Ihmiskunnan lapsuuden ajoilta: VI. Vaatteet ja koristukset
| V. Karjan hoito | VI. Vaatteet ja koristukset. Ihmiskunnan lapsuuden ajoilta Kirjoittanut anonyymi |
VII. Rakennustaide |
Se kehitys, jonka ravintohuolien historia näyttää, luonnontuotteiden yksinkertaisesta, suoranaisesta käyttämisestä, monipuolisempaan ja välilliseen käytäntötapaan, näkyy myös kaikilla muillakin aloilla. Koemme nyt tässä antaa esityksen toisen elämän ylläpidoksi tärkeän osan kehittymisestä, nimittäin suojelus-aineiden. Täällä tulemme löytämään aivan saman järjestyksen kuin kukin osa luonnon ja ihmisen kehityksessä näyttää, nimittäin että se menee yksinkertaisesta monipuoliseen, yhtä muotoisesta monimuotoiseen.
Että suojeluksen tarve eikä mikään siveyden tunne on saanut vaatteet käytäntöön, sen huomaamme, jos tarkastamme nykyajan villejä kansoja.
Jo jotkut apinat peittävät itsensä öiseen aikaan, kun on kylmä, isoilla lehdillä, ja lehdillä tai puunkuorilla on ihminenkin luultavasti tehnyt alun pukuunsa. Kun sittemmin metsästystaito suureni, niin että suurempia eläviä kaadettiin, nylettiin ne ja ihminen otti yllensä tämän näin saadun nahkapussin tahi ripusti hän sen hartioilleen suojaksi yökylmää ja sadetta vastaan. Ne parannukset, jotka puvussa vähitellen tehtiin, tapahtuivat otaksuttavasti niissä maissa, joissa ilmanala kaikissa tapauksissa vaati pitämään vaatteita eikä ainoastaan, kuten lämpimissä maissa, satunnaisesti. Seuraava askel oli, että jänteillä eli nahkanauhoilla sidottiin yhteen useampia nahkoja, joiden reunaan oli tehty läpiä terävällä luulla. Ja siten muodostui vähitellen nahkakolttia ja housuja, senlaisia kuin lappalaisten puku vieläkin on.
Myöskin eräs neulomistapa syntyi. Lankaa tehtiin siten, että jänteitä halkaistiin hienoiksi säikeiksi, kierrettiin sormien välissä ja voideltiin jollakin rasvalla, kunnes niistä tuli kestävä ja norja lanka; luusta tehtiin silmäneuloja, joita käytettiin sekä neulana että puhkurina ja siten liitettiin yhteen nuo piikivi puukolla leikatut vaatetus-kappaleet. Rinnakkain neulomisen kanssa on nahkojen valmistaminen myöskin kehittynyt. Kaikki ne hankaluudet joita valmistamattomista nahoista oli, saivat ihmisiä koettamaan poistaa niitä nahkojen valmistamisella ja tämä tapahtui monella eri tavalla. Yksinkertaisin keino oli valmistaa lihapuoli savustamalla. Toinen keino puhdistaa nahkoja oli, että liotettiin niitä vedessä ja sitte kaavittiin lihapuolta piikivi-aseella ja voideltiin rasvalla, niin että nahat tulivat pehmeiksi. Lämpimissä maissa, joissa metsän riistaa on ollut niukasti, mutta runsaasti kasvi-aineita – hienoa, taipuvata puun kuorta, kestäviä kasvi-säikeitä, pehmeitä, pitkiä ruohoja j. n. e. – niin on uskottavasti ensimmäiset vaatetus-aineet hankittu siten, että muokkaamalla on valmistettu jonkinlaista kasvivilttiä, tahi on ne leikattu suurista kuoripalasista tai myös palmikoimalla. Tästä syntyi vähitellen kutominen kun joku tuli huomanneeksi että palmikoiminen kävi laatuun sukkelammin kun neulalla pujoteltiin lenkki toisen lävitse; neulasta tuli siis jonkunlainen verkko-neula – jonka ympäri voitiin keriä pitempi lanka – ja kehittyi viimein käämiksi.
