Inger, Östråtin rouva: Kolmas näytös
| Toinen näytös | Kolmas näytös. Inger, Östråtin rouva Kirjoittanut Henrik Ibsen |
Neljäs näytös |
(Ritarisali. Korkea kaari-ikkuna taustalla; pienempi ikkuna etualalla vasemmalla. Useita ovia kummallakin sivulla. Kattoa kannattavat paksut, irrallaan olevat puupylväät, joihin, kuten seiniinkin, on ripustettu kaikenlaisia aseita. Pyhimysten, ritarien ja vallasnaisten kuvia pitkissä riveissä. Laipiossa riippuu suuri, monihaarainen sytytetty lamppu. Etualalla oikealla vanhanaikainen, leikkauksin koristettu pää-istuin. Keskellä salia katettu pöytä, jolla on vielä illallisruokia.)
ELINA GYLDENLÖVE
(tulee hitaasti ja mietteissään vasemmalta. Hänen kasvojensa ilmeestä huomaa, miten hän mielessään elää uudestaan äskeisen kohtauksen Nils Lykken kanssa. Viimein tekee hän sellaisen kädenliikkeen kuin heittäisi kukkakimpun pois, sitten sanoo hän matalalla äänellä).
– – ja sitten hän kokosi Tanskan kuninkaankruunun sirpaleet –; ne kukat ne olivat; – ja
»Kautta Kristuksen pyhän veren, miten hän on ylpeä ja kaunis!»
Jos hän olisi kuiskannut sen salaisimmassa sopessa, penikulmien päässä Östråtista; – olisin ne sittenkin kuullut!
Kuinka häntä vihaan! Kuinka olen aina häntä vihannut, – tuota Nils Lykkeä! – Ainoakaan mies ei ole sellainen kuin hän, sanovat ihmiset. Naisilla hän leikkii, ja – tallaa heidät jalkoihinsa.
Ja hänelle aikoi äitini minua tarjota! – Kuinka häntä vihaan! He sanovat, että Nils Lykke on toisenlainen kuin muut miehet. Se ei ole totta! Hänessä ei ole mitään merkillistä. On paljon, paljon sellaisia kuin hän! Kun Björn kertoi minulle satuja, silloin olivat mielestäni kaikki prinssit Nils Lykkejä näöltään. Kun istuin yksinäni täällä salissa ja unelmoin kronikkaan kertomuksista, ja ritarini saapuivat ja läksivät pois, – kaikki olivat he näöltään kuin Nils Lykke.
Kuinka se on kummallista, ja kuinka hyvää on vihata! Koskaan ennen en ole tiennyt, kuinka se on suloista. Ei, tuhannen vuoden hinnasta en möisi niitä hetkiä, jotka olen saanut elää sitten kun näin hänet! – –
»Kautta Kristuksen pyhän veren, miten hän – –»
(Menee verkalleen taustalle, avaa ikkunan ja katselee ulos.)
NILS LYKKE
(tulee sisään etummaisesta ovesta oikealta, itsekseen).
»Nukkukaa hyvin Östråtissa, herra ritari», sanoi Inger Gyldenlöve poistuessaan. Nukkukaa hyvin? Hm, niin on helppo sanoa, mutta – –; tuolla ulkona myrskyinen taivas ja meri; alla ruumiskammiossa nuori neito arkussa; kahden valtakunnan kohtalo käsissäni; ja rinnassani kuihtunut kukkaskimppu, jonka nainen sinkosi jalkoihini. Todellakin, pelkäänpä, että uni tulee nyt hiukan myöhään. (Huomaa Elinan, joka lähtee ikkunan luota ja aikoo mennä vasemmalle.) Tuossa hän on. Ylpeät silmät näyttävät miettiviltä – Ah, jos uskaltaisin – (ääneen). Elina-neito!
ELINA
(pysähtyen ovella).
Mitä te tahdotte? Miksi vainoatte minua?
NILS LYKKE.
Te erehdytte; minä en vainoa teitä. Olen itse se vainottu.
ELINA.
Te?
NILS LYKKE.
Monien mietteiden vainoama. Siksi käy uneni kuin teidänkin; – se pakenee pois.
ELINA.
Menkää ikkunan luo, niin saatte ajanrattoa, – näette myrskyisen meren.
NILS LYKKE
(hymyillen).
Myrskyisen meren? Sen voin teissäkin nähdä.
ELINA.
Minussa?
NILS LYKKE.
Ensimäinen kohtauksemme sai minut siitä vakuutetuksi. –
ELINA.
Ja te moititte sitä?
NILS LYKKE.
En suinkaan, mutta toivoisin kuitenkin näkeväni teitä suopeampana mieleltänne.
ELINA
(ylpeästi).
Luuletteko, että siinä onnistutte?
NILS LYKKE.
Olen varma siitä; sillä minähän tuon nyt teille tervetulleen sanoman.
ELINA.
Ja se on?
NILS LYKKE.
Hyvästelyni.
ELINA
(askeleen lähempänä).
Hyvästelynne? Te jätätte Östråtin näin pian?
NILS LYKKE.
Vielä tänä yönä.
ELINA
(näyttää hetken olevan kahden vaiheella; sitten lausuu hän kylmästi).
Sanon siis jäähyväiseni, herra ritari! (Kumartaa ja aikoo poistua.)
NILS LYKKE.
Elina Gyldenlöve, – minulla ei ole mitään oikeutta pidättää teitä, mutta teette epäjalosti, jos ette tahdo kuulla, mitä minulla on teille sanottavaa.
ELINA.
Minä kuuntelen, herra ritari!
NILS LYKKE
Tiedän, että te vihaatte minua.
ELINA.
Tarkkanäköisyytenne ei ole heikontunut, huomaan.
NILS LYKKE.
Tiedän myöskin, että olen täysin sen vihan ansainnut. Sopimattomin ja loukkaavin sanoin viittasin teihin kirjeessäni Inger-rouvalle.
