Inger, Östråtin rouva: Toinen näytös

Wikiaineistosta
Ensimäinen näytös Toinen näytös.
Inger, Östråtin rouva
Kirjoittanut Henrik Ibsen
Kolmas näytös


(Huone Östråtissa, sama kuin edellisessä näytöksessä.)

(Rouva Inger Gyldenlöve istuu oikealla pöydän ääressä, ikkunan edessä. Olaf Skaktavl seisoo vähän matkan päässä hänestä. Kummankin kasvoista näkyy, että heidän välillään on ollut kovin kiihtynyt keskustelu.)

OLAF SKAKTAVL.

Viimeisen kerran, Inger Gyldenlöve, – te pysytte siis horjumatta päätöksessänne?

INGER-ROUVA.

Minä en muuta voi. Ja neuvoni teille on: tehkää niinkuin minä. Jos on taivaan tahto, että Norjan on mentävä perikatoon, niin se menee, tuemme sitä tai emme.

OLAF SKAKTAVL.

Ja sellaiseen uskoon pitäisi minun muka tyytyä? Minun pitäisi rauhassa katsoa syrjästä, nyt, kun hetki on tullut? Oletteko unohtanut, mitä kaikkea minun on kostettava? Minun kotini, kontuni ovat he ryöstäneet ja paloitelleet keskenään. Minun poikani, ainoan lapseni, sukuni viimeisen jälkeläisen he tappoivat silmäini edessä kuin koiran. Minua itseäni he ovat ajaneet kaksikymmentä vuotta henkipattona pitkin metsiä ja tuntureita. – Huhu on tiennyt minun monta kertaa kuolleen; mutta minulla nyt on se usko, etteivät he saa minua kuopatuksi ennenkuin olen kostanut.

INGER-ROUVA.

Toivonette siis sangen pitkää ikää. Mitä aiotte nyt tehdä?

OLAF SKAKTAVL.

Tehdä? Mistä minä tiedän, mitä tehdä? Minä en ole koskaan antautunut rakentelemaan suunnitelmia. Siinä suhteessa täytyy teidän minua auttaa. Teillä on siihen kyllä älyä. Minulla on ainoastaan nämä kaksi kättä – ja miekkani.

INGER-ROUVA.

Miekkanne on ruostunut, Olaf Skaktavl! Kaikki Norjan miekat ovat ruostuneet.

OLAF SKAKTAVL.

Siksipä kai eräät taistelevatkin kielellään. – Inger Gyldenlöve, – te olette suuresti muuttunut. Oli aika, jolloin teidän rinnassanne sykki miehen sydän.

INGER-ROUVA.

Älkää muistelko, millaista silloin oli.

OLAF SKAKTAVL.

Ja kuitenkin minä tulin juuri sitä varten luoksenne. Teidän täytyy kuulla minua, vaikka sitten –

INGER-ROUVA.

No hyvä; mutta tehkää se nopeasti; sillä, – minun on se teille sanottava, – te ette ole varmassa turvassa tässä talossa.

OLAF SKAKTAVL.

Östråtissa ei lainsuojaton ole turvassa? Sen olen kauan tiennyt. Mutta te unohdatte, että henkipatto on turvaton kaikkialla, missä hän vain harhaa.

INGER-ROUVA.

Puhukaa; minä en estele teitä.

OLAF SKAKTAVL.

Siitä on nyt lähes kolmekymmentä vuotta, kun näin teidät ensi kerran. Se tapahtui Akershusissa Knut Alfinpojan ja hänen puolisonsa kotona. Silloin olitte vielä melkeinpä lapsi; mutta kuitenkin olitte uljas kuin saalista ajava haukka, ja joskus sekä hurja että vallaton. Moni mies teitä kosi. Ja minullekin te olitte rakas, – rakkaampi kuin yksikään nainen sitä ennen tai sen jälkeen. Mutta teillä oli vain yksi silmämäärä ja yksi miete. Se oli valtakunnan onnettomuuden ja vaikean ahdingon ajatus.

INGER-ROUVA.

Minä olin viisitoista-vuotias, – muistakaa se! Ja eikö tunnu nytkin kuin olisi hurjapäisyys vallannut siihen aikaan meidät kaikki?

OLAF SKAKTAVL.

Sanokaa sitä miksi mielitte. Mutta sen minä ainakin tiedän: vanhat ja kokeneet meistä arvelivat piirretyksi itse Luojamme kirjaan, että te olitte olento, joka oli musertava orjuutemme ikeen ja antava meille kaikki oikeutemme takaisin. Ja senkin minä tiedän: te itse ajattelitte siihen aikaan samaa.

INGER-ROUVA.

Se ajatus oli synnillinen, Olaf Skaktavl! Ylpeys, eikä Herran kutsumus, suustani puhui.

OLAF SKAKTAVL.

Teistä olisi voinut tulla se valittu, jos olisitte tahtonut. Te olitte Norjan jaloimpien sukujen jälkeläinen; teitä odotti valta ja rikkaus; ja te kuulitte valitushuudot siihen aikaan. – – Muistatteko tuon iltapäivän, jolloin Henrik Krummedike tuli Tanskan laivastolla Akershusin edustalle? – Laivaston herrat ehdottivat neuvottelua ja sovinnollista ratkaisua, ja luottaen varmaan suojeluskirjeeseen antoi Knut Alfinpoika viedä itsensä venheellä laivaan. Kolme tuntia senjälkeen kannoimme hänet takaisin linnanportista –

INGER-ROUVA.

Ruumiina, ruumiina!

OLAF SKAKTAVL.

