Inger, Östråtin rouva: Ensimäinen näytös
| Inger, Östråtin rouva | Ensimäinen näytös. Inger, Östråtin rouva Kirjoittanut Henrik Ibsen |
Toinen näytös |
(Huone Östråtissa. Taustalla olevasta avoimesta ovesta näkyy ritarisali heikossa kuunvalossa, joka silloin tällöin kirkastuen lankeaa sisään vastapäisessä paksussa muurissa olevasta kaari-ikkunasta. Oikealla ulko-ovi; siitä etualalle päin verholla varustettu ikkuna. Vasemmalla ovi, joka vie sisähuoneisiin; lähempänä etualalla suuri avonainen liesi, joka valaisee huonetta. On myrskyinen ilta.)
Kamaripalvelija Björn ja sisäpalvelija Finn istuvat lieden ääressä. Viimemainittu puhdistelee kypäriä. Heidän vieressään maassa on miekka ja kilpi sekä muita aseita.
FINN
(lyhyen vaitiolon jälkeen).
Ken oli Knut Alfinpoika?
BJÖRN.
Herrasväki sanoo, että hän oli Norjan viimeinen ritari.
FINN.
Ja tanskalaiset tappoivat hänet Oslon vuonolla?
BJÖRN.
Jokainen pikku poikakin sen tietää.
FINN.
Knut Alfinpoika oli siis viimeinen ritarimme? Ja nyt hän on ollut jo kauan kuollut. (Pitäen kypäriä koholla edessään.) No, sittenpä voit riippua kiiltäväksi hangattuna ritarisalissa; sillä sinä et ole enää muuta kuin tyhjä pähkinänkuori; ydin – sen söivät madot jo monta vuotta sitten.
Kuules, Björn, – eikö sopisi sanoa, että Norjan maakin on tuollainen tyhjä pähkinänkuori kuin tämä kypäri, kiiltävä päältä, madonsyömä sisältä?
BJÖRN.
Pidä suusi ja tee työsi! – – – Onko kypäri valmis?
FINN.
Välkkyy kuin hopea kuun paisteessa.
BJÖRN.
Pane se siis pois. – Kas tuossa, raavi ruoste miekasta.
FINN
(kääntelee ja katselee miekkaa).
Maksaako se vaivaa?
BJÖRN
Mitä sanot?
FINN.
Ei ole terää.
BJÖRN.
Se ei kuulu sinuun. Anna se tänne. – – Tuossa on kilpi.
FINN
(jatkaen).
Tässä taas ei ole ripaa!
BJÖRN
(murahtaen).
Annas, kun sinussa olisi ripa, niin tarttuisin –
FINN
(hyräilee tuokion itsekseen).
BJÖRN.
Mitä nyt taas?
FINN.
Tyhjä kypäri, terätön miekka, rivaton kilpi. – Luulenpa, ettei kukaan voi moittia Inger-rouvaa siitä, että hän antaa aseitten riippua kirkkaina salin seinällä, eikä punaa niitä tanskalaisten veressä.
BJÖRN.
Hm, lorua, onhan meillä nyt maassa rauha.
FINN.
Rauha? Niin, kun talonpoika on ampunut viimeisen nuolensa ja susi vienyt läävästä hänen viimeisen lampaansa, niin on heilläkin rauha keskenään. Mutta on se vain merkillistä ystävyyttä! No, niin; oli miten oli. On aivan paikallaan, kuten sanoin, että sota-asut riippuvat kiiltävinä salissa; sillä tunnet kai vanhan sananparren: »ritarismies yksin on mies», ja kun meillä ei tässä maassa enää ole ritaria, niin ei ole miestäkään, ja missä ei ole miestä, siellä saa nainen olla isäntänä; ja siksi –
BJÖRN.
Siksi kiellän sinua loruamasta! (Nousee.) Ilta tulee. Kas tuossa; saat viedä kypärin ja kilven paikoilleen saliin.
FINN
(hiljaisella äänellä).
Ei, anna sen jäädä huomiseen.
BJÖRN.
No, et kai pelkää?
FINN.
En päivällä. Ja jos illoin pelkäisinkin, niin enpä ole pelkuri yksinäni. Niin, katsele vain minua; mutta tiedäkin, että tuolla alhaalla väentuvassa jutellaan yhtä ja toista. (Hiljaisemmin.) Siellä sanovat jotkut, että tuolla liikkuu kookas, mustiin puettu haamu jok’ainoa yö.
BJÖRN.
Akkain lorua!
FINN.
Niin, mutta he väittävät kaikki, että se on totta.
BJÖRN.
Sen minä uskon.
FINN.
Merkillisintä on, että Inger-rouva on samaa mieltä.
BJÖRN
(hätkähtäen).
Inger-rouva? No, mitä mieltä hän on?
FINN.
Mitäkö? Niin, sitä ei monikaan tiedä. Mutta varmaa on, ettei hän saa siunaaman rauhaa. Etkö huomaa, että hän laihtuu ja käy päivä päivältä kalpeammaksi? (Luoden Björniin tutkivan silmäyksen.) Väki sanoo, ettei hän nuku milloinkaan, – ja että siihen on tuo kummittelu syynä –
(Viime sanojen kuuluessa on Elina Gyldenlöve vasemmalta ilmestynyt puoleksi avoimen oven kynnykselle. Hän pysähtyy ja kuuntelee; palvelijat eivät häntä huomaa.)
BJÖRN.
Ja sellaisia tyhmyyksiä sinä uskot?
FINN.
Noin, puolittain. On muuten niitäkin, jotka selittävät seikkaa toisella tavoin. Mutta se on vain ilkeyttä. – Kuule, Björn, – tunnetko erästä laulua, joka maassa kiertää?
BJÖRN.
Laulua?
FINN.
Niin, kaiken kansan suussa. Se on hävytön pilkkalaulu, sen nyt arvaa. Mutta muuten, se on sangen näppärä. Kuulepas.
(Laulaa matalalla äänellä.)
- Ja Inger-rouvalla linnassaan
- on vaatteet, joilla ei vertaa:
- ne silkkiä, kärpännahkaa on vaan,
- ja kullat ja helmet on kulmillaan, –
- mut synkkä hän monta on kertaa.
