Kauppa-Lopo: III luku

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
II luku III luku
Kauppa-Lopo
Kirjoittanut Minna Canth
IV luku


Muutamissa päivissä oli Lopo saanut kaikki myydyksi. Hän kehui ja ylisteli joka kalua erikseen. Näytti selvästi toteen, kuinka siitä vähällä vaivalla tulisi aivan kuin uusi, milt’ei parempikin. Ja niin huokealla hinnalla sitten! Puolta enemmän sillä oikeastaan olisi pitänyt saada, mutta hän tahtoi niistä vaan päästä niin pian kuin mahdollista ja sen vuoksi hän ne antoi mennä pilkkahinnasta.

Lopo puhui seitsemän ostajan kanssa yhtä aikaa, ja niin kovalla äänellä, että sivukulkijatkin uteliaina pysähtyivät torinkulmassa katselemaan, mitä sillä eukolla mahtoi ollakaan tarjona. Moni myhäili hänen liukkaalle kielelleen ja niille sukkeluuksille, joilla hän puhettaan mausti ja jotka olivat niin karkeata laatua, ettei niitä ole lupa kertoa. Ennenkuin tiesivätkään, he jo lunastivat itselleen kalun ja uskoivat tehneensä erinomaisen hyvät kaupat.

Iltapäivällä meni Lopo tavaroineen kaupungin ulkopuolella oleviin hökkeleihin ja pyysi, missä ruokaa, missä yösijaa. Lupasi sovittaa sillä, että antaisi »melkein ilmaiseksi» tavaroitaan, kun eivät siitä vaan hiiskuisi sanaakaan. »Oikean» hinnan hän sanoi ääneen, mutta korvaan kuiskasi sitten hiljaa, kuinka vähästä hän sen hänelle jättäisi. Ainoastaan hänelle, ei kenellekään muulle.

Hänen hyväntahtoisuutensa meni niin pitkälle, että neuvoi, mikä kalu oli edullisin ostaa, suurensi sen mahdollisia hyviä puolia monenkertaisesti ja loihti esiin olemattomiakin niin elävästi ja varmasti, että sai jokaikisen niitä näkemään. Ja itsekukin uskoi lujasti, että Lopo juuri hänelle oli erityisesti ystävällinen ja avulias. Tietysti hän sitten vastavuoroa osoitti Lopolle samanlaista kohteliaisuutta.

Tuossa yhdentoista seuduissa hän eräänä päivänä möi viimeiset tavaransa. Oli sinne kokoontunut taskuun koko joukko kuparia ja hopeata, että oikein painoi.

– Kuulettekos! Tokko on rahaa?

Hän löi hamettaan polvea vasten, että helisi.

– Taidat sinä olla rikas eukko, sanoi Kennun Ville, kaikkien puotilaisten nöyrä käskyläs, joka samassa sattui tulemaan paikalle ja oli tavallisessa sievässä hutikassaan.

– Ettäkö kosia aijot?

– Enhän minä tässä kaikkien kuullen, mutta tuonne jos lähdet, kahden kesken.

– Kuules Villeä, kun ujostelee! nauroi joukosta joku.

– Mahtaa olla ensi kertaa elämässä, arveli toinen.

– En ole tullunna tänne pilkan vuoksi. Vaan min’ oon tullunna tänne kultani luoksi, rallatteli Ville ja pyrki halailemaan Lopoa.

– Mene tiehesi! Mikä kutju sinä olet?

– Onpahan vielä yksi, joka ei tunne Kennun Villeä, ihmetteli siinä eräs, ja jatkoi, kääntyen Lopoon: Tämä muuten on koko maailman tuttu.

– Ja koko maailman narri.

Lopo tyrkkäsi Villeä ylenkatseellisesti syrjään ja lähti pois.

– Syljetty kaali se vielä kelpaa, lohdutteli itseään Ville.

– Elä heitä, mistä sen saat käsiisi toisen kerran, ärsyttelivät häntä muut.

Ville juoksi jälestä ja otti Lopon kiinni.

– Eukko, hoi! Kuule! Minnekä sinulla semmoinen kiire? Kuulehan kuin sanon.