Nuorien ja verkkojen valmistus kehittyi kyllä samaan aikaan kuin letittäminen; kehrääminen on luultavasti kehittynyt taidosta punoa käsillä nuoraa ja lankaa jänteistä ja kasviaineista. Koska ja missä ihmiset ensin ovat alkaneet käyttää eläinten villoja ja karvoja kehruusen, voidaan tietää yhtä vähän kuin ajan ja paikan suhteen voidaan tarkasti määrätä jotakuta muuta niistä ilmiöistä, joita tässä olemme koettaneet kertoa. Jotkut kansat ovat täyttäneet villoja vaatteiksi aikaisemmin kun pellavaa ja liinavaatteita on pidetty ylellisyys-tavarana; toisilla taas tuli pellava ensin käytäntöön. Löydöt paalurakennus-kansasta Sveitsissä näyttävät, että osattiin kehrätä jo kivikaudelta ja että kumminkin tämä kivikauden kansa tunsi pellavan. Siis on uskottavaa että he myös käyttivät niiden lampaiden villat, joita heillä oli koti-eläiminä. Niiden kutominen tapahtui niin, että luonnos kiinnitettiin kehikkoon jossa se painoilla pidettiin kireellä; sitte kuletettiin luonnosta edes ja takaisin sormilla eli jollakin aseella – siis oli kutominen vielä oikeastaan palmikoimista. Kehrääminen on ensin tapahtunut värttinällä, joka oli kivisen kiekon läpi pistetty puikko; lanka kierrettiin puikolle, ja tätä, joka riippui vapaasti tässä uudessa langassa, pyöritettiin ympäri, niin että lanka tuli kierretyksi paljoa helpommin kuin kädellä olisi voitu tehdä. Jotkut arvelevat, että tuo villien tapa hieroa ruumiisensa rasvaa, väriä, j. n. e. on pidettävä ensimmäisenä pukuna, sillä nämä aineet myöskin suojelemat hyönteistä j. n. e. Toiset luulevat, että tapa maalata itseään oikeastaan on pidettävä sivistyttävien taiteiden ensi alkuna, ilmiönä kauneuden tunteen heräämisestä yhtä aikaa halun kanssa koristuksiin.
Missä tapauksessa tahansa, niin näkyy paljon viittaavan siihen, että suku lapsuudessaan, kumminkin siellä, missä se vietettiin lauhkeassa ilmanalassa, myös oli lapsen kaltainen, että koristukset pidettiin suuremmassa arvossa kuin vaatteet. Niin, niitä löytyi luultavasti usein sielläkin, missä ei vaatteita ensinkään käytetty, kuten vielä on asian laita joillakuilla villeillä kansoilla.
Villit kaunistavat itseänsä ei ainoastaan riipustamalla päällensä koristuksia, vaan he purtavat ruumiisensa kuvia jollakin terävällä aseella ja hierovat sitte haavoihin väriaineita; tätä tapaa, jota sanotaan tatueeraamiseksi nähdään Euroopassa vielä useimmilla merimiehillä, joilla siten on ankkurin, laivan y. m. kuvia nahassa. Joillakuilla villeillä kansoilla on tatueeraaminen uskonnollinen tapa. Tatueerausta ei käytetty ainoastaan koristukseksi, vaan myöskin puolustukseksi sen pelon kautta, jota se oli omiansa herättämään eläimissä ja vihollisissa. Myöskin oli tavallista maalata koko ruumis eriväriseksi; joskus tehtiin yksi puoli ruumista toisen väriseksi kuin toinen puoli; välistä maalattiin ruumis pilkulliseksi, välistä raitalliseksi.
Toinen tapa koristaa itseään oli kukatiesi että, kuten austraalian neekerit ja muut villit nykyajan kansat, pistettiin nenään ja huuliin luupaloja puikkoja, renkaita j. s., sekä koristettiin käsivarret, sääret ja myötäiset renkailla ja helminauhoilla, joita tehtiin meren-pihkasta, villieläinten hampaista, luu- ja sarvipalloista y. m. sekä höyhenistä, raakuista, palmikoituja aineista hedelmien sydämmestä, nahkapalasta y. m. tehdyillä vöillä. Euroopalaisten naisten korvarenkaat ovat jäännös villien koistelu-tavasta samoin kuin kasvo-maalikin lähenee villien kaunistusaineita. Niin on laita myöskin niiden monien konstikkaitten hiuspukujen kanssa, jotka ainoastaan tällä vuosisadalla ovat tulleet käytäntöön ja useamman kerran taas kadonneet. Villit panevat nimittäin paljon työtä hiuksiensa laittamiseen. Jotkut antavat sille tornin, sarven y. m. muodon voitelemalla hiuksiansa savella ja muilla senlaisilla aineilla, joten käy mahdolliseksi antaa tukalle erilaisia muotoja.
Jos ”koristuskeinoiksi” vielä luetaan tapa kutistamalla jo lapsuudesta asti muuttaa jonkun ruumiin osan muodon esim. pään, joka puristetaan lautojen välissä, jalan, joka kääritään koviin kapaloihin j. n. e. niin voimme tässäkin suhteessa ulottaa vertailuamme ja näemme silloin, että euroopalaiset naiset myös tässä asiassa ovat enimmästi säilyttäneet villien esi-isien makua nim. kun on kysymys ”koristuskeinoista”.
Se että me varmuudella voimme otaksua muinaisaikojen kansojen käyttäneen monta niistä koristeista, joita löytyy nykyajan villeillä, se käy selväksi siitä, että niiden muinaislöytöjen joukossa, jotka kuuluvat hyvin aikaiseen kohtaan kivikaudessa on löydetty jäännöksiä koristeista, jotka ovat nykyajan villien kansojen koristeiden näköisiä.