Keisari Aleksanteri II:n 25:nä hallitus-vuosipäivänä
| Keisari Aleksanteri II:n 25:nä hallitus-vuosipäivänä. (Tehnyt Suonio, lausuttu suomalaisen teaterin juhlanäytännössä Maaliskuun 2 p:nä). Kirjoittanut Julius Krohn |
I.
[muokkaa]- Autio, kolkko on maa, jos ei eloon virvoita Lämpö,
- Ääneti, hengeti kaikk’, kuin nuo perät Pohjolan kurjat.
- Järvet ei liikahdakaan, unen raskahan valtikan alla,
- Koski se kahleissaan ei ääneens’ kuohua tohdi,
- Kääritty on koko maa lumen valkoiseen hikiliinaan,
- Paljaana vaan kohoaa laki tunturin kalju ja musta.
- Siellä ei ilmoille noin satalatvainen honka voi nousta,
- Pieni ei kukkanen myös sulotuoksullaan ilahuttaa,
- Sammal viihtyvi vaan, joka orjana halpana makaa –
- Näin suloton, näin synkeä on maa Lämpöä vailla.
- Voimia kylläkin ois, povi maan on voimia täynnä –
- Kuules kuink’ kohisee ne hiljaa peittonsa alla! –
- Myös idun alkuja ois, idun alkuja ruusahin määrin,
- Jotk’ ikirikkauden, ikisiunaukset olis suovat,
- Vaan kaikk’ jäädyttää, kaikk’ kuolettaa vilu viima –
- Näin suloton, näin synkeä on maa Lämpöä vailla.
- Muitapa paistakohon säde yksin lämpöisä hankeen,
- Kohta ja sulautuu kova kuori, sen kolkkous heltyy,
- Kohta jo kiiltelevät sen pinnalla kyynelet kirkkaat.
- Annas jos hetkisen nyt viel’ lämmön huokuvi henki,
- Silloinpa ihmehet näet: pois jäiset siirtäen luomet,
- Tuossa jo aukeepi maan sulosilmyet, nuot sinijärvet,
- Kirkkahan, kiitollisen ylös taivohon katsehen luoden.
- Vangit jo vapautuu! Pois kahleensa katkaisi koski.
- Kauaksi nyt pelotoinna sen kaikuvi mahtava laulu,
- Kuolleetki nousseet on! Maa, riisuen pois hikiliinan,
- Äitinä ilmiin tuo tuhatmäärin taas sikiönsä.
- Kaikki se nyt – vihertää, kaikk’ kukkiin, kaikki nyt tuoksuu!
- Hymyilee sulokoivu ja ylpeenä seisovi honka.
- Kaukaa rientävi myös nyt tänne jo lintujen parvet,
- Ihmettä ihailemaan, ihanaa tätä luomista uutta.
- Heidänki rintansa lämpivi – näin luo Lämpönen Lemmen –
- Kilvoin kultansa kanss’ he laulaa riemuisen äänin.
- Näin sydän ihmisen myös mitä on, jos Lämpöä vailla.
- Kolkko se on erämaa, kuin kuollehet nuo perät Pohjan.
- Arkana kätkeytyy pois syvään kaikk’ jalot aatteet,
- Oraiks nousta ei voi neron taimet kallihit, kauniit,
- Tunne ei uskallakaan myös raikuttaa suloääntään;
- Itsepä pinnaltaan sydän peittyvi jäisehen kuoreen,
- Kylmää vastaten kylmällä näin, tahi myös salavimmans’
- Verhoo kenties imarruksille tyhjillä, inhottavaa,
- Niinkuin lämmötön maa matavaiset sammalet kasvaa.
- Sen Sinä näit. jalo Valtias, sen Sinä näit sekä tunsit,
- Ihmis-auttaja Sä, nimelt’ et vaan, myös sydämeltäs,
- Et ylenkatsonut Sä tätä maatamme kolkkoa, köyhää,
- Et tätä kansaa myös ylen halpaa silmissä mailman.
- Meidät on ymmärtänyt koht’ täydesti Sun jalo henkes;
- Voimat Sä näit salaiset, Sä näit idut taidon ja toimen
- Syvään kätkeyneet, viel’ uinuvat rinnassa Suomen,
- Lempeä vaan odotellen ja toivoin vaan vapautta
- Koht’ tulon antaakseen satakertaisen, siunatun, kalliin.