ELINA.
Mahdollista, en ole sitä lukenut.
NILS LYKKE.
Mutta sisältö ei ainakaan liene teille tuntematon; tiedän, ettei äitinne ole jättänyt siitä teille mainitsematta; ainakin on hän sanonut teille, että ylistin onnelliseksi sitä miestä, joka –; niin, tiedättehän, mikä oli toiveeni –
ELINA.
Herra ritari, – jos aiotte siitä puhua, niin –
NILS LYKKE.
Aion puhua siitä – pelkästään menettelyäni puolustaakseni. En muista syistä; sen vannon teille. Jos maineeni on saapunut korviinne ennenkuin minä itse ilmestyin Östråtiin, – ja sitähän saatan, ikävä kyllä, olettaa, – niin tuntenette elämäni tarpeeksi, joten ette ihmetelle, että minä käyn tällaisiin asioihin käsiksi hieman rohkeanlaisesti. Minä olen nähnyt paljon naisia, Elina Gyldenlöve! Taipumattomia en ole nähnyt yhtään! Sellaisissa oloissa tulee hiukan mukavuutta rakastavaksi. Unohtaa tavan kulkea kiertoteitä –
ELINA.
Mahdollista. En tiedä, mitä maata ne naiset lienevät olleet. – Te erehdytte muuten, jos luulette, että tuo kirje äidilleni herätti sen sydämeni vihan ja katkeruuden teitä kohtaan. Minulla oli vanhemmat syyni.
NILS LYKKE
(levottomana.)
Vanhemmat syynne? Mitä sillä tarkoitatte?
ELINA
Oletuksenne on oikea – maineenne kulki ennen teitä itseänne Östråtiin, niinkuin kaikkialle yli maan. Kun Nils Lykken nimi mainitaan, kuuluu se aina jonkun naisen yhteydessä, jonka hän on kietonut pauloihinsa ja hyljännyt. Toiset mainitsevat sen suuttumuksella, toiset nauravat ja ilkkuvat kevytmielisesti noita heikkotahtoisia raukkoja. Mutta suuttumuksessa ja naurussa ja pilkassa soi laulu teistä, huumaten muut äänet, kiihoittaen kuin vihollisen voitonlaulu.
Tämä kaikki yhteensä se synnytti minussa vihan teitä kohtaan. Aina olitte ajatuksissani; ja minua veti ikäänkuin kaipuu päästä eteenne, seistä silmätysten kanssanne, että saisitte nähdä olevan naisia, joille uhraatte sulavia sanojanne turhaan – jos niihin aiotte turvautua.
NILS LYKKE.
Te tuomitsette minua väärin, jos tuomitsette sen nojalla, mitä huhu on teille kertonut. Mahdollista, että kaikessa siinä, mitä olette kuullut, on totta; – mutta syitä te ette tunne. – Seitsentoista-vuotiaana junkkerina alotin minä iloisen elämäni. Olen elänyt kuudettatoista vuotta sen jälkeen. Kevyet naiset lahjoittivat minulle, mitä toivoin, – jo ennenkuin toiveeni oli kehittynyt pyynnöksi; ja avoimin käsin he ottivat vastaan mitä heille tarjosin. Te olette ensimäinen nainen, joka heitti lahjani halveksuen takaisin jalkaini juureen.
Älkää luulko, että valitan sitä. Ei, päinvastoin, – minä kunnioitan teitä – sen tähden, ja siinä määrin, etten ole vielä ainoaakaan naista niin kunnioittanut. Mutta on eräs seikka, jota valitan ja joka kalvaa minua suurena sieluntuskana: se on se, ettei kohtalo ennen johtanut minua teidän pariinne. – –
Elina Gyldenlöve! Äitinne on puhunut minulle teistä. Kun elämä kiersi levotonta kulkuaan tuolla maailmalla, olitte te täällä yksinäisessä Östråtissa, hiljaisena, runoissanne ja unelmissanne. – Katsokaa, siksi te nyt ymmärrättekin, mitä minulla on teille sanomista. – Tietäkää siis, että minäkin olen kerran elänyt sellaista aikaa kuin te täällä. Minä ajattelin silloin, että kun astun suureen ja avaraan maailmaan, niin minua vastaan tulee siellä jalo ja ihana nainen, joka viittaa minua seuraamaan häntä ja näyttää minulle tien mainehikkaaseen päämaaliin. – Toivo petti, Elina Gyldenlöve! Minua vastaan tuli naisia; mutta hän ei ollut heidän joukossaan. Jo ennenkuin olin varttunut täydeksi mieheksi, olin oppinut halveksimaan heitä kaikkia.
Onko se minun vikani? Miksi eivät nuo muut olleet kuin te? – Tiedän, että isänmaanne kohtalo painaa raskaasti teidän mieltänne. Te tiedätte vaikutuksen, joka minullakin on asioihin ollut. – – Minusta sanotaan, että olen petollinen kuin meren vaahto. Ehkä totta; mutta jos sitä olen, ovat naiset minut sellaiseksi opettaneet. Jos olisin löytänyt aikaisemmin, mitä etsin, – tavannut naisen, ylpeän, jalon, ylevän kuin te, silloin olisi kulkuni varmaan muuttunut aivan toiseksi. Ehkäpä silloin olisin tällä hetkellä seissyt sivullanne kaikkien Norjanmaan sorrettujen puolustajana. Sillä sen minä uskon: nainen on mahtavin maailmassa, ja hänen vallassaan on taivuttaa mies, mihin Herramme häntä tahtoo.
ELINA
(itsekseen).
Olisiko niinkuin hän sanoo? Ei, ei; valhe on hänen silmissään ja petos huulillaan. Ja kuitenkin –; mikään laulu ei ole hänen sanojaan suloisempi.
NILS LYKKE
(tullen lähemmäksi, hiljaisemmin ja tuttavallisemmin).