– Pysy erilläsi, ruoja. Minä vähättelen sinusta.

Lopo mennä hamppuili katua ylös eikä ollut tietääkseenkään, vaikka toinen käveli rinnalla.

– Kuka te oikeastaan olette?

– Oonpahan –

– Eikö passaisi tehdä tuttavuutta?

– Ei.

– Kas, kas, kun on ylpeä.

– Kannattaakin!

Lopo löi taskuaan vielä kerran, ja kova siellä kolahteli.

– En sitä minäkään ihan tyhjä ole, kehui Ville. Tulepas tuonne Liimataiseen, niin tarjoan olutta.

Lopon sydän sävähti.

– Tarjoisitko tosiaan?

He sattuivat olemaan juuri Liimataisen puodin kohdalla. Hän pysähtyi, mutta käänsi silmänsä kuitenkin kadun toiselle puolelle, rouva Kortmanin taloon.

– No, niin paljon kuin sinua vaan suinkin haluttaa.

Kiusaus oli kova. Yht’äkkiä rupesi tuntumaan niin sietämättömän kuivalta ja sydänalassa poltti.

Lasi olutta! Taikka pari – kolme! Voi kuinka tekisi hyvää...

Niin kauvan hän jo oli vapaana ollut... Viisi päivää... Eikä niin paljoa, että yhtä ryyppyä olisi koko aikana itselleen hankkinut. Tuskin oli mieleenkään juohtunut ennenkuin nyt tuossa paikassa, kun toinen mainitsi oluesta. Ei toden totta olisi liiaksi, jos ottaisi jonkun lasin, koska tarjottiin. Kortmanin rouvalta hän ehkä saisi kahvikupin, mutta mitä hän siitä lierusta välitti. Yhtä jos vettä joisi.

– Tule pois, eläkä arvele.

– Vuotahan –

– Mitä sinä siitä pihasta vahtaat?

Pieni poika palleroinen tassutteli portille, painoi nenänsä kahden säilän väliin ja tirkisteli sieltä suoraan heihin.

– Kauppa-Lopo! hän huusi.

Tunsipas! Ihme kumma, ja Lopo kun ei häntä ollut huomannutkaan silloin käydessään.

– Kulta-nuppu! Vai tiedät sinä nimeni.

– Kauppa-Lopo! Sepä hyvä! Löysi nyt Kennun Ville omansa. – Elä mene sivu, kuule, kävästäänhän täällä ensin.

Ville tarttui oveen, mutta Lopo kiirehti vaan portille taakseen katsomatta. Poika juoksi pakoon.

– Kulta-nuppu, elä jätä, elä jätä. Annahan olla, saan minä sinut kiinni. Saanpas, saanpas kiinni. Ja syliin otan ja vien pois omaksi pojakseni.

Poika ensin nauroi, mutta kun Lopo liian kovasti häntä puristeli, rupesi hän pelkäämään ja silloin pääsi itku.

Äiti juoksi sisästä hätään.

– Pekka, Pekka, mikä sinulle tuli? Jasso, Lopo! – Laskekaa pois, hän vierastaa.

– Ette usko, rouva, kun se huusi minua nimeltä tuolla portilla.

Pekka repäisi itsensä irti ja juoksi äidin helmaan. Sieltä hän sitten kuin turvan takaa tirkisteli Lopoon toisella silmällään. Ja äiti häntä suojeli, laski toisen kätensä pojan kaulalle ja kumartui hänen ylitsensä.

– Ei Lopo ota, elä pelkää.

Lopo nauroi. Rouva loi katseensa häneen ja huomasi vasta nyt, kuinka rähjäinen hän oli.

Tuoko oli ottanut lapsen syliinsä? Ehkä suutelikin häntä? Ja vankeudessa hän oli istunut. Minkälainen ihminen hän oikeastaan mahtoi olla.

Hän katui sydämmessään, että oli ruvennut mihinkään tekemisiin tuonlaisen kanssa. Vanhat muistot nuoruuden ajoilta hänet huomaamatta olivat siihen houkutelleet. Mutta nyt hän koettaisi päästä erilleen mitä pikimmin.

