Köyhistä ja köyhyydestä III

Köyhistä ja köyhyydestä III

Kirjoittanut Hämäläinen (sanomalehti)

Köyhistä ja köyhyydestä III.

Mutta sopii wieläki kysyä owatko nämät noin neljäkymmenta tuhatta köyhää ainoat Suomen köyhät? Siihen saamme epäilemättä kieltämällä wastata. Meillä on paljo kokonaisia kansan luokkia, jotka eläwät siinä surkuteltawassa tilassa, etta usein owat pakoitetut lähimmäisensä apua anomaan. Siihen luokkaan saadaan lukea enin osa maamme itsellisiä eli loisia ja mökkiläisiä. Ne owat henkitabelleissa erinimillä merkityt, ja niitä oli

	Wuonna 1850.	Wuonna 1855.
Uudenmaan läänissä	8,435.	6786..
Turun ja Porin läänissä	16,805.	14.312.
Waasan läämsfä	7,974	14,744.
Oulun läänissä	12,520.	12,347.
Kuopion läänissä	6,674.	14,744.
Hämeenlinnan läänissä	10,550.	10,022.
Mikkelin läänissä	9,788.	8,542.
Wiipurin läänissä	14,573.	10,142
Yhteensä	104,319.	91,629.

Näinä muutamina wuosina näkyy itsellisten luku suuresti wähenneen; mutta sen kaikki on uusi asetus laillisesta wapaudesta matkaansaattanut. Usiat owat olleet pakoitetut nimeksi hakemaan itsellensä wapautta, se on: ne owat kirjoitetut toisten palkollisitsi, waikka eläwät itsetsensä ja koturina niinkuin ennenkin.

Jos näiden itsellisten waimot ja lapset myös lasketaan yhteen, nousee niiden henkiluku noin 250 tuhanteen. Nämät tosin eiwät kaikki ole tarwitsewaisia, mutta toisaalta ei olekaan tähän wielä laskettu samankaltaisia ihmisiä muista kansa luokista ja kaupungeista. Mitä tämä luku on köyhiä wailla, saadaan helposti täytetyksi muista kansan luokista. Mutta niiden lukua on mahdotoin määrätä.

Kaikesta tästä kuitenki näkyy että joka wiides taikka kuudes henki on köyhä Suomessa, se on: joka kuudes henki elää suuremmaksi taikka wähemmätsi osaksi toisten armoista

Köyhyyden syyt. Joka niitä rupee luettelemaan, on aina waarassa jäädä wailinaisuuteen; sillä warsin waikia on kaikkia eripaikoissa sattuwia syitä luetella. Tassa ei tule semmoisia kysymykseen; ainoasti yhteisistä syistä nyt taidamme puhua, ja ensin

Laillisesta Wapaudesta.

Ne lait owat epäilemättä parhaat, jotka panewat wähimmän esteitä ihmisen woiman waikutukselle. Mitä wapaammin ihminen saa woimiansa käyttää omaa parasta hakeaksensa, sitä parempi. Tämä totuus näyttää olewan silmään pistäwä, mutta ei se sinnepäinkään ole saanut tilaa Europan waltakuntain lakilaatimuksissa. On nimittäin kaksi peräti erinkaltaista ja wastapaistä luuloa tässä seikassa wallinnut. Toinen puoli, se joka tähän asti on walinnut enimmän osan maailmaa, luulee että enin osa ihmisiä on koko elinkautensa lapsia eikä taida itse parastansa katsoa, nämät owat siis pidettäwät ikäänkuin alituisessa holhouksessa; se muka tapahtuu, niinkuin waatiat sanowat, heidän omäksi hywäksensä ja samalla myös waltakunnan hyödyksi. Toiset sitä wastaan wäittäwät että kukin ihminen itse parahin taitaa omat asiansa ajaa, jos waan hänellä siihen sallitaan tarpeellinen wapaus. Närnät molemmat ihmislahkot owat keskenänsä kowin taistelleet, eikä siinä ainoasti ole mustaa wuodatettu, waan walitettawasti paljo punaakin. Siitä luulosta että suuri osa ihmisiä tarwitsee toisen hoitoa koko elinkautensa, että ainoasti muutamat harwat owat mahdolliset itseänsä hoitamaan, siitä on syntynyt lukemattomia asetutsia, kaikki onnettomia, monet surullisia, muutsmst warsin naurun alaisia. Ruotsin lakilaatimuksessa on ihmisen wapaus aina selkiämmin ollut tunnustettu kuin monen muun waltakunnan; mutta onhan siihenki paljo esteitä ihmisen woimia wastaan aikain kuluessa kokoontunut, joista se nyt kokee päästä. Suomi on seurannut Ruotsta, mutta on tassa niin kuin muissakin kohsiaaissa jäänyt jälille.