Kuinka usein olettekaan istunut täällä Östråtissa, yksinänne, moninaisin ajatuksin. Silloin on alkanut rintaanne ahdistaa; katto, seinät ovat ikäänkuin painuneet alas ja pusertaneet sieluanne. Silloin olette kaivannut ulos, olette halunnut lentää kauas, pois täältä, tietämättä itse, minne. – Kuinka monesti olettekaan käyskennellyt yksin vuonon rantaa; laiva, retkelle koristettu, ritareineen ja naisineen, laulun ja soittimien kaikuessa, on purjehtinut ohitse, etäällä ulapalla; – suurten tekojen utuinen maine on saapunut kuuluviinne; – silloin olette tuntenut sydämessä halun, voittamattoman kaipuun nähdä, mitä on meren tuolla puolen. Mutta ette ole ymmärtänyt, mikä teillä oli. Olette joskus ajatellut, että isänmaanne kohtalo se täyttää sielunne noilla monilla rauhattomilla ajatuksilla. Te petitte itseänne; teidän ikäisellänne nuorella neidolla on muuta aprikoimista. – – Elina Gyldenlöve! Ettekö koskaan ole ajatellut salaista voimaa, – väkevää ja salaperäistä valtaa, joka sitoo ihmisten kohtalot toisiinsa? Kun unelmoitte kirjavasta elämästä avarassa maailmassa, – kun uneksitte turnauksista ja iloisista juhlista, – ettekö milloinkaan nähnyt unelmissanne ritaria, joka seisoi, huulilla hymy ja suru sydämessä, keskellä melua ja touhua, – ritarista, joka oli kerran uneksinut, kauniisti kuin te, naisesta, jalosta ja ihanasta, jota hän turhaan etsi kaikkien niiden joukosta, jotka häntä ympäröivät?
ELINA.
Kuinka te voitte pukea salaisimmat ajatukseni sanoiksi? Kuinka te saatatte minulle sanoa, mitä olen sydämeni pohjassa kantanut – itse tietämättäni? Mistä te tiedätte –?
NILS LYKKE.
Mitä olen teille sanonut, olen lukenut silmistänne.
ELINA.
Koskaan ei yksikään mies ole puhunut minulle kuin te. Olen vain hämärästi ymmärtänyt teitä; ja silti – – kaikki, kaikki tuntuu minusta niin muuttuneelta sitten kun – – (Itsekseen syrjään.) Nyt ymmärrän, miksi he sanoivat, että Nils Lykke on toisenlainen kuin kaikki muut.
NILS LYKKE.
On eräs seikka maailmassa, joka voi saada ihmisen pään sekaisin, jos hän sitä aprikoi; ja se on ajatus: miten olisi saattanut käydä, ellei silloin tai silloin olisi käynyt niin. Jos olisin kohdannut teidät polullani silloin, kun elämäni puu oli vielä nuori ja vihreä, niin ehkä olisitte tällä hetkellä ollut – –
Mutta anteeksi, jalo neiti! Näiden parin silmänräpäyksen keskustelu on saanut minut unohtamaan keskinäisen asemamme. Tuntuu kuin olisi salainen ääni sanonut jo alussa minulle, että teidän kanssanne voin puhua avoimesti, imartelematta ja teeskentelemättä.
ELINA.
Niin voittekin.
NILS LYKKE.
Hyvä; – ja tämä avomielisyys on ehkä jo puolittain meidät sovittanutkin. Niin, olen toiveissani vielä rohkeampikin. Ehkä se aika on vielä tuleva, jolloin muistelette tätä vierasta ritaria ilman vihaa ja kaunaa. No, no, – älkää ymmärtäkö minua väärin! En tarkoita nyt heti, – vaan kerran, joskus. Ja tehdäkseni sen teille helpommaksi, – ja kun nyt kerran olen alkanut puhua avomielisesti ja aivan suoraan kanssanne, niin sallikaa minun sanoa itsellenne –
ELINA.
Herra ritari –!
NILS LYKKE
(hymyillen).
Ah, huomaan, että tuo kirjeeni peloittaa yhä teitä. Mutta olkaa aivan rauhallinen. Antaisin mitä tahansa, etten olisi sitä kirjoittanut; sillä – kun tiedän, ettei teidän ole liioin kipeää sitä kuulla, niin voinhan nyt sanoa sen teille suoraan, – en rakasta teitä, enkä koskaan tule rakastamaan. Olkaa siis, kuten sanottu, aivan rauhallinen; minä en enää koskaan koeta – –
Mutta mikä teitä vaivaa –?
ELINA.
Minulla? Ei, ei mikään. – – Sanokaapa minulle vain: miksi te pidätte noita kukkia vielä? Mitä te niillä teette?
NILS LYKKE.
Näitä? Eivätkö nämä ole taisteluhansikka, jonka te kaikkien naisten puolesta nakkasitte huonolle Nils Lykkelle? Enkö siis ottaisi sitä maasta?
Mitä teen niillä, kysyitte? (Hiljaisemmin.) Kun jälleen seison Tanskan sieväin naisten keskellä, – kun soittimen kielet vaikenevat jälleen ja salissa vallitsee hiljaisuus, – silloin otan esille nämä kukat ja kerron sadun nuoresta naisesta, joka istuu täällä yksinään hämärässä hirsihallissa, kaukana Norjan mailla – –
Mutta pelkäänpä pidättäväni liian kauan jaloa neitoa. Me emme näe enää toisiamme; sillä ennen aamun sarastusta lähden. Lausun siis teille jäähyväiseni!
ELINA.
Ja minä annan hyvästini teille, ritari.
(Lyhyt pysähdys.)
NILS LYKKE.
Olette jälleen niin miettivä, Elina Gyldenlöve! Isänmaanne kohtaloko kalvaa taas mieltänne?
ELINA
(pudistaen päätänsä, tuijottaen hajamielisesti suoraan eteensä).
