Keisari Aleksanteri II:n 25:nä hallitus-vuosipäivänä

Keisari Aleksanteri II:n 25:nä hallitus-vuosipäivänä. (Tehnyt Suonio, lausuttu suomalaisen teaterin juhlanäytännössä Maaliskuun 2 p:nä). Kirjoittanut Julius Krohn

I.

Autio, kolkko on maa, jos ei eloon virvoita Lämpö,

Ääneti, hengeti kaikk’, kuin nuo perät Pohjolan kurjat.

Järvet ei liikahdakaan, unen raskahan valtikan alla,

Koski se kahleissaan ei ääneens’ kuohua tohdi,

Kääritty on koko maa lumen valkoiseen hikiliinaan,

Paljaana vaan kohoaa laki tunturin kalju ja musta.

Siellä ei ilmoille noin satalatvainen honka voi nousta,

Pieni ei kukkanen myös sulotuoksullaan ilahuttaa,

Sammal viihtyvi vaan, joka orjana halpana makaa –

Näin suloton, näin synkeä on maa Lämpöä vailla.

Voimia kylläkin ois, povi maan on voimia täynnä –

Kuules kuink’ kohisee ne hiljaa peittonsa alla! –

Myös idun alkuja ois, idun alkuja ruusahin määrin,

Jotk’ ikirikkauden, ikisiunaukset olis suovat,

Vaan kaikk’ jäädyttää, kaikk’ kuolettaa vilu viima –

Näin suloton, näin synkeä on maa Lämpöä vailla.

Muitapa paistakohon säde yksin lämpöisä hankeen,

Kohta ja sulautuu kova kuori, sen kolkkous heltyy,

Kohta jo kiiltelevät sen pinnalla kyynelet kirkkaat.

Annas jos hetkisen nyt viel’ lämmön huokuvi henki,

Silloinpa ihmehet näet: pois jäiset siirtäen luomet,

Tuossa jo aukeepi maan sulosilmyet, nuot sinijärvet,

Kirkkahan, kiitollisen ylös taivohon katsehen luoden.

Vangit jo vapautuu! Pois kahleensa katkaisi koski.

Kauaksi nyt pelotoinna sen kaikuvi mahtava laulu,

Kuolleetki nousseet on! Maa, riisuen pois hikiliinan,

Äitinä ilmiin tuo tuhatmäärin taas sikiönsä.

Kaikki se nyt – vihertää, kaikk’ kukkiin, kaikki nyt tuoksuu!

Hymyilee sulokoivu ja ylpeenä seisovi honka.

Kaukaa rientävi myös nyt tänne jo lintujen parvet,

Ihmettä ihailemaan, ihanaa tätä luomista uutta.

Heidänki rintansa lämpivi – näin luo Lämpönen Lemmen –

Kilvoin kultansa kanss’ he laulaa riemuisen äänin.

---

Näin sydän ihmisen myös mitä on, jos Lämpöä vailla.

Kolkko se on erämaa, kuin kuollehet nuo perät Pohjan.

Arkana kätkeytyy pois syvään kaikk’ jalot aatteet,

Oraiks nousta ei voi neron taimet kallihit, kauniit,

Tunne ei uskallakaan myös raikuttaa suloääntään;

Itsepä pinnaltaan sydän peittyvi jäisehen kuoreen,

Kylmää vastaten kylmällä näin, tahi myös salavimmans’

Verhoo kenties imarruksille tyhjillä, inhottavaa,

Niinkuin lämmötön maa matavaiset sammalet kasvaa.

Sen Sinä näit. jalo Valtias, sen Sinä näit sekä tunsit,

Ihmis-auttaja Sä, nimelt’ et vaan, myös sydämeltäs,

Et ylenkatsonut Sä tätä maatamme kolkkoa, köyhää,

Et tätä kansaa myös ylen halpaa silmissä mailman.

