Heräämiseni: 7. Elämä siirtyy tulevaisuuteen
| 6. Minä luon itsestäni kuvan, jommoisena tahdon olla uuden ympäristön silmissä | 7. Elämä siirtyy tulevaisuuteen. Heräämiseni Kirjoittanut Arvid Järnefelt |
8. Humaltuminen muuttuu tarpeeksi |
Tuon kuvan luominen ei suinkaan pysähtynyt tämmöiseen puhujan kuvaan. Puhujan kuva ja sen ylläpitäminen oli pääasia vaan niin kauan kuin kysymys oli esiintymisestä olevassa elämässä ylioppilastoverien keskuudessa.
Niinkuin palo ottaa yllykettä siitä, mitä kohtaa, ja tavoittaa kaiken nielemistä, niin tavoittaa syttynyt ihmismieli kaiken omistamista, mitä se edessään näkee.
Ylioppilaiden takana oli toisia ihmisiä, paljoa taajemmissa ryhmissä. Mitä minä olin heille? Ei mitään. He puhuivat paljon ja suurella ihastuksella henkilöistä, joita etevämpi tiesin olevani. – Minäkin tahdon olla heille jotakin! Heillä täytyy olla kuva minusta. Niin, – koko kansalla täytyy olla kuva minusta!
Mutta niinä kansallisen liikkeen aikoina oli kansallamme kuva miehestä, jota se kunnioitti herättäjänänsä, – joka oli sen suuri mies, sen rakkauden esine. Hän oli meidänkin kaikkien ihanteemme, jolle pidimme hehkuvia puheita ja vietimme innokkaita juhlia.
En siis kaivannut mallia tähänkään kuvaan.
Kuitenkin on tällöin suuri erotus huomattava. Kun puhujana esiinnyin, niin loin kuvaa nykyisyydessä. En tietysti voinut ryhtyä luomaan kuvaa kansalle, niinkuin olin ryhtynyt luomaan kuvaa tovereilleni. Tämä suuren miehen kuva oli kokonaan tulevaisuuden asia. Se oli luotava vastaisuudessa, elämälläni.
Mutta vaikka itse haave olikin näin luonteeltaan määrätty, olivat sen toteuttamisen keinot kuitenkin kokonaan epämääräiset ja aivan vähän selvinneet. Mielessä voivat risteillä milloin mitkin aikeet, eri aikoina erilaiset, eilen toiset kuin tänään, tänään toiset kuin huomenna, joskus toisilleen ihan vastakohtaisinakin. Ja onhan se luonnollista; sillä lukemattomathan ovat ne tiet, jotka voivat viedä suuruutta kohden, – jotka voivat tehdä minut kansan rakastamaksi.
Oliko siis tarpeellista tulla senaattoriksi, pitikö pyrkiä professoriksi, vai muutenko kansallissankarina tulla kohotetuksi kansan ihanteeksi, – ne olivat toisarvoisia kysymyksiä, joitten ratkaisusta en vielä tiennyt mitään.
Ainoastaan siitä oli selvä tieto, että oli tarpeellista osata voimakkaasti rakastaa sitä kansaa, jolle tahtoi olla suuri; että oli välttämätöntä tehdä jokin suuri, mittaamaton palvelus kansalleen, jokin valtava hyvätyö. Tieto, että rakkaus todella asui minun sydämmessäni, se oli, joka antoi niin suuren voiman tälle haaveelle ja teki sen toteuttamisen minulle uskottavaksi ja varmaksi.
Mutta nyt on kaikki rakkaus sitä laatua, että se voi elää vaan nykyisyydessä. Ainoastaan jos se vaikuttaa vastaavaa toimintaa nykyisyydessä, jos se on välitön vaikutin tekoihin, voi se elää ja pysyä elon lähteenä, laajeta ja kasvaa.
Minä luulen, että yhtä huomaamatta kuin viha toista puolueryhmää vastaan sai sijansa sydämmessäni, yhtä huomaamatta tapahtui minussa vähitellen vaikutinten vaihdos. Varma on, että tänä kehitykseni kautena tapaan itsessäni tulevaisuudenhaaveen, – tuon kansalle luotavan kuvan, – päävaikuttimena kaikkeen toimintaani. Ja rakkaus on jo siirtynyt vaan välttämättömäksi ehdoksi tämän haaveen toteutumiseen.
Tämä rakkaus ei siis itse vaikuttanut mitään toimintaa; se ei siis voinut kasvaa eikä laajeta, vaan pysyi aikojen kuluessa yhä samana ajatuksen tai tunteen esineenä. Ja kun se ei mennyt eteenpäin, niin sen täytyi vähitellen himmetä.
Muistan selvästi, kuinka tärkeänä pidin, etten tätä rakkautta kadottaisi, kuinka minä koetin ikäänkuin todistaa itselleni, ettei se ollut ohennut eikä kutistunut, kuinka koetin puhaltaa itseeni innostusta, ja kuinka minä sitten lohdutin itseäni sillä, että jos tuo rakkaus ajaksi sammuisikin, niin voisin minä sen kyllä tulevaisuudessa tarvittaessa jälleen eloihin herättää, kun olisin muuten kypsynyt ja valmistunut tuohon »suureen elämäntyöhön».
Missä on se elämän punainen lanka, jonka toisen pään olen kerinyt auki?
Se kulkee nyt tulevaisuudessa. Siellä minä kerran tulen rakastetuksi, sitä minä rakennan, sitä varten elän. Nykyisyydessä minulla on, paitsi läheisempiä tovereita, jotka tuntevat minut ja minun aikeeni, vaan yhä karttuvia vihollisia, jotka eivät minua ymmärrä eivätkä tunnusta.
Tulevaisuuteen siirtyi siis koko elämäni. Tulevaisuuden haave oli nyt sydämmeni sisäisin ajatus, sen syvin vaikutin. Siitä mieli syttyi, sille sydän sykki. Se sisälsi ainoan ja kaiken elämänviehätyksen.