Heräämiseni: 17. Tulevaisuus

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
16. Tasa-arvoisuus 17. Tulevaisuus.
Heräämiseni
Kirjoittanut Arvid Järnefelt
18. Usko


Jotkut sanovat taas tähän:

»Mutta mihin joutuisi koko meidän yhteiskuntamme, jos kaikki näin jättäisivät semmoisen toiminnan, joka sotii heidän yksityistä omaatuntoansa vastaan. Jos ei olisi sotapäällikköjä, niin ei olisi sotamiehiä, ja jos ei sotamiehiä, niin ei koko sotaväkeä. Mutta jollei olisi sotaväkeä, niin kuka tottelisi kuvernööriä, joka on ylimmäinen käskynhaltija? Mutta jollei olisi kuvernööriä, niin ei olisi kruununvoutia eikä vallesmannia, ja kuka silloin panisi tuomiot täytäntöön? Pitäisi jättää velat ryöstämättä ja pahantekijät kiinniottamatta. Ja jos ei olisi tuomareita, niin ei olisi tuomituita, ja jos ei tuomituita, niin ei vankeja, ei vanginvartijoita eikä vankiloita. Jos ei olisi syyttäjiä, niin ei olisi syytetyitä, jollei olisi poliiseja, niin ei olisi järjestystä. Ja jos ei olisi siis oikeutta eikä järjestystä; niin vallitsisi oikeudettomuus ja epäjärjestys; intohimot pääsisivät vapaasti riehumaan, petoina hyökkäisivät ihmiset toinen toisensa kimppuun, yleinen sekasorto ja hämmennys olisi ainoa seuraus.»

Taas me siis rupeamme huolehtimaan maailman tähden. Äsken me huolehdimme sitä, ettei maailma kokonaisuudessaan voi muuttua Kristuksen ihanteiden mukaiseksi, koska se voisi käydä päinsä vaan siinä tapauksessa, että kaikki yksityiset ottaisivat samalla kertaa näitä ihanteita seuratakseen. Ja nyt me taas epäilemme, että yhteiskuntamme eli yhteiset asiamme joutuisivat sekasortoon, jos me kaikki ilman muuta alkaisimme seurata näitä samoja ihanteita.

Tähän tavalliseen ja usein kuultuun arveluun on vaan vastaaminen, että intohimot, oikeudettomuus ja yleinen sekasorto eivät suinkaan ole mahdolliset semmoisten ihmisten keskuudessa, jotka kaikki ovat niin hienotunteisia, etteivät suostuisi semmoiseen toimintaan, mikä sotii heidän omaatuntoansa vastaan. Semmoiseenhan edellytykseen – »miten kävisi, jos kaikki jättäisivät» – perustuikin kuitenkin koko johtopäätös.

»Mutta, – sanotaan, – tarkoitus olikin vaan kysyä, mitä tekisimme kaikille varkaille, ryöväreille, murhaajille, pettäjille, järjestyksen rikkojille, jos me muut, jotka emme ole heidän kaltaisensa, olisimme niin hienotunteisia näitä sankareja kohtaan, ettemme rupeisi poliiseiksi, syyttäjiksi, tuomareiksi, kuvernööreiksi, emmekä pukeutuisi mihinkään sota-aseisiin vastustaaksemme väkisin yhä yltyvää pahaa?»

Tämmöisenä saa kysymys kuitenkin yhä oudomman ratkaisun. Sillä jos me kerran muutumme näin hienotunteisiksi, niin epäilemättä meidän hienotunteisuutemme tulee ilmaantumaan myöskin ja ennen kaikkea siinä, ettemme enää ajattele vaan omien lastemme kouluttamista ja sivistämistä, silloin kuin muiden lapset elävät köyhyydessä ja pimeydessä; ettemme kokoo omiin käsiimme rikkauksia ja siten pidätä niitä muilta; ettemme elä ylellisyydessä, kun tiedämme, että se on ostettu muiden puutteella; ettemme ylennä itseämme ja pyri ensimmäisiksi, vaan tahdomme olla tasa-arvossa ja yhdenvertaisina jokaisen kanssa. Mutta jos hienotunteisuutemme siis ylettyisi myöskin tähän kaikkeen, niin ei murhaajia, rosvoja ja varkaita meidän keskuudessamme olisikaan. Sillä miksi kukaan enää tahtoisi väkisin muilta ottaa, jos hänellä kerran itsellään olisi kylläksi sekä aineellista että henkistä ravintoa?