- Kas, Inger hän itsensä Tanskalle möi,
- maan vieraiden valtaan hän heitti, –
(Björn tarttuu Finniä vimmastuneena rintapieliin. Elina Gyldenlöve vetäytyy heidän huomaamattaan takaisin vasemmalle.)
BJÖRN.
Ja minä heitän sinut helvettiin, ja ihan palkatta, jos hiiskut vielä Inger-rouvasta hävyttömän sanan!
FINN
(kiskoutuen Björnin käsistä).
No, no, – olenko minä sen laulun tehnyt?
(Kuuluu torven törähdys ulkoa oikealta.)
BJÖRN.
Hst, – mikä tuo on?
FINN.
Torvi soi. Saadaan vieraita vielä tänä iltana.
BJÖRN
(ikkunan ääressä).
Avaavat porttia. Kuuluu kavion kopsetta linnan pihalta. Tulee kai joku ritari.
FINN.
Ritari? Se ei liene totta.
BJÖRN.
Miksi ei?
FINN.
Itsehän sanoit, että viimeinen ritarimme on kuollut.
(Poistuu oikealle.)
BJÖRN.
Senkin lurjus, – kaikki hänen silmänsä keksivät. Sen verran siis auttoi, että koetin tätä peitellä ja salata. Inger-rouva on jo kansan suussa; hetken päästä jokainen huutaa, että –
ELINA GYLDENLÖVE
(tulee jälleen sisään vasemmalla olevasta ovesta; hän katselee ympärilleen ja sanoo mielenliikutustaan masentaen).
Oletko yksin täällä, Björn?
BJÖRN.
Tekö, Elina-neito?
ELINA.
Kuule, – kerro minulle joku satu; – tiedän, että sinulla on niitä muitakin kuin ne, joita –
BJÖRN.
Satu? Mutta nyt, – näin iltamyöhällä –?
ELINA.
Jos lasket siitä ajasta, jolloin täällä Östråtissa tuli pimeä, niin on todellakin myöhä.
BJÖRN.
Mikä teitä vaivaa? Onko teille sattunut jotakin? Olette niin levoton.
ELINA.
Ehkäpä on niin.
BJÖRN.
Jokin teillä on. Puoleen vuoteen olen teitä tuskin tuntenut entiseksi.
ELINA.
Tiedä: puoli vuotta on Lucia, rakkain sisareni, maannut ruumiskammiossa.
BJÖRN.
Ei se johdu siitä, Elina-neito, – ainoastaan sen vuoksi ette te ole tuollainen: milloin mietteissänne, kalpea ja vaitelias, milloin hurja ja neuvottoman näköinen kuin tänä iltana.
ELINA.
Niinkö arvelet? Mutta miksi en sen vuoksi? Eikö hän ollut hyvä ja hurskas ja kaunis kuin kesäinen yö? Björn, kuule, – minä rakastin Luciaa kuin omaa itseäni. Oletko unohtanut, kuinka monta kertaa me istuimme lapsina polvellasi talvi-illoin? Sinä lauloit meille lauluja, ja kerroit – –
BJÖRN.
Niin, silloin te olitte reipas ja iloinen.
ELINA.
Kyllä, silloin. Silloin elin ihanaa aikaa, saduissa ja ajatuksissani! Onko mahdollista, että ranta oli yhtä karu silloin kuin nyt? Jos se oli, en sitä huomannut. Siellä rannalla minä mieluimmin kuljeskelin ja sepittelin monia kauniita satuja; sankarini tulivat kaukaa ja matkasivat jälleen poikki meren; minä itse olin heidän keskellään ja seurasin heitä, kun he purjehtivat pois.
(Vaipuu istumaan eräälle tuolille.)
Nyt tunnen olevani niin väsynyt, heikko, satuni eivät voi ravita minua enää; – ne ovat ainoastaan satuja.
(Nousee kiivaasti.)
Björn, tiedätkö, mikä minut on sairaaksi tehnyt? Eräs totuus. Ilkeä, synkkä totuus, joka kaivaa mieltäni yötä päivää.
BJÖRN.
Mitä te te tarkoitatte?
ELINA.
Muistatko, että sinä annoit meille joskus elämänohjeita ja hyviä neuvoja? Lucia-sisko noudatti niitä; mutta minä, – Jumala paratkoon!
BJÖRN (lohdutellen).
No, älkäähän toki –
ELINA.
Minä tiedän kyllä, minä olin ylpeä, korskea! Leikeissä tahdoin minä aina olla kuningatar, koska olin suurin, kaunein, älykkäin. Minä sen tiedän.
BJÖRN.
Se on totta.
ELINA.
Kerran otit minua kädestä ja katsoit vakavasti minuun ja sanoit: älä ole ylpeä kauneudestasi ja älystäsi: mutta ole aina ylpeä kuin tunturin kotka, kun ajattelet, että olet Inger Gyldenlöven tytär!
BJÖRN.
Teillä kai oli syy olla siitä ylpeä.
ELINA.
Niin, sellaisia sinä kerroit sangen usein minulle, Björn. Oi, sinä kerroit minulle siihen aikaan niin paljon, paljon satuja.
(Puristaa Björnin kättä.)
Kiitos niistä kaikista! – Kerro minulle yksi vielä: voisinpa ehkä näet tulla jälleen iloiselle mielelle niinkuin ennen.
BJÖRN.
Ettehän ole lapsi enää.
ELINA.
En kylläkään! Mutta salli kuvitellakseni, että olen. – – No, kerro nyt.
(Heittäytyy erääseen tuoliin; Björn istuutuu lieden reunalle.)
BJÖRN.
Oli kerran jalosyntyinen ritari –
ELINA
(joka on kuunnellut levottomana saliin päin, tarttuu Björnin käsivarteen ja huudahtaa kiivaasti, mutta kuiskaamalla).
Hst! Älä huuda; – enhän ole huonokuuloinen!
BJÖRN
(hiljaisemmalla äänellä).