Meitä kohtaa ensin ne jotka laki on asettauut wasten kunkin ihmisen luonnollista oikeutta elatuksen hakemisessa kunniallisella työllä. Enimmin kaikista painaa työwäen hartioilla tuo laki laillisesta wapaudesta. Se jakaa kansan kahteen lahkoon, Yksi joka saa antaa työtä, ja toinen joka on waadittu näiltä työtä hakemaan, eli, niinkuin myös sanotaan laillista wapautta. Tämä jälkimäinen osa ei saa omastakaista työtä ajatellakkaan; sen on turwaaminen työherrain suojaan. Tämä laki on kyllä ikiwanha, waikka ei nykyisessä muodossansa. ,Sillä wanhaan aikaan, jolloin waltakunta ei woinut suojella alamaisiansa suoraan lain woimalla, oli kunkin ihmisen hakeminen turwaansä muiden yhteydessä. Silloin myös wallitsi orjuus, joka Kristin opin ja walistuksen lewetessä katosi. Siitä syntyi irtanainen kansan lähko, joka sidottiin sillä että se waadittiin ottamaan wuotisen palweluksen. Niin säättiin että sen, jolla oli wähempi omaisuus kuin kolme markkaa, pitäisi wuosipalwelukseen menemään, jos hänelle sitä tarjottiin. Se joka sitte hywäili semmoista ihmistä, sai maksaa sakkoa, tawallisesti kolme markkaa. Tämä asetus ei ollut kowin ankara. Mutta Örebron asetus tammikuun 24 p. wuonna 1540 kielsi irtanaisen kansan maalla käymästä ympäri työnteossa maksoa wastaan, ja waati sen joko ottamaan .wuosipalweluksen taikka menemään kruunun wuorityöhöntyötä tekemään. Sitte tuliwat Ruotsin suuret sodat, ja pian hawaittiin että tämä irtanainen kansa kelpasi sotamiehiksi. Jo wuonna 1577 määrättiin että semmoiset, jotka maalla käwiwät ympäri tilattomina ja weroa maksamatta, sekä myös werottomat kaupunkilaiset taidettaisiin sotawäkeen ottaa. Sama ajatus on wielä selkiämmin julistettu 1635 wuoden waltiopäiwäin päätöksessä. .Siinä sanotaan että, joka ei ole omastakainen talonpoika taikka porwari,pitää.suoraan otettaman sotapalwelukseen. Sana laillinen wapaus on siitä saatu, että wapasuku taisi sotapalweluksesta wapahtaa kaiken huone- ja palweluswäkensä. Tämä asetus annettim melkein samaan aikaan kuin Englannissa tämmöiset asetulset peräytettiin; siellä oliwat ne edellisellä wuosisadalla wallinneet wielä ankarammin kuin wielä meillä koskaan. Nämät molemmat waltakunnat siis waihettiwat ajatuksia, eikä Ruotsi suinkaan tässä waihetuksessa woittanut. Kuin kerran miehen puoli oli saatu tähän piukkaan sidotuksi, ei kauwan wiipynyt ennenkuin waimonpuoli pantiin samaan tilaan; se tapahtui palkkawäen asetuksella elokuun 30, p wuonna 1664.

(Jatketaan.)

Lähde: Hämäläinen, n:o 9, 29.10.1858