Kysymyksellä saattaa siis olla jotakin järkeä ainoastaan siinä tapauksessa, että sillä tahdotaan saada tietää, mimmoiseksi meidän yhteiskuntalaitoksemme muodostuisi, jos me asianomaiset, joilla on valtaa, tietoja ja varoja, muuttuisimme niinhyvin yhdessä kuin toisessakin suhteessa hienotunteisiksi.

En minä sitä tiedä. Semmoiseen kysymykseen voi jokainen hakea vastausta itseltänsä, kahdenkesken. Sillä onhan se kysymys aivan sama, kuin kysymys: mimmoiseksi yhteiskuntamme muodostuisi, jos me rupeisimme noudattamaan Jumalan tahtoa. Eihän juuri mielellään voisi epäillä sitäkään, että Jumala olisi neuvoton, miten käyttää meidän hyväntahtoisuuttamme meidän parhaaksemme.

Mutta jos sittenkin minun on jotakin vastaaminen, niin en tietysti voi perustua muuhun, kuin omiin yksityisiin kokemuksiin. Ja ne minä saatan mielelläni kertoa.

Kun minä elin yksistään oman tahdon täyttämistä varten, saatoin minä hartaastikin rukoilla Jumalaa, että hän auttaisi minua tarkoituksissani. Mutta minä rukoilin turhaan. Hän ei kuullut minua, vaikka ei kyllä sysännyt luotansakaan. – Ja kun minä en siis tarvinnut Jumalaa muuta kuin omia tarkoituksiani auttamaan, ja kun hänestä näin ei ollut mitään apua, jätin minä hänet tarpeettomana syrjään.

Mutta tuli sitten aika, jolloin Kristuksen oppi antoi minulle uuden tiedon Jumalasta. Tämä oppi käski minua kääntymään Jumalan puoleen saadakseni häneltä itse elämäntarkoituksen ja osoitti ainoaksi semmoiseksi Jumalan tahdon täyttämisen. Se antoi minulle oman tulevaisuuteni sijaan uuden tulevaisuuden: Jumalan valtakunnan rakentamisen.

Ei kukaan, joka olisi nähnyt saman valon, kuin sain nähdä minä ilman vähintäkään omaa ansiotani, olisi voinut pysähtyä arvelemaan, mihin suuntaan hänen nyt olisi ollut meneminen.

Mutta ne, jotka eivät nähneet tätä valoa, eivät sentähden voineet ymmärtää menettelyäni, kun minä jätin kesken pitkälle saatetun ja suuria varoja kysyneen urani. Mitkä varoittivat, mitkä ennustivat minulle ja perheelleni täydellistä perikatoa, – ja taisi olla niitäkin, jotka epäilivät, etten ollut täysissä järjissäni.

Jos minä nyt voisin kuvata sen siunauksen laajuutta, joka tästä askeleesta oli seurauksena, niin epäilemättä todistukseni voima kasvaisi, mutta minä tarvitsisin siihen yhtä paljon paperia kuin jo nyt olen tähän kirjaan käyttänyt. Sen vaan sanon, että jos olisin edeltäpäin tiennyt nimenomaan mimmoiseksi uusi tulevaisuuteni tulisi muodostumaan, niin en olisi hetkeäkään epäillyt vaalia vanhan ja uuden välillä.

Tämmöisen tiedon kautta olisi kuitenkin koko askeleen merkitys kadonnut. Sillä minä en olisikaan enää voinut perustua vapaasti Jumalan tahtoon, vaan olisin perustunut siihen viekottimeen, mikä tässä uuden tulevaisuuden tiedossa oli.