Norjan jaloin sydän murtui, kun Krummediken palkkasoturit hänet kaatoivat. Yhä vieläkin olen näkevinäni pitkän kulkueen, kun se tuli ritarisaliin, surun sortamana, pari toisensa perästä. Siellä hän makasi paareilla, kirveen haava otsassa, valkeana kuin kevätpilvi. Uskaltanen sanoa, että Norjan uljaimmat miehet olivat siellä koolla sinä yönä. Margarete-rouva seisoi miesvainajansa pääpuolessa, ja kaikki, kaikki me vannoimme uhraavamme henkemme ja onnemme kostaaksemme sekä tämän viimeisen konnantyön että kaikki muut. – Inger Gyldenlöve, – ken avasi silloin tien itselleen miesten parveen? Neito, – melkein lapsi vielä, – leimuavin silmin ja kyyneleisin äänin. – Mitä vannoi hän? Toistanko sananne?

INGER-ROUVA.

Vannoin samaa kuin te muutkin; en enempää enkä vähempää.

OLAF SKAKTAVL.

Te muistatte valanne, – ja olette kuitenkin sen unohtanut.

INGER-ROUVA.

Ja kuinka pitivät muut, mitä olivat luvanneet? Teistä en puhu, Olaf Skaktavl, vaan teidän ystävistänne, koko Norjan aatelista. Heissä ei ole ainoatakaan, joka olisi näinä pitkinä vuosina uskaltanut olla mies; ja kuitenkin lukevat he viaksi minulle, että olen nainen.

OLAF SKAKTAVL.

Ymmärrän, mitä tarkoitatte. Miksi he alistuivat eivätkä uhmanneet väkivallan tekijöitä viimeiseen asti? Totta kyllä; huonoa ainesta ovat sukumme nykyään; mutta jos niiden välillä olisi ollut yhteyttä, – kuka tietää, mitä olisi tapahtunut? Jos te olisitte voinut pitää yhdessä heitä; sillä teidän edessänne he olisivat kaikki taipuneet.

INGER-ROUVA.

Helposti voisin teille vastata; mutta te tuskin pitäisitte vastausta pätevänä. Älkäämme siis enää puhuko siitä, mitä ei muuttaa voi. Lausukaa sen sijaan, mikä teidät lähinnä toi Östråtiin? Tahdotteko suojaa? Hyvä; minä koetan kätkeä teitä. Jos jotakin muuta tarvitsette, sanokaa; te saatte nähdä, että minä olen valmis –

OLAF SKAKTAVL.

Kaksikymmentä vuotta olen ollut kodittomana. Jemtlannin tuntureilla ovat hiukseni harmaantuneet. Olen elänyt loisena hukalla ja kontiolla. – Te näette, Inger-rouva, että – minä en teitä tarvitse; mutta sekä aatelisto että rahvas kaipaa teitä.

INGER-ROUVA.

Vanha virsi.

OLAF SKAKTAVL.

Niin, se soi ilkeältä korvissanne, sen arvaan; mutta kuitenkin täytyy teidän se kuulla. Lyhyesti: minä tulen Ruotsista. Siellä on tulossa levottomuuksia. Taalaissa ne alkavat.

INGER-ROUVA.

Tiedän sen.

OLAF SKAKTAVL.

Pietari Kansleri on mukana, – mutta salaa, ymmärrätte.

INGER-ROUVA

(hätkähtäen).

Miten?

OLAF SKAKTAVL.

Hän se lähetti minut tänne Östråtiin.

INGER-ROUVA

(nousee).

Pietari Kansleri, sanotte?

OLAF SKAKTAVL.

Hän juuri; – tai, kuka tietää, ehkä ette tunne häntä enää?

INGER-ROUVA

(puolin itsekseen).

Liiankin hyvin! – Mutta, sanokaa, pyydän, – minkä viestin tänne tuotte?

OLAF SKAKTAVL.

Kun maine levottomuuksista saapui rajatuntureille, jossa silloin oleskelin, läksin heti Ruotsin puolelle. Saatoin jo aavistaa, että Pietari Kanslerilla oli sormensa pelissä. Hain hänet käsiini, ja tarjosin apuani hänelle; – hän tunsi minut ennestään, kuten tiedätte. Hän tiesi, että minuun saattoi luottaa, ja sitten – hän lähetti minut tänne.

INGER-ROUVA

(kärsimättömästi).

Niin, niin, – hän lähetti teidät tänne, että te –?

OLAF SKAKTAVL

(salaperäisesti).

Inger-rouva, Östråtiin tulee tänä yönä vieras.

INGER-ROUVA

(hämmästyneenä).

Kuinka? Tiedättekö te, että –?

OLAF SKAKTAVL.

Kyllä, tiedän. Minä tiedän kaikki. Juuri häntä tapaamaan Pietari Kansleri lähetti minut tänne.

INGER-ROUVA.

Häntä? Mahdotonta, Olaf Skaktavl, – aivan mahdotonta!

OLAF SKAKTAVL.

Puhun silkkaa totta. Ellei hän vielä ole saapunut, niin ei mene pitkää aikaa, kun –

INGER-ROUVA.

Ei, niin kyllä; mutta –

OLAF SKAKTAVL.

Teille on siis ilmoitettu hänen tulostaan?

INGER-ROUVA.

On. Hän lähetti minulle sanan. Siksi te pääsitte sisään heti, kun kolkutitte.

OLAF SKAKTAVL.

(kuunnellen).

Hst; joku ratsastaa tietä tänne päin. (Menee ikkunan luo.) Portit avataan.

INGER-ROUVA

(katselee ulos).

Se on ritari ja hänen asemiehensä. He laskeutuvat jo satulasta pihalla.

OLAF SKAKTAVL.

Se on siis hän. Hänen nimensä?

INGER-ROUVA.

Te ette tiedä hänen nimeänsä?

OLAF SKAKTAVL.

Pietari Kansleri kieltäysi sitä mainitsemasta. Hän sanoi ainoastaan, että lähetetyn piti kohdata minut Östråtissa kolmantena iltana Martin-messun jälkeen –

INGER-ROUVA.

Aivan niin; nyt on se ilta.

OLAF SKAKTAVL.

Hänen piti tuoda kirjelmiä. Niistä ja teidän omasta suustanne saisin tietää, kuka hän on.

INGER-ROUVA.

