Heräämiseni: 6. Minä luon itsestäni kuvan, jommoisena tahdon olla uuden ympäristön silmissä
| 5. Rakkaus kansaan | 6. Minä luon itsestäni kuvan, jommoisena tahdon olla uuden ympäristön silmissä. Heräämiseni Kirjoittanut Arvid Järnefelt |
7. Elämä siirtyy tulevaisuuteen |
Jo alussa mainitsin, että ja mistä syystä olin ujo ja arka luonteeltani.
Määrittelin ujouden niin, että se oli pelko antamasta itseäni ilmi muille, – pelko, että muut loisivat itselleen semmoisen kuvan minusta, jota voisivat arvostella, – pelko, että minusta ajateltaisiin toista ja epäedullisempaa, kuin mitä tahtoisin ajateltavan. Ja sanoin, että tämä pelko äärimmäisesti johtui vaatimuksesta, että muiden täytyi rakastaa minua. Sanoin, että tämmöisen rakkauden tarve, kaipaus, tavoitteleminen on ollut minun elämäni punainen lanka.
Kun nyt tulin uuteen ympäristöön, vaati minulta ihan ensimmäiseksi ratkaisua juuri se kysymys, miten pääsisin tästä ujoudestani.
Mahdotontahan oli omistaa kaikkia noita suuria aatteita, innostua ja hehkua – ja samalla olla ujo. Aatteet käskivät minua purkaantumaan toisille, ja innostus kehoitti puhujalavalle. Ja niin oli minullakin edessäni selvä tienhaara: joko pysyä semmoisena kuin olin, ujona ja julkisuutta kammovana, taikka kerrassaan voittaa ujous ja rohkeasti, omin käsin, avata itselleni tulevaisuus ja elämä. Toisella puolen näytti minusta olevan minun pienuuteni ja vähäpätöisyyteni ehdot, ja toisella ehdot suuruuteen.
Tämä kysymys ja sen ratkaisu sattuu ajassa kokonaan yhteen minussa tapahtuneen, äsken kuvatun käänteen kanssa.
Siihen aikaan meidän joukossamme oli eräs puhujatoveri, joka oli yleisen ihailun esineenä. Hänellä oli omituinen voima vetää meidät puoleensa. Hänen sanansa olivat täynnä intoa, täynnä uhkaa ja rohkeutta. Meistä tuntui kuin hänen kanssaan suomenkieli olisi ylpeänä noussut oikeuksiinsa, majesteettisena kohottanut päätänsä ja muistuttanut meille raukkamaisuuttamme, jotka olimme antaneet oman äidin kielemme olla poljetussa asemassa.
Muistan, että me eräässä valmistavassa kokouksessa, jossa häntä ei ollut läsnä, teimme sellaisen päätöksen, että aijotussa ylioppilasjuhlassa ei saisi tulla kysymykseen muuta kuin yksi ainoa ruotsalainen puhe. – Kun hän sitten tuli saapuville, riensimme me ylpeinä ilmoittamaan hänelle, kuinka äärimmäisen päätöksen olimme tehneet.
Hän katsahti meihin kummastuneena:
– »Mutta hyvät ystävät, miksi tätä yhtäkään puhetta?»
Me vähän nolostuimme, ja joku meistä rupesi selittämään, että vaatiihan toki oikeudentunto ... ja niin edespäin.
Se, mitä hän siihen vastasi, oli hänen hehkuvimpia puheitansa. Se oli tähdätty juuri tätä oikeudentuntoa vastaan, joka yksityisen tunteena nousi kansan etuja vastaan. Meidän ei ollut ainoastaan aatteessa tunnustaminen, että tahdoimme tehdä kansan edut omaksi tarkoitukseksemme, vaan meidän tuli käytännössä toteuttaa aate, se on, meidän tuli väkisin kukistaa vastustajamme ja murtaa heidän valtansa. Pois siis turha sääliväisyys ja yksityinen, tehoton oikeudentunto!
Se oli juuri nyt, jolloin minä ymmärsin, kuinka tuo vähäpätöinen sydämmen tunne, joka oli vaan lehahtanut esille äidinkielen soinnun tai jonkun kotoisen muiston kanssa, saattoi muuttua valtavaksi kaikki nieleväksi tunteeksi ja luoda minusta uuden ihmisen.
