Heräämiseni: 8. Humaltuminen muuttuu tarpeeksi

8. Humaltuminen muuttuu tarpeeksi.
Heräämiseni
Kirjoittanut Arvid Järnefelt

Ei se ensin ollut mikään tarve. Se vaan viritti innostustamme, aukasi sydämmen ja päästi kielen kahleista.

Mutta sittenkuin julkinen puhuminen ja isänmaalliset puheet olivat joutuneet pois muodista, jatkoimme me juomista totuttuna seurustelutapana keskenämme. Se tuotti meille hauskuutusta.

Tulevaisuus oli niin minun, niin varma minä siitä olin, että katsoin voivani juoda vaikka kolme vuorokautta yhtämittaa, ilman että sillä asialla oli vähintäkään vaikutusta oikeaan elämääni. Kaikki me ajattelimme niin, että mehän juomme vaan nyt; että sitten siellä tulevaisuudessa me tietysti emme juo. Ja mitä tehdään nyt, se on vaan satunnaista, merkityksetöntä. Nykyisyys on ikäänkuin vaan jonkinlainen varjo verraten siihen oikeaan elämään siellä tulevaisuudessa. Ja mitäpä siitä, jos vähän riehahtaakin nuoruudessa. »Man måste rasa ut!» sanoivat jotkut.

Sitäpaitsi, mitä minuun tulee, juominen kuului tavallaan siihen kuvaan, jommoisena tahdoin esiintyä tovereilleni. Vastatakseni tätä kuvaa täytyi ennen kaikkea esiintyä niin, ettei minussa olisi voinut havaita mitään pikkumaista punnitsevaisuutta, ei mitään peitettyjä, siveellisiä näkökantoja, jotka jollakin tavoin olisivat rajoittaneet iloisuuttani juomingeissa tai käskeneet minua esimerkiksi poistumaan kotiin määräaikana. Mielelläni kerskasin, kuinka muka tuimalla juomaretkellä olimme kulloinkin olleet. Minä tiesin, etteivät ihmiset minua tuominneet, vaan päinvastoin myötätuntoisesti naurahtivat: no jaa, hän nyt on kerran semmoinen! Ja juuri tuo »hän nyt on kerran semmoinen» se kuuluikin minun kuvaani toverien piirissä. Jos minun oli mahdoton kieltäytyä lasista punssia, jota toveri ehdotti, niin se ei ollut siksi, että olisin ollut juomisen orja, vaan siksi etten tahtonut rikkoa sitä kuvaa, joka toverilla oli minusta. Tämän kuvan orja minä olin.

Mutta varsinaiseksi tarpeeksi muuttui humaltuminen minulle vasta vähitellen ja ihan toisista syistä.

Ihmiselämä ei ole muuta kuin alituista nykyisyyttä. Entisyys on jo eletty, tulevaisuus on vielä elämättä. Ainoastaan nykyisyydessä on itse elämä.

Jos joku, tuntien syvää tiedonhalua, huomaa tarpeelliseksi ottaa selkoa esimerkiksi lakikirjamme historiallisesta kehityksestä tai pääoman suhteesta työhön, niin hän hankkii itsellensä tarpeelliset kirjat, lukee ne, ja hankkii uusia ja lukee nekin, ja lukee vielä kolmannetkin, kunnes huomaa, että hänen käsityksensä on selvä, ja tietonsa on riittävä. Kaiken aikaa on itse työ häntä viehättänyt. Suurella innolla hän on kaivellut kirjallisuuden aarteita ja sisällisellä ilolla tuntenut käsityksensä ja tietonsa laajenemista. Hän on elänyt nykyisyyden elämää, vaikka hän onkin ymmärtänyt, ettei hän yhdessä silmänräpäyksessä saa tahtoansa toteutumaan, vaan pääsee sen perille vasta tulevaisuudessa.