Suokaa siis minun saattaa teidät vieraskamariin, joka on teille varustettu. Te kaipaatte virkistystä ja lepoa. Vieraan herran puheille pääsette pian.

OLAF SKAKTAVL.

No, kuten haluatte.

(Poistuvat kumpikin vasemmalle.)

(Lyhyen pysähdyksen jälkeen tulee Finn varovasti huoneeseen oikealla olevasta ovesta, katselee ympärilleen, pilkistää ritarisaliin, menee sitten takaisin ulko-ovelle ja antaa merkkejä joillekuille ulkona odottaville. Sitten astuvat valtioneuvos Nils Lykke ja ruotsalainen päällikkö Jens Bjelke huoneeseen.)

NILS LYKKE

(hiljaisella äänellä).

Ei ketään?

FINN

(samoin hiljaa).

Ei ketään, herra!

NILS LYKKE.

Ja me voimme joka suhteessa varmasti luottaa sinuun?

FINN.

Trondhjemin käskynhaltia väitti aina ennen, että olen luotettava.

NILS LYKKE

Hyvä on; niin sanoi hän minullekin. Siis, ensiksikin, – onko ketään muuta vierasta tullut Östråtiin ennen meitä tänä iltana?

FINN.

Kyllä, tunti sitten muuan tuntematon mies.

NILS LYKKE

(matalalla äänellä Jens Bjelkelle).

Hän on täällä. (Kääntyy jälleen Finnin puoleen.) Tuntisitko hänet ulkonäöltä? Näitkö hänet?

FINN.

En, eikä häntä ole nähnyt kukaan muu kuin porttivahti, mikäli tiedän. Hänet vietiin heti Inger-rouvan puheille, ja rouva –

NILS LYKKE.

Niin? Mitä rouva? Ei kai vieras liene vielä poistunut?

FINN.

Ei; mutta rouva on varmaan kätkenyt hänet johonkin omista huoneistaan, sillä –

NILS LYKKE.

Hyvä.

JENS BJELKE

(kuiskaten).

Siis ensinnäkin vartiat portin eteen; silloin hänet saamme.

NILS LYKKE.

(hymyillen).

Hm! (Finnille.) Kuule, sanopas, onko täältä mitään muuta tietä ulos kuin portin kautta? Älä nyt noin seiso ja ällistele! Tarkoitan, – voiko Östråtista päästä kenenkään näkemättä, kun portti on suljettu?

FINN.

Ahaa; sitä en tiedä. Tosinhan puhuvat salakäytävistä kellareissa; mutta täällä ei liene ketään, joka tuntisi niitä, paitsi Inger-rouva itse; niin, – ja ehkäpä Elina-neito.

JENS BJELKE.

Ohoi, peijakas!

NILS LYKKE.

Hyvä. Voit mennä.

FINN.

Kyllä. Jos sitten minulta jotakin tahtoisitte, niin kolkuttakaa vain tuolla ritarisalissa toiseen oveen oikealla; minä olen heti tavattavissa.

NILS LYKKE.

Hyvä.

(Osoittaa eteisen oveen; Finn menee ulos.)

JENS BJELKE.

Kuulkaa, – uskotteko, rakas ystävä ja veli, tästä tuli meille molemmille nolo sotaretki.

NILS LYKKE

(hymyillen).

Oh, ei minulle, toivon!

JENS BJELKE.

Niinkö vai? Ensiksikin on niukka kunnia ajella sellaista parratonta nulikkaa kuin tämä Nils Sture. Hulluksiko vai viisaaksi luulla häntä moisten ilveitten jälkeen? Ensin ärsyttää talonpojat meteliin; lupaa heille apuaan, kultaa ja kunniaa; – ja sitten, kun tulee tosi leikki, puikkii matkaansa, piiloon naisten helmoihin.

Muuten minä, suoraan sanoen, kadun, että noudatin teidän neuvoanne enkä menetellyt oman pääni mukaan.

NILS LYKKE

(hiljaa).

Katumus on liian myöhäistä, hyvä veli!

JENS BJELKE.

Sillä katsokaas, minua ei ole koskaan huvittanut kaivella mäyränkoloja! Minä odotin aivan toista. Nyt olen samonnut ratsumiesteni kanssa tänne Jemtlannista asti; saanut Trondhjemin käskynhaltian kirjelmän, että minun on lupa etsiä kapinanyllyttäjää kaikkialta, mistä haluan. Kaikki merkit viittaavat siihen, että hän luikahti Östråtiin –

NILS LYKKE.

Hän on täällä! On, sen sanon!

JENS BJELKE.

Niin, mutta mikä olisi siinä tapauksessa ollut luonnollisempaa kuin että olisimme nähneet portit täällä kiinni, hyvin vartioituina? Jospa niin olisi ollut! Silloin olisin saanut käyttää huovejani –

NILS LYKKE.

Mutta sensijaan avataan portit meille kohteliaasti seljälleen. Saattehan nähdä, – jos rouva Inger Gyldenlöve vastaa mainettaan, ei hän salli vierailtansa puuttua ei ruokaa eikä juomaa.

JENS BJELKE.

Haihduttaakseen minut muilla jutuilla syrjään asiasta. – Mistä saittekin päähänpiston, että minun piti jättää ratsumiehet kokonaisen neljännestunnin matkan päähän linnasta. Jos olisimme tulleet tänne asevoimin, niin –

NILS LYKKE.

Hän olisi ottanut meidät kuitenkin vastaan yhtä tervetulleina vieraina. Mutta muistakaa, että silloin olisi vierailu herättänyt huomiota. Ympäristön talonpojat olisivat pitäneet sitä väkivaltana Inger-rouvaa kohtaan; hän olisi jälleen noussut kansan suosiossa, ja katsokaas, se ei ole meille edullista.

JENS BJELKE.

Ehkäpä totta. Mutta mitä tehdä nyt? Kreivi Sture on Östråtissa, sanotte. Mutta, mitä hyötyä siitä minulle on? Rouva Inger Gyldenlövellä on varmaan, niinkuin ketuilla, monet piilo-sopukkansa ja useampia kuin yksi käytävä ulos. Täällä me saamme, kaksi yksinäistä miestä, kierrellä ja haistella miten kauan haluamme! Piru vieköön koko jutun!