Lopo ei huomannut, kuinka rouvan kasvot synkistyivät, sillä hän innostui leikkimään Pekan kanssa.

– Tu tui, tu tui – uu – äsäsäsä. Tutui – joko minä otan sinut taas. Otanpas, otanpas, omaksi pojakseni otan – – –

Hän aikoi väkisen siepata poikaa vieläkin syliinsä.

– Pekka, tule pois lastenkammariin.

Rouva väistyi kauvemmaksi Loposta, vei poikansa pois ja painoi oven kiinni hänen jälkeensä.

– Mitä teillä muuten on asiaa? Ovatko tavarat jo myydyt.

– Jok’ikinen nokare. Tässä rahat.

Hän kaivoi taskustaan kourallisen toisensa jälkeen ja paiskasi kaikki pöydälle.

– Noinko paljon? Ei, mutta sehän on mahdotonta.

– Lukekaa. En minä edes tiedä minkä verran niitä on.

– Kolmekymmentäkolme markkaa. Mutta tämähän on kummallista. – Riikka, voitteko käsittää, hän tuo minulle kolmekymmentäkolme markkaa siitä roskasta.

– Ooho –

Riikka käänsi suuren, kummastelevan katseen Lopoon.

– Mitä nyt sanotte, Riikka?

– Merkillinen ihminen.

Lopo seisoi kädet puuskassa ja suu leveässä hymyssä.

– Mikä siinä, etten minä tavaraa saisi kaupaksi menemään. Tuokaa vaan enemmän samaa lajia. Emmehän vielä käyneet aitan vinnillä kahtelemassa. Mennäänpä sinnekin, ja pytingin alle, ja liiteriin. Tiedän, että on sitä rojua kerääntynyt tämmöiseen taloon.

– Kyllä sitä on. Ja koska ne menevät kaupaksi, niin – Mutta nyt on Riikalla päivällisen laitto. Jos tulette aamulla, niin keräilemme ne iltapäivällä valmiiksi.

– No, sama se.

– Vaan mitäs olen velkaa näistä entisistä?

– Ei mitään. Herra jumala, minäkö rupeisin teiltä rahoja ottamaan. En, en vaikka mikä olisi. Tarvitsette ne tarkkaan itsekin, ja minä kyllä tulen toimeen, ei minusta lukua.

– Hyvänen aika, Lopo, teidän täytyy ottaa jotakin vaivoistanne. Välttämättä. En saisi rauhaakaan muuten.

– Olkaa vaiti, mitä te tyhjää. Jos hyvin käy, minä vielä myyn talonnekin... Niin ... ja, voi helkkari! Antakaahan olla, ajankulua ... sanonko, mitä minulla nyt on mielessä, vai enkö sano?

– Sanokaa toki.

Lopo tuli lähemmäksi ja suihkasi:

– Että jos toimitan teille toisen miehen...

Hän nauroi, mutta rouva väistyi äkkiä taakse päin; nuo nuuskaiset huulet, takkuiset hiukset, jotka huivin alta tunkeutuivat esille, haju, joka löyhähti hänelle nenään ja suuhun, kaikki herätti hänessä vastustamatonta inhoa.

Lopo iski silmää.

– Elkää olko millännekään. On niitä semmoisia kummia ennenkin tapahtunut. Kun vaan tietäisin minkälainen teille pitäisi olla... Kelpaisiko rikas maakauppias? Minä yhden tunnen Leppävirroilla ... leskimies, niin pulska, niin pulska, ettei mihin panna...

Rouva jo punastui harmista.

– Niin, saattakaa minut vaan koko maailman pilkaksi ja nauruksi. Se vielä puuttuisi...

– Herra siunaa, mitä tuosta nyt noin pahastutte. Enhän minä kuin leikilläni –

– Sopimatonta leikkiä semmoinen.