Minunhan oli juuri kehittyminen vapaudettomuudesta vapauteen. Oltuani oman tulevaisuuteni orja minun nyt piti päästä vapaaksi tästä ulkonaisesta viekottimesta. Oman tahtoni eli oman tulevaisuuteni sijaan minun nyt piti perustua Jumalan tahtoon. Siis en minä voinut saada mitään tietää siitä, mikä minua odotti.

Mutta kun minulla nyt on personallinen kokemus siitä sanomattomasta siunauksesta, mikä seuraa Jumalan tahtoon perustumista, niin kuinka minä voisin hetkeäkään epäillä, että koko ihmiskunnankaan kävisi muuten kuin hyvin, jos se perustuisi Jumalan tahtoon?

Minä näen selvästi, että ihmiskunnankin »oma tulevaisuus» on kehittynyt yhtä toivottomaan umpisokkeloon, kuin oli kehittynyt minun yksityinen tulevaisuuteni.

Me olemme luottavinamme tähän tulevaisuuteen, siihen että kerran selviämme sota-asioistamme ja pääsemme sotaveroista vähemmälle; me kuvailemme, että kerran perustamme kansainväliset sovintotuomarit, ja me mietimme ihan tosissamme, mimmoinen se valta muka pitäisi olla, jonka tehtävänä olisi valvoa tasa-arvoisuutta ihmisten välillä ja jakaa heille tavaraa yhtäpaljon jokaiselle. Mutta päivä kuluu päivän perästä ilman että me näitä hyviä tarkoituksia lähestymme nimeksikään; – päinvastoin, sotaverot yhä kasvavat, riitaisuudet kansojen välillä yhä enenevät ja tavara köyhien ja rikkaiden välillä ei ota tasaantuakseen.

Niin kurjalta kuin ihmiskunnan oma tulevaisuus siis minusta näyttääkin, uskon minä, että se juuri jouduttaa ihmiskunnan todellista parasta, sillä sen kautta luottamus tähän sen omaan tulevaisuuteen ennen tai myöhemmin täytyy auttamattomasti kadota.

Kansain päämiehet, ylimmäiset ja muut vallanpitäjät, jotka johtavat kansojen työtä ja määräävät kansojen tulevaisuutta, ovat myöskin aikoinaan alamaistensa rukousten ja siunausten kannattamina koettaneet kääntyä asioissaan Jumalan puoleen ja koettavat osaksi yhä vieläkin. Mutta meidän aikamme Jumala ei kallista enää korvaansa sota-asuun pukeutuville kansoille, jotka pyytävät hänen apuansa tarkoituksilleen, jotka sulkevat rajansa ja koettavat naapuriensa kustannuksella rikastuttaa itseänsä. Eivät mitkään kirkot, eivät mitkään juhlamenot, joissa rukoillaan siunausta näille tarkoituksille, ole voineet tuottaa apua. Jumala on läsnä, mutta hän ei kuule meitä. Ja sentähden olemme me vähitellen yhä enemmän jättäneet tämän Jumalan, josta ei ole mitään apua, ja teemme vielä viimeisiä ponnistuksia omin päin toteuttaaksemme tulevaisuutemme.

Näin kituu koko ihmiskunta omien tarkoitustensa orjuudessa.

Mutta aika on tuleva ja on jo tullut, jolloin Kristuksen oppi antaa ihmiskunnallekin uuden suhteen Jumalaan.

Silloin on ihmiskunta kehittynyt sille asteelle, jolta se menee vapauteensa, – jolloin se, oltuaan ihmisten valtakunta, mikä on kulkenut eteenpäin hallitsijainsa ja rahamiestensä tahdon mukaan, muuttuu Jumalan valtakunnaksi, mikä elää jokaisessa ihmisessä yhtäläisesti kuuluvan Jumalan tahdon mukaan.

Ja kun ihmiskunta nyt seisoo vapautensa ääressä, niin on luonnollista, että sen tulevaisuus peittyy meidän silmiemme edestä. Ei minkään ihmisen mielikuvitus voi avata tätä salaisuutta.

