Ihmiskunnan lapsuuden ajoilta: II. Aseet ja työkalut

I. Ihmiskunnan lapsuuden ajoilta

II. Aseet ja työkalut. Ihmiskunnan lapsuuden ajoilta Kirjoittanut anonyymi

III. Tulen käyttäminen. Ruoan valmistuminen

Ihmisen ruumiin rakennuksesta voi päättää että hän luultavasti, silloin kun vaan on voinut, on koettanut hankkia itselleen ravintoa sekä kasvi- että eläinkunnasta. Juuret, hedelmät, pähkinä, terhot, marjat, sienet ovat yhdeltä puolen olleet ensimmäiset ravintoaineet ja toiselta puolen taas haaskat, linnun munat, raakut ja muut kuorielävät, etanat, toukat, heinäsirkat ja muut hyönteiset, sammakot, käärmeet, rotat ja muut senlaiset pienet elävät. Kaikki nautittiin raakana, koska ihminen vasta myöhemmin oppi käyttämään tulta. Näitä ravintoaineita ovat ihmiset syöneet niin kauvan kuin heillä niitä oli, ja vasta useamman kerran koettuansa nälän tuskia ovat he oppineet kokoomaan jotain huomispäiväksikin. Myöskin nykyajan villit – niinkuin esim. hottentotit, bushmanit y. m. eivät ymmärrä säästää; he ovat usein vierasvaraisia ja anteliaita, yhtähyvin kuin he ovat varastelevia, sillä niinkauvan kuin ihminen elää ”kädestä suuhun” ei hänellä ole selvää käsitystä omasta tahi muiden omaisuudesta; tämä käsitys syntyy vasta sitten, kun huoli huomispäivästä kehittää työvoimaa ja keksimis-kykyä ja vasta ne kappaleet, jotka ihminen tällä tavoin on itselleen hankkinut, saavat suuremman armon hänen käsityksessään.

Luultavasti on eläinkunnasta saatavan ravinnon tarve ihmisillä ollut ensimmäinen yllyke tekemään työkaluja niistä kivistä, jotka valmistamattomina käytettiin käden vahvikkeeksi. Tuo siruihin helposti halkeileva piikivi on luultavasti antanut ihmiselle ensimmäisen viittauksen siitä miten hänen oli menetteleminen saadakseen parempia välikappaleita, kuin hampaat, kynnet eli luupalaset, joilla pistäisi ja leikkaisi. Ne jyrkät piikiven liuskat, joita on löydetty niiltä paikoin, joissa inhimillisen toiminnan vanhimmat jäljet on saatu ilmi, ovat tuo vähäpätöinen alku kaikkiin niihin kapineihin ja aseisin, joita nykyajan ihmisillä on käytettävänä, koska ne ovat ensimmäiset tarkoituksella tehdyt esineet. Että piikiven rinnalla myöskin eläinten luita ja raakkuja käytettiin työkapineiksi ja aseiksi on varma. Mutta otaksuttava on, että ihmiset, sittenkin kun olivat hankkineet itselleen senlaisia aseita, aluksi käyttivät viekkautta suurempia eläviä vastaan, joihin eivät vielä uskaltaneet käydä käsiksi. Tätä voidaan päättää nykyajan villikansojen menettelystä, jotka usein haudoilla eli ansoilla pyytävät niitä eläimiä, joita he muuten eivät voittaisi.

Vanhinta piikivi-puukkoa s. o. tuota yksi eli kaksiteräistä piikivi-liuskaa, voitiin täyttää muuhunkin kuin eläimen tappamiseen. Sitä käytettiin myös eläimen nahan aukileikkaamiseen, sen raaputtamiseen, sitten kuin se oli nyletty irti; sitä käytettiin niitä luita läpiporatessa, joita tahdottiin käyttää yhteen tahi toiseen tarkoitukseen, ynnä moneen muuhun salaiseen työhön. Piikivi-puukko muodostui meisseliksi, joka, ynnä takomakivi, oli se työkalu, jolla uusia kiviaseita ja kapineita taidettiin valmistaa. Se tapahtui min, että ympyriäiset kivellä, jossa usein oli syvennykset sormia varten, taottiin sitä ainetta, jota tahdottiin muodostaa, ja siten saatiin sen päämuoto. Samalla kivellä, kivimeisselillä tahi jollain luisella työkalulla voitiin sitten vielä joko muodostaa tahi kaunistaa esinettä. Keppiä olivat ihmiset myöskin jo aikaiseen käyttäneet hyökätessään tahi puolustaessaan itseään. Mutta sekä kiviliuska että keppi tulivat paljoa käytännöllisemmiksi sitten kun joku tuli tehneeksi keihään, kiinnittämällä liuskan keppiin ja samalla tavalla tultiin varustamaan varsilla ne kivet, joita on käytetty vasaroina eli kurikkoina. Yksi koe vei toiseen ja vähitellen opittiin ei ainoastaan antamaan näille kirveille ja piiluille tarkoitusta vastaavampi muoto, vaan myös teroittamaan niitä hiomalla. Kivien hiomistaito pidetään syystä niin tärkeänä edistys askeleena, että muinaistutkijat ovat jakaneet ihmissuvun kuten jokaisen erityisen kansankin lapsuuden kahteen suureen pääjaksoon, nimittäin vanhempi kivikausi, kun hiominen ei vielä ollut keksitty ja nuorempi kivikausi, kun oli tapana hieroa joitakuita kivi-kaluja harmaasta kivestä eli hiekkakivestä tehtyjä tahkoja vastaan, jonka kautta ne saivat sileän pinnan ja tulivat teräviksi.

Varrella varustaminen soviteltiin eri tarpeiden mukaan ja tapahtui monella eri lavalla, kuten nykyajan kivikausi kansoillakin. Jotkut sitovat kivi-kirveen kiinni oksaan, jonka he taivuttavat kiven ympäri; toiset lyövät sen suuren ryhmä-sauvan paksumpaan päähän; toiset pistävät kirveen pienen kasvavan puun sisään ja antavat sen kasvaa kiinni siihen, joka sitten muodostetaan kirveen varreksi. Vihdoin kaivetaan reikä itse kiveen jollakin puikolla eli luulla ja hiekalla ja vedellä; puikkoa pyörittämällä painavat hiekkasirpaleet kiveen ja kuluttavat siihen reijän. Paitsi kirvestä oli myöskin piikivestä tehty väkipuukko hyödyllinen ase. Mutta keihäs, linko s. o. nuora, joka kiinnitetään kiveen antaakseen sille enemmän vauhtia, ampumaputki, jota käytettiin senlaisilla seuduilla, joissa kasvoi pitkiä putkia, joilla nuolia voitiin puhaltaa kovalla vauhdilla ja vihdoin joutsi olivat siinä suhteessa käytännöllisimmät aseet, että niitä voitiin käyttää etäältä. Siten tuli ihmiselle mahdollisemmaksi voittaa tappelussa vaarallisten villipetojen kanssa ja saavuttaa nopealiikkeistä saalista.

Samaan aikaan kuin metsästys aseet ja ehkäpä jo aikaisemminkin muodostettiin myös kalastusaseet. Onkia ja ahraimia tehtiin luusta ja myöskin verkkoja – ensiksi nimistä ja juurista, sittemmin, kun pellavaa ja hamppua aljettiin viljellä, näistä aineista tehtyjä, ovat kivikauden kansat käyttäneet. Myöskin on uskottavaa, että muinaisuuden kansoilla, kuten joillakuilla nykyajan kansoillakin, oli tapana ampua kaloja nuolilla.