Kauppa-Lopo: IV luku

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
III luku IV luku
Kauppa-Lopo
Kirjoittanut Minna Canth
V luku


Aamulla kun Lopo heräsi, löysi hän itsensä Ullan saunan lattialta. Olkia oli vähän hänen allaan, toppanuttu tyynynään.

Kylmältä tuntui, ja kurjalta kaikin puolin. Paha elämä ja ilkeätä katkua. Ei tiennyt oikein, kuinka pitkälle päivä oli kulunut; jäisestä ikkunasta se vaan hämärtävänä pääsi sinne saunaan.

Nenäkin oli tukossa, ja suussa inha maku. Hyi!

Lopo kääntyi toiselle kyljelleen ja koetti selvittää ajatuksiaan. Hän ei muistanut eilisestä päiväsiä mitään, ei kerrassa mitään. Ei tiennyt sitäkään, kuinka oli tullut tänne, Ullan saunaan.

Päässä jumisi ja kolkutti. Sisästä nousi karvasta sappea kurkkuun; vähän väliä häntä aina röystäytti.

Ei tehnyt mieli nousemaan. Koko maailma tuntui niin happamelta...

Ohoo! Nyt hän sen muisti ... näki selvästi edessään kapakan, olutpullot, tupakan savun ja humalaiset miehet. Muisti omat laulunsa, poikapalleroisen portin takana ja Villen...

Senkin, kuinka olivat yhdessä tänne tulleet ja –

Häntä puistatti. Poika ja mies juohtuivat mieleen sieltä Kuopiosta. Mies, joka ei hänelle milloinkaan sanonut pahaa sanaa, ja jonka papinkirjassa ei ollut pienintäkään pilkkua.

Hän hakkasi nyrkkiään saunan permantoon ja örisi; tunsi helpoitusta kun oikein koski. Painoi sitten kasvojaan päänalustaan, painoi niin, että oli tukehtua... Kunpa tuosta hengestään olisikin niin keveästi päässyt!

Siinä vaan virui, ei viitsinyt nousta eikä viitsinyt ajatella enää mitään. Mutta päätä kolotti ja suussa oli inha maku.

Askeleita kuului viimein ulkoa; porstuassa kolisi ja saunan kuurainen ovi vetäistiin selälleen. Kylmän henki puhalsi sisään pitkin lattiata. Lopon hartioita pöyristi; mutta suulleen hän jäi yhä makaamaan, ei nostanut päätään sen vertaa, että olisi katsonut, ken sisään tuli.

Puusylyys paiskattiin uunin eteen. Sitten seurasi hetken hiljaisuus; Lopo tunsi luissaan, että häneen tulijan silmät kiintyivät.

– Nyt ala nousta. Herrasväkeä tulee saunaan kello kolmelta. Täytyy siistiä ja panna lämmitä.

Ullan ääni...

Eihän auttanut Lopon muuta kuin totella. Hän nousi istualleen, haukotteli ja kynsi päätään.

– Voi, raukka, minkä näköinen olet.

Vastaukseksi loi häneen Lopo vaan tylsän katseen. Hän pääsi vihdoin seisoalleen, ojenteli ruumistaan ja hieroi silmiään. Mutta sitten hän vajosi hervottomana penkille.

Ulla työnsi puut uuniin ja sytytti.

– Laita, jumalan luoma, itsesi täältä pois. Rouvat jos vaan näkevät, niin kummat tuli. Eivät uskaltaisi tuon koommin käydä saunassani.

– Elähän pelkää, kyllä korjaan luuni siksi.

– Niitä on nyt ruvennut käymään herrojakin siitä lähtein kuin saunat hävitettiin kaupungista pois. Eilenkin illalla, vähää ennen kuin tulitte Villen kanssa, oli täällä kaksi tukkipatruunaa. Hyvä kuin ette sattuneet vastakkain.

– Ketä olivat?

– Toista en tuntenut, mutta toinen oli se rikas Sarkanen Viitasaarelta. Nyt kuuluu muuttavan Jyväskylään ja ostavan itselleen talon.

– Onko jo ostanut? Lopon silmät rävähtivät auki, ja vetelyys sillä kertaa katosi.

– Ei vielä. Värjäri Rosvallin kartanoa tuntui ajattelevan.

– Sieltä rannalta, lutakosta? Jopa tekee hullun kaupan. Kortmanin rouvalta saisi paljon paremmalta paikalta talon ja vallan uuden. Ei semmoista harakanpesää kuin tuo Rosvallin näyttää olevan. Ja niinkuin hän sen möisi huokeasta.