Isänmaani? – En ajattele isänmaatani.
NILS LYKKE.
Ehkä teitä siis ahdistaa tämä aika, jossa on niin paljon taistelua ja tuskaa?
ELINA.
Aika? Sen unohdan nyt. – – Te menette Tanskaan? Niinhän sanoitte?
NILS LYKKE.
Minä menen Tanskaan.
ELINA.
Voinko katsella Tanskaan päin tästä salista?
NILS LYKKE
(osoittaen vasemmalla olevaa ikkunaa).
Voitte, tuosta ikkunasta. Tuolla etelässä päin on Tanska.
ELINA.
Ja onko se kaukana täältä? Kauempana kuin sataisen peninkulmaa?
NILS LYKKE.
Paljon kauempana. Meri on Tanskan ja Teidän välillä.
ELINA
(itsekseen).
Meri? Aatoksella on haukan siivet. Meri ei sitä estä.
(Poistuu vasemmalle.)
NILS LYKKE
(katsoo hetken hänen jälkeensä, sitten sanoo hän).
Jos voisin uhrata siihen kaksi päivää – tai ainoastaan yhden – niin olisi hän minun vallassani, kuten kaikki muutkin.
Tämä nuori tyttö on muuten harvinaista ainesta. Hän on ylpeä. Päättäisinköhän tosiaan –? Ei, mieluummin ainoastaan nöyryytän häntä – –
(Käyskentelee edestakaisin.)
Toden totta, enkö liene saanut vertani tuleen! Kuka olisi uskonut enää nykyään sitä mahdolliseksi? – – Pois, pois sellaiset! Minun täytyy päästä tästä sekaannuksesta, johon olen joutunut.
(Istuutuu tuolille oikealla.)
Miten on minun se selitettävä? Sekä Olaf Skaktavl että Inger Gyldenlöve näyttävät olevan sokeita, eivät huomaa epäluuloja, joille he joutuvat alttiiksi, kun aletaan huhuta, että minä olen liitossa mukana. – Tai olisikohan Inger-rouva sittenkin huomannut aikeeni? Nähnyt, että lupauksieni tarkoituksena oli vain vietellä Nils Sture esiin piilostaan?
(Kavahtaa ylös.)
Kirottua! Olenko minä itse tosiaan puijattu? On hyvin uskottavaa, ettei kreivi Sture olekaan Östråtissa. Ehkäpä huhu hänen paostaan onkin ollut vain sotajuoni. Istuu ehkä paraikaa hyvässä turvassa ystäviensä keskellä Ruotsissa, kun minä täällä –
(Kävelee rauhattomana edestakaisin.)
Että minun pitikin olla niin varma asiastani! Jospa nyt en saa aikaan mitään! Jospa Inger-rouva näkee tarkoitukseni, – eikä suinkaan salaa hommiani –. Joutua naurun-esineeksi sekä täällä että Tanskassa! Aioin vietellä Inger-rouvan ansaan, – ja teinkin vain hyvän palveluksen hänen asialleen, – lisäsin hänen suosiotaan rahvaan joukossa –! – Ah, antaisin itseni vaikka pirulle, jos hän hankkisi kreivi Sturen kynsiini – – –
(Ikkuna taustalla lentää auki. Nils Steninpoika näkyy sen ulkopuolella.)
NILS LYKKE
(tavoittaa miekkaansa).
Mitä tämä?
NILS STENINPOIKA
(hypähtäen alas permannolle).
No viimeinkin ollaan perillä!
NILS LYKKE
(hiljaa).
Mitä tämä merkitsee?
NILS STENINPOIKA.
Jumalan rauhaa, hyvä herra!
NILS LYKKE.
Kiitoksia, herrani! Merkillisen ovenpa olette tullaksenne valinnut.
NILS STENINPOIKA.
Oh, mitäpä pentelettä voin? Portti oli kiinni. Tässä talossa mahtavat ihmiset nukkua kuin karhut joulunaikaan.
NILS LYKKE.
Jumalan kiitos! Hyvä omatunto on paras päänaluinen, tiedättekös.
NILS STENINPOIKA.
Kyllä mahtaa olla, sillä vaikka kuinka kolkutin ja jyskin –
NILS LYKKE.
– niin ette päässyt sisälle?
NILS STENINPOIKA.
Hiuskarvalleen! Niinpä ajattelin: kun sinun nyt kerran täytyy päästä Östråtiin tänä iltana, vaikka sitten pitäisi mennä läpi tulen ja veden, niin menetpä mieluummin vaikka läpi ikkunan.
NILS LYKKE
(hiljaa).
Ah, jospa olisi niin. (Menee pari askelta lähemmäksi) Teidän oli siis niin ylen tärkeää joutua Östråtiin juuri tänä iltana?
NILS STENINPOIKA.
Että oliko? No kuinkas muuten? Minä en halua antaa ihmisten odotella itseäni, tietkääs!
NILS LYKKE.
Aha, rouva Inger Gyldenlöve odottaa teitä?
NILS STENINPOIKA.
Inger Gyldenlöve? No, siihen en aivan tyystin osaa vastata; (ovelasti hymyillen) mutta täällä taitaa olla joku muu –
NILS LYKKE
(hymyilee nyt myöskin).
Niin, täällä taitaa olla se joku –?
NILS STENINPOIKA.
Sanokaa, oletteko te talon väkeä?
NILS LYKKE.
Minä? Niin, kyllä sikäli, koska tästä illasta olen Inger-rouvan vieraana.
NILS STENINPOIKA.
Vai niin? – Minäpä luulen, että meillä nyt on kolmas ilta Martin-messun jälkeen?
NILS LYKKE.
Kolmas ilta Martin –? Niin, aivan oikein. – Tahdotteko päästä linnanrouvan puheille heti? Mikäli tiedän, ei hän ole vielä mennyt levolle. Mutta ettekö voisi istahtaa siksi aikaa hiukan lepäämään, rakas nuori herra? Kas, täällä on vielä kannu viiniä jäljellä. Hiukan syötävääkin löytynee. No, käykää käsiksi; tarvitsette ehkä vahvistusta.