Oli kerran jalosukuinen ritari, jolla oli se merkillinen maine, että – –
ELINA
(nousee puolittain ja kuuntelee hätääntyneenä ja jännityksessä saliin päin).
BJÖRN
Elina-neito, – mikä teitä vaivaa?
ELINA
(istuutuu jälleen).
Minua? Ei mikään. Kerro vain!
BJÖRN.
No, niinkuin sanoin, – kun hän katsoi jotakin naista oikein silmiin, ei nainen sitä koskaan sitten unohtanut, vaan seurasi ajatuksin häntä, minne hän lähtikin, ja sairastui surusta.
ELINA.
Tuon olen jo kuullut – – Se ei ole muuten mikään satu, se kertomasi. Sillä mainitsemasi ritari on Nils Lykke, joka istuu vielä tänäkin päivänä Tanskan valtakunnan-neuvostossa –
BJÖRN.
Hyvin mahdollista.
ELINA
No niin, yhdentekevä; – jatkahan!
BJÖRN.
Ja sitten sattui kerran –
ELINA
(nousee yhtäkkiä).
Hst, ole hiljaa!
BJÖRN.
Mikä nyt? Mikä teille tuli?
ELINA
(kuunnellen).
Kuuletko?
BJÖRN.
Mitä?
ELINA.
Se on siellä. Kautta Kristuksen haavain, se on totta!
BJÖRN
(nousee paikaltaan).
Mikä siellä on? Missä?
ELINA.
Hän itse – ritarisalissa.
(Rientää taustalle.)
BJÖRN
(seuraa häntä).
Kuinka te voitte luulla –? Elina-neito, – menkää huoneeseenne!
ELINA.
Hst, seiso hiljaa. Älä liiku; älä näyttäydy! Odota; – kuu tulee pilvistä. – Eroitatko tuon mustan hahmon tuolla?
BJÖRN.
Taivaan pyhät –!
ELINA.
Katso; – nyt hän kääntää Knut Alfinpojan kuvan seinään päin. Hahaa, se tuijottaa häntä liiaksi silmiin.
BJÖRN.
Elina-neito, kuulkaahan!
ELINA
(tullen etualalle lieden luo).
Nyt tiedän – tietämäni.
BJÖRN
(itsekseen hiljaa).
Se on siis sittenkin totta.
ELINA.
Kuka hän oli, Björn? Kuka hän oli?
BJÖRN.
Sen te näitte yhtä hyvin kuin minäkin.
ELINA.
No niin. Kenenkä minä näin?
BJÖRN.
Näitte äitinne.
ELINA
(puolin itsekseen).
Yön toisensa jälkeen olen kuullut hänen askeleensa tuolta. Kuullut hänen kuiskivan ja voihkivan kuin kadotetun sielun. Ja laulussakin sanotaan –; ah, nyt sen uskon! Nyt uskon, että –
BJÖRN.
Hiljaa!
(Rouva Inger Gyldenlöve tulee nopeasti ritarisalista, huomaamatta huoneessa olijoita, menee suoraa päätä ikkunan luo, vetää verhot syrjään ja tuijottaa hetken ulos, ikäänkuin tähystäen jotakuta maantietä pitkin saapuvaa; sitten hän kääntyy ja menee verkkaan takaisin saliin.)
ELINA
(hiljaa seuraten häntä silmillään).
Kalman-kalpeana, kuin ruumis –
(Melua ja väkijoukon ääniä kuuluu oikealta, oven ulkopuolelta.)
BJÖRN.
Mikä siellä on?
ELINA.
Mene ulos katsomaan, mikä siellä on!
(Linnanvouti Einar Huk ja suuri joukko alustalaisia ja talonpoikia nähdään eteisessä.)
EINAR HUK
(ovella).
Suoraa päätä hänen luokseen! Ja arkailu pois!
BJÖRN.
Mitä te haette?
EINAR HUK.
Inger-rouvaa itseään.
BJÖRN.
Inger-rouvaa? Näin myöhään illalla?
EINAR HUK.
Myöhään, mutta vielä ajoissa, luullakseni.
TALONPOJAT.
Niin, niin, – hänen täytyy kuulla meitä!
(Koko joukko tunkeutuu saliin. Samalla ilmestyy rouva Inger Gyldenlöve ritarisalin ovelle. Kaikki vaikenevat yhtäkkiä.)
INGER-ROUVA.
Mitä tahdotte minulta?
EINAR HUK.
Me tulimme luoksenne, jalosyntyinen rouva, aikoen –
INGER-ROUVA.
Niin, – puhukaa!
EINAR HUK.
No, – sehän on rehellinen asia. Parilla sanalla, – me tulimme pyytämään teiltä lupaa ja aseita –
INGER-ROUVA.
Lupaa ja aseita? Mitä varten?
EINAR HUK.
On tullut Ruotsista huhu, että Taalain rahvas on noussut kapinaan ja marssii kuningas Kustaata vastaan. –
INGER-ROUVA.
Niinkö? Taalain rahvas?
EINAR HUK.
Niin kertoo huhu, ja se kuuluu olevan totta.
INGER-ROUVA.
No, – jos niin olisi asia, – mitä Taalain miesten kapina teihin kuuluu?
TALONPOJAT.
Me tahdomme mukaan! Tahdomme auttaa! Päästä vapaiksi!
INGER-ROUVA
(hiljaa).
Ah, olisikohan aika tullut!
EINAR HUK.
Kaikista Norjan rajapitäjistä rientää talonpoikia toiselle puolen Taalaihin. Lainturvattomat miehetkin, jotka ovat harhanneet vuosikausia autioilla tuntureilla, uskaltavat nyt jälleen kyliin, kokoavat väkeä ja hiovat ruostuneitten miekkainsa terää.
INGER-ROUVA
(oltuaan hetken vaiti).
Kuulkaa, – vastatkaa minulle, oletteko täysin punninneet asiaa? Oletteko ajatelleet, miten teidän kävisi, jos kuningas Kustaan miehet voittaisivat?
BJÖRN
(hiljaa ja rukoillen Inger-rouvalle).