NILS LYKKE.

No hyvä, rakas herra, – ellei nyt se käänne, johon lähettilästehtävänne joutui, miellytä teitä, niin jättäkää työ minun huostaani.

JENS BJELKE.

Teidän? Mitä te sitten aiotte tehdä?

NILS LYKKE.

Älyllä ja oveluudella saadaan täällä ehkä aikaan sellaista, jota ei voida asevoimin toteuttaa. – Niin, rehellisesti puhuen, herra Jens Bjelke, minulla oli moinen mielessä jo eilen, heti kun kohtasimme toisemme Trondhjemissa.

JENS BJELKE.

Senkö vuoksi te taivutitte minut luopumaan huoveistani?

NILS LYKKE.

Voitiinhan sekä teidän että minun asiani ajaa Östråtissa parhaiten ilman sotilaita, ja sitäpaitsi –

JENS BJELKE.

Piru teidät periköön, – olin vähällä sanoa! Ja minut samoin! Sillä olisihan minun pitänyt tietää, että teillä on aina ketunhäntä kainalossa.

NILS LYKKE.

Niin, mutta katsokaas, täällä on se häntä tarpeen, muutoin eivät aseet ole samat. Ja minun täytyy tunnustaa, että minun on ylen tärkeää suoriutua kunnialla ja kaikessa hiljaisuudessa tästä tehtävästäni. Tietkää, että herrani ja kuninkaani oli minulle sangen vähän armollinen, kun tänne matkustin. Hän arveli, että hänellä oli syynsä siihen, vaikka luulen palvelleeni häntä niin hyödyllisesti kuin kuka muu tahansa, monessa tehtävässä.

JENS BJELKE.

Sen mainetodistuksen voitte huoletta itsellenne antaa. Jumala ja koko maailma tietää, että olette viekkain piru näissä kolmessa valtakunnassa.

NILS LYKKE.

Oh, kiitos kunniasta! Se nyt ei vielä suuria merkitse. Mutta tätä työtä, joka on edessäni, tätä pidän oikeana mestarinäytteenä; sillä tässä on pistettävä ansaan nainen –

JENS BJELKE.

Hahaha! Sillä alalla olette jo kauan sitten suorittanut mestarikokeet, rakas veli! Ettekö luule meidän Ruotsissakin tuntevan laulua:

»Joka impi huokaa puoleen Herran:
Jos omanani ois Nils Lykke kerran!»

NILS LYKKE.

Ah, se laulu koskee ainoastaan noin kaksikymmenvuotiaita naisia. Mutta rouva Inger Gyldenlöve on viidenkymmenen paikkeilla, ja lisäksi ovelampi parhaitakin. Koville ottaa nujertaa hänet. Mutta sen täytyy onnistua, – millä hinnalla tahansa! Jos minun onnistuu hankkia kuninkaalle tuon rouvan kustannuksella eräitä etuuksia, joita hän kauan on tavoitellut, voin olla varma, että minulle uskotaan lähettilään tehtävä Ranskaan ensi vuonna. Tiedätte kai, että olen viettänyt täydet kolme vuotta Pariisin korkeakoulussa? Haluni vetää kiivaasti minua sinne jälleen, varsinkin, jos saisin esiintyä niin arvokkaassa asemassa kuin kuninkaan lähettiläänä. – No, niin, – on siis sovittu – että te jätätte Inger-rouvan minun haltuuni? Muistakaa toki, – silloin, kun viimeksi vierailitte Kööpenhaminan hovissa, annoin minä teille tietä monenkin kauniin neitosen edessä –

JENS BJELKE.

Oh, kuulkaas, – se jalomielisyys ei tainnut olla hyvinkään suurta. Teillähän oli käsittely- ja kaulailuoikeus heihin kaikkiin. Mutta olkoon; koska nyt kerran olen joutunut väärälle tolalle, olen hyvilläni, että pidätte huolen koko asiasta. Mutta, sanallanne: – jos nuori Sturen kreivi on Östråtissa, niin te hankitte hänet käsille elävänä tai kuolleena.

NILS LYKKE.

Ilmi-elävänä saatte hänet. Minä ainakaan en aio tappaa häntä. Mutta nyt teidän täytyy lähteä takaisin ratsumiestenne luo. Pitäkää tie miehitettynä. Jos huomaisin jotakin epäilyttävää, saatte siitä viipymättä sanan.

JENS BJELKE.

Hyvä on. Mutta kuinka nyt pääsen ulos –?

NILS LYKKE.

Mies, joka toi meidät tänne, auttaa teitä siitä pulasta. Mutta – kaikessa hiljaisuudessa –

JENS BJELKE.

Se on selvä. No, – onnea sitten!

NILS LYKKE.

Onni ei ole minua pettänyt ottelussa naisväen kanssa. Kiiruhtakaa nyt!

(Jens Bjelke menee ulos oikealle.)

NILS LYKKE

(seisoo hetken hiljaa, kuljeksii ja katselee huoneessa hiukan ympärilleen; sitten sanoo hän matalalla äänellä)

Viimein olen siis Östråtissa. Tällä vanhalla ylimystilalla, josta muuan lapsukainen kaksi vuotta sitten minulle niin paljon kertoi. – Lucia! Niin, kaksi vuotta sitten oli hän vielä lapsi. Ja nyt – nyt on hän kuollut. (Hyräilee suu puolittain hymyssä.) »Kukka taitetaan ja kuihtuu – – ». (Katselee jälleen ympärilleen.) Östråt! Tuntuu kuin olisin nähnyt kaiken tämän jo ennen; kuin olisin kotonani täällä. – Tuolla on ritarisali. Ja sen alla – hautaholvi. Siellä kai Luciakin nukkuu. (Hiljaisemmalla äänellä, puolin vakavasti, puolin väkinäisesti ilvehtien.) Jos olisin arka mies, saattaisin kuvitella, että kun astuin sisään Östråtin portista, hän kääntyi arkussaan. Kun kuljin pihan yli, hän kohotti arkun kantta. Ja kun äsken mainitsin hänen nimeänsä, tuntui kuin olisi jokin ääni manannut häntä ylös hautakammiosta. – Ehkäpä hän nyt nousee haparoiden portaita. Käärinliina on hänellä haittana, mutta hän haparoi ja pääsee kuitenkin. –