NILS STENINPOIKA.
Osutte oikeaan, herra: ei olisi hullummaksi.
(Asettuu pöydän ääreen ja syö ja juo seuraavan kuluessa.)
Paistia ja makeita leivoksia! Täälläpäs vietetään herraselämää! Kun on maannut, niinkuin minä, metsässä ja elänyt neljä viisi päivää leivällä ja vedellä –
NILS LYKKE
(tarkastelee häntä hymyillen).
Niin, se ei mahda olla helppoa miehelle, joka on tottunut istumaan kreivillisessä linnassa pöydän päässä.
NILS STENINPOIKA.
Kreivillisessä linnassa –?
NILS LYKKE.
Mutta nythän saatte levätä Östråtissa, niinkauan kuin haluttaa.
NILS STENINPOIKA
(iloissaan).
Saanko? Ihanko totta? Minun ei siis tarvitse heti jälleen lähteä matkaan?
NILS LYKKE.
Niin, en sitä tiedä. Siihen voinette itse parhaiten vastata.
NILS STENINPOIKA
(hiljaa).
Oi peijakas! (Asettuu mahtailevaan asentoon tuolillaan). Niin, katsokaas, – se asia ei nyt ole aivan vielä päätetty. Minusta ei omasta puolestani olisi yhtään vastenmielistä jäädä tänne nyt ensin; mutta –
NILS LYKKE.
– mutta ette ole joka suhteessa oma isäntänne? On muita toimia ja toisia asioita –
NILS STENINPOIKA.
Niin, siinäpä solmu juuri onkin. Jos riippuisi minusta, niin lepäilisin mielelläni talven täällä Östråtissa; olen nyt viettänyt enimmän ajan kenttä-elämää, niin että – – (Keskeyttää yhtäkkiä, kaataa pikariinsa ja juo.) Onneksenne, herra!
NILS LYKKE.
Kenttähommissa? Hm!
NILS STENINPOIKA.
Ei, vaan aioin sanoa, että olen kauan kaivannut nähdä rouva Inger Gyldenlöveä, josta niin paljon haastetaan. Hän mahtaa olla mainio nainen. Eikö niin? – Ainoa, johon minä en voi sopeutua, on se, että hän on niin hiiden väkinäinen iskemään irti.
NILS LYKKE.
Iskemään irti?
NILS STENINPOIKA.
Oo, kyllähän minut ymmärrätte; tarkoitan: hän ryhtyy niin vastahakoisesti mihinkään, että saataisiin ajetuksi muukalaiset herrat pois maasta.
NILS LYKKE.
Niin, siinä olette oikeassa. Mutta nyt saatte yrittää parastanne, niin se käy kyllä.
NILS STENINPOIKA.
Minä? Jumala paratkoon; sepähän nyt suuria auttaisi, jos minä –
NILS LYKKE.
Merkillistä, että siis tulette hänen luokseen, kun teillä ei ole parempia toiveita.
NILS STENINPOIKA.
Mitä sillä tarkoitatte? – Kuulkaas, tunnetteko te Inger-rouvaa?
NILS LYKKE.
Luonnollisesti, kun olen hänen vieraansa, niin –
NILS STENINPOIKA.
No, silti ei ole lainkaan sanottu, että hänet tunnette. Minäkin olen nyt hänen vieraanaan, enkä ole vielä nähnyt häntä vilaukseltakaan.
NILS LYKKE.
Mutta kuitenkin tiedätte kertoa – –
NILS STENINPOIKA.
– mitä joka mies kertoo? Niin, se nyt on luonnollista. Ja sitäpaitsi olen joskus kuullut Pietari Kanslerilta. –
(Keskeyttää sekautuneena ja alkaa hartaasti syödä.)
NILS LYKKE.
Aioitte jotakin sanoa.
NILS STENINPOIKA
(aterioiden).
Minä? Oh, se nyt oli vain sellaista.
NILS LYKKE
(nauraa).
NILS STENINPOIKA.
Mikä teitä naurattaa, herra?
NILS LYKKE.
Ei mikään, herrani!
NILS STENINPOIKA
(maistaen pikarista).
Teillä on tässä talossa tulista viiniä.
NILS LYKKE
(lähestyy tuttavallisesti).
Kuulkaas, – eiköhän nyt olisi aika heittää naamio pois?
NILS STENINPOIKA.
Naamio? Oh, heittäkää vain, jos tahdotte.
NILS LYKKE.
Lakatkaa siis teeskentelemästä. Teidät tunnetaan, kreivi Sture!
NILS STENINPOIKA
(nauraen).
Kreivi Sture? Luuletteko tekin, että minä olen kreivi Sture?
(Nousee pöydästä.)
Erehdytte, herra. Minä en ole kreivi Sture.
NILS LYKKE.
Ette tosiaan? Kuka te sitten olette?
NILS STENINPOIKA.
Nimeni on Nils Steninpoika.
NILS LYKKE
(katsoo hymyillen häneen).
Hm! Nils Steninpoika! Mutta ette Sten Sturen poika Nils? Ainakin nimi sopii.
NILS STENINPOIKA.
Totta kyllä; mutta Jumala ties, millä oikeudella sitä kannan. Isääni en ole milloinkaan nähnyt; äitini oli köyhä talonpoikaisnainen, jolta ryöstettiin omaisuus ja henki jonakin entisen sodan aikana. Pietari Kansleri sattui juuri silloin paikalle; hän otti minut hoitoonsa, kasvatti minua ja opetti minulle ase-ammattia. Kuten tiedätte, on Kustaa kuningas vainonnut häntä monta vuotta ja minä olen seurannut uskollisesti häntä, missä hän on liikkunutkin.
NILS LYKKE.