– Paljonko tahtoo?

– No ei kuin viisitoistatuhatta. Itselleen se on tullut niille maksamaan kolmattakymmentä.

– Kun olisin tiennyt siitä puhua.

– Missähän tuo lienee kortteeria? Kestikievarissa varmaan?

– Eikä kun tässä likellä, Mattilan hovissa. Ettäkö menisit hänen puheilleen? Elä hyvä ihminen, kun olet tuon näköinen. Hän sinua säikähtää. Parempi, jos minä lähtisin. Mutta kun tämän saunan siivoaminen ja lämmitys...

– Kyllä minä toimitan kaikki, jos vaan menet. Sano, että hän sen myö niin huokeasta sen vuoksi, kun muuttaa pois. Ja että se on niin hyvässä kunnossa, ettei suinkaan kymmeniin vuosiin tarvitse mitään korjauksia tehdä. Sisähuoneet, ulkohuoneet, kellarit, joka kohta niin reilua ja pulskaa. Tietäähän, kun itse ovat rakentaneet.

– Mutta täällä pitäisi pestäkin lauteet ja lattiat ja –

– Minä pesen, elä ollenkaan sitä sure. Laitan vedet ja kaikki valmiiksi. – Muista sanoa, että siitä pari vuotta sitten tarjottiin kaksikymmentä tuhatta, mutta eivät myöneet, kun maisteri silloin vielä eli. Eikähän sitä kukaan siihen hintaan nytkään möisi, mutta rouva kun ei ole tottunut asioita hoitamaan, niin tahtoo päästä siitä irti. Muista sanoa sekin.

– Kyllä, kyllä. Laita sitten padan alle myöskin tuli ja pane vettä varistumaan. Ihan täyteen se pitää panna, että saavat ammekylpyä, jos tahtovat.

Ulla läksi ja Lopo alkoi työtänsä. Varisti vettä, pesi lauteet ja lattiat ja penkit. Reuhkasi niin, että hiki oli päässä.

Siinä häneltä unohtui sekä pahoinvointi että muu alakuloisuus. Eikä suinkaan voimia puuttunut, vaikka olikin yhtä ja toista kokenut maailman markkinoilla kulkeissaan.

Lasareetissa maannut jo monet kerrat –

– No niin, huoli niitä ajatella, puhui hän itsekseen siinä kun hiekan kanssa kuuraili pallia puhtaaksi. Saa nähdä, tapaako Ulla sitä herraansa.

Tavannut oli. Hän tulla huohatti henki kurkussa, kun oli viipynyt niin kauvan ja pelkäsi, ettei Lopo malttanutkaan laittaa saunaa oikein hyväksi. Ilokseen sitten näki, että olihan se laittanut kumminkin.

– No, kuinka sinun kävi? Kerropas!

– Hyvin vallan. Oli niin mielissään, kun sai tietää asiasta ja –

Ulla tukki suunsa, sillä hän muisti tässä sitä markkaa, jonka hän oli saanut juomarahaksi ja joka nyt oli hänellä taskussa. Mutta Lopo siitä varmaan olisi vaatinut osansa, jos vaan sen tiesi. Parasta siis olla mitään virkkamatta.

– Vai niin? Vai oli mielissään. Hän sitten aikoo sen ostaa?

– Kuinka vaan kaupoissa sopivat. Sinne hän läksi heti.

– Herran poika! Nyt on hukkapeli.

– Mikä on?

– Ei mikään, ei mikään. Minun täytyy lähteä heti kaupunkiin. Voi, surma! Enhän mahda ennättää enää. Hevosellako hän meni?

– Hevosella. Mutta – miks’ niin?

– Pahuus, etten tullut sitä ajatelleeksi! Mikä pöllö minä olin. Saakuri –.

– En ymmärrä mitään. Etkö sinä saa suutasi auki, hyvä ihminen!

– Se menee ja myy sen kahdestatoista tuhannesta, ei osaa vaatia enempää, ellen minä joudu väliin. Kolmetuhatta sujahtaa poloiselta kuin veteen.

Hän veti nutun päälleen, tiukensi solmua ja kiirehti menemään.

– Hyvästi, ja kiitoksia kortteerista.

– Noinko sinä menet kaupunkiin? Silitä, veikkonen, edes päätäsi.

– En jouda.