Meidät on ymmärtänyt koht’ täydesti Sun jalo henkes;

Voimat Sä näit salaiset, Sä näit idut taidon ja toimen

Syvään kätkeyneet, viel’ uinuvat rinnassa Suomen,

Lempeä vaan odotellen ja toivoin vaan vapautta

Koht’ tulon antaakseen satakertaisen, siunatun, kalliin.

Sen Sinä näit, ja Sun rakkautes koko rikkahan lämmön

Loit Sinä maan yli tään, jokapaikkahan nain elon luoden.

Kaikua saa pelotonna nyt vapaan kansamme ääni,

Toivonsa, tarpeensa kaikk’ edeskantain istuimes eteen.

Kielemme, koska sen päältä Sä puhkaisit rautaisen kuoren,

Pilvihin päin kohoaa, yli maan leviää sadoin latvoin,

Suurena, pystyssä päin kuin rehoittaa jalo honka,

Täynn’ iloparvia sirkkusien, vain vartoen vielä

Oksilleen pian myös lumouttelevaa satakieltä.

Mökkihin köyhimmän, jopa syrjimpäänki jo oppi

Tunkeutuu, valaisten myös pimeimmät sopet kaikki.

Näin kukoistaapi nyt Suomi, näin vaurastuupi ja varttuu,

Onnenrikkaana näin Sun lempeän valtikkas alla.

II.

Kiittämätön, sydämett’ on niinkuin kivi Suomen mies;

Hyvää teet sä hällen, uhraat omat parhaasi kenties; –

Kylmästi hän kaikki ottaa, yrmeänä, ääneti,

Tuskin katsettakaan luoda antejaan hän viitsiipi.

Kylvä siemen kalliolle, raostaan se vesan luo,

Tue tammi karheainen, kiittäen huminans se suo;

Mutta Suomen mies, tuo jörö, niinpä usein moititaan,

Hyvää hyvällä ei kosta, kiitosta ei tunnekaan.

Se on totta: liverrellä koreasti simasuin,

Liehakoida mesikielin sanoin tyystin valituin,

Tät’ ei tyhmä Suomalainen osaa, ei hän opikaan;

Liian kankea on selkäns, kömpelö kumartamaan.

Mutta syvään sydämeen on kätketty tuo hyvä työ. –

Annas vaan jos pimentäisi päiväs kovan onnen yö;

Horjuin astuisit sä, turhaan etsiskellen polkuas,

Apua et näkis mistään, epäilisit tuskissas.

Ja jos silloin sua tukee käsi outo, tukeva,

Tuntematon sua suojaa ruumiillansa omalla,

Sitten ääneti kuin tuli, ääneti taas lähtee myös –

Niin sä tiedä: Suomalainen kosti sulle hyvän työs.

Kuink’ enskerran nähden kolkot riuttarivit Suomenmaan,

Purjehtija kamostuen niistä pelkää surmaa vaan;

Näin myös Suomalaisen luonto kova, jäykkä, karkea

Poijes työntää, peloittaapi, kamoksuttaa outoa.

Mutta laske rohkeasti haakses karein lomitse,

Pujahda vaan taitavasti soukkain salmein läpitse,

Niinpä sataman sä löydät myrskyilt’ umpisuojatun,

Niin näet laakson vihriäisen, kukkivaisen, siunatun.

---

Kiitosta Sä harvoin kuulet meiltä, jalo Valtias;

Kenties luulet, ettei muista Suomalainen antejas.

Ah äl’ usko sitä! Ethän voikaan luulla niin,

Ymmärsithän meidät, näithän syvään meidän sydämiin!

Karkea on Suomen kansa, niinkuin pinta kallion,

Mutt’ myös luja, vahva, vankka, niinkuin kallio, se on.

Se ei horju, se ei taivu, viekoitus jos kuinkin soi,

Kaikki muut jos pettäisikin, Suomen mies ei pettää voi.

Tähän kallistaos päätäs huolett’, armain Ruhtinas.

Mielellänsä Suomalainen henkens antais suojanas;

Hän velvollisuudessansa aina seisoi lujasti;

Nyt velvollisuus on helppo, koska rakkaus vaatiipi.

Lähde: Vaasan Sanomat 22.3.1880.