Ihmiskunnan lapsuuden ajoilta: I. Ihmiskunnan lapsuuden ajoilta
| Ihmiskunnan lapsuuden ajoilta | I. Ihmiskunnan lapsuuden ajoilta. Ihmiskunnan lapsuuden ajoilta Kirjoittanut anonyymi |
II. Aseet ja työkalut |
Yksi niistä monista erhetyksistä, joita tiede on poistanut, on myöskin tuo ikivanha, monen kansan uskonnossa säilynyt tarina, että ihmissuku on alkanut ”paratiisissa” täydellisyyden tilassa, ilman puutteita, vaivoja ja kärsimyksiä. Tämä tila loppui ”syntiinlankeemuksella”, jonka jälkeen hätä ja synti olisi tullut maailmaan ja ihminen tullut tuomituksi ”syömään leipänsä otsansa hiessä”.
Tiede on kumminkin selvästi näyttänyt, että asian todellinen laita on aivan päin vastoin: että ihminen raa’asta, eläimellisestä alusta vähitellen on kehittynyt siksi, mikä hän nyt on ja että puutteet, vaivat ja kärsimykset ovat olleet suuremmat ihmissuvun lapsuudessa, kuin seuraavina aikoina.
Ihmissuvun lapsuudella tarkoitetaan tässä sitä osaa ennen historiallisesta ajasta, jolloin metallit vielä olivat tuntemattomat ja kiveä, luuta j. s. käytettiin työkaluksi ja aseiksi. Jotkut tiedemiehet arvelevat sen ajan oleman satatuhatta vuotta takanamme. Varmuudella tiedetään kumminkin ihmisen ilmestyneen sinä maan muodostuskautena jota geologit (maan synnyn tutkijat) sanovat kvartäriseksi ja että vuodet ovat luettavat kymmenentuhansin tullaksemme niihin aikoihin, jolloin meidän sukumme eli lapsuutensa ikää. Muinaistutkija, jota kertoo ennenhistoriallisesta ajasta, on jo hyvin varovainen ennenkuin hän tekee johtopäätteitä niistä muinaislöydöistä, joita hän, luonnontutkijan tutkimustavalla, huolellisesti tarkastaa, vertaa j. n. e. ja joita hän usein ainoastaan voi selittää eli määrätä geologian, anatomian, etnografian ja monen muun tieteen avulla.
Seuraamalla luonnontieteellisiä menettelyä ja asettaumalla vuorovaikutukseen muiden tieteiden kanssa on muinaistutkimus meidän vuosisadallamme kehittynyt enemmän kuin kaikilla edellisillä ajoilla yhteensä. Ja tässä tieteessä eivät pohjoismaat ole käyneet muiden kansain tutkimusten jäljessä, vaan päinvastoin itse käyneet etupäässä. Tanskasta ja Ruotsista on lähtenyt esim. se ennenhistoriallisen ajan jako – kivi-, pronssi- ja rautakauteen –, joka on tullut uudemman muinaistutkimuksen perusteeksi. Englannissa on sangen tärkeitä etnografillisia teoksia kirjoitettu, joittenka avulla monipuolisia vertailusta voidaan tehdä nykyajan villien ja ennenhistoriallisten kansain välillä. Myöskin Saksasta ja Ranskasta on kuilut tärkeätä apua ihmissuvun ensi aikojen tuntemiseen.
Meidän tulee siis kiittää monien maiden ja monien sukupolvien työtä eritieteissä siitä aine-rikkaasta ja ilahuttavasta visseydestä: että ihmissuvun lapsuus oli puuttuvaisuuden tila, joka vähitellen on parantunut. Kun nyt tahdomme koettaa antaa lyhyen esittelyn tästä ensimmäisestä puuttuvaisuuden tilasta parissa suhteessa, niin täytyy meidän, tilan vähyyteen katsoen, jättää mainitsematta kaikki nuot älykkäät todistukset tästä mainitusta visseydestä. Edellä mainitulla olemme ainoastaan tahtoneet huomauttaa että muinaistiede ei liiku paljaiden otaksumisien perusteella, vaan että sillä, esitellessään ennenhistoriallisia aikoja, on täysin riittäviä ja runsaita syitä, joita kyllä joltakulta taholta kuulee hätyytettävän, vaan ei koskaan kumottavan, yhtä vähän kuin niitä syitä, joihin kehitysoppi perustaa ajatuksensa ihmissuvun alkuperästä.