Nyt hän on jo ritarisalissa! Hän seisoo ja katsoo minua ovenpielen takaa! (Kääntää, heittäen päätänsä taaksepäin, katsoakseen yli olan, nyökkää ja sanoo ääneen.) Tule lähemmäksi, Lucia! Puhele hiukan kanssani! Äitisi antoi minun odottaa kauan. On ikävä odottaa; – ja sinä olet tehnyt minulle ennenkin rattoisiksi monet ikävät hetket – –. (Sipaisee kädellään otsaansa ja kulkee pari kertaa edestakaisin poikki lattian.) Kas niin! – Aivan totta. Tuossa on ikkunankomero verhoineen. Siinähän Inger Gyldenlöven on tapana seisoa tuijottaen maantielle, ikäänkuin odottaen jotakuta, joka ei tule koskaan. – Tuolla jälleen, – katsoo vasemmalla olevaa ovea – tuolla sisällä jossakin on Elina-siskon huone. Elina? Niin, Elinahan hänen nimensä oli.

Oikeinkohan uskoisin, että hän on niin merkillinen, – älykäs ja rohkea – kuin Lucia sanoi? Kauniskin kuuluu olevan. Mutta vaimoksi –? Minun ei olisi pitänyt kirjoittaa kuitenkaan niin peittelemättä.

(Hän aikoo ajatuksissaan asettua pöydän ääreen, mutta nousee kuitenkin kohta paikaltaan.)

Mitenkähän Inger-rouva ottaa minut vastaan? – Eihän vain pistäne linnaa tuleen ja polttane meitä sisään. Tai houkuttele minua surmanluukulle. Eikä myöskään tikarilla salaa selkään –

(Kuuntelee saliin päin.)

Aha!

INGER-ROUVA

(tulee salin ovesta sisään ja lausuu kylmästi).

Lausun teille tervehdykseni, herra valtaneuvos –

NILS LYKKE

(kumartaa syvään)

Ah, Östråtin linnanrouva.

INGER-ROUVA.

– ja kiitokseni, että annoitte tiedon tulostanne.

NILS LYKKE.

Pelkkä velvollisuuteni. Minulla oli syytä olettaa, että tuloni hämmästyttäisi teitä –

INGER-ROUVA.

Tosiaan, herra valtaneuvos, – siinä ette erehtynyt. Olisin todellakin kaikkein vähimmin odottanut nähdä vieraanani Nils Lykkeä.

NILS LYKKE.

Ja sitäkin vähemmän kai olettanut, että hän tulisi ystävänä?

INGER-ROUVA.

Ystävänä? Lisäättekö ivalla sitä tuskaa ja häpeää, johon olette kotini saattanut? Vietyänne lapseni hautaan, te uskallatte vielä –

NILS LYKKE.

Anteeksi, rouva Inger Gyldenlöve, – siinä asiassa tuskin tulemme yksimielisiksi; sillä ette ota huomioon, mitä minä siinä onnettomassa tilaisuudessa menetin. Minun aikeeni oli rehellinen. Minä olin väsynyt irtaimeen elämään; – olin yli kolmenkymmenen ikäinenkin silloin; minä kaipasin hyvää ja hurskasta vaimoa. Päälle päätteeksi vielä mahdollinen toivo päästä teidän vävyksenne –

INGER-ROUVA.

Varokaa itseänne, herra valtaneuvos! Mitä minun lapselleni on tapahtunut, olen parhaani mukaan painanut hiljaisuuteen. Mutta älkää luulko, että se on unohdettu, joskin salassa! Saattaisi tulla tilaisuus –

NILS LYKKE.

Te uhkaatte minua, Inger-rouva? Olen ojentanut teille sovinnon käden. Te kieltäydytte tarttumasta siihen. – Alkaako siis nyt välillämme selvä sota?

INGER-ROUVA.

En muista ennenkään muuta olleen.

NILS LYKKE.

Teidän puoleltanne ehkä. Minä en ole ollut koskaan vihollisenne, – vaikka minulla, Tanskan kuninkaan alamaisena, olisi ollut monesti hyvä syy siihen.

INGER-ROUVA.

Ymmärrän tarkoituksenne. Minä en ole ollut kyllin taipuisa. Ei ole ollut niin helppoa kuin luultiin vetää minua leiriinne. – Mutta minun mielestäni teillä ei ole ollut aihetta valittaa. Tyttäreni Mereten mies on kansalaisenne. Enempää en voi tehdä. Asemani on tukala, Nils Lykke.

NILS LYKKE.

Sen täysin ymmärrän. Onhan sekä aatelilla että rahvaalla täällä Norjassa mielestänsä teihin vanha oikeus, – vaatimuksia, jotka te, sanotaan, olette täyttänyt vasta puolittain.

INGER-ROUVA.

Anteeksi, herra valtaneuvos, – teoistani en ole velvollinen tekemään tiliä kenellekään paitsi Jumalalle ja itselleni. Jos siis suvaitsette, – sallikaa tietää, mikä asia teidät tänne toi?

NILS LYKKE.

Heti, Inger-rouva! Minun lähettiläs-tehtäväni tarkoitus tässä maassa ei mahtane olla teille tuntematon –?

INGER-ROUVA.

Tunnen tehtävät, joita teille tavallisesti annetaan. Kuninkaallenne on tärkeää saada selko, millaisissa väleissä hän on Norjan ylimystön kanssa.

NILS LYKKE.

Aivan oikein.

INGER-ROUVA.