Lopo kävi hämilleen eikä osannut enää sanoa mitään. Mutta Pekka oli taaskin karannut kyökistä ja entistä rohkeampana hän takaapäin hiljaa hiipi lähemmäksi, nykäisi Lopoa hameesta ja juoksi sitte kirkuen, nauraen pakoon. Päästäkseen pulasta heitti Lopo koko asian sikseen ja rupesi vehkeilemään Pekan kanssa.

– Malta sinä, vekkuli ... malta, malta...

Pekka teki vähän päästä saman tempun uudelleen ja nyt sieppasi Lopo hänet syliin.

– Ahas, kuinka sinun nyt kävi?

Rouva kiirehti ottamaan häntä pois.

– Laskekaa irti, Lopo, minä en pidä siitä, että vieraat ihmiset ottavat lapsiani syliin. – Pekka pysyy lasten kammarissa nyt, taikka mamma antaa vitsaa.

Hän vei kädestä poikaa sisään. Lopo katsoi heidän jälkeensä, katseli noin vaan, mitään ajattelematta. Mutta kurkkuun nousi karvas pala ja vesi täytti silmiin.

– Hulluko minä olen? hän mutisi itsekseen, ja nieli, ja ryki.

Ei apua, tuo karvas pala vaan paisui.

Rouva palasi kyökkiin takaisin. Lopo kumminkin ennätti pyyhkiä silmistään vedet, ettei rouva mitään huomannut.

– Ehkä minä nyt sitten menen pois ja tulen huomenna hakemaan niitä tavaroita.

– Ei, elkää menkö vielä. Riikka keittää kahvia.

– Antakaa olla. Juonmahan sitten toisen kerran.

– Pian se joutuisi. Ja maksaa tahtoisin myöskin. Ottakaa edes nämä kolme markkaa.

– En huoli, en penniäkään. Hyvästi vaan, huomenna tulen...

– Mutta Lopo...

Lopo ei enää kuullut, hän oli jo ulkona ja astua touhutti kiireesti porttia kohden.

Vielä sittenkin herahti vesi silmiin.

– Perhana, hän mutisi itsekseen, sekö minut nyt noin herkkäluontoiseksi teki, sekö jo vaan... Ei hän minulle oikeastaan sanonut pahaa sanaa ... tarjosi kahvia ... tarjosi rahaa ... olisi ehkä antanut ruokaakin, kun en rahasta huolinut ... ja sentään itkettää. Hupsu, mikä olen...

Hän kiskasi portin auki yhdellä tempauksella ja kääntyi harjukadulle, jossa liikkui vähemmän ihmisiä ja joka myöskin oli suorin tie Sauna-Ullan mökkiin, jossa toivoi saavansa ruokaa ja yösijaa.

Mutta ei hän monta askelta ennättänyt sinne päin mennä, ennenkuin joku juoksee ja huutaa hänen jälkeensä.

– Kauppa-Lopo, vänta, vänta!

Se oli Kennun Ville.

– Istuin ja vahtasin sinua Liimataisen ikkunassa. Mihin matka? Saanko tulla völjyyn?

Lopo pysähtyi ja arveli. Kysyi sitten äkkipäätä:

– Vieläkö sinä minulle tarjoisit olutta?

– No, jo no tok’. Käännytään takaisin. Oikein lemmessä.

Vielä vihlaisi Lopon sydäntä siinä Kortmanin portin kohdalla, jonka sivu heidän uudelleen täytyi mennä. Mutta kapakan ovi aukeni, tutut höyryt löivät sieltä vastaan, rähinää, melua, olutpulloja, tupakan savua. Mielen karvaus haihtui. Täällä hän taas oli kuin omalla alueellaan.

Lopo oli ainoa nainen joukossa, senvuoksi hänelle joka haaralta sateli pilapuheita. Mutta Lopo ei ollut mikään variksenpoika; tämmöiseen hän sitä paitse oli hyvin tottunut.

– Kas niin, huusi Ville, olet sinä näemmä ennenkin lasia kallistanut. Huomasittekos miehet, hän kulahutti sen alas yhdellä nielauksella.

– Vielä kerran, vielä kerran! meluttiin ympärillä.

Lopo osoitti tyhjää lasiansa Villelle, joka sen täytti uudelleen.