Ajatelkaa, miten tanskalaisten kävisi, jos kuningas Kustaan miehet joutuisivat tappiolle.
INGER-ROUVA
(epäävästi).
Se ei ole minun tehtäväni. (Kääntyy miesjoukon puoleen.) Te tiedätte: kuningas Kustaalla on täysi syy toivoa apua Tanskasta. Kuningas Fredrik on hänen ystävänsä eikä tosiaan jätä häntä pulaan –
EINAR HUK.
Mutta jos talonpojat kaikkialla koko Norjan maassa nousisivat? Jos me kaikki yhdessä nousisimme, – sekä herrat että rahvas. – Niin, rouva Inger Gyldenlöve, nyt melkein luulen tulleen sen tilaisuuden, jota olemme odottaneet. Jos se nyt alkaa, niin täytyy muukalaisten lähteä maasta.
TALONPOJAT.
Niin, pois Tanskan voudit! Pois muukalaisherrat! Pois valtakunnanneuvoston kätyrit!
INGER-ROUVA.
Oi, metallia heissä on! – mutta kuitenkin, sittenkin –!
BJÖRN
(itsekseen).
Hän epäröi. – (Elinalle.) Mitä siihen tuli, Elina-neito, – te teitte väärin, kun tuomitsitte äitiänne.
ELINA.
Björn, minä raastaisin silmät päästäni, jos ne pettivät minut!
EINAR HUK
Nähkääs, jalosyntyinen rouva, – ensin on esteenä Kustaa kuningas; kun hän on lyöty, eivät tanskalaiset kauvaa jaksa tässä maassa pysyä.
INGER-ROUVA.
Ja sitten?
EINAR HUK.
Sitten olemme vapaat; meillä ei ole enää vieraita esivaltiaita, ja me saamme valita itse kuninkaamme niinkuin ruotsalaisetkin ennen meitä.
INGER-ROUVA
(vilkkaasti).
Itse kuninkaan? Ajatteletteko Sturein sukua?
EINAR HUK.
Kristian kuningas ja toiset hänen jälkeläisensä ovat tehneet itsenäisistä suvuistamme puhdasta! Parhaat herramme harhaavat henkipattoina tunturipolkuja, jos enää elävätkään. Mutta saattaisipa kuitenkin löytyä joku vanhain sukujemme perillinen, joka –
INGER-ROUVA
(nopeasti)
Riittää, Einar Huk! Riittää! (itsekseen.) Ah, minun kallehin toivoni!
(Kääntyy talonpoikain ja linnan alustalaisten puoleen.)
Minä olen nyt neuvonut teitä mikäli olen voinut. Olen ilmaissut teille, miten suureen vaaraan te uskallatte astua. Mutta jos olette kerran horjumattomat päätöksessänne, niin olisi minun mieletöntä estää teitä aikomuksesta, jonka te kuitenkin voitte toteuttaa itse.
EINAR HUK.
Meillä on siis teiltä lupa?
INGER-ROUVA.
Teillä on oma vahva tahtonne; kysykää siltä neuvoa, jos on niinkuin sanotte, että teitä alinomaa kiusataan ja poljetaan – – – Minä tunnen niin vähän niitä asioita. Minä en tahdo enempää tietää! Mitä voin minä, yksinäinen nainen –? Vaikka ryöstäisitte ritarisalin tyhjäksi –; ja siellä on monta hyvää miekkaa; onhan teillä täysi valta Östråtissa tänä iltana. Saatte tehdä, mitä haluatte. Hyvää yötä!
(Miesjoukko puhkeaa kaikuviin riemuhuutoihin. – Sytytetään kynttilät, ja palvelijat tuovat kaikenlaisia aseita ritarisalista.)
BJÖRN
(tarttuu Inger-rouvan käteen, kun rouva aikoo poistua).
Kiitokset, jalo ja ylhäinen rouva! Minä, joka olen tuntenut teidät lapsesta asti, en ole koskaan teitä epäillyt.
INGER-ROUVA.
Vaiti, Björn, – vaaralliseen peliin olen ryhtynyt tänä iltana. Muut panevat siihen ainoastaan henkensä; mutta minä – tuhannen kertaa enemmän; usko minua!
BJÖRN.
Kuinka? Pelkäättekö valtanne katoamista ja sovinnollisten välien katkeamista?
INGER-ROUVA.
Valtaniko? Voi, hyvä Jumala!
MUUAN PALVELIJA
(tullen suuri miekka kädessä salista).
Tässä on oikea hukanhammas! Sillä kun huitelen verenimijäin kätyreitä!
EINAR HUK
(toiselle palvelijalle).
Mitä sinä sieltä löysit?
PALVELIJA.
Rintaraudan, jota nimittävät Herlof Hyttefadsiksi.
EINAR HUK.
Se on sinulle liian hyvä; – katso, tässä on Sten Sturen keihään varsi; kiinnitäpä rintarauta siihen, niin meillä on komein sotamerkki maailmassa.
SISÄPALVELIJA FINN
(kirje kädessä, tulee sisään ovesta vasemmalta ja menee Inger-rouvan luo).
Olen etsinyt teitä kaikista huoneista –
INGER-ROUVA.
Mitä tahdot?
FINN
(ojentaa hänelle kirjeen).
Muuan lähetti Trondhjemista on saapunut tuoden teille kirjeen ja viestejä.
INGER-ROUVA.
Katsotaan! (Avaten kirjettä.) Trondhjemista? Mitä se mahtaa olla? (Silmäilee nopeasti kirjettä.) Kristus, armahda! Häneltä! Ja täällä Norjassa – –.
(Jatkaa lukemistaan kiihkeässä mielentilassa; sillaikaa noutavat miehet yhä aseita salista).
INGER-ROUVA
(itsekseen).
Hän tulee siis tänne. Hän tulee tänne tänä yönä. – Niin, silloin alkaa kamppailu älyllä, ei miekalla.
EINAR HUK.
Riittää, riittää, kunnon miehet: nyt on meillä tietääkseni aseet. Nyt lähdetään!
INGER-ROUVA
(kääntyen nopeasti).
Kukaan ei saa lähteä täältä tänä yönä!