Aivan erilainen on sitävastoin sen mielentila ja sen työ, joka asettaa itse tulevaisuuden tarkoitusperäkseen. Jos minä luen kurssikirjoja vaan suorittaakseni lainopillisen tutkinnon, joka minulle on tarpeellinen saavuttaakseni vissin päämäärän, esimerkiksi päästäkseni johonkin virkaan, niin minä elän ulkopuolella nykyisyyttä. Minun työlläni ei ole yhteyttä sen tarkoituksen kanssa, jossa sitä teen. Pian suoriutuakseni minä koetan päästä työstäni niin vähällä kuin mahdollista, luen vaan mitä on välttämättömintä, mieluummin kompendioita. Minun työni, nykyisyys, ei voi minua viehättää. Minä elän tulevaisuutta varten.

Näin minä suoritin melkein kaikki pitkälliset lukutyöni tulevaisuuden ajatuksissa.

Tottumus viihtymään näissä ajatuksissa, tottumus tekemään vaan sellaista työtä, jonka yllykkeenä oli tulevaisuuden haave, kasvatti minussa vähitellen vastenmielisyyttä niitä lukemattomia asioita ja kysymyksiä kohtaan, joita nykyisyys alituisesti tuo esiin ikäänkuin ratkaisua vaatiakseen. Niillä ei ollut mitään merkitystä. Ne olivat olemassa ikäänkuin vaan vaivatakseen minua. Sillä ne esiintyivät aina vaatimuksina, kehoittaen välittömään toimeen, johon ei minulla ollut aikaa eikä halua. Nykyisyydellä oli aina minulle sanomista, ja jos ummistin korvani yksiltä vaatimuksilta, oli sillä kohta tarjona toisia, jos ei muuta niin: sinun pitäisi lopettaa keskeneräiseksi jäänyt kirjoitus, jonka aate muuten hälvenee ja kadottaa tuoreutensa. – Ei; minä jätän sen toistaiseksi, minulla on nyt tärkeämpää tekemistä. Taikka: sinä olet laiminlyönyt äitiäsi; sinä olet ollut maksamatta velkaasi toverille, joka on rahapulassa; sinä et ole ottanut selkoa tärkeästä päivänkysymyksestä. Ja jos täytän yhden näistä tehtävistä, niin nykyisyyden vaatimukset siitä vaan kasvavat. Ikäänkuin ilostuen voitostaan se kietoo minut heti pikkuasiainsa suunnattomaan joukkoon: kas tässä, tässä, tee tämä, tee tuo! – aivan kuin se vaan tahtoisikin kääntää huomiotani pois tulevaisuudesta, laasta umpeen koko sen tien, jonka olen elämälle viitoittanut. Ja sitäpaitsi, minulla on himmeä aavistus, mihin tämä nykyisyyden tienhaara johtaisi. Minä aavistan, että nykyisyys vihdoin ottaisi esiin kauan sitten unohtuneet kysymykset, ja sanoisi minulle: sinä elät tovereinesi porttoloissa; – tämmöiseksikö sinä aijoit tätä elämää, kun hait pelastusta paheestasi? – ja oletko sinä nyt edes itsesaastutuksesta vapaa?

Ei, ei, se on mahdotonta, etten minä olisi muuta kuin mitä olen nykyisyydessä.

Minullahan on suuret aikeeni. Minullahan on tulevaisuuteni! – –

Mutta jos saankin tuon äänen vaikenemaan, niin jääpi minuun omituisesti kalvava vaiva.

Minun täytyy saada ikäänkuin vahvistusta, varmuutta siihen, etten ole huono. Minun täytyy jälleen saada nukutetuksi itseni siihen uskoon, että nykyisyys on jotakin olematonta ja merkityksetöntä.

Ja siinä tarkoituksessa minä haen esille toverini.

En tosin tarvitse hakea, sillä tiedän hyvin, missä he ovat, miksi he ovat sinne tulleet ja mitä he aikovat toisillensa sanoa. Minä vaan tulen heidän seuraansa.

