Jyväskylä, 12 p. Marraskuuta 1878

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Jyväskylä, 12 p. Marraskuuta 1878.

Kirjoittanut anonyymi


Seminari vietti täällä viime lauantai-iltana Porthanin syntymäpäivä-juhlaa, johon oli kansaa kaupungista rientänyt enempi, kuin seminarin voimistelusaliin mahtuikaan. Tämä vaatimaton juhla, jok’ei millään muilla koristeilla pöyhkeillyt, kuin Porthanin seppelöityllä kuvalla, oli sangen sievä, juhlavierasten mieltä ylentävä ja kaikin puolin seminarin vakaalle hengelle varsin sopiva, jott’ei suinkaan yksikään läsnäolleista katunut kuluttaneensa siinä muutamia tuntia. Suurimman osan juhlamenoissa ottivat laulut, nais-, mies- ja seka-äänisissä kööreissä, jotka seminarin erinomaisen tarkan ja innokkaan laulunopettajan, tohtori Hagfors’in, johdolla kaikuivat sulosointuisasti. Saatiinpa kuulla parin vanhaa, kuitenkin iäti uudelta tuntuvaa kansanlauluakin ja ”Maamme” laulua, jota seisoen kuulleltiin ja joka päätti juhlan. Pianosoitantoa toimittivat muutamat kaupungin vallasnaiset taitavasti. Taidelausuntoa oli kaksi. Ensimäisessä luki seminarilainen Hanell juhlaa varten sepittämänsä runoelman, joka tuonnenpana lehdessä on luettavana, ja toisessa lausui seminarilainen Riberg ”von Törne’n” ”Vänrikki Stoolin Tarinoista”. Esitelmän piti seminarilainen Holmlander, joka, luotuansa ensin silmäyksen tärkeimpiin kohtiin Porthanin elämässä ja vaikutuksessa, päätti puheensa Porthanista seuraavilla sanoilla:

”Tämäkö, hänen (Porthanin) alttiiksi antavaisuus isänmaallensa Suomen saatti niin suuresti Porthanin kunnioittamaan? Tosin sekin, mutta siihen oli vielä syvempiki syy. Hänen ansionsa on hengellisesti käsitettävä ja arvattava.

Niinkuin tiedämme oli Suomen kansa ennen Ruotsin yhteydessä, joka on sille kristinuskon ja vapaan lain tuottanut sekä sivistystä vaikuttanut. Mutta sen kautta oli se menettämäisillään kansallisuutensa. Vanhempain hartaimpana toimena oli se, että lapsensa oppisivat ruotsia, ja siksi, ettei nimikään voisi mieleen muistuttaa lapsen muka halvasta suomalaisesta sukuperästä, muutettiin sekin ruotsin, latinan tahi kreekan eli jonkun muun vieraan kielen mukaiseksi. Kuinkas sitte voimme kyllin kiittää sitä miestä, joka niinä aikoina ei hävennyt suomalaisuuttansa, vaan saatti sekä omat maanmiehet että muukalaiset tätä Suomen kansaa kunnioittamaan ja myöntämään, että meilläkin on Kaikkivaltiaan suomasta pieni loukko maan päällä, missä saamme olla eri kansana.

Mitä Porthan Suomen tulevaisuudesta arveli, emme tiedä, sillä siitä ei meille ole säilynyt missään tietoja. Silloin kyllä oli harvassa miehiä, jotka puuhasivat Suomen itsenäisyydestä. Mutta että Suomen kieli tulisi kansalliseksi kieleksi, sitä ei kukaan hänen aikanaan vielä ajatellut. Vaan eipä kauvan viipynyt, ennenkun jo kuului herätyshuutoja, jotka myös toiselta puolen olivat valtionki herättämiä. Ne kuuluivat: ”Ruotsalaisia emme enään ole; venäläisiksi emme voi muuttua; meidän täytyy olla suomalaisia,” ja vielä: ”ruotsi on ruotsalaisten kieli; venäjä venäläisten; suomalaisilla täytyy olla oma kielensä, joka heillä myöski onneksi on.” Silloin myöski tajuttiin, että Suomen itsenäisenä pysymisen ehtona on kansalliskieli.

Vaan suomikiihkoinen tässä merkinnössä ei Porthan ollut eikä tainnut olla. yliopiston syvämietteinen historioitsija Johan Jakob Tengström sanoo tästä: Porthan alkoi näkymättömän yhteisen hengen vaikutuksesta, hänki kohdastansa kääntää mielet tarkastamaan kotimaisia Suomen kansallisrunoja ja Suomen kieltä, jonka ohessa sittemmin kansan historialliset tiedot joutuivat hänen tutkintonsa alaan.

Että Suomen kansan yhteishenki vuosi vuodelta yhä karttuu, on lähimmässä yhteydessä sen kanssa, mitä Porthan on vaikuttanut. Se tahtoo nyt kansallistietonsa alaan ei ainoastaan kielensä, historiansa ja laulunsa, vaan myös lakinsa ja asetuksensa, kansakuntaisen ja valtiollisen toimeliaisuutensa – kaiken tämän tahtoo se tietää omanansa, Suomen kansan omana.