Sillä vapaata ihmiskuntaa ei saa liikuttaa eteenpäin tulevaisuuden häikäsykuva, vaan ainoastaan rakkaus Jumalaan ja usko hänen tahtoonsa.


»Mutta – kuuluu vielä vastaväite, – ei ole kylläksi antaa ihmisille yleistä lakia, että heidän on rakastaminen toisiansa. He tarvitsevat selvää ja helposti sovitettavaa lakia, joka ilmaisee heille, miten heidän on menetteleminen jäseninä yhteiskunnassa.»

Eikä tässäkään kohden ihmisiltä puutu johtoa Kristuksen opissa.

Päinvastoin. Juuri ne Kristuksen käskyistä, jotka lähimmin koskevat ihmisen suhdetta kansalaisiinsa, ovat annetut semmoisessa muodossa, ettei niiden sovittamistavasta voi syntyä vähintäkään epäilystä. Ne eivät nimittäin ole mitään käskyjä, miten meidän on menetteleminen, vaan ovat ainoastaan kieltoja, mitä meidän ei ole tekeminen.

Yksi kielto on muun muassa se, josta jo olen puhunut, – ettei ihmisen pidä valalla lupautua täyttämään kenenkään toisen ihmisen tahtoa, koska hän on kutsuttu täyttämään ainoastaan Jumalan tahtoa.

Mutta tärkein ja meidän kehityskauttamme ehkä läheisimmin koskeva käsky on se, joka kieltää väkivallalla vastustamasta pahaa.

»Te kuulitte sanotuksi: silmä silmästä ja hammas hampaasta. Mutta minä sanon teille: älkäät olko pahaa vastaan.» (Neljäs käsky Vuorisaarnassa).

Yhtä uusi kuin on maailmalliselle katsantotavalle Kristuksen rakkaudenoppi, joka käskee rakastamaan vierasta niinkuin omaista, yhtä uusi on myöskin tämä sen luonnollinen johtopäätös, pahan vastustamisen kielto.

Se on uusi, ja kumminkin, mikä voisi olla enemmän vanhaa ja korvillemme tutumpaa, kuin meidän oma sananlaskumme: pahaa ei ole pahalla kostaminen! – Siis ei myöskään väkivallalla.

Uutuus, ei olekaan siinä, että ensi kertaa kuulisimme sitä lausuttavan, vaan uudeksi se muuttuu vasta kun ensi kerran kuulemme vaadittavan sen toteuttamista koko laajuudessaan.

Meillä on silloin heti esillä tuhansia vastasyitä, jotka tekevät tuon opin toteuttamisen ainakin useissa tapauksissa mahdottomaksi. Meille tulee hyvin tärkeäksi todistaa, että löytyy tämmöisiä tapauksia. Sillä me hyvin ymmärrämme, että jokainen poikkeus yleisestä periaatteesta heikontaa tätä periaatetta, rikkoo koko sen kärjen ja tekee siitä vaan kauniin lauseen, jota voi käyttää korkeintaan sananlaskuna, – jota tosin voi ehkä opettaakin, mutta jonka noudattamisessa on käytettävä kaikkea valintaa ja varovaisuutta. Me tuomme esiin esimerkkiä, toinen toistaan liikuttavampia, joilla nyt tarkoitamme osoittaa, mihin hullunkurisiin johtopäätöksiin muka tulisimme, jos tekisimme tuon opin ehdottomaksi säännöksi. Pahin esimerkki ei ole siinä, että jos sinua lyö joku oikealle poskelle, niin käännä hänelle myöskin vasempasi. Sillä kunnioituksesta Kristusta kohtaan, joka tätä vertausta käytti, me menemme sen ohi lausumatta siitä sitä tai tätä, taikka, jos varovasti myönnämmekin, että olisihan ylevämielistä siihen määrään hillitä itseänsä, niin kohautamme sitten olkapäämme ja sanomme: mutta me nyt olemme tavallisia kuolevaisia! Paljo pahempia ja arveluttavampia esimerkkiä me voimme keksiä. Me asetumme itse ulkopuolelle tapausta, annamme pahantekijän lyödä, ei meitä, vaan jotakin meille rakasta henkilöä, ja kysymme sitten, onko meidän nytkin seisominen kädet ristissä tai sanominen: lyö vielä toisellekin poskelle! Tai vielä pahemmin: Inhoittava murhaaja hyökkää meidän oman äitimme kimppuun pistääkseen veitsen hänen rintaansa, – pitäisikö meidän antaa hänen suorittaa loppuun katala työnsä? Veret nousevat meidän päähämme pelkästä ajatuksestakin, meidän oma oikeudentuntomme nostattaa meitä kapinaan, ja me olemme valmiit inholla syöksemään mokoman opin luotamme. Sillä me aivan oikein tiedämme, että jollei oppi pidä paikkaansa näissä esimerkeissä, niin on se samassa kelvoton miksikään yleiseksi säännöksi.