EINAR HUK.
Mutta, jalo rouva, nyt on tuuli sopiva; purjeilla vuonon perukkaan ja –
INGER-ROUVA.
Pysyy, mitä sanoin!
EINAR HUK.
Täytyykö meidän siis odottaa huomiseen?
INGER-ROUVA.
Sekä huomiseen että kauemmin. Ainoakaan asestettu mies ei saa lähteä Östråtista.
(Tyytymätöntä mutinaa joukosta.)
ERÄÄT TALONPOJAT.
Mutta me lähdemme sittenkin, rouva!
USEAT TOISET.
Niin, niin; me lähdemme!
INGER-ROUVA
(astuen askeleen lähemmäksi heitä).
Kuka teistä uskaltaa?
(Kaikki vaikenevat; oltuaan tuokion vaiti lisää Inger-rouva:)
Minä olen ajatellut puolestanne. Mitä te halvat rahvaan miehet tiedätte maan asioista? Kuinka te rohkenette arvostella sellaisia? Teidän täytyy kestää sortoa ja rasitusta vielä hetki. Se ei voine käydä kovin sydämellenne, jos muistatte, ettei meilläkään, ylimyssuvuilla, ole parempaa valittavana nykyaikaan. – – Viekää kaikki aseet takaisin saliin. Myöhemmin saatte kuulla tahtoni. Poistukaa!
(Palvelijat vievät aseet saliin, jonka jälkeen koko joukko poistuu oikealle.)
ELINA
(hiljaa Björnille).
Vieläkö luulet, että tein väärin tuomitessani – Östråtin rouvaa?
INGER-ROUVA
(viittaa Björnin luokseen ja sanoo).
Varusta yksi vieraskamareista kuntoon.
BJÖRN.
Niinkuin käskette, Inger-rouva!
INGER-ROUVA.
Ja portti auki jokaiselle, ken kolkuttanee.
BJÖRN.
Mutta –?
INGER-ROUVA.
Portti auki!
BJÖRN.
Portti auki.
(Poistuu oikealle.)
INGER-ROUVA
(Elinalle, joka on jo poistumassa ovesta vasemmalle).
Jää tänne! – Elina; – lapseni, – minulla on sinulle kahden kesken puhuttavaa.
ELINA.
Minä kuuntelen.
INGER-ROUVA.
Elina, – – sinä uskot pahaa äidistäsi?
ELINA.
Minä uskon, mitä teidän menettelynne pakottaa minut tuskakseni uskomaan.
INGER-ROUVA.
Ja sinä vastaat minulle tylyn luonteesi mukaan.
ELINA.
Kuka on tylyyttä kylvänyt luonteeseeni? Aina lapsesta saakka olin tottunut ihailemaan teitä suurena, ylevänä naisena. Sellaisia kuin te olivat mielestäni ne naiset, joista kerrotaan taruissa ja sankarisaduissa. Minusta näytti siltä kuin itse taivaan Jumala olisi painanut leimansa teidän otsaanne ja merkinnyt teidät siksi olennoksi, joka oli johtava arkoja ja epäröiviä. Linnan salissa lauloivat ritarit ja ylimykset ylistystänne; ja rahvaskin, lähellä ja loitolla, nimitti teitä maan toivoksi ja turvaksi. Ja kaikki he ajattelivat, että teissä palaisivat meille entiset hyvät ajat. Kaikki he ajattelivat, että koittaisi meille ikäänkuin uusi päivä. Yhäti on yö; enkä tiedä kohta enää, uskallanko luulla, että teissä valkenee meille aamu.
INGER-ROUVA.
On helppo nähdä, mistä sinä saat moiset myrkylliset sanat. Sinun korviisi ovat kulkeneet ajattelemattoman lauman kuiskeet ja nurinat asioista, joita se niin vähän kykenee arvostelemaan.
ELINA.
Kansan ääni on totuuden ääni, sanoitte siihen aikaan, jolloin laulut ja puheet kaikuivat kiitostanne.
INGER-ROUVA.
Olkoonpa niin. Mutta vaikka valitsisin osakseni istua täällä toimetonna silloin kun minun olisi toimittava, – etkö luule, että jo moinen valinta olisi minulle niin raskas taakka, ettei sinun tarvitsisi lisätä sitä vielä kivillä?
ELINA.
Kivet, joilla taakkaanne lisään, painavat minua yhtä raskaasti kuin teitä. Keveästi, vapaana hengitin elon ilmaa niin kauan kuin sain uskoa teihin. Sillä elääkseni täytyy minun tuntea itseni ylpeäksi, ja ylpeä olisin syystä ollut, jos te olisitte ollut yhä sama, mikä te kerran olitte.
INGER-ROUVA.
Ja mikä sinulle takaa, etten sitä ole? Elina, mistä niin varmaan tiedät, ettet tee äidillesi vääryyttä?
ELINA
(huudahtaen kiihkeästi).
Oi, jospa sitä nyt tekisin!
INGER-ROUVA.
Hiljaa! Sinulla ei ole oikeutta vaatia tilille äitiäsi. – Yhdellä ainoalla sanalla voisin –; mutta se ei olisi sinulle terveellinen kuulla; sinun täytyy odottaa, mitä aika mukanaan tuo; ehkä käy niin, että –
ELINA
(aikoen poistua).
Nukkukaa hyvin, äitini!
INGER-ROUVA
(vitkastellen).
Ei, – jää luokseni, on vielä eräs asia – –. Tule lähemmäksi, sinun täytyy minua kuulla, Elina!
(Asettuu pöydän ääreen ikkunan luokse.)
ELINA.
Minä kuulen.
INGER-ROUVA.
Niin vaiti kuin oletkin, tiedän kuitenkin, että olet montakin kertaa kaivannut täältä pois. Sinun on Östråtissa liian yksinäistä ja autiota.
ELINA.
Onko se teistä ihme, äitini?
INGER-ROUVA.
Riippuu itsestäsi, muuttuuko se asia tästä alkaen.
ELINA.
Kuinka?
INGER-ROUVA.
Kuule minua. – Tänä yönä odotan taloon vierasta.