Hänen kuumuutensa tarttui meihin. Me kaikki hänen kanssaan tahdoimme maailmalle todistaa, ettemme suomalaisina olleet missään suhteessa ala-arvoiset muiden rinnalla. Kuka uskalsi olla tunnustamatta meidän arvoamme! Kuka uskalsi ylenkatsoa sitä, mistä me ylpeilimme! Mutta jos uskalsi, niin me tahdoimme kukistaa, maan tasalle musertaa hänet, hävittää niin, ettei jää jälkeäkään!
Kaikki ihailivat häntä ja hänen rohkeuttaan.
Kaikki kerääntyivät hänen ympärilleen. Sillä ei kukaan osannut liikkua uuden opin aatteissa, niinkuin hän. Ja sentähden olivat hänen sanansa meidän uskontomme.
Eläköön hän, joka tulkitsee meidän tunteemme!
Me saatoimme hurmaantuneina nostaa hänet hartioillemme ja kantaa juhlasaatossa läpi riemuitsevan ylioppilasjoukon. Kaikkia kuohutti sama innostus häneen ja yhteiseen asiaamme. Minä näin kuinka toverien kasvoihin nousi puna, kuinka heidän silmänsä paloivat, ja kuinka valmiit he olivat kaikkeen, mihin hän kehoitti.
Hän oli uusi ihminen.
Tiesin niin selvästi, mitä he hänessä rakastivat, mitä ajatuksia, mitä puhetapaa, mitä äänenpainoa, mitä kädenliikkeitä. Hän ei puhunut koskaan yksityisistä asioistaan. Ei olisi hänen suustaan voinut kuulla mitään, mikä olisi koskenut esimerkiksi hänen omaisiaan tai muita hänen personallisia suhteitansa.
Koko hänen olentonsa tahtoi sanoa, kuinka vähäpätöisenä ja asiaan kuulumattomana hän piti kaikkea semmoista. Niinkuin yksityiselle oikeudentunnolle hän ei antanut mitään merkitystä, niin hän ei antanut merkitystä yksityisen personallisille sukulaisille. Ja ilmaistakseen tätä kaikkea meille, hän ei aina tarvinnut sanoja; kun me – hänen opetuslapsensa – istuimme hänen ympärillään juomaseurassa, saattoi hän ruveta heittelemään laseja pirstaleiksi maata vastaan, yhden toisensa perään, tai pyyhkäistä pöydältä kaikki, mitä siinä oli, kysymättä sen kalleutta ja välittämättä ravintoloitsijan laskuista. Ja me ymmärsimme hänet ja tunsimme, ettei hän tälläkään tahtonut muuta, kuin osoittaa halveksimistansa yksityiselle punnitsevaisuudelle ja kirota kaikki vaikuttimet, jotka eivät olleet kotosin ylempää, kuin omasta personallisesta rahakukkarosta.
Ihminen sisältää aina enemmän ja syvempiä elämän arvoituksia, kuin mitä toiset voivat hänestä nähdä. Enkä minä tällä kuvauksella olekaan tarkoittanut määrätä hänen olemuksensa rajoja. Olen vaan tahtonut ilmaista, mitä minä itse silloin hänestä otin ja ihanteekseni omistin. Ydin kaikesta siitä, mitä hänessä ihailin, muuttui minussa siksi kuvaksi, jommoisena nyt itse tahdoin esiintyä ympäristölleni.
Tietysti jos minä tahdoin antaa semmoisen käsityksen itsestäni, että se olisi ihastuttanut muita, niin en minä voinut esikuvaa valita muusta, kuin siitä, mitä itse ihailin.
Tässä tarkoituksessa oli ennen kaikkea juuri ujouteni kukistettava. Sillä se oli omansa ilmaisemaan tuota personallista yksilöllisyyttä, joka ei saanut tähän kuvaan kuulua.
Muistan, kuinka, ensimmäisen puheeni edellä taistelin ujouteni kanssa, kuinka vaikea minun oli sitä voittaa. Yhdeltä puolen tuntui, ettei mikään asia maailmassa voisi olla luonnottomampaa, kuin minun esiintymiseni julkisena puhujana. Ja toiselta puolen näytti, kuin olisi koko elämäni riippunut siitä, että voitin ujouteni ja esiinnyin. Kaikki riippui siis siitä, että minä osasin peittää ja salata sen, mikä oli enin minua, se on, minun ujouttani eli sisällistä vastahakoisuutta julkisuuteen.