Sentähden minä tahdon koettaa osoittaa, että oppi todella pitääkin paikkansa kaikissa kohdin, ja että se näin ehdottomana sääntönä muodostaa välttämättömän eikä vähimmin tärkeän osan Kristuksen rakkaudenopista.

Epäilemättä löytyy alemmassa kehitystilassa olevia kansoja tai heimoja, joille yhä vielä tuo tuttu käsky: ei sinun pidä tappaman, on jotakin uutta ja käsittämätöntä. Kuinka? – sanovat he, – vaaditteko todellakin, että minun pitäisi jättää henkiin sen joka on minua ja minun sukuani solvaissut? Siinä tapauksessa teillä ei ole mitään oikeudentuntoa, ja teidän moraalinne on käynyt hölläksi!

Mutta vaikka me hänet täydellisesti ymmärrämme, vaikka meitä voi miellyttää tuo hänen pyhä loukkaantumisensa, niin tiedämme kumminkin hänen olevan aivan väärässä. Meitä melkein naurattaa hänen itsepäinen pysymisensä omassa harhaluulossaan. Ja me olemme aivan vakuutetut siitä, että, jos vaan jollakin lailla voisimme saada hänelle asian selitetyksi, hänen täytyisi, – niin totta kuin hän on ihminen kuten mekin, – myöntää, että olemme oikeassa ja löytää juuri itsessänsä tuon moraalisen lain, joka on kaikille ihmisille yhteinen ja joka kieltää tappamasta. Vieläpä me voimme kuvailla, kuinka me häntä koettaisimme vakuuttaa ja kuinka hän vihdoin, pitkien miettimisten ja punnitsemisten perästä, alkaisi suostua uuteen ajatukseen. Rauhallisina hetkinä hän kenties voisi varovasti myöntää, että todella saattaa puhua semmoisesta yleisestä laista, joka kaikissa tapauksissa häntä kieltää tappamasta.

Mutta siinä myöskin kaikki.

Sillä niinpian kuin hänen mielenrauhansa tulisi häirityksi, niinpian kuin häntä tai hänen sukuansa jälleen loukattaisiin, häviäisi meidän pieni istutuksemme heti kuulumattomiin siihen sykkivän veren tulvaan, joka paisuttaisi hänen sydäntään. Hän viskaisi inholla pois meidän »hennot, humaaniset haaveemme». Hän ei tahtoisi enää mitään niistä tietää. Hän sanoisi meille: minulla on minun omat käsitykseni ja oikeudentuntoni, – pois tieltä!

Kuinka ymmärrettävä on hänen raivostumisensa, ja samalla kuinka eksynyt hän on, kun menee tappamaan lähimmäistänsä!

Me ymmärrämme, että jos he vaan tunnustaisivat tuon moraalisen lain, ja alkaisivat sitä seurata, niin heidän onnensa olisi sillä luotu. He voisivat jättää heimolaiselämänsä, heidän hajonneet sukunsa voisivat yhtyä kansaksi, he voisivat ryhtyä rauhalliseen maanviljelykseen, sivistys orastaisi heidän joukossaan, syntyisi kouluja ja yliopistoja, tulisi mahdolliseksi taide, tiede, – kaikki, mikä nyt antaa sisältöä meidän elämällemme.