ELINA
(tullen lähemmäksi).
Vierasta?
INGER-ROUVA.
Vierasta, jonka täytyy pysyä outona ja tuntemattomana. Kukaan älköön saako tietää, mistä hän tulee tai minne lähtee.
ELINA
(heittäytyy ilosta huudahtaen hänen eteensä ja tarttuu hänen käteensä).
Äiti! Minun äitini! Antakaa minulle anteeksi, jos voitte, vääryyteni teitä vastaan!
INGER-ROUVA.
Mitä tarkoitat? – Elina, minä en ymmärrä sinua.
ELINA.
He ovat siis kaikki erehtyneet? Teidän sydämenne on yhä uskollinen!
INGER-ROUVA.
Mutta, nouse jo, – ja sano –
ELINA.
Oi luuletteko, etten tiedä, kuka se vieras on?
INGER-ROUVA.
Tiedät sen? Ja kuitenkin sinä –?
ELINA.
Luuletteko Östråtin porttien olleen niin tarkasti teljettyinä, ettei ainoakaan surkeuden viesti ole päässyt pujahtamaan sisään? Arveletteko, etten minä tiedä, kuinka moni vanhan suvun perillinen harhaa henkipattona, ilman yösijaa, kattoa päänsä päällä, kun Tanskan herrat isännöivät hänen isäinsä talossa?
INGER-ROUVA.
Ja sitten? Mitä vielä?
ELINA.
Minä tiedän hyvin, että moniakin jalosukuisia ritareita ajellaan kuin nälkäisiä susia metsässä. Heillä ei ole liettä, minkä ääressä hetken lämmitellä, ei leipää suuhunsa panna.
INGER-ROUVA
(kylmästi).
Riittää! Nyt ymmärrän sinut!
ELINA
(jatkaen).
Ja siksi te avaatte nyt yöksi Östråtin portit? Siksi täytyy hänen pysyä outona ja tuntemattomana, hänen, tuon vieraan, jonka tulosta ja menosta kenenkään ei pidä saada vihiä! Te uhmaatte käskijäimme ankaraa määräystä, joka kieltää teitä antamasta vainotulle majaa ja auttamasta häntä suomalla turvaa tai hoitoa –
INGER-ROUVA.
Riittää, sanoin! (On hetken vaiti ja lisää vakaumuksella.) Sinä erehdyt, Elina; – se, jota odotan, ei ole mikään henkipatto.
ELINA
(nousee)
Sitten olen ymmärtänyt teitä väärin.
INGER-ROUVA.
Kuule minua, lapseni! Mutta harkitse asiaa, jos yleensä jaksat hillitä hurjaa mieltäsi!
ELINA.
Minä hillitsen, kunnes olette asianne puhunut.
INGER-ROUVA.
Kuule siis, mitä minulla on sinulle sanottavaa. – Minä olen, niin paljon, kuin suinkin voin, koettanut pitää sinua tietämättömänä kaikesta siitä hädästä ja ahdingosta, jossa nyt elämme. Sillä mitä hyötyä siitä olisi ollut, että olisin valanut surua ja huolta nuoreen sieluusi? Itku ja surkea valitus ei meitä pahasta päästä. Tarvitaan rohkeutta ja miehenvoimaa.
ELINA.
Ken teille on sanonut, ettei minulla ole rohkeutta ja voimaa, jos sitä vaaditaan.
INGER-ROUVA.
Vaiti, lapsi; – minä voisin ehkä sanaasi vedota.
ELINA.
Kuinka, äitini?
INGER-ROUVA.
Minä ehkä vaatisin sinulta niitä molempia; minä ehkä –; mutta anna minun puhua ensin loppuun.
Tiedä siis, että nyt näyttää lähestyvän aika, jota Tanskan valtakunnanneuvosto on valmistanut, – aika, tarkoitan, jolloin se voisi antaa meidän oikeuksillemme ja vapaudellemme viimeisen iskun. Katso, sentähden meidän täytyy –
ELINA
(vilkkaasti).
Lyödä itsemme irti, äiti?
INGER-ROUVA.
Ei, täytyy voittaa aikaa. Köpenhaminassa istuu neuvosto paraikaa harkitsemassa, miten se parhaiten voisi ryhtyä asiaan. Enimmät kuuluvat olevan sitä mieltä, ettei riitaisuuksista voida päästä niin kauan kuin Norja ja Tanska eivät ole yksi ja sama maa; sillä jos vapaan maan oikeudet meillä säilyvät, kun uudet kuninkaanvaalit tulevat, on selvää, että taistelu puhkeaa jälleen ilmiliekkiin. Kas, sen tahtovat Tanskan herrat estää.
ELINA.
Niin, he tahtovat estää sen, – tahtovat! Mutta me, siedämmekö sellaista? Katselemmeko rauhassa, miten –?
INGER-ROUVA.
Ei, me emme sitä siedä. Mutta turvautua aseihin –, nousta ilmi otteluun, – mihin se johtaisi, niin kauan kuin me emme ole kaikki yksimielisiä? Ja onko yksimielisyys tässä maassa ollut koskaan vielä huonompi kuin nyt? – Ei, jos aiomme saada jotakin aikaan, täytyy meidän toimia salaisesti ja hiljaisuudessa. Meidän täytyy, niinkuin sinulle sanoin, voittaa aikaa, että keksisimme neuvoja. Eteläisessä Norjassa on suuri osa aatelistoa tanskalaisten puolella; mutta täällä, Dovrefjeldista pohjoiseen, on asia vielä epävarma. Siksi on kuningas Fredrik lähettänyt erään uskotuimpia miehiään tänne, näkemään omin silmin, millainen meidän mielenlaatumme on.
ELINA
(jännityksessä).
Niin; – ja siksi –?
INGER-ROUVA.
Tuo ritari tulee Östråtiin tänä yönä.
ELINA.
Tänne? Ja tänä yönä?
INGER-ROUVA.
Eräs kauppalaiva toi hänet eilen Trondhjemiin. Äsken sain viestin, että hän saapuu vieraakseni. Tunnin kuluessa voidaan häntä odottaa.
