Julius Krohnin haudalla

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Julius Krohnin haudalla.

Kirjoittanut Antti Mäkinen


I.[muokkaa]

Myrskyisellä kevätsäällä nousi
Kukka maasta verin huuhdotusta,
Nousi ruusu, kaunis valkolehti:
Terä täynnä toivon puhtautta,
Sielun suloutta silmä kirkas;
Lehtilöihin hienon hienoisihin
Kirjoitettun’ oli kieli kaunis –
Satumailma salattuna kieleen –
Ja sen helpehissä kiilsi kaste
Taivahasta, veres luomaneste,
Innostuksen tuima tuliahjo.
– Siten puhjennunna kukka armas,
Rajutuulten tuudittaman’ ollen,
Ujost’ aukeneepi auringolle,
Valon, elon ikikantajalle.
Silloin – katsos! kuni memnon-patsas
Aurinkoisen ensi sätehestä
Helähtääpi ilo-soitantohon,
Sydämmestä ani hehkuvasta,
Niinpä ihmeruusun kieli aukes,
Sanat sulivat sen sulosuussa!

II.[muokkaa]

Kansa kuuli ihastellen,
Kuuli äidinkieltä,
Kuinka tunne tulkitsevi
Suomalaisen mieltä.
Ihanasti värähteli
Kansan laaja povi –
Kansanlapsell’ aukeneepi
Sivistyksen ovi.
Niinkuin nousee kevätsäällä
Kukkaa kaikellaista,
Niin nyt nousee kansassamme
Orast’ ihanaista.

III.[muokkaa]

Silloin – kesken toimiansa –
Kuni kautta loihdun –
Sortui, jätti kädestänsä
Valistuksen soihdun.
Viel’ ei lehti kellastunut
Syksyn satehissa,
Viel’ ei kulta kuihtunut, kun
On jo katehissa!
Niinkuin taittui tuores tammi,
Myrskyn ruhtaisema,
Niin se murtui elämäsi,
Kuollon katkaisema.
Surren seisoo Suomi haudallas,
Niinkuin omaa lasta surren äiti,
Niinkuin veljeä ja ystävää,
Niinkuin isää itkee koko kansa,
Kaivatessa Julius Krohniansa.

Lieto [Antti Mäkinen].


Lähde: Uusi Suometar 9.9.1888.