Me sen ymmärrämme, sillä meillä on kaikki nuo siunaukset, ja me tiedämme, että ne ovat meillä juuri sen vuoksi, että olemme tunnustaneet tuon lain yleiseksi ja sitä noudatamme. Me olemme kirjoittaneet ja julistaneet semmoisen lain, että tappaminen on jokaiselle kaikissa tapauksissa kielletty.

Mutta nyt on tosin kiusansa meilläkin.

Näyttäisi, että kaikki on järjestyksessä. Näyttäisi, että onnestamme ei puutu mitään. Mutta sittenkin meitä jokin painaa. Onko se se tieto, että meidän joukossamme veriset sodat riehuvat, että me tuomitsemme ihmisiä kuolemaan tai elinkautiseen vankeuteen, että toisilla meistä on rajaton valta toisten yli, tai että toiset voivat olla joukossamme upporikkaita ja toiset ryysykerjäläisiä, – vai mitkä yhteiskunnalliset epäkohdat lienevätkään meitä painamassa? Me tosin koetamme vakuuttaa, että ilo riippuu sisällisestä tyytyväisyydestä eikä ulkonaisista seikoista. Mutta kuitenkin jääpi jäljelle kysymys: mistäs sisällinen tyytyväisyys riippuu? Eikö siihen ollenkaan voi vaikuttaa tieto ulkopuolella olevasta vääryydestä ja erehdyksestä? Tai eikö sillä ole mitään tekemistä toisten ilon ja surun kanssa?

Mutta mitenkäpä me voisimme päästä sodista ja tuomioistuimista ja mestauksista ja vankeuksista. Täytyyhän meidän toki torjua vihollisen hyökkäystä, täytyyhän meidän tuomita pahantekijät ja vangita rauhanrikkojat.

Vai eikö pitäisi? Kuka sanoo, ettei pitäisi? Niin, se on totta, se on tuo vanha juttunne, ettei saa vastustaa pahaa! Mutta onhan yhtä vanha totuus, ettei sääntönne pidä kaikissa tapauksissa paikkaansa. Sillä ettehän toki väitä, että meidän olisi seisominen kädet ristissä, jos esimerkiksi inhoittava murhaaja hyökkäisi oman äitimme kimppuun!

Siinä se nyt on se esimerkki, aivan samoilla sanoilla kuin villin, jolle koetettiin vakuuttaa, että tappaminen on kaikissa tapauksissa kielletty.

Meille on noin kaksi tuhatta vuotta sitten ilmoitettu, että jos me emme tyydy sen valtakunnan oloihin, jossa elämme, niin meidän keskuuteemme voi tulla perustetuksi toinen valtakunta, onnellisempi ja suurempi, joka lupaa vapautta ja yhdenvertaisuutta kaikille. Mutta tämä toinen valtakunta edellyttää uutta yleistä lakia. Se laki kieltää väkivaltaisesti vastustamasta pahaa. Ja tämä uusi laki on ilmoitettu tavalla, joka ei voi olla meihin vaikutusta tekemättä. Kristus ei ole ainoastaan sanoilla lausunut sitä, vaan hän on omalla kuolemallansa tahtonut saada sen ikuisiksi painumaan meidän mieleemme. Hän oli siinä määrässä meidän pahuuttamme vastustamatta, että salli meidän esteettä itseänsä rääkätä ja ristinpuuhun itsensä naulita, ja vielä sieltäkin tyynesti kuuli herjauksemme, kun me hänelle, täynnä ivaa, huusimme: tules nyt alas sieltä, jos olet Jumalan poika!