Aiomme tässä antaa lyhyen kertomuksen pienestä osasta sitä vaivaloista työtä, jota ihmissuku lapsuudessaan toimitti ja josta nyt elossa olevat nauttivat hedelmät, samoin kuin jokainen yksityinen ihminen joka päivä käyttää niitä tietoja asiain laadusta y. m., joita hän tietämättänsä ensimmäisinä ikävuosinansa hankki.
Katsahtaa takaisin kaikkiin niihin vaikeuksiin, joita ihmissuvun oli kestäminen, kaikkeen siihen työhön, joka oli tehtävä, ennen kuin olemme tulleet sille sivistyskannalle, jonne nyt olemme ennättäneet, on monessa suhteessa hyödyllistä. Se laajentaa ei ainoastaan tietojamme, vaan myöskin sydämmiämme. Kun vertaamme kurjaa alkuamme nykyisyyteen, herää syvä kiitollisuuden tunne niitä työtä tekeviä, kärsiviä, taistelevia joukkoja kohtaan, jotka ovat käyneet edellämme ja joiden vaivat nyt huojentavat elämätämme. Tämä kiitollisuus synnyttää toisen tunteen, nimittäin sen, että me nyt elävät olemme velvolliset, mekin puolestamme, tekemään työtä, niin että elämä tulee onnelliseksi niille sukupolville, jotka tulevat meidän jälkeemme. Ja tämä velvollisuus ei tunnu ainoastaan totiselta, se tuntuu myöskin iloiselta. Sillä se on täynnä toivoa. Ei kukaan, joka todella tietää jotain ihmissuvun lapsuuden ajasta ja vertaa sitä suvun nykyiseen tilaan, voi epäillä että vielä on jäljellä äärettömän monta mahdollisuutta ihmissuvun kehittymiseen ja että se kerran on ehtivä yhtä etäälle nykyajan sivistys asteesta, kuin me nyt olemme siitä kannasta, jolla suku oli lapsuudessaan.
Tässä ei ole aikomus esittää kaikkea sitä, mitä me tunnemme ihmissuvun lapsuudesta, vaan ainoastaan kertoa hiukan niistä vaivoista, joita ihmisellä oli voitettava, ennenkuin hän saavutti jonkun vakuuden ravinnon ja turvan suhteen, nämät kaksi pääehtoa kaiken elon jatkumiselle, taikka mitä me sanomme itse hengen-elatukseksi. Millä sivistyskannalla ihminen onkin, niin tulee huoli elatuksesta olemaan se osa hänen toiminnostaan, joka ei ainoastaan kysy hänen useimpia voimiaan vaan myöskin kehittää niitä moneen suuntaan. Ihmisen aikaisimmat kysymykset: Mitä me syömme, mitä me juomme, millä itsemme vaatetamme? tulivat ensimmäiseksi lenkiksi inhimillisen kehittymisen ketjussa. Sillä huoli elämän ylläpidosta oli se, joka ensiksi piti ihmiset koossa perheissä ja yhteis-kunnissa, tämä huoli se oli, joka ensiksi kehitti ei ainoastaan ihmisen keksimäkykyä vaan myöskin hänen oikeuden käsitystänsä. Ja ihmisen riippuminen tuntemattomista voimista elatuksen suhteen, se se voimallisesti herätti uskonnollisia ajatuksia.
Koska huolet elatuksesta ovat olleet niin äärettömän tärkeät koko sivistyshistoriassa, toivomme joitakuita huvittavan seuraavassa saada tietää vähän tarkemmin miten ihmissuku lapsuudessaan piti huolta elatuksestaan.