Suu aukeni, kurkussa mulahti ja lasi oli tyhjä. Hän paiskasi sen pöydälle ja katseli miehiä.

– Sillä lailla!

– Sietääpä antaa eukolle kolmaskin lasi tuosta tempusta. Tänne olutta, minä tarjoon! huusi eräs miehistä.

– Minä myös, jatkoi toinen.

– Ja minä, ja minä, kuului yhä useampia ääniä.

– Tuokaa vaan, – kyllä minä aina juoda jaksan siinä missä tekin tarjota. Morjens! Annapa toverilleni myös. Mikä Mölö-Heikki sinä olet, kun et sen vertaa ymmärrä?

Sille naurettiin, mutta Ville sai lasinsa täytetyksi. Ja sen perästä hän sai sen pyytämättä joka kerran kuin Lopokin.

Lopo riemastui; hän oli kuin kala vedessä. Kaikki huusivat, ja Lopo huusi myös. Ja Lopon ääni se aina ylinnä kaikui. Viimeiseltä hän vaan lauloi ja nauroi; nojautui tuolin selkälautaa vasten, heilutti päätään ja oikaisi jalat suoriksi.

»Hallin Jannen rautikko ravaa Kuoreveden jäätä,
Mattilan Santran hiukset on kammattu toiselle puolen päätä.»
»Hallin muori se käveli ja hienolla äänellä itki,
kun hänen ainoalla pojallaan oli raudasta hinkselitki.»

– Suu kiinni, huusi eräs mies toisen pöydän luota, Hallin Jannesta ei lauleta siinä huoneessa, missä minä olen.

– Ka mikä sinä olet tässä komentaja? Minä laulan mitä tahdon, enkä kysy lupaa keltään.

Ja Lopo yritti alkaa samaa laulua uudelleen. Mutta silloin hyppäsi mies ylös ja pui nyrkkiä Lopon edessä.

– Totteletko, vai etkö? Näytänkö minä sinulle mikä on mikä?

– Huuti, ja mene tiehesi siitä, ärjäsi Lopo vastaan. Ville, potkaise pellolle tuo ruoja.

– Antaa olla, ei riidellä. Voithan sinä laulaa jotain muuta. – Se, näet, kun on Jannen sukulainen, tuo. Niin onko kumma, jos suuttuu.

– Kyllä olette hyviä. Totta toisen kerran. Kaunista joukkoa! Mitähän sanoisivat Kuopiossa, kun tietäisivät, minkälaisten roistojen sekaan olen täällä joutunut.

– Mahdoit pysyä siellä. Juukeliako sinä tänne tulit? intoili vielä Jannen sukulainen. – Samaapa minä itsekin ihmettelen. – Hän kävi totiseksi, herkesi heiluttamasta päätään ja katsoa tuijotti yhteen kohti. – Mikä lienee minua riivannut ... olen kuin mustilainen ... en voi pysyä paikoillani ... sitä kuin kerran nuoresta pitäen tottui tuohon kulkemiseen ... ensin kerjuulla ... sitten tavaran kaupalla ... kylästä kylään kuin laukkuryssä ... sillähän se niin meni luontoon ... ei voi enää olla yhdessä kohden ... ei vaikka mitä tekisi... Ja vaikka minulla aina on niin ikävä sinne kotipuolelle ... niitä ihmisiä ... voi, jos sinä Ville tuntisit ... luuletkos, että siellä milloinkaan on minulle tuolla lailla nyrkkiä näytetty ... hyvänä pitivät aina ... ja rakkaita olivat ... semmoiset pulskat, komeat miehetkin ... syleilemään vaan työntääntyivät ... että oli pahemmassa kuin pulassa usein...

Jo häntä nauratti taas, pää heilui ja nuuskaa hän veti sieramiinsa oikein kosolti.

Kovempana entistään kaikui hänen äänensä:

»Elä sinä mammani sitä sure, että minun kävi näin,
Vaan sure niitä kauniita poikia, jotka minulta sinne jäi.»