ELINA.
Ettekö ajattele, äitini, mihin vaaraan maineenne joutuu, jos annatte tuon Tanskan lähettilään tulla luoksenne sellaiseen kohtaukseen? Eikö ympäristön rahvas jo entuudestaan ole epäluuloinen Teitä kohtaan? Kuinka saatatte toivoa, että se kerran antaisi teidän johtaa ja vallita itseään, kun sanotaan sitten, että –
INGER-ROUVA.
Ole huoletta. Kaiken tämän olen tarkoin ajatellut; mutta siitä ei ole hätää. Hänen asiansa tähän maahan on salaisuus; siksi saapui hän tuntemattomana Trondhjemiin; ja yhtä outona ja tuntemattomana hän myöskin tahtoo vierailla Östråtissa.
ELINA.
Ja nimeltään on tuo tanskalainen herra –?
INGER-ROUVA.
Se on komea nimi, Elina. Tanskan aatelilla on tuskin parempaa mainitakaan.
ELINA.
Mutta mikä on aikomuksenne? Vielä en ole tarkoitustanne ymmärtänyt?
INGER-ROUVA.
Ymmärrät pian. – Kun emme voi tallata käärmettä jalkoihimme, täytyy se pistää kiinni.
ELINA.
Varokaa, ettei pihti petä.
INGER-ROUVA.
Sinusta riippuu, miten lujasti se puristaa.
ELINA.
Minusta?
INGER-ROUVA.
Kauan olen huomannut, että Östråt on sinulle vankila. Ei ole nuoren haukan ilo istua häkin rautasäleiden takana.
ELINA.
Siipeni ovat leikatut. Vaikka antaisitte minulle vapauden, vähän se auttaisi minua.
INGER-ROUVA.
Siipesi eivät ole leikatut kauemmin kuin itse tahdot.
ELINA.
Minäkö tahdon? Tahtoni on teidän käsissänne. Olkaa, mikä kerran olitte, niin tahdon minäkin –
INGER-ROUVA.
Siitä seikasta riittää. Kuule minua edelleen. – Östråtista poistuminen ei liene sinulle vastenmielistä?
ELINA.
Ehkäpä ei, äitini!
INGER-ROUVA.
Sanoit minulle kerran, että olit elänyt iloisimmat aikasi unelmissa ja saduissa. Se elämä saattaa sinulle palata.
ELINA.
Mitä tarkoitatte?
INGER-ROUVA.
Elina, – jos nyt tulisi mahtava ritari ja veisi sinut linnaansa, jossa sinulla olisi kamarineitseitä ja kannuspoikia; silkkivaatteet ja loistavat salit?
ELINA.
Ritari, sanotte?
INGER-ROUVA.
Ritari.
ELINA
(hiljemmin).
Ja tuo tanskalainen lähettiläs tulee tänne tänä yönä.
INGER-ROUVA.
Tänä yönä.
ELINA.
Jos on niin, niin pelkään tulkita sanojanne.
INGER-ROUVA.
Niissä ei ole pelon syytä, ellet tahdo tulkita niitä väärin. Aikomukseni ei tosiaan ole pakottaa sinua. Oman mielesi mukaan on sinun valittava ja päätettävä tämä asia.
ELINA
(tullen askelen lähemmäksi).
Oletteko kuullut tarinan äidistä, joka ajoi yöllä tunturien poikki, pikku lapset mukana reessä? Susilauma juoksi kintereillä; kysymyksessä oli elämä tai kuolema – ja hän heitti pienokaiset taakseen tielle, toisen toisensa jälkeen, voittaakseen aikaa ja pelastaakseen itsensä.
INGER-ROUVA.
Satuja! Äiti raastaisi ennen sydämen rinnastaan kuin heittäisi lapsensa susille!
ELINA.
Ellen olisi äitini tytär, myöntäisin teidän olevan oikeassa. Mutta te olette kuin tuo äiti, ja te olette heittänyt tyttärenne susille, toisen toisensa jälkeen. Ensin vanhimman. Viisi vuotta sitten lähti Merete Östråtista; nyt on hän Bergenissä Winzents Lungen vaimona. Mutta luuletteko, että hän on onnellinen tuon tanskalaisen ritarin puolisona? Winzents Lunge on mahtava, melkein kuin kuningas; Meretellä on kamarineitseitä ja kannuspoikia, silkkivaatteet ja loistavat salit, mutta päivä ei anna hänelle aurinkoaan, ei yö lepoa, sillä hän ei ole koskaan pitänyt Lungesta. Ritari tuli tänne ja kosi häntä, koska hän oli Norjan rikkain perijätär ja koska mies silloin tarvitsi tässä maassa lujaa pohjaa jalkainsa alle. Minä tiedän sen; tiedän aivan tarkoin! Merete oli teille kuuliainen, hän seurasi vierasta herraa täältä. Mutta mitä on se hänelle maksanut? Niin paljon kyyneleitä, ettei mikään äiti voi niistä viimeisenä päivänä vastata!
INGER-ROUVA.
Tiedän tilini, eikä se peloita minua.
ELINA.
Tilinne ei ole vielä sillä selvä. Missä on Lucia, toinen lapsistanne?
INGER-ROUVA.
Kysy Jumalalta, joka otti hänet pois.
ELINA.
Teiltä kysyn; sillä teidän on vastattava siitä, että hänen täytyi heittää nuori henkensä. Iloinen hän oli kuin keväinen lintu, kun hän purjehti Östråtista Mereten vieraaksi Bergeniin. Vuoden kuluttua seisoi hän jälleen tässä huoneessa; mutta silloin olivat hänen poskensa valkeat ja kuolema oli syöpynyt hänen sydämeensä. Niin, te hämmästytte, äitini! Te luulitte kai, että tämä ilkeä salaisuus hautautui hänen kerallaan; – mutta hän kertoi minulle kaikki. Hieno ritari oli voittanut hänen sydämensä. Ja tahtoi häntä puolisokseen. Te tiesitte, että kysymyksessä oli tyttärenne kunnia. Mutta te olitte taipumaton, – ja teidän lapsenne täytyi kuolla. Näette nyt, että minä tiedän kaikki!
