut jotenkin samannäköinen, kuin mikä rahvaan mies tahansa. Ajan pitkään minä tuskin olisin viitsinyt panna itseni hoitamiseen enemmän huolta ja vaivaa, kuin nyt ne huolelliset ja työteliäät ihmiset, joita nämä kädet eivät palvelleet.

Ei mikään järjen avulla keksitty peruste, jonka tarkoitus on puolustaa tai edes lievästi selittää eriarvoisuutta ihmisten välillä, voi siis pitää paikkaansa.

Päinvastoin. Kun asia vedotaan Ylimmän järjen ratkaistavaksi, menee auttamatta hajalle koko se monipuolinen, historiallinen ajatusjärjestelmä, jonka me sukupolvesta sukupolveen olemme toisiltamme perineet, siten vähitellen kasvattaen lujan ja läpipääsemättömän etuvarustuksen omaa totuudentietoamme vastaan.

Täällä meidän täytyy nähdä, että keksimillämme teoriioilla ja kaikellaisilla historiallisilla näkökannoilla, joilla me koetamme yhdeltäpuolen selittää keskuudessamme vallitsevaa eriarvoisuutta ja toiseltapuolen uskotella, että me vähitellen yhä lähestymme tasa-arvoa, on vaan ollut tarkoituksena löytää tarpeellista viihdytystä pahalle omalletunnollemme.

Se ei ole mikään logiikka, ei mikään järjen välttämättömyys, eikä mikään jumalallinen maailmanjärjestys, että meidän keskellämme täytyy vallita eriarvoisuus. Se on yksinkertaisesti vaan meille edullista, että niin on. Meille on edullista, että me olemme ylempänä niitä, jotka ovat meitä alempana.

Enkä minä siis ollenkaan saa syyttää yhteiskuntaolojen historiallista kehitystä siitä, että minä yhä pysyn näin ylempänä niitä, jotka ovat minua alempana.

Jos syy on haettava entisyydestä, niin on ainoa ja koko syy se, että minä itse olin vähitellen luonut kuvan itsestäni, jolla tahdoin itseäni yleistää; jonka nimeen olin rakentanut tulevaisuuteni, valinnut toimialani, pyrkinyt vaikuttavaan asemaan ja yhteiskunnalliseen valtaan. Siinä on todella ollut ainoa ja ehdoton este yhdenvertaisuuden toteutumiselle.

Tie yhdenvertaisuuteen ei siis voi olla se, että minä ensin saavutan omat tarkoitukseni ja toteutan oman tulevaisuuteni, jotta sitten vasta korkealta asemaltani muka voisin vaikuttaa aatteen hyväksi. Se on samaa kuin jos luulisin voivani aikaansaada tasaisempaa omaisuuden jakoa tulemalla ensin itse rikkaaksi.

Tie yhdenvertaisuuteen on sama kuin yleensä tie Jumalan luo:

Minun täytyy lyödä pirstaleiksi oma kuvani. Minun täytyy hävittää se tietoisuudestani, hävittää juuria myöten. Minun täytyy, kun se alituisesti pyrkii entiseksi vaikuttimeksi sydämmessäni ja totuttuun asemaansa ajatuksissani, yhtä alituisesti sitä sieltä häätää, täytyy joka aamu herätä siihen tietoon, etten saa tuota kuvaa ylläpitää, en mitään ajatella enkä mitään tehdä sen vaikutuksesta.

Vasta sittenkuin olen onnistunut särkemään ja tekemään olemattomaksi tämän kuvan, vasta sitten minä olen hävittänyt yhdenvertaisuuden ensimmäisen ja todellisen esteen.

Sillä kuvani kanssa särkyy koko minun ylpeyteni ja koko maallinen elämäntarkoitukseni. Minun nyt täytyy nöyrtyä rakastamaan samoja ihmisiä, joiden huomiota ja arvonantoa olen tahtonut niin vaativaisesti taivuttaa puoleeni, sillä pienellä, vähäpätöisellä kehittymättömällä rakkauskyvyllä, joka minulla on käytettävänäni.

Mutta jos minä huomaan, etten minä ollenkaan voi rakastaa näitä ihmisiä, tai etten minä edes voi käsittää mitä tämmöinen rakkaus merkitsee, niin en minä ainakaan saata enää pitää tätä kykenemättömyyttä minään puolustuksena itselleni, vaan minun täytyy hävetä sitä, pitää sitä henkisenä raajarikkoisuutena, onnettomuutena, johon olen itseni saattanut ja josta minun on hakeminen pelastusta.

Minulla on silloin, kuten jo olen sanonut, vaan yksi keino jäljellä: asettua ainakin ulkonaisesti heidän suhteensa semmoiselle kannalle, kuin olisimme saman Isän lapsia.

Ja minä luulen, että pelastus silloin tulee jokaista vastaan itsestään, ennenkuin täysi askel on ennätetty ottaakaan: niinkuin kevään henki irroittaa maasta jääkahleet, niin tämä askel on ihmisessä vapauttava rakkauskyvyn. Se on avaava hänelle uuden maailman, jota hän ei ole aavistanut olevan, jonka ääriä hän ei näe, jonka rajoja hän ei tunne, – sillä se on ääretön ja rajaton Jumalan valtakunta.