Hän oli jo maantiellä, työnsi käsillään hiuksia huivin alle otsalta ja juosta hiippasi eteenpäin. Hevonen nousi ylämäkeä, hän koetti sitä tavoittaa.

– Ota, hyvä mies, minua rekeen, että pääsisin pikemmin, hän huusi.

– Ptruu!

Mies kääntyi katsomaan olkapäänsä yli.

– Mihinkä semmoinen kiire?

Lopo hyppäsi hengästyneenä laidalle istumaan.

– Anna juosta aika kyytiä.

Hän kertoi miehelle, kuinka heidän joutumisestaan riippui, jos köyhä leski, jolla oli monta lasta, voitti tai menetti kolme tuhatta markkaa. Kun mies sen kuuli, löi hän piiskalla hevosta selkään, eikä monta minuuttia viipynyt, ennenkuin olivat rouva Kortmanin portin edessä.

Siellä toinen hevonen jo seisoi odottamassa.

– Joko siitä on kauvankin kuin tulitte? kysyi Lopo kuskilta.

Tämä vaan hiukan väänsi päätään.

– Niin mikä sitten?

Lopo töyttäsi kyökkiin. Ei joutunut hyvää päivää sanomaan.

– Mene kiireesti käskemään rouvaa tänne, hän huusi hengästyneenä Riikalle, joka parast’aikaa pani pienellä lusikalla kahvijauhoja pannuun.

– Ei sitä nyt voi mennä häiritsemään, siellä on vieras.

– Senpätähden juuri. Ennenkuin ennättää tehdä tuhmuuksia. Joudu nyt. Taikka minä menen itse.

– Elä, jumalan luoma. Minä sitten ennemmin –

Hän nosti pannun syrjempään reiästä ja meni sisään.

Rouva seurasi kohta Riikkaa, sillä tämä oli antanut hätäilevän merkin.

– Mikä on? Jasso, Lopo! Mutta enhän minä nyt jouda. – Luulin olevan tärkeämpääkin.

Hän aikoi kärsimättömänä vetääntyä takaisin. Mutta Lopo otti häntä hihasta kiinni.

– Sanoitteko hänelle jo hinnan? läähätti hän suihkaista.

– Kenelle? Minkä hinnan?

Rouva väistyi hänestä etemmäksi. Kasvoissa ilmestyi vastenmielisyyttä ja inhoa. Lopon väkevä henkäys oli puhaltanut hänelle suuhun ja nenään.

Lopo ei sitä taaskaan huomannut, innoissaan kun oli.

– Luojan lykky, että ennätin. Sehän tuli ostamaan taloanne, tuo herra Sarkanen, vai mikä hitto hänen nimensä on.

– Kuinka sen tiedätte?

– Pyytäkää kuuttatoista tuhatta ja huojistakaa viiteentoista, mutta ei siitä alle ollenkaan. Hän sen kyllä maksaa. Minulla kun oli semmoinen hätä, että nyt te sen myötte polkuhinnasta, ennenkuin joudun estämään.

– Viisitoista tuhatta? Eihän se ole mitenkään mahdollista. Jos saan kaksikintoista –

– Viisitoista saatte tinkimättä. Elkää hullunakaan myökö hyvää taloanne vähemmästä. Tarvitsette ne rahat lapsillenne yhtä hyvin kuin Sarkanenkin. Kolmetuhatta, ajatelkaa, ei se ole pieni summa.

– Minun täytyy mennä sisään.

– Uskokaa nyt hyvällä: kuusitoista tuhatta –.

– Mutta jos hän säikähtää sitä hintaa ja jättää koko kaupan sikseen?

– Ei jätä, elkää peljätkö, kun minä kerran takaan.

Rouva meni sisään vieraansa luokse ja Riikka hoiti pannuaan taaskin, eikä puhunut mitään.

– Ylpeä se on tuo, arveli Lopo itsekseen, mutta minä piittaan hänestä viis’.

– Joko teillä on tavarat koossa? hän kysyi viimein.

Riikka nosti pannun tulelta, kaatoi kuppiin ja siitä taas pannuun takaisin, puhdisti suun ja painoi kannen kiinni.

– Kuuletko sinä? Minä kysyin, joko tavarat ovat koossa?

– Milloinka minä olen niitä joutanut keräilemään. On tässä ollut työtä muutakin.

– Siinä et olisi kauvan viipynyt. Mutta yhden tekevä. Saatan minä vähän päästä tulla uudestaankin niitä hakemaan. Saan sitten kuulla samalla, kuinka talon kaupoissa sopivat.