Sen vuoksi te siis tulitte vieraaksi Östråtiin?

NILS LYKKE.

Osaksi sen. Kumminkaan en tullut vaatimaan teiltä suullista vakuutusta.

INGER-ROUVA.

Vaan?

NILS LYKKE.

Kuulkaa, pyydän, Inger-rouva! Te sanoitte äsken itse, että asemanne on tukala. Te horjutte kahden vastakkaisen leirin välillä, ja ne kumpikin uskaltavat ainoastaan puolittain teihin luottaa. Henkilökohtaisten etujenne täytyy lähentää teitä ehdottomasti meihin. Tyytymättömiin jälleen liittää teitä kansallisuus ja – kukapa arvaa – ehkä jokin muu salainen side.

INGER-ROUVA

(hiljaa).

Salainen side! Kristuksen tähden, tietäisikö hän –?

NILS LYKKE

(huomaa hänen mielenliikutuksensa, mutta ei ole tietävinään, vaan jatkaa huolettomasti).

Huomaatte varmaan itse, että tällainen asema ei ajan pitkään ole siedettävä. – Olettakaamme nyt, että minun vallassani olisi vapauttaa teidät noista suhteista, jotka –

INGER-ROUVA.

Teidän vallassanne, sanoitte?

NILS LYKKE.

Ennen kaikkea, Inger-rouva, täytyy minun pyytää, ettette anna mitään arvoa niille kevytmielisille sanoille, joilla lienen maininnut keskinäisistä asioistamme. Älkää luulko minun hetkeksikään unohtaneen, missä raskaassa velassa olen teille. Olettakaa, että kauan olen tahtonut, mikäli suinkin voin, hyvittää sen, mitä olen rikkonut. Olettakaa, että minä juuri sen vuoksi hankin itselleni lähettilään tehtävän tänne.

INGER-ROUVA.

Selittäkää tarkemmin, herra valtaneuvos; – nyt en teitä ymmärrä.

NILS LYKKE.

Ehkä en osu harhaan, kun otaksun, että te, yhtä hyvin kuin minäkin, tunnette levottomuuden, joka uhkaa puhjeta ilmi Ruotsissa. Te tiedätte tai ainakin aavistatte, että näillä rauhattomuuksilla on suurempi tarkoitus kuin mikä niillä yleensä sanotaan olevan, ja te siis ymmärrätte, ettei meidän kuninkaamme saata huolestumatta nähdä tapausten kehittyvän omine aikoineen. Eikö niin?

INGER-ROUVA.

Jatkakaa!

NILS LYKKE

(tutkivasti, lyhyen vaitiolon jälkeen).

Eräs tapaus voisi saattaa Kustaa Vaasan kruunun arveluttavaan vaaraan –

INGER-ROUVA

(hiljaa).

Mihin hän pyrkii?

NILS LYKKE.

– se nimittäin, että Ruotsista löytyisi mies, jolla syntyperänsä nojalla olisi oikeus tulla valituksi kansan hallitsijaksi.

INGER-ROUVA

(vältellen).

Ruotsin aatelisto on silvottu yhtä verisesti kuin meidänkin, herra valtaneuvos! Mistä etsiäkään sitä miestä?

NILS LYKKE

(hymyillen).

Etsiä? Se on jo löydetty!

INGER-ROUVA

(lyyhistyen).

Ah! Hänet löydetty!

NILS LYKKE.

– ja hän on liian läheinen teille, rouvani, etteivät ajatuksenne heti osuisi häneen. (Katsoo tiukasti Inger-rouvaan.) Kreivi Sture-vainajalta jäi poika –

INGER-ROUVA

(huudahtaen).

Vapahtajani, – mistä te tiedätte –?

NILS LYKKE

(ällistyy).

Rauhoittukaa, jalo rouva, ja suokaa minun puhua loppuun. – Tuo nuori mies on tähän saakka elänyt syrjässä äitinsä Sten Sturen lesken luona.

INGER-ROUVA

(hengähtää jälleen vapaammin).

Sten Sturen –? Ah, niin; aivan niin!

NILS LYKKE.

Mutta nyt on hän sensijaan astunut julkisesti esiin. Taalaissa hän on näyttäytynyt talonpoikien johtajana. Heidän lukunsa kasvaa päivä päivältä; – ja kuten tiedätte, he saavat ystäviä rahvaasta rajatunturien tällä puolen.

INGER-ROUVA

(joka sillävälin on rauhoittunut).

Herra valtaneuvos; – mainitsette nämä tapahtumat sillä varmalla olettamuksella, että minä ne tunnen. Minkä syyn olen antanut teille sellaiseen luuloon? Minä en tiedä mitään enkä halua mitään tietää. Minun aikomukseni on elää rauhassa omilla yksityismaillani; minä en tarjoa levottomuuden herättäjille apuani; mutta älkää myöskään luottako minuun, jos teidän aikomuksenne on heidät kukistaa.

NILS LYKKE

(hiljaisesti).

Olisitteko silloinkin toimeton, jos minun aikomukseni olisi auttaa heitä?

INGER-ROUVA.

Kuinka minun on teitä ymmärrettävä?

NILS LYKKE.

Te ette siis ole käsittänyt, mihin koko ajan olen tähdännyt? – No hyvä, sanonpa siis teille kaikki rehellisesti ja suoraan. Tietäkää siis, että kuningas ja hänen neuvostonsa ovat hyvin huomanneet, ettei meillä ole Norjassa ajan pitkään mitään varmaa jalansijaa, jos aatelisto ja rahvas yhä edelleen, kuten nyt, luulee olevansa sorrettu ja vääryyden uhri. Me olemme täysin käsittäneet, että taipuisa liittolainen on parempi kuin väkinäinen alamainen; emmekä siis toivo mitään hartaammin kuin että voisimme katkoa nuo siteet, jotka vaivaavat pohjaltaan yhtä paljon meitä kuin teitäkin. Mutta varmaankin tunnustatte, että norjalaisten mielenlaatu meitä kohtaan tekee sellaisen menettelyn liian arveluttavaksi, – niin kauan kuin meillä ei ole luotettavaa tukea selkämme takana.