Mutta sanommeko tämän kaiken Porthanin ansioksi? Emme niinkään. Monet asianhaarat ovat siinä ollut yhdessä vaikuttamassa matkaan saattamaan nykyisyyttä, ja se on miespolvien työn hedelmä, sekä Porthanin edellisten että jälkeisten. Mutta me sanomme, että hän ennen kaikkia aikaisiansa käsitti sen näkymättömän, Suomen kansan hengen vaatimuksen, jota hän voimainsa takaa koki tyydyttää. Siksipä onki sama kansa hänelle kiitollisuuden osoitteeksi pystyttänyt muistopatsaan.”

Seminarilainen Hanell’in juhlaruno on näin kuuluva :

Henrik Gabriel Porthan.[muokkaa]

Kau’an armas Suoman astui kansa
Tietä synkkää, valotonta varsin,
Pimeöitä kulki polkuloita,
Alkua ei tietänynnä tiensä,
Määrää matkansa ei tuntenunna,
Kau’an kaiheess’ oli kansa Väinön,
Urosheimo unhotuksiin jäänyt,
Itse tuntenut ei itseänsä,
Ei käsittänyt, kun vennon vieras
Anasti useinkin mainetyöt sen,
Omisteli kunnian sen kuulun,
Kielenkin sen sorjan sorrutteli.
Suku Suomen kuolon teitä kulki,
Kadotusta kohden riensi armas,
Yöhön synkkään vaipua ol’ aivan.
Mutta niinkuin nääntyneelle hoiva,
Eksyneelle tien-opas ja niinkuin
Erämaalla yössä kulkevalle
Aamukoitto armas jouduttaikse,
Niin myös sulle, Suomen kansa kallis,
Tähti koin on koitti loistavainen,
Aamurusko kasvojaan kohotti,
Valkeni valoinen päivä vihdoin.
Ken se hoiva, tien-opas lie ollut,
Kuka aamurusko, ken se tähti?
Porthan, Henrik Gabriel se armas,
Sydämessä Suomen syntynynnä,
Kasvanut karilla Pohjanlahden,
Opin saanut Auran rantamilla,
Hän herätti kansan nukkuvaisen,
Siihen hehkuvan puhalsi hengen,
Päivän Pohjolan perille saatti.
Nimet kuuluisimmat mainitaanko,
Kerrotaanko mainetyöt jaloimmat,
Lausutaanko ansiot uroimme,
Sijan totta siinä saapi Porthan,
Sijan toisen, ellei ensimäisen. –
Totta on: ei voittanunna Porthan
Kuuluaan kedoilla tappelujen,
Mainettaan terillä tutkaimitten,
Arvoaan asein ei ansainnunna.
Mutta miehevyyttä eihän toki
Tarvittane tappelussa yksin,
Kuntoisuutta kuolon ahtehilla;
Miestä tarvitahan, missä suinkin
Suurta, loistavaa ken luoda mielii,
Muiston arvoista ken tehdä aikoo.
Suurta, ylevää mit’ tuotti Porthan,
Mitä toimeen sai hän muiston syytä?
Jo yli hämärsi muinaisuuden,
Unho varjosi jo entisaikaa,
Astui silloin auttajaksi Porthan,
Mies jaloinen joutui johtajaksi,
Hengen matkusteli mahdillansa,
Sielun siivillä etäänne ehti,
Tunkeusi päiviin tuonnoisihin,
Sieltäpä todet totiset tuotti,
Valehettomat, vakaiset löysi,
Nousi taatoksi tosinehemme,
Historiamme isäks’ yleni.
Hänen toimestaanpa, armahaisen,
Järvien tuhanten maasta tästä,
Synnyinmaastamme suloisimmasta
Vieri viestit maille vierahille,
Kaikui kaskut mailla kaukaisilla –
Hänen toimestansa, armahaisen,
Vieri viestit maille vierahille,
Kaikui kaskut mailla kaukaisilla
Kansasta, mi talven hyisen maassa
Sekä maassa heltehen kesäisen
Kätkee syömessään elon ja lemmen,
Riemut, murheet laulaa lauluissansa,
Sankartyöt runoin isäinsä kertoo. –
Koskenperkkaaja ol’ Porthan, hänpä
Senkin puhkaisi puron, mi ensin
Vieri vienoisna ojasna, piennä,
Joutuipa joeksi voimakkaaksi,
Vihdoin virtana jalona juoksi,
Kuohuu koskena nyt maltitonna,
Estehet edestähän musertaa.
Se on koski kansallisuutemme,
Suuri suomalaisuuden Imatra. –
Kau’an on jo poissa ollut Porthan,
Elävitten maalta mennyt on hän,
Tuonelan tuville matkaellut,
Mutta viel’ on henkensä hereillä,
Muisto Porthanin ei koskaan kuole,
Suomi suremast’ ei lakkaa häntä,
Ikävöimästä isäänsä moista,
Kaipaamasta miestä kallistansa.


Lähde: Päijänne 12.11.1878.