Sentähden, kun sitten astuin esille, en luule, että kukaan olisi voinut huomata ujouden merkkiäkään minussa. En tiedä itsekään mistä sain kaiken tuon rohkeuden ja ponnen. Lausuin puheeni semmoisella yhtyvällä voimalla, että omat sanani minua kummastuttivat ja innostuttivat. Ajatus oli puheessani jyrkkä ja osoitti minun kuuluvan radikaaleistakin radikaalisimpiin. Tunsin selvästi, että minäkin tempasin kuulijat mukaani ja että he vaan odottivat tilaisuutta räjähtää kestäviin hyvä-huutoihin minulle.
Ei kuitenkaan kaikki. Puheeni kestäessä ja sitä lopettaessani katseeni lensi tutkivana ja nopeana yli kuulijajoukon. Ja minä näin muutamien pilkallisesti nauravan minun odottamatonta ja vähän aiheetonta innostustani. (Muistan vieläkin ketkä ne olivat ja millainen ilme oli heidän kasvoissansa). Mutta paljoa suurempi joukko oli niitä, joihin huomasin onnistuneeni vaikuttaa sen kuvan itsestäni kuin tahdoin. He olivat ihastuen kummastuneet ja vaihtoivat keskenään hyväksyviä katseita ja päännyökkäyksiä. Minua he tulivat onnittelemaan ja me olimme kaikki heti kuin vanhoja ystäviä istuessamme juomapöytien ääreen.
Vielä samana iltana olin niin päässyt ujoudestani, että kävelin erään ystäväni kanssa edestakaisin keskellä valaistua juhlasalia, muiden pysyessä enemmän tai vähemmän seinien vierustoilla. Me puhelimme kovalla äänellä yleisistä asioista, enkä minä lainkaan tuntenut ahdistusta siitä, että tiesin olevani kaikkien huomion esineenä. Ja vaikka puhelimme asioista, oli minulla paljoa lähemmin mielessäni omat askeleeni, liikkeeni, päänpudistukseni, naurahdukseni. – Sillä, kaiken aikaa minä nyt »loin kuvaa itsestäni».
Tämä oli alku.
Näin minä ikäänkuin annoin suunnan sille toiselle itselleni, joka ihan uutena olentona oli kasvanut entisen minuuden rinnalle; eikä ainoastaan uutena, vaan – omituista kyllä – täydellisenä vastakohtana entiselle.
Tämä alkava kuva siitä, jommoiseksi tahdoin, että muut minua ajattelisivat, selveni nyt minulle yhä enemmän ja minä kehitin sitä yhä pitemmälle. Vastoin sisäistä luontoa esiinnyin ympäristölleni puhujana, julkisuudessa eläjänä. Tämä uusi minä oli pelkäämätön, kuumaverinen entusiasti, se oli iloinen, reipas, toverillinen, – ei rakastanut senttimenttaalisuutta, ei suruja eikä yksityisyyksiä, oli aina valmis tuimimpaan puolueotteluun, lähti viimeisenä juomaseurasta – – niin, niitä oli jo tuhansia vivahduksia, jotka välttämättä kuuluivat tähän kuvaan.
En silloin huomannut erästä seikkaa, joka aivan kuin varkain hiipi ihan sydänverieni ääreen:
Minulle syntyi vihollisia.
Niistä vihollisista vähät, jotka olivat vastustajamme, – jotka eivät ymmärtäneet rakastaa suomalaista kansallisuutta, tai rakastivat omaansa ja sortivat meidän. Nämä viholliset olivat vähimpiä. Ne olivat luonnollisia ja välttämättömiä vihollisia, joita paitsi ei olisi voinut olla koko tuota taistelua suomenkielen ja kansallisuuden puolesta.
Varsinaiset viholliset minulle kasvoivat omassa suomalaisessa puolueessa, – semmoiset viholliset, jotka todella herättivät minussa vihamielisyyttä.
Ne olivat niitä, jotka olivat nauraneet ylenpalttista innostustani ja näyttäneet minua arvostelevan. Toisin sanoen: niitä, jotka eivät omistaneet sitä kuvaa minusta, jommoisena olin esiintynyt ja useimpia miellyttänyt.
Minä en silloin ymmärtänyt, että tämä katkera vihamielisyys heitä kohtaan olisi ollut missään ristiriidassa sen aatteen kanssa, joka käski rakastamaan kansaa ja tähän rakkauteen panemaan elämäni. Ne olivat minusta niin eri asioita, etten niitä yhtaikaa osannut ajatellakaan.