Pietari Kansleri on opettanut teille muutakin kuin ase-ammattia, huomaan. – No hyvä; te siis ette ole kreivi Sture. Mutta tulette kuitenkin Ruotsista. Pietari Kansleri lähetti teidät tänne kohtaamaan vierasta henkilöä, joka – –
NILS STENINPOIKA
(nyökkää viekkaasti päätänsä).
– on jo löydetty.
NILS LYKKE
(hiukan epävarmana).
Ja jota te ette tunne.
NILS STENINPOIKA.
Yhtä vähän kuin te minua; sillä vannon teille Isän Jumalan nimessä: minä en ole kreivi Sture.
NILS LYKKE.
Vakavaa tottako, herrani?
NILS STENINPOIKA.
Niin totta kuin elän! Miksi minä kieltäisin sitä, jos niin olisi?
NILS LYKKE.
Mutta missä kreivi Sture sitten on?
NILS STENINPOIKA
(hiljaisemmin).
Niin, siinäpä se salaisuus onkin!
NILS LYKKE
(kuiskaten).
Jonka te tunnette? Eikö niin?
NILS STENINPOIKA.
Ja joka minun on ilmoitettava teille.
NILS LYKKE.
Minulle? No niin, – missä hän on?
NILS STENINPOIKA
(osoittaa ylöspäin).
NILS LYKKE.
Tuollako? Inger-rouvan piilossa ullakolla?
NILS STENINPOIKA.
Ei, ei, te ymmärrätte minut väärin.
(Katselee varovasti ympärilleen)
Nils Sture on taivaassa.
NILS LYKKE.
Kuollut? Missä?
NILS STENINPOIKA.
Äitinsä linnassa, – kolme viikkoa sitten.
NILS LYKKE.
Ah, te petätte minua! Viisi, kuusi päivää sitten tuli hän rajan ylitse Norjaan.
NILS STENINPOIKA.
Oh, sehän olin vain minä!
NILS LYKKE.
Mutta vähän sitä ennen oli kreivi näyttäytynyt Taalaissa. Rahvas, joka oli ennestään levotonta, nousi ilmi-kapinaan ja tahtoi valita hänet kuninkaaksi.
NILS STENINPOIKA.
Hahaha – se olin vain minä!
NILS LYKKE.
Te?
NILS STENINPOIKA.
Saatte kuulla, miten se kävi. Eräänä päivänä kutsui Pietari Kansleri minut luokseen ja ilmaisi kautta rantain, että suuria tapauksia on tulossa. Hän käski minun lähteä Norjaan, Östråtiin, missä minun piti olla perillä määrätyn ajan päästä –
NILS LYKKE
(nyökkää päätänsä).
Kolmantena iltana Martin-messun jälkeen.
NILS STENINPOIKA
Täällä piti minun tavata eräs vieras –
NILS LYKKE.
Oikein, se olen minä.
NILS STENINPOIKA.
Häneltä piti minun saada tietää, mitä minun sitten oli tehtävä. Minun oli samalla ilmoitettava hänelle, että kreivi on yhtäkkiä kuollut, vaan ettei sitä tiedä vielä kukaan muu kuin hänen äitinsä, kreivitär, sekä Pietari Kansleri ja eräät vanhat Sturein palvelijat.
NILS LYKKE.
Minä ymmärrän. Kreivi oli talonpoikien pää. Jos huhu hänen kuolemastaan olisi levinnyt, olisivat he hajaantuneet, – ja koko yritys olisi mennyt myttyyn.
NILS STENINPOIKA.
Hyvin mahdollista; minä en ole niistä asioista niin perillä.
NILS LYKKE.
Mutta kuinka pälkähti päähänne esiintyä kreivinä?
NILS STENINPOIKA.
Kuinkako pälkähti? Hm, mistä minä sen tiedän? Minun päähäni on pälkähtänyt elämässäni niin monta hullutusta. Se ei muuten ollutkaan minun keksintöäni, sillä minne Taalaissa meninkin, kaikkialla kokoontui väki tervehtimään minua kreivi Sturena. Ei auttanut, vaikka olisin kuinka vastaan väittänyt. Kreivi oli käynyt siellä kaksi vuotta sitten, sanoivat he, – ja pieninkin lapsi saattoi muka minut tuntea häneksi. No, antaa mennä, ajattelin, sinusta ei tule toista kertaa tässä maailmassa kreiviä; voithan edes kerran maistaa, miltä se tuntuu.
NILS LYKKE.
Niin; ja mitä muuta teitte sitten?
NILS STENINPOIKA.
Minäkö? Söin ja join ja vietin kissan päiviä. Vahinko vain, että minun täytyi niin pian lähteä sieltä matkaani. Mutta kun läksin yli rajan, – hahahaa – lupasin niille, että pian tulen takaisin kolmen, neljän tuhannen miehen etunenässä, – vai kuinka monta lienen luvannut, – ja sitten se vasta muka alkaisi.
NILS LYKKE.
Eikö johtunut mieleenne, että menettelitte ajattelemattomasti?
NILS STENINPOIKA.
Niin, kyllä sitten perästä; mutta silloin se oli jo liian myöhäistä.
NILS LYKKE.
Minun käy teitä sääliksi, nuori ystäväni, mutta te saatte pian kokea hullutuksenne seuraukset. Voin ilmoittaa teille, että teitä ajetaan takaa. Osasto ruotsalaista ratsuväkeä on lähtenyt perässänne.
NILS STENINPOIKA.
Minun? Hahahaa! Ah, sepä komeata! Ja kun he tulevat ja luulevat saavansa kynsiinsä kreivi Sturen – hahaha!
NILS LYKKE
(vakavasti).
Niin on henkenne mennyttä.
NILS STENINPOIKA.
Minunko –? Enhän minä ole kreivi Sture.
NILS LYKKE.
Mutta olette nostanut rahvaan aseisiin. Antanut kapinallisille lupauksia ja yllyttänyt maata levottomuuteen.