INGER-ROUVA.

Ja se tuki –?

NILS LYKKE

Se tuki on lähinnä etsittävissä Ruotsista. Mutta, huomatkaa tämä: ei niin kauan kuin Kustaa Vaasa on heillä peräsimessä, sillä hänen tilinsä Tanskan kanssa ei ole vielä selvitetty, eikä koskaan kai siksi tulekaan. Uusi ruotsalainen kuningas sensijaan, jolla olisi kansa puolellaan ja joka olisi kruunustaan kiitollisuuden velkaa Tanskalle... No, alatte ymmärtää minua? Silloin voisimme huoletta sanoa teille norjalaisille: »Ottakaa vanhat perityt oikeutenne takaisin; valitkaa itsellenne johtaja mielenne mukaan; olkaa ystäviämme hädässä, niinkuin mekin tahdomme olla teitä kohtaan.» Huomatkaa muuten, Inger-rouva, ettei tämä jalomielisyys ole pohjaltaan niinkään suuri kuin miltä se ensin ehkä näyttää; sillä käsitättehän itse, että me emme moisesta menettelystä suinkaan heikonnu, vaan paremminkin siitä ainoastaan voimistumme. Ja kun minä nyt olen puhunut avomielisesti kanssanne, heittäkää tekin epäluulot! Siis – (lujasti) se ritari Ruotsista, joka tuli tänne hetki ennen minua –

INGER-ROUVA.

Te tiedätte jo siis?

NILS LYKKE.

Hyvin. Häntä minä etsin.

INGER-ROUVA

(itsekseen).

Ihmeellistä. Siis kuitenkin niinkuin Olaf Skaktavl sanoi. (Nils Lykkelle:) Pyydän teitä odottamaan, herra valtaneuvos! Menen noutamaan hänet luoksenne.

(Poistuu ritarisalin ovesta.)

NILS LYKKE

(katselee hetken hänen jälkeensä voitonriemuisessa kummastuksessa).

Hän noutaa hänet! Niin, todellakin, – hän noutaa hänet! Ottelu on puoleksi voitettu. Niin helposti en luullut sen käyvän.

Hän on pitkällä kapinallisten juonessa. Painui peljästyksestä aivan kokoon, kun mainitsin Sten Sturen pojan. – Ja nyt! Hm! Jos kerran Inger-rouva on varomattomasti mennyt ansaan, niin ei Nils Sturesta ole suuria vaikeuksia. Nuorukainen, älytön, harkitsematon. – – Saaden avunlupaukseni lähtee hän täältä. Ikävä kyllä kaappaa Jens Bjelke hänet tiellä kiinni, – ja koko suunnitelma on tukahdutettu. Ja sitten? Sitten askel vielä, meidän omaksi hyväksemme. Leviää huhu, että nuori kreivi Sture on ollut Östråtissa, – että tanskalainen lähettiläs on käynyt Inger-rouvan puheilla, – että seurauksena siitä kuningas Kustaan huovit kaappasivat Nils junkkarin käsiinsä neljänneksen päässä linnasta. – Olkoonpa Inger Gyldenlöven arvo rahvaan kesken miten suuri hyvänsä, – sitä iskua on sen tukala torjua. (Kavahtaa yhtäkkiä levottomana paikaltaan.) Mutta pentele –! Jos Inger-rouva vainusikin vaaraa! Ehkäpä mies puikkii paraikaa pakoon käsistämme – – (kuuntelee ritarisaliin päin, rauhoittuneena) Ah, ei hätää! Tuolla tulevat.

(Rouva Inger Gyldenlöve tulee salista Olaf Skaktavlin seuraamana.)

INGER-ROUVA

(Nils Lykkelle).

Tässä tuon hänet, jota odotatte.

NILS LYKKE

(hiljaa.)

Helvetti; mitä tämä merkitsee?

INGER-ROUVA.

Olen sanonut tälle ritarille nimenne ja mitä minulle puhuitte –

NILS LYKKE

(neuvottomana).

Hm! Vai niin? No, – niin –

INGER-ROUVA.

– enkä tahdo salata, ettei hän liioin luota teidän apuunne.

NILS LYKKE.

Eikö?

INGER-ROUVA.

Onko se teistä kumma? Tunnette kai hyvin sekä hänen luonteensa että hänen kovan kohtalonsa –

NILS LYKKE.

Tämän miehen –? No – niin, kyllä todella –

OLAF SKAKTAVL

(Nils Lykkelle).

Mutta koska itse Pietari Kansleri lähetti meidät tänne kohtaamaan toisiamme –

NILS LYKKE.

Pietari Kansleri –? (Selviää nopeasti.) Juuri niin, – minulla on asia Pietari Kanslerilta –

OLAF SKAKTAVL.

Ja hän itse tiennee parhaiten, keneen hän voi luottaa. En siis viitsi vaivata päätäni aprikoimalla, kuinka –

NILS LYKKE.

Ei, se on oikein, kunnon herra; sitä ei toki tehdä.

OLAF SKAKTAVL.

Siis suoraan asiaan –

NILS LYKKE.

Aivan suoraan, mutkailematta; – se on tapanani aina.

OLAF SKAKTAVL.

Ja nyt, tahdotteko sanoa, minkä viestin tuotte?

NILS LYKKE.

Minun viestini luulen teidän suunnilleen arvaavan –

OLAF SKAKTAVL.

Pietari Kansleri mainitsi jotakin papereista, jotka –

NILS LYKKE.

Papereista? Niin, ne paperit!

OLAF SKAKTAVL.

Ne on kai teillä?

NILS LYKKE.