– Heitä pois, mitä sinä niitä enää muistelet, sanoi Ville, jonka silmät alkoivat kovin veristää, kun täällä on toisia yhtä hyviä. Mitä on sinulla minuakaan vastaan, sanoppas? Syleilemään olen valmis paikalla...

– Oles tuossa ... mene matkaas ... annapas kun katson tuota poikaa tuolla portilla ... herran terttu ... siinä se taas tirkkii raosta ... ähäs, ähäs ... näkeekö hän minut? Ähäs, ähäs ... joko tulen ... joko?... Tiedätkös kenen se on poika, tuo?

– Kortmanin rouvan eikös se ole!

– Niin on ... Kortmanin rouvan se on... Ei antanut äsken minun syliini lasta ... olin liian huono mielestään ... kyllä sen ymmärsin ... tiedätkös, Ville ... se minuun koski ... vihlaisi täällä povessani kuin veitsellä... Minä kun pienestä pitäen olen hänet tuntenut ... ja antaisin vaikka silmäni hänen edestään ... kun se oli niin herttainen ... jasso, Lopo ... sööta Lopo, sanoi ja suu hymyssä aina ... mutta nyt vei lapsen pois ... enkä saanut häntä itseänsäkään likelle tulla ... niin, minä itken, Ville ... minun täytyy itkeä, kun sitä ajattelen... Kun-kun-kun-aja-aja-ajattelen.

– Elä joutavia. Tuommoisesta en totta olisi millänikään. Olisit haukkunut hänet pahanpäiväiseksi ja lähtenyt tiehesi... Mutta elähän huoli, minä vielä kostan puolestasi.

– Millä sinä kostat?

– Sären ensi yön aikana tuon lankun.

– Hyi, koetapas. Ko-ko-koetapas, sanon minä.

Häntä alkoi kovin nikottaa.

– Särettävä se on kumminkin, näethän kuinka on huono.

– Sinä et sitä lankkua säre ... etkä – etkä tee sille rouvalle mi-mitään pahaa. Jos-jos-jos minun kanssani ... ta-ta-tahdot so-so-sovussa elää. Kuu-kuu-kuu-kuuletkos?

– No noh, mitä sinä suutut ... enhän minä kuin leikilläni ... luulin sinun tahtovasi... Elä ole vihainen ... juodaan olutta ... tuokaa pullo vielä... Villellä on rahaa kuin roskaa tänä päivänä. Eikä Ville sure huomista päivää... Olen oppinut konstin, jolla helposti saan toista, kun entinen loppuu.

– Ne-ne-neuvopas minullekin.

– Kun et sano kellenkään... Mutta hiljaa ettei muut kuule. Minulla on hyvät huopakengät ... melkein uudet... Ne asetan Parviaisen puodin eteen ... itse vahtaan portin takana, ja kun sitten joku ne sieppaa, niin minä niskaan kiinni ja huutamaan poliisia... Sitten vaadin sovintoa, ymmärrätkös.

– Suk-suk-sukkela keino...

– Mutta nyt lähdemme pois, eikös niin?

Ville katsoi häneen kiiltävin silmin.

– Mi-mihinkä? änkytti Lopo.

– Mihinkäs sinä äsken ajattelit mennä?

– Ullan-sau-saunalle.

– Lähtäänpä sitten sinne.

Hoiperrellen he astuivat kadulle. Villen jalat kantoivat vähän paremmin, hän sen vuoksi tukesi Lopoa kainalosta.

Ville alkoi laulun, Lopo siihen yhtyi sen verran kuin nikotukselta sai valtaa. Mutta ääni oli jo käynyt kovin karheaksi.

»Servin Maija se sanoi että lähtääs meidän kotia,
Servin Maija se sanoi että lähtääs meidän kotia.
Juodaan kuppi kahvia
Ja juodaan kuppi kahvia
Juodaan kuppi kahvia
Ja pari lasia totia.»

Pekka seisoi säiläportin takana ja seurasi heitä suurilla ihmettelevillä silmillään, kunnes kääntyivät kulmasta vasempaan päin. Mutta he vaan lauloivat ja hoipertelivat; Pekkaa eivät huomanneet, sillä he kulkivat toiselta puolen katua...