NILS STENINPOIKA.
Oh, mutta sehän oli vain leikkiä!
NILS LYKKE.
Kuningas Kustaa käsittää sen hiukan toisin.
NILS STENINPOIKA.
Niin, taitaa todellakin olla perää puheessanne. Että minun pitikin olla niin hassu – –. No tottapahan selvitään! Tehän puhutte puolestani, te; ja sitäpaitsi – eivät kai nuo ratsumiehet ole vielä aivan kintereilläni?
NILS LYKKE.
Mitä muuta teillä on minulle sanottavaa?
NILS STENINPOIKA.
Minulla? Ei mitään. Kun vain annan teille sen käärön –
NILS LYKKE
(ajattelematta).
Käärön?
NILS STENINPOIKA.
Niin sen; tiedättehän –
NILS LYKKE.
Ah, aivan niin; paperit Pietari Kanslerilta –
NILS STENINPOIKA.
Kas tässä ne ovat, aivan kaikki. (Ojentaa Nils Lykkelle käärön, jonka on vetänyt esiin jakkunsa povelta.)
NILS LYKKE
(hiljaa).
Kirjeitä ja pergamentteja herra Olaf Skaktavlille.
(Nils Steninpojalle.)
Käärö on auki, nään minä. Te tunnette kai sisällön?
NILS STENINPOIKA.
En, herra; minä en mielelläni lue kirjoitettua; siihen on omat syynsä.
NILS LYKKE.
Ymmärrän; teillä on suuremmat taipumukset ase-ammattiin.
(Asettuu pöydän ääreen oikealle ja silmäilee papereita.)
Ahaa! Tietoja enemmän kuin tarpeeksi päästäkseni perille, mitä on tekeillä. – Tämä pieni kirje, silkkinauhalla sidottu – (Tarkastaa päällekirjoitusta.) Tämäkin herra Olaf Skaktavlille. (Avaa kirjeen ja silmäilee sisältöä.) Pietari Kanslerilta. Sen nyt saatoin arvata. (Lukee mutisten.) »Olen kovasti huolissani, sillä – – », niin, aivan totta; tässä se asia on kirjeellisesti; – »nuori junkkeri Sture läksi isäinsä luokse juuri samassa kuin levottomuuksien piti puhjeta – – mutta vielä voidaan löytää neuvo kaikkeen –». Mitäs tämä? (Hätkähtää ja lukee edelleen.) »Teille täytyy nyt ilmoittaa, herra Olaf Skaktavl, että se nuori mies, joka tuo teille tämän kirjeen, on – – poika – –». Taivaan valkeus, – oliko se niin? – Totta, kautta Kristuksen veren, – niin siinä seisoo! (Katsahtaen Nils Steninpoikaan.) Hän siis olisi –? Ah, jos olisi niin! (Lukee edelleen.) »Minä olen kasvattanut häntä vuoden vanhasta. Mutta tähän päivään asti olen minä aina kieltäytynyt antamasta häntä takaisin, sillä ajattelin, että hänessä minulla olisi varma panttivanki takeena Inger Gyldenlöven uskollisuudesta meitä ja meidän ystäviämme kohtaan. Kuitenkin olemme siinä mielessä saaneet hänestä sangen vähän hyötyä. Te kummastelette ehkä, etten uskonut teille tätä salaisuutta silloin kun te äskettäin kävitte luonani; ja siksi tahdon tunnustaa suoraan, että minä pelkäsin teidän anastavan hänet samassa tarkoituksessa kuin minäkin. Nyt sensijaan, kun olette saanut puhella Inger-rouvan kanssa ja kun luultavasti olette päässyt varmuuteen, miten vastahakoinen hän on yhtymään asioihimme, huomaatte kai, että on viisainta luovuttaa niin pian kuin suinkin hänelle, mikä hänen on. Ehkäpä silloin ilo, varmuus ja kiitollisuus – –» – »– tämä nyt on meidän viimeinen toivomme.»
(Istuu hetken kuin hämmästyksen lamaamana; sitten huudahtaa hän itsekseen.)
Ah – millainen kirje! Sen arvo on kultaa!
NILS STENINPOIKA.
Olenpa tuonut teille tärkeitä sanomia, huomaan. Niin, niin, – Pietari Kanslerilla on aina monta rautaa tulessa, sanotaan.
NILS LYKKE
(itsekseen).
Mitä tehdä tällä? Tässä on tuhatkin kelpaavaa tien haaraa. – Jospa minä –? Ei, se olisi liian epävarmaa. – Mutta entä jos –? Ah, jos minä –? Se täytyy uskaltaa! (Repäisee kirjeen keskeltä kahtia; rutistaa palaset kokoon ja kätkee ne povelleen; muut paperit panee hän takaisin kääröön, pistää sen vyöhönsä, nousee ylös ja sanoo:) Sana vielä, nuori ystäväni!
NILS STENINPOIKA
(lähestyy).
No, – teistä näkee, että peli sujuu.
NILS LYKKE.
Kyllä; se on varma. Te pistitte käteeni pelkkiä kuvakkaita, – rouvia ja sotamiehiä ja –
NILS STENINPOIKA.
Mutta minulla, joka nuo hyvät sanomat teille toin, eikö minulla ole tässä enää mitään tehtävää.
NILS LYKKE.
Teillä? Ohoh, se on varma se! Tehän olette mukana pelissä. Te olette kuningas, – vieläpä valtti!
NILS STENINPOIKA.
Niinkö? Ah, ymmärrän; te tarkoitatte kai kohotusta? –
NILS LYKKE.
Kohotusta?
NILS STENINPOIKA.
Niin, jos kuningas Kustaa saa minut kynsiinsä; ennustitte te –
(Tekee kädellään liikkeen ikäänkuin näyttäen, miten hirtetään.)
NILS LYKKE.