INGER-ROUVA.
Kaikki? Hän lienee sanonut sinulle ritarin nimenkin?
ELINA
Nimen? Ei, hänen nimeään ei hän sanonut. Hän tunsi ikäänkuin ahdistavaa pelkoa siitä puhua – hän ei maininnut sitä kertaakaan!
INGER-ROUVA
(helpoittuneesti, itsekseen).
Ah, siispä et kaikkea tiedäkään. – – Elina; – se asia, jota nyt kosketit, on minulle täysin tuttu. Mutta siinä on eräs puoli, jota et ehkä ole huomannut: Se herra, jonka Lucia Bergenissä kohtasi, oli tanskalainen –
ELINA.
Senkin minä tiedän.
INGER-ROUVA.
Ja hänen rakkautensa oli valhetta. Viekkaudella ja sulavin sanoin oli hän kietonut Lucian ansaansa.
ELINA.
Sen tiedän; mutta Lucia rakasti häntä kuitenkin; ja jos teillä olisi ollut äidin sydän, olisi lapsenne kunnia ollut teille kaikkein tärkeintä.
INGER-ROUVA.
Ei tärkeämpi hänen onneansa. Luuletko, että minä, Mereten kohtalo mielessäni, tahdoin uhrata toisen lapseni miehelle, joka ei häntä rakastanut?
ELINA.
Viisaat sanat monen sokaisevat; mutta eivät minua. – Älkää luulko minulle tuiki tuntemattomaksi, mitä maassa tapahtuu. Minä huomaan täydellisesti tarkoituksenne. Tiedän hyvin, ettei Tanskan herroilla ole teissä laisinkaan uskollinen ystävä. Te ehkä vihaatte heitä, mutta te samalla pelkäätte heitä. Silloin kun te annoitte Mereten Vinzents Lungelle, oli tanskalaisilla herroilla ylivalta joka kulmalla maassa. Kolme vuotta myöhemmin, kun kielsitte Luciaa menemästä miehelle, johon hän oli sielunsa siteillä liittynyt, vaikka mies olikin vietellyt hänet, – silloin oli asema vallan toinen. Kuninkaan tanskalaiset voudit olivat tehneet häpeällisiä ilkitöitä rahvaalle, eikä teistä ollut viisasta sitoa itseänne lujemmin kuin jo olitte sitonut muukalaisiin väkivallantekijöihin.
Ja mitä olette tehnyt kostaaksenne häntä, jonka täytyi niin nuorena kuolla? Ette mitään. Hyvä; minä täytän teidän velvollisuutenne; minä tahdon kostaa häpeän, mikä on kohdannut kansaamme ja meidän omaa sukuamme!
INGER-ROUVA.
Sinä? Mitä sinä aiot?
ELINA.
Minä käyn omaa tietäni, niinkuin tekin omaanne. Mitä aion, en tiedä itsekään; mutta minä tunnen, että minulla on voimaa uskaltaa kaikki oikean asiamme puolesta.
INGER-ROUVA.
Silloin sinulla on tuima taistelu edessä, Olen itse kerran luvannut samaa kuin sinä, – ja hiukseni ovat harmenneet lupaukseni kuorman alla!
ELINA.
Hyvää yötä! Vieraamme saattaa jo tulla, ja siinä kohtauksessa minä olen liikaa.
Ehkä teillä on vielä aikaa – –; niin, Jumala vahvistakoon teitä ja johtakoon tekojanne! Älkää unohtako, että tuhansien silmät seuraavat teitä! Muistakaa Mereteä, joka yöt ja päivät itkee hukattua elämäänsä. Ajatelkaa Luciaa, joka nukkuu mustassa arkussaan. Ja vielä asia: Älkää unohtako, että pelaatte tänä yönä arpaa viimeisestä lapsestanne.
(Poistuu vasemmalle.)
INGER-ROUVA
(katsoo hetken hänen jälkeensä).
Viimeisestä lapsestani? Siinä puhuit todempaa kuin aavistitkaan! – – Mutta nyt ei ole kysymys ainoastaan minun lapsestani. Auta minua, Jumala; tänä yönä heitetään arpaa koko Norjan valtakunnasta.
Ah, – eikö joku ratsastanut sisään portista?
(Kuuntelee ikkunan ääressä.)
Ei, ei vielä. Se oli vain tuuli. Puhuu kylmästi kuin haudasta. – – Onko taivaan Jumalalla oikeus tällaiseen? – Luoda minut naiseksi, – ja sälyttää hartioilleni miehen työ.
Sillä minun käsissäni on nyt maan kohtalo. Minun vallassani on nostaa heidät yhtenä miehenä aseisiin. Minulta odottavat he merkkiä; ja jos en sitä nyt anna, niin ei se tapahdu ehkä enää milloinkaan.
Viivytellä? Uhrata monet yhden pelastukseksi? – Eikö olisi parempi, jos voisin – –? Ei, ei, ei, – minä en tahdo sitä! Minä en voi sitä!
(Hän vilkaisee kuin varkain ritarisaliin, kääntyy poispäin ikäänkuin hädissään ja sanoo kuiskaten.)
Nyt ne ovat taas tuolla. Kalpeat haamut – kuolleet isät, kaatuneet sukulaiset. – Hyi, tuo silmien tuijotus, joka nurkasta!
(Hän huitaisee kädellään taaksepäin ja huutaa.)
Sten Sture! Knut Alfinpoika! Olaf Skaktavl! Pois, – pois! Minä en voi sitä!
(Vieras vankkarakenteinen mies, harmahtavin päin ja parroin, pukuna rikkonainen lampaannahka-takki, ruostunein asein, on astunut sisään ritarisalista.)
VIERAS MIES
(pysähtyy ovelle ja sanoo hillityllä äänellä).
Terve teille, rouva Inger Gyldenlöve!
INGER-ROUVA
(kääntyy huudahtaen).
Ah – auta, Kristus!
(Vaipuu tuolille. Vieras mies tuijottaa häneen, liikahtamatta, nojaten miekkaansa.)