- Sen Sinä näit, ja Sun rakkautes koko rikkahan lämmön
- Loit Sinä maan yli tään, jokapaikkahan nain elon luoden.
- Kaikua saa pelotonna nyt vapaan kansamme ääni,
- Toivonsa, tarpeensa kaikk’ edeskantain istuimes eteen.
- Kielemme, koska sen päältä Sä puhkaisit rautaisen kuoren,
- Pilvihin päin kohoaa, yli maan leviää sadoin latvoin,
- Suurena, pystyssä päin kuin rehoittaa jalo honka,
- Täynn’ iloparvia sirkkusien, vain vartoen vielä
- Oksilleen pian myös lumouttelevaa satakieltä.
- Mökkihin köyhimmän, jopa syrjimpäänki jo oppi
- Tunkeutuu, valaisten myös pimeimmät sopet kaikki.
- Näin kukoistaapi nyt Suomi, näin vaurastuupi ja varttuu,
- Onnenrikkaana näin Sun lempeän valtikkas alla.
II.
[muokkaa]- Kiittämätön, sydämett’ on niinkuin kivi Suomen mies;
- Hyvää teet sä hällen, uhraat omat parhaasi kenties; –
- Kylmästi hän kaikki ottaa, yrmeänä, ääneti,
- Tuskin katsettakaan luoda antejaan hän viitsiipi.
- Kylvä siemen kalliolle, raostaan se vesan luo,
- Tue tammi karheainen, kiittäen huminans se suo;
- Mutta Suomen mies, tuo jörö, niinpä usein moititaan,
- Hyvää hyvällä ei kosta, kiitosta ei tunnekaan.
- Se on totta: liverrellä koreasti simasuin,
- Liehakoida mesikielin sanoin tyystin valituin,
- Tät’ ei tyhmä Suomalainen osaa, ei hän opikaan;
- Liian kankea on selkäns, kömpelö kumartamaan.
- Mutta syvään sydämeen on kätketty tuo hyvä työ. –
- Annas vaan jos pimentäisi päiväs kovan onnen yö;
- Horjuin astuisit sä, turhaan etsiskellen polkuas,
- Apua et näkis mistään, epäilisit tuskissas.
- Ja jos silloin sua tukee käsi outo, tukeva,
- Tuntematon sua suojaa ruumiillansa omalla,
- Sitten ääneti kuin tuli, ääneti taas lähtee myös –
- Niin sä tiedä: Suomalainen kosti sulle hyvän työs.
- Kuink’ enskerran nähden kolkot riuttarivit Suomenmaan,
- Purjehtija kamostuen niistä pelkää surmaa vaan;
- Näin myös Suomalaisen luonto kova, jäykkä, karkea
- Poijes työntää, peloittaapi, kamoksuttaa outoa.
- Mutta laske rohkeasti haakses karein lomitse,
- Pujahda vaan taitavasti soukkain salmein läpitse,
- Niinpä sataman sä löydät myrskyilt’ umpisuojatun,
- Niin näet laakson vihriäisen, kukkivaisen, siunatun.
- Kiitosta Sä harvoin kuulet meiltä, jalo Valtias;
- Kenties luulet, ettei muista Suomalainen antejas.
- Ah äl’ usko sitä! Ethän voikaan luulla niin,
- Ymmärsithän meidät, näithän syvään meidän sydämiin!
- Karkea on Suomen kansa, niinkuin pinta kallion,
- Mutt’ myös luja, vahva, vankka, niinkuin kallio, se on.
- Se ei horju, se ei taivu, viekoitus jos kuinkin soi,
- Kaikki muut jos pettäisikin, Suomen mies ei pettää voi.
- Tähän kallistaos päätäs huolett’, armain Ruhtinas.
- Mielellänsä Suomalainen henkens antais suojanas;
- Hän velvollisuudessansa aina seisoi lujasti;
- Nyt velvollisuus on helppo, koska rakkaus vaatiipi.
Lähde: Vaasan Sanomat 22.3.1880.