Totta kyllä; – mutta älkää enää surko sitä. Nyt riippuu teistä itsestänne, onko kuukauden päästä kaulassanne hamppunuora vai kulta-käädyt.
NILS STENINPOIKA.
Kulta-käädyt? Ja riippuu minusta?
NILS LYKKE
(nyökkää päätänsä).
NILS STENINPOIKA.
No, piru siinä valinnassa vitkastelkoon! Mutta sanokaahan, mitä minun on tehtävä?
NILS LYKKE.
Sanon. Mutta ensin te vannotte minulle pyhän valan, ettei ainoakaan ihminen taivaan alla saa tietää, mitä teille uskon.
NILS STENINPOIKA.
Ettekö muuta vaadi? Saatte kymmenen valaa, jos tahdotte –
NILS LYKKE.
Vakavuutta, herrani! Minä en laske leikkiä kanssanne.
NILS STENINPOIKA.
No, no, – olenhan minä vakava.
NILS LYKKE.
Taalaissa väititte olevanne kreivin poika, – eikö niin?
NILS STENINPOIKA.
Ai, joko taas alatte siitä? Johan ripitin rehellisesti itseni teille.
NILS LYKKE.
Te ette minua ymmärrä. Se, mitä silloin väititte, oli totta.
NILS STENINPOIKA.
Totta? Mihin te viittailette? Mutta sanokaa edes –!
NILS LYKKE.
Ensin vala! Kaikkein pyhin ja horjumattomin, mitä tiedätte.
NILS STENINPOIKA.
Sen saatte. Tuossa seinällä on Neitsyt Maarian kuva –
NILS LYKKE.
Neitsyt Maaria on viime aikoina menettänyt arvonsa. Ettekö tiedä, mitä Wittenbergin munkki väittää?
NILS STENINPOIKA.
Phyi, Wittenbergin munkin väitteilläkö te? Hänhän on kerettiläinen, sanoo Pietari Kansleri.
NILS LYKKE.
No, älkäämme kiistelkö siitä. Mutta tuossa näytän teille toisen ja täysarvoisen pyhimyksen, jonka nimeen teidän kelpaa vannoa.
(Osoittaa erästä kuvaa, joka riippuu seinäpilarissa.)
Tulkaa tänne, – ja vannokaa minulle, että pysytte vaiti, kunnes minä itse päästän kielenne, – vaiti niin totta kuin toivotte taivaan autuutta itsellenne ja sille miehelle, joka on tuossa kuvattuna.
NILS STENINPOIKA
(lähestyen kuvaa).
Sen vannon, – niin totta kuin Jumalan pyhä sana minua auttakoon! (Väistyy hämmästyksissään takaisin.) Mutta Kristus – Vapahtaja –!
NILS LYKKE.
Mitä nyt?
NILS STENINPOIKA.
Kuva tuossa –! Sehän olen – minä itse!
NILS LYKKE.
Se on Sten Sture vanhus sellaisena, miltä hän näytti nuoruuden päivinään.
NILS STENINPOIKA.
Sten Sture! – Ja samannäköinen –? Ja minä – minä puhuin totta, kun sanoin olevani kreivin poika, väititte? Eikö se ollut niin?
NILS LYKKE.
Se oli niin.
NILS STENINPOIKA.
Ah, nyt – ymmärrän! Minä olen –
NILS LYKKE.
Te olette Sten Sturen poika, jalo herra!
NILS STENINPOIKA
(hiljaisen ihmetyksen vallassa).
Minä Sten Sturen poika!
NILS LYKKE.
Myöskin äidin puolelta te olette jalosyntyinen. Pietari Kansleri ei puhunut totta, kun sanoi, että köyhä talonpoikaisvaimo oli äitinne.
NILS STENINPOIKA.
Merkillistä, eriskummallista! – Mutta voinko todellakin uskoa?
NILS LYKKE.
Kaikki, mitä minä teille sanon, voitte uskoa. Mutta muistakaakin, että tästä tulee suora tuhonne, jos unohdatte, mitä vannoitte minulle isänne autuuden kautta.
NILS STENINPOIKA.
Senkö unohtaisin? Oi, en, saatte olla aivan varma, että sitä en tee. – Mutta te, jolle olen nyt sanani antanut, – sanokaa nyt – kuka te olette?
NILS LYKKE.
Minun nimeni on Nils Lykke.
NILS STENINPOIKA
(tuiki kummastuneena).
Nils Lykke? Ette suinkaan se tanskalainen valtaneuvos?
NILS LYKKE.
Juuri hän.
NILS STENINPOIKA.
Ja te tulitte –? Sepä merkillistä. Kuinka te jouduitte –?
NILS LYKKE.
– ottamaan viestiä Pietari Kanslerilta? Se kummastuttaa teitä?
NILS STENINPOIKA.
Niin, en sitä kiellä. Hän on aina maininnut teitä katkerimpana vihamiehenämme –
NILS LYKKE.
Ja siksi epäilette minua?
NILS STENINPOIKA.
En, en juuri niin; mutta –. No, peijakas sitä pohtikoon.
NILS LYKKE.
Siinä olette oikeassa. Jos noudatatte omaa päätänne, on hamppuköysi teille yhtä varma kuin kreivin arvo ja kultaiset ketjut, jos luotatte minuun.
NILS STENINPOIKA.
Aina ja joka suhteessa. Kas tuossa käteni, rakas herra! Auttakaa te minua neuvoillanne niinkauan kuin sitä kaivataan. Kun sitten on iskettävä irti, pidän kyllä huolen asiasta.
NILS LYKKE.
Se on hyvä. Tulkaa nyt kanssani tuonne kamariin, niin kerron teille, kuinka asianlaita oikein on ja mitä teidän nyt on tehtävä. (Poistuu oikealle.)
NILS STENINPOIKA
(katsahtaen kuvaan).
Minä Sten Sturen poika! Oi, eriskummaista, – kuin unta – –! (Menee Nils Lykken perästä.)