Mutta me emme voi vapaasti puhua toistemme kanssa, ellemme juo. Erittäinkin emme voi sanoa toisillemme juuri niitä sanoja, joita kaipaamme ja joita varten olemme tulleet yhteen. Juomatuulella sitävastoin nuo sanat tulevat sanotuksi kuin itsestään. Ne saattavat olla vaan jotkin pari sanaa, joita toinen tarvitsee. Koko kysymys saattaa olla siinä, että saan tietää, kuinka hyvä mies minä olen, tai että näen toisen pitävän totena tulevaisuuden aikeitani ja uskovan niihin. Sillä se on tuo vakuutus, jota minä tarvitsen. Mutta juuri ne sanat ovatkin mahdottomat sanoa humaltumatta; kieli ei käänny; tuntuu kovin kömpelöltä. –

Enhän silloinkaan ollut viinan orja. En kurkistellut kaappiin, enkä ymmärtänyt juomista yksikseni.

Ja kumminkin oli humaltuminen minulle yhtä välttämätöntä, kuin minulle oli välttämätöntä saada toisilta tuo vakuutus ja haihduttaa itsestäni tuo omituisesti kalvava vaiva.

– Minä tunnen tämän vaivan herkästi, edeltäpäin, ennenkuin se on ennättänyt kasvaa rasittavaksi. Tunnen omituisen levottoman pyrkimisen vapautumaan siitä, ennenkuin se vielä on olemassakaan.

Tätä vaivaa minä saatan tuntea ollessani kotona, niiden ihmisten seurassa, jotka näkevät minussa sen, mitä olen sisällisesti, eivätkä usko siihen kuvaan, jona esiinnyn ulkopuolella kodin seiniä. Minä en viihdy heidän seurassaan. Minun täytyy ulos, sinne, missä minua uskotaan ja missä itsekin saan jonkinlaisen uskon, että olen sitä, mitä minusta luullaan.

Tätä vaivaa minä pakenen, kun jätän kesken jonkun vaikeuden, voittamatta sitä; kun päätän tyytyä siihen, mihin en ole tyytyväinen. Jollen pakenisi enkä haihduttaisi sitä, tiedän, mimmoiseksi se kasvaisi. Kaikki horjahtaisi, koko itseluottamukseni ja tulevaisuuteni.

Tätä samaa vaivaa on minussa valmis synnyttämään kevätpäivä. Sillä sen tuores ilma, sen uhkuva eloisuus ylistää nykyisyyttä ja kutsuu nykyisyyden elämäniloon, jota minulla ei ole. Kevät ja sen ihanuus joka hetkellänsä uhkaa pian haihtua, ja sentähden kehoittaa ja kiirehtää minua. Mutta nyt minä en voi nauttia. Kevät on kuin minun ulkopuolellani. Minun ohitseni, editseni vaeltavat nykyisyyden ihanuudet, ne jättävät minut. Kaihoa herättää minuun kevätpäivä. Minun täytyy juoda sammuksiin tämä keväinen kaiho. Täytyy tuntea jälleen omaa elämääni. Minun kevääni on tulevaisuudessa.

Tämä vaiva tuntuu minussa, kun vihdoin huomaan, että selvänä ollessani en enää voi rauhassa ajatella tulevaisuuttani, että minä hetki hetkeltä levottomasti muuttelen sen pääpiirteitä, että se ajatuksen kuva, johon olen koonnut koko tulevaisuuteni voidakseni olla jokakerta ajattelematta sen erikoisuuksia, ja joka on aina tarvittaessa mielessäni vilahtanut, on ikäänkuin kulunut, enkä minä voi enää sopivaa uutta keksiä; kun huomaan, että minulla ei ole enää sitä luottamusta, tulevaisuuteeni, ei ole enää sitä uskoa, sitä horjumatonta varmuutta, joka ennen teki rohkeimmatkin toiveet mahdollisiksi ja ylimielisesti painoi alas kaikki epäilykset. Ja minun täytyy saada luottamukseni takaisin, täytyy uskoa, sillä koko elämäni riippuu siitä uskosta.

Silloin on toverielämä ja sen kanssa välttämätön humaltuminen muuttunut tarpeeksi.