Mutta tähän istutukseen me suhtaudumme samalla tavalla kuin äskeinen villi suhtautui omaansa. Rauhallisesti ajatellessamme uskonnollisia asioita tai ollessamme muuten tieteilevällä tuulella, me kenties joskus varovasti myönnämme, että todella voi puhua semmoisesta yleisestä laista, joka kaikissa tapauksissa kieltää vastustamasta pahaa. Se alkaa silloin tuntua joltakin tutulta, meissä itsessämme olevalta. – Mutta meidän on mahdoton ajatella sitä käytännössä toteutetuksi. Me sanomme, ettemmehän ole kaikki enkelejä. Tai me alamme luetella esimerkkejä, joissa vähitellen kadotamme tyyneytemme ja kiivastumme yhä enemmän. Ja vihdoin olemme valmiit inholla viskaamaan luotamme koko »teorian».

Ne esimerkit, joita me luettelemme ja joita kuvailemme ottavamme aivan sattumalta sieltä täältä elämän eri suhteista, ovat kuitenkin kaikkea muuta kuin satunnaisia. Niissä kaikissa piilee sama syy, joka ne tekee meille sopiviksi. Niissä on nimittäin kaikissa kysymys siitä, että jokin meille rakas henkilö, meidän äitimme tai oma lapsemme on joutunut jonkun »inhoittavan murhaajan» raadeltavaksi. Se on, me asetamme tahallisesti vastakkain rakastetun ja vihatun henkilön, ja annamme tuon vihatun henkilön mitä julmimmalla tavalla rääkätä rakastettua henkilöä.

Nyt selviää kuitenkin meille, jotka ymmärrämme, mitä laki merkitsee, ja siis myöskin mitä moraalinen laki merkitsee, – ettemme saa näin, lain edessä, tehdä mitään erotusta henkilöjen välillä. Meillähän on Kristuksen rakkaudenopissa nimenomaan semmoinen laki, ettemme saa tehdä erotusta ihmisten välillä, – että meidän on rakastaminen vieraita niinkuin omaisiamme, kaikkia ihmisiä erotuksetta niinkuin saman Isän lapsia. Kielto väkisin vastustamasta sitä, joka on paha, on ainoastaan tämän suuren rakkaudenlain käytännöllinen sovittaminen niihin oloihin, joissa tähän asti on vallitsevana lakina ollut silmä silmästä ja hammas hampaasta!

Sanon vieläkin, että syyt, miksi meistä tuo laki ja sen sovittaminen näyttävät niin mahdottomilta, perustuvat aivan samaan kuin ne syyt, jotka villien kansain mielestä tekevät heille mahdottomaksi noudattaa lakia: ei sinun pidä tappaman.

Ja aivan samalla tavalla kuin villit kansat eivät voi saavuttaa semmoista onnellisempaa elämän tilaa, joka on meille mahdollinen nykyisessä yhteiskunnassamme, elleivät he omista tätä lakia, – aivan samalla tavalla me puolestamme emme voi saavuttaa sitä vapauden valtakuntaa, joka meille häämöittää ja johon me pyrimme yhdeltä puolen kartuttamalla sota- ja poliisivoimiamme ja teroittamalla lakien ankaruutta ja toiselta puolen panemalla toimeen dynamiittiräjähdyksiä ja verisiä vallankumouksia, – ellemme tunnusta yleiseksi sitä uutta lakia, joka on meihin istutettu.

Ja vertausta voi vielä jatkaa tähän suuntaan:

Villi saattaa arvella, että heidän olonsa voisivat parantua korkeintaan siinä tapauksessa, että kaikki villit samalla kertaa ottaisivat noudattaakseen heille uutta lakia, ja ettei se mitään auttaisi, jos hän vaan yksin sitä alkaisi seurata. Samalla perustuksella olemme mekin valmiit hylkäämään oman uuden lakimme: emme voi, kun eivät kaikki tahdo yhtaikaa. Ja tällöin me unohdamme, että olemme haaveksineet vapauden valtakuntaa, sillä tämmöiseen valtakuntaan täytyy tiekin olla vapaa. Sinne ei voi tulla minkään inhimillisen lain tai yleisen tahdon pakotuksesta. Se voi siis syntyä ainoastaan niin, että ihmiset tulevat sinne yksitellen omasta tahdostaan.

Isä meidän, lähestyköön sinun valtakuntasi!