Luonnollisesti; hyvässä tallessa; melkein liian hyvässä näin tuossa tuokiossa – (on kaivelevinaan papereita käsiinsä takkinsa povelta ja sanoo hiljaa:) Kuka pahus hän on? Mitä nyt keksin? Tässä voi tehdä suuria paljastuksia – (huomaa palvelijain kattavan pöytää ja sytyttävän lamppuja ritarisalissa, ja sanoo silloin Olaf Skaktavlille:) Ah, huomaan, että Inger-rouva antaa varustaa illallista. Pöydässä voisimme ehkä paremmin puhua asioistamme.

OLAF SKAKTAVL.

Hyvä; niinkuin haluatte.

NILS LYKKE

(hiljaa).

Aika neuvon antaa!

(Sangen ystävällisesti Inger-rouvalle)

Ja sillä välin voisimme ehkä saada kuulla, minkä osan Inger Gyldenlöve aikoo ottaa yrityksessämme?

INGER-ROUVA.

Minä? En mitään.

NILS LYKKE ja OLAF SKAKTAVL.

Ette mitään?

INGER-ROUVA.

Kummasteletteko sitä, jalot herrat, etten minä uskalla lähteä yritykseen, jossa kaikki pannaan peliin? Sen vähemmin kun ei yksikään liittolaisistani tohdi täysin minuun luottaa.

NILS LYKKE.

Tuo moite ei osu minuun. Minä luotan teihin sokeasti; pyydän, olkaa vakuutettu siitä.

OLAF SKAKTAVL.

Kuka sitten teihin uskaltaisi luottaa, elleivät omat kansalaisenne?

INGER-ROUVA.

Todellakin – se luottamus ilahduttaa minua.

(Menee kaapin luo taustalle ja täyttää kaksi pikaria viinillä.)

NILS LYKKE

(hiljaa).

Kirottua, jos rouva pujahtaa pois ansasta!

INGER-ROUVA

(ojentaa pikarin heille kummallekin).

Ja koska niin on, lausun teidät tällä maljalla tervetulleiksi Östråtiin. Juokaa, jalot ritarit; juokaa pohjaan.

(Katselee heitä vuorotellen, kun he ovat juoneet, ja sanoo totisesti:)

Mutta tietäkää, – toisessa pikarissa oli tulotervehdys liittolaiselleni, toisessa – kuolema viholliselle!

NILS LYKKE

(heittää pikarin pois).

Ah, olen myrkytetty!

OLAF SKAKTAVL

(samalla aikaa tavoitellen miekkaansa).

Kuolema ja kirous, murhaatteko minut!

INGER-ROUVA

(hymyillen Olaf Skaktavlille; osoittaen Nils Lykkeä).

Näin luottavat tanskalaiset Inger Gyldenlöveen – (Nils Lykkelle viitaten Olaf Skaktavliin) – ja samoin kansalaiseni minuun! (Molemmille.) Ja kuitenkin minun pitäisi antautua valtaanne! Älkäähän, jalot herrat, – odottakaa! Östråtin Inger-rouva on vielä järjissään.

ELINA GYLDENLÖVE

(tulee ovesta vasemmalta).

Tällainen hälinä – Mitä on tapahtunut?

INGER-ROUVA

(Nils Lykkelle).

Tyttäreni Elina.

NILS LYKKE

(hiljaa).

Elina! Tuollaiseksi en häntä ajatellut.

(Elina huomaa Nils Lykken ja pysähtyy hämmästyneenä häntä katselemaan.)

INGER-ROUVA

(koskettaa Elinan käsivarteen).

Lapseni, – tämä ritari on –

ELINA

(tekee torjuvan kädenliikkeen, katsoen yhä silmiään kääntämättä Nils Lykkeen, ja sanoo).

Ei tarvita! Näen, mikä hän on nimeltä. Hän on Nils Lykke.

NILS LYKKE

(hiljaa Inger-rouvalle).

Kuinka? Tunteeko hän minut? Olisiko Lucia –? Tietäisikö hän –?

INGER-ROUVA.

Hiljaa! Hän ei tiedä mitään.

ELINA

(itsekseen).

Minä tiesin sen; – sen näköinen täytyi Nils Lykken olla!

NILS LYKKE

(mennen lähemmäksi Elinaa).

No niin, Elina Gyldenlöve; – te arvasitte oikein. Ja kun siis tavallaan olen teille tuttu, – ja koska sitäpaitsi olen äitinne vieraana, – niin ettehän tahdo kieltää minulta kukkakimppua, jota kannatte povellanne. Niin kauan kuin se tuoreena tuoksuu, on se minulle kuva itsestänne.

ELINA

(ylpeästi, mutta yhä tuijottaen häneen).

Anteeksi, herra ritari, – ne kukat on poimittu minun omasta kamaristani, ja siellä ei kasva kukkia teille.

NILS LYKKE

(päästäen kukkakimpun, joka hänellä itsellään on takkinsa rintamuksessa).

Ah, mutta älkää ainakaan halveksiko tätä pientä lahjaa. Muuan siveä rouva ojensi sen minulle jäähyväisiksi tänä aamuna, kun läksin Trondhjemista. – Tietkää, jalo neito, – jos aikoisin tarjota teille täysin arvoistanne lahjaa, pitäisi sen olla ruhtinaan kruunu.

ELINA

(joka tahtomattaankin on ottanut kukat).

Ja vaikka tarjoamanne olisi Tanskan kuningaskruunu, – ennenkuin jakaisin sen teidän kanssanne, murskaisin sen omin käsin ja heittäisin sirpaleet jalkoihinne!

(Heittää kukkaskimpun Nils Lykken jalkoihin ja menee ritarisaliin.)

OLAF SKAKTAVL

(mutisee itsekseen).

Uljas kuin Inger Ottintytär Knut Alfinpojan paarien ääressä.

INGER-ROUVA

(hiljaa, katseltuaan vuoroin Elinaa ja Nils Lykkeä).

Susi voidaan kesyttää. Täytyy takoa kahleet valmiiksi.

NILS LYKKE

(ottaen kukat maasta ja katsellen hurmaantuneena Elinan jälkeen).

Kautta Kristuksen pyhän veren, kuinka hän